Keskiviikko

Istun taas pitkäveteistä aamupäivää täällä harmaassa kodissa, ankealla sohvalla ja tuijotan ankeaa telkkaria, mistä tulee ankeita aamu-uutisia. Tekisi mieli sulkea korvat maailman tapahtumilta ja painua takaisin nukkumaan. Paha mieli vaan tulee aina kun kuuntelee mihin tämä maailma on menossa. Hesaria en jaksa lukea, mutta televisiouutisia kuuntelen kyllä joka päivä. Mulla oikein kiehahtaa sisällä kun kuulen kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta mitä pienet ihmiset joutuvat sietämään, ottavat hiljaa taakkaa päälleen kädet selän taakse sidottuina, ilman että pystyy omaa elämäänsä koskeviin asioihin mitenkään vaikuttamaan. Ei siinä paljon asenne auta, kun kaikki kallistuu, rahat riittää juuri ja juuri ruokaan, laskut jää maksamatta, terveys huononee jatkuvasti, ei ole varaa kaikken välttämättömimpään edes nyt, miten sitten kun "ostovoima" taas heikkenee. Koko ajan. Jatkuva syöksykierre. Vaikka J.llä on hyvä palkka, tippuu meillä elintaso kokoajan. J. ei pysty maksamaan läheskään kaikkia laskuja joka kuukausi, vuokrasta jää aina vähän maksamatta, luottokorttilasku seisoo, lainan lyhennykset viivästyy. Mä en voi edes ajatella laskujen maksamista kun ei ole tulojakaan. Velaksi eletään jatkuvasti, laskut jää seisomaan ja kasaantuu ja sitten otetaan lisää velkaa pankista, että voidaan maksaa rästilaskuja niin ettei J.n luottotiedot mene. Sehän olisiki mukavaa. Kummasti sitä velkaa on, vaikkei mitään ikinä ostetakaan, ei ole hienoa autoa, ei omaa asuntoa, ei uutta sohvaa, ei etelän matkoja, uusia vaatteita. Pelkkää velkaa, opintolainaa, mun vanhoja ulosottovelkoja mitä J. maksoi. Nyt on tullut taas uusia... Tällä hetkellä mulla ei ole yhään rahaa, eikä J.lläkään. Sai tässä kuussa tulospalkkaa, melkein viisi tuhatta euroa, enää niistä ei ole mitään jäljellä. Ei mitään. Ostettiin E.lle farkut ja pari paitaa. Muut meni velan ja laskujen maksuihin.Eikä mulla ole tietoakaan milloin saan lisää rahaa, kuntoutustuen maksu viivästyy. B-lausunto on sentään nyt mennyt eteenpäin. Me eletään yhtä vähällä kuin mitä työtön perustoimeentulolla elävä ihminen, vaikka ollaan kaksi koulutettua ihmistä, J. korkeakoulututkinnon suorittanut. Koko ajan ollaan yritetty päästä eteenpäin ja tehdä työtä paremman elämän puolesta, ei panna asioita ranttaliksi ja silti tilanne on tämä. Sama olisi heittää hanskat naulaan kokonan ja mennä istumaan lähibaariin, nostaa sossun korvauksia. Ihan oikeasti, meille ei jää yhtään sen enempää, enkä voi olla tuntemattta katkeruutta, vihaa, suuttumusta, turhautumita ja rintaa puristavaa ahdistusta. Vihaan tätä sairauttani, mikä on ajanut meidän elämän tällaiseksi epätoivoksi. Vituttaa ihan suoraan sanottuna. Tulevat viikot taas eletään velaksi, luottolla ja joskus taas otetaan lisää velkaa, että saadaan nämä nyt syntyvät velat ja maksut maksettua. Kyllä elämä on ihanaa.

Ei tässä paljon positiiviset ajatukset auta. Ei paljon naurata. Ei raha tai hienot tavarat tuo onnea, mutta ei tuo kyllä jatkuva sinnittely ja elossapysymisen taistelu. Mä inhoan tätä sairauttani ja tätä tilannettani. Homehdun täällä kotona, en tee yhtään mitään. Ei ole varaa tehdä, enkä tiedä, mitä voisi ilmaisiksi tehdä. Käyn kävelyllä, se on ilmaista, mutta ei se koko elämää jaksa kannatella. Se ei tuo leipää pöytään. Tulevaisuus näyttää ihan yhtä toivotomalta kuin tämäkin päivä. Ei tästä tule yhtään mitään, en ikinä tule jaksamaan työelämää. Mitä edes tekisin? Hoitoalalle en aio enää palata, en vaikka tippuisin ihan täydelliseen tulottomuuteen (kuntoutustukea ei jatkettais, jäisin työttömäksi, en huolisi tarjottua koulutustani vastaavaa lähihoitajan työtä, tippuisin karenssiin, aina vaan uudestaan ja uudestaan..), enkä jaksa opiskella, en jaksa olla koulussa, enkä edes tiedä mikä mua kiinnostaisi, ja jos kiinnostaisikin, olisi se kuitenkin turhaa. Ei millekkään muulle alalle työllisty kuin hoitoalalle. Ei ainakaan, jos ei ole korkeaa koulutusta ja ikää puolet vähemmän kuin minulla. J. sanoi eilen että voisin jossain vaiheessa, kun taas jaksan jotain, ruveta yrittäjäksi. Yrittäjäksi!!? Sehän olisikin ihan mahtavan hyvä idea. Mitä mä tekisin, taittelisin klemmareita ja myisin niitä tuolla kauppakeskuksessa, vai? Tai perustaisin Bulevardille jonkun muotiputiikin. Epärealistista ja naurettavaa. En mä osaa mitään.

Sain itseasiassa eilen ihan hirveän raivokohtauksen aiheesta yrittäjyys. Mä en kertakaikkiaan kestä edes ajatusta siitä, että menisin töihin tai tekisin jotain muuta, mikä voisi tuoda elantoa ja täyttää mun päiviä. En mä jaksa. Kaikki tuntuu toivottomalta, eikä tämä tästä miksikään muutu. Sama reaktio tulee, kun edes ajattelen hoitoalan töitä ja sinne palaamista. Lasit alkaa lennellä seiniin ja huuto täristyttää ikkunoita. Tekemistä on siinä, ettei kone lennä seinään. Siinä kunnossa mä olen. Sen aiheuttaa asiallinen keskustelu siitä, mitä mä voisin tehdä. Ystävällinen puhe, ei mikään mene vittu töihin siitä valittamasta, niin mä sen kuitenkin otin ja huusin kuin hinaaja täällä. Mä vihaan itseäni. Mua ärsyttää kun mun sisko menestyy. Sillä on kolme koulusta takana ja menestyy töissään, sai juuri palkankorotuksen. Äiti soiti ja ilmoitti omista ja siskon asioista, ei kysynyt mitä mulle kuuluu. Eihän mulle mitään kuulukaan. En ole iloinen muiden menestymisestä, en todellakaan. Mä olen koko elämäni yrittänyt saada elämääni eteenpäin, yrittänyt opiskella, olla siedetävä äiti yksinhuoltajanakin, päästä eroon väkivaltaisista miehistä ja kaoottisista elämäntilanteista. En ole pannut asioita ranttaliksi ja bailannut tuolla menemään tukka takana ja elämä edessä. Pikaista nautintoa hakemassa. Silti, ihan turhaa on ollut mitään yrittää. Siitä tunnutaan vaan rankaisevan. Yrittänyttä laitetaan. Eikä tämä tilanne tästä muutu, ainakaan paremmaksi. Ihmeitä ei tapahdu. Enkä ala rakentamaan epärealistisia pilvilinnoja. Mitä järkeä siinä olisi. Lisää pettymystä, itseinhoa, epäonnistumista ja mahdollisesti lisää velkaa ja huonompaa terveyttä se toisi. Parempi vaan ajelehtia näine ongelmineen, ei hankkia niitä lisää. Niitä on jo muutenkin ihan tarpeeksi. Pääsisipä eläkkeelle. Hoitaja sanoi, etten mä pääsisi, olen liian terve. Just joo. Miten hulluksi tässä pitää vielä tulla?

Masennus on taas otanut mukavasti valtaa, ei ole yhtään toivonkipinää eikä intoa mihinkään päin. Ei vaikka miten etsisi. Kaikki vaan ärsyttää eikä tee mieli tehdä muuta kuin valittaa. Kamalaa, mutta totta. En vaan pääse ylös täältä mutakuopasta. Ei ole köyttä. Silti en ole niin masentunut, että jaksaisin olla välittämättä mistään. Hakea maalimankuvaa tai päivien sisältöä seitsemänpäivää lehdestä tai muusta vastaavasta aivottomasta toiminnasta. Inhoan kaikkea pinnallista ja typerää. Kiehun sitten joka asiasta, sellaisista, mille en mitään voi. Sisällä oikein kuohuu kaikki typeryys mitä riittää. Maailmantuskaa (uutisissa luki tänään että EUkriisi tapaa jo ihmisä, itsemurhia tehdään maailmalla enemmän). Enkä jaksa maata koko päivää tai vaeltaa apaattisena täällä. Liikkeet päässä ja kropassakin on kuitenkin niin levottomia. Eilen liikuin tosi paljon. Lähdin aamulla jumppaan, olin 45 spinningissä, saman verran zumbassa (en ollut sitä ikinä kokeillut, nyt menin ihan ihan hauskaa se oli), puoli tuntia salilla ja vielä kävely kotiin. 2 tuntia ja 20 minuuttia. Kotiin tultua siivosin pari tuntia. Nyt tekisi mieli lähteä taas liikkumaan, en jaksa jäädä vaan kotiin. Seinät kaatuu muuten päälle.