Musta tuntuu, että mitä enemmän mä kaikkea mietin, sitä enemmän menen solmuun ja risteileviä ajatuksia tulee lisää. Aamulla mua hävetti, mitä olin kirjoittanut tänne eilen. Mitä lie sekoillut. Usein kun olen kirjoittanut jotain ulos, tuntuu, kuin en enää ajattelisi niin, tai en ainakaan samalla tavalla, ja vanha aikaisempi ajatus tuntuu typerältä ja lapselliselta. Meinasin poistaa koko eilisen kirjoituksen, mutta päätin antaa sen olla siinä sellaisenaan, vaikka nolottaakin. Olen sen pariin kertaan lukenut tänäänkin, miettinyt, miten voisin sitä muuttaa tai selitellä, jotenkin yrittää järkeistää sitä itselleni, mutta enpä tee mitään. Annan olla. Mitä järkeä olisi alkaa sensuroimaan ja rajoittamaan ajatuksiaan? Kieltää niitä? Tulkoon, vaikka sekavina ja hajanaisinakin. Tyhminä. Olen mä aika rohkeakin. Moni ihminen kuitenkin lukee blogiani, muttei kukaan läheinen tai perheenjäsen. Toivon niin. Lupasin lähettää terapeutilleni linkin tähän blogiin, mutten ole sitä vielä tehnyt. Ensi viikolla ehkä. Jää nämä hölmöt alkusekoilut vähän vanhemmiksi. Jännittää, mitä ajattelee näistä mun kirjoituksista ja ajatuksistani, mutta tuntuu kivalta että on kiinnostunut. Haluaa seurata mun ajatuksia terapia-aikojen ulkopuolellakin.
Tänään juttelin J.n kanssa siitä, että miten helpottunut mä olen nyt kun olen tehnyt päätöksen terapeutista. Se tuntuu niin isolta asialta, että tuntuu kuin olisi ottanut ison askeleen eteenpäin elämässä ja paljon painolastia on lähtenyt pois harteilta. Aikaisemmin terapiaprosessin aloittamisen aikoihin tammikuun lopussa olo oli aika kaoottinen; olin huolissani kaikesta, raivostuin tosi pienestä, jopa kaupassa käynti hermostutti, stressasin, panikoin ja olo oli kireä kuin viulunkieli. En nukkunut hyvin, näin painajaisia, valeveunia tai mitä lie mörköjä nukahtamisen hetkellä. Nyt olen nukkunut heräilemättä kesken unien monta yötä. Jopa ilman nukahtamislääkkettä. Ehkä Lito-annoksen nosto on tehnyt olon rauhallisemmaksi. On alkanut vaikuttamaan. Olen ollut tyytyväinen, mitään sivuvaikutuksia en ole huomannut. Toivottavasti lääke sopisi ja kehokin sen hyväksyisi. Olo on joka tapauksessa rauhallisempi ja rennompi, ainakin fyysisesti. Mielessä laukkaa asioita paljon, mutta ne eivät kuitenkaan saa sellaista kuristusotetta ja jaksan ne kuunnella.
Äsken kävin pitkällä kävelylenkillä metsässä. On ihanan aurinkoinen päivä ja aika lämmin. Ajattelin aamupäivällä, etten jaksa tehdä mitään, en halua. Joka päivä tällä viikolla on ollut jotain menoa ja ajattelin, että haluan pitää vapaapäivän ulkomaailmasta. E.n lähdettyä kouluuun menin vielä sänkyyn lukemaan hetkeksi "Lumen syli" -kirjaa. Tykkään, ja olen saanut sitä nyt hyvin luettua. Keskittymiskyky on onneksi ihan hyvä nyt. Ihme kyllä. Aurinkoinen sää sai mut kuitenkin liikkeelle. Tuntui tylsältä ajatukselta, että olisin jäänyt vaan kotiin lonnimaan ja niinpä lähdin ovesta ulos. Onneksi lähdin. Ajatukset saavat vähän ilmaa metsässä ja tamppautuvat johonkin järjestykseen kävellessä, tai saan niille vähän happea ja aurinkoa. Tuntuu raikkaammalta. Metsässä oli kaunista, auringossa kimaltava hanki ja kapeat polut sen keskellä, meren jää polkuineen vielä pilkkijät ja kävelijät kantavana, sininen pilvetön taivas, männynkäpyjä, jäniksenjälkiä..
Muuten en ole tällä viikolla halunnut kuntoilla, enkä ole käynyt salilla. Kyllästyttää ainainen raskas olo lihaksissa, kiristävä olo, uupumus, kalpea ja halju olo. Hikiset vaatteet ja hiukset. Syömisen jatkuva miettiminen. Itseni vertailu jumppakumppaneihin. Välillä kuntoilu tuntuu melkein kidutukselta, rääkiltä. Välillä sitä kaipaan, nyt en. Nyt liikuntatauolla tuntuu rauhallisemmalta, pehmeämmältä ja lempeämmältä. Olen nukkunutkin paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti