Ahdistaa

Tänään mua ahdistaa moni asia..

Eilinen leffa oli tosi ahdistava, harvoin näkee niin raakoja elokuvia, ja tuo oli varmasti raain kotimainen elokuva minkä olen nähnyt, tai mitä edes on. Monessa kohtaa jouduin peittämän silmäni kädellä, niin kammottavia, väkivaltaisia kohtauksia elokuvassa oli. Siinä nuori nainen oli joutunut vankilaan, miehensä oli lavastanut hänet syylliseksi huumerikokseen ja siitä oli istumassa tuomiota. Tuomion aikana oli synnyttänyt lapsen, jonka oli saanut pitää luonaan vankeusajan. Vapauduttuaan vankilasta sai asunnon, jossa yritti vauvan kanssa pärjätä ja elää rauhallista elämää ilman "entisen elämän" narkkarikavereita. Vähitellen vanhat kaverit ja ex-mies ajautuivat takaisin kuvioihin, vaikka Pike yritti sitä vastaan pyristellä. Oli kovin yksinäinen, ja helposti elämä ajautui huonoon suuntaan ja vanhat kaverit ja huumeet luikertelivat elämään. Elokuvassa oli järkyttävän paljon väkivaltaa, pahoinpitelyjä, huumekuolemia, raakoja tappoja, veren roiskumista ja ruumiin paloittelua.. Pahaa teki sitä katsella. Ja samaan aikaan tajuta se, että todella monella tuollainen kammottava elämä väkivallan ja huumeiden keskellä on ihan arkipäivää. Varmasti todella lähelläkin ihmisiä, jotka eivät sitä aavistaisi, naapurisa, samassa kaupunginosassa.. Mä koen tosi vahvasti tuollaiset asiat, vaikkeivat varsinaisesti omaan elämän millään tavalla kuulukaan, ja ahdistun niistä. Harvoi noissa tapauksissa, varsinkaan oikeassa elämässä, on onnellisia loppuja. Itsekin olen kokenut paljon väkivaltaa, ollut itse kohteena, nähnyt sitä läheltä ja olen ollut itsekin väkivaltainen.

Inhoan sitä, miten eriarvoisia ihmiset ovat. Toisilla on todella surkeat olot, elämä kuin painajaista, ja samaan aikaan toisilla on niin paljon kaikkea, on rahaa, terveyttä, menestystä, itseluottamusta ja kykyä pitää itsestään ja läheisistään huolta. Joudun ihan raivon valtaan kun ajattelen tuota asiaa, eriarvoisuutta ihmisten kesken. Miten joku toinen ihminen voi olla niin paljon arvokkaampi kuin joku toinen? Ei pelkästään rahan ja ulkoisten puitteiden ja rikkauksien takia, vaan sen, miten paljon helpompaa, terveempää ja turvatumpaa elämä toisilla on. Hyväosaista, jotka tutkimusten mukaan elävätkin pidempään. En epäile, enkä ihmettele, että niin on. Hyvä kerääntyy toisille, toiset jäävät kokonaan ilman. Olen huomannut, että viime aikoina ihan katukuvassakin näkyy koko ajan vaan rikkaamman ja hyvin toimeentulevamman näköisiä ihmisiä. Ihan nuorillakin on kalliit merkkivaatteet, kännykät, kaikki, ja se näytetään selvästi. Nuorten välillä on kauhea kilpailu koko ajan; kenellä on paremmat tavarat, kalleimmat merkit laukuissa, vaatteissa ja kännyköissä, ketkä ovat kauniimpia.. Koko ajan valokuvataan tavaroita ja kilpaillaan, kuka on kaunein ja kuka saa enitsen "tykkäyksiä". Kilpailua vaan kaikki.

Mua vähän huolestuttaa oma voimakas vihantunne tällaisia asioita kohtaan. Miksi en voisi olla vaan ajattelematta, kulkisin omia polkujani, en katselisi ympärilleni ja miettisi asioita liikaa. Eilenkin elokuviin mennessä vertailin itseäni muihin. Tunnen olevani niin ruma, surkea, vanha ja kuvittelin, että ihmiset katsovat mua sen takia. Ihmettelee ja halveksii. Nuoremmat ja kauniimat ainakin. Hyvin menestyvät, varakkaat. Huomaan käsilaukkujen merkit, kalliit vaatteet, hyvin leikatut hiukset, rennon ylimielisen olemuksen..Tunnen näkeväni sellaisten ihmisten silmissä halveksuntaa ja ylimielisyyttä, ivallista hymyä. Yritän katsoa pois, mutta mulla on paha tapa jäädä katsomaan ihmisiä liian pitkäksi aikaa, tuijottan, ja sen varmasti huomaavatkin. Ja kun huomaavat sen, tunnen kutistuvani ja jäykistyväni ja koen surkeuteni seisovan kaikkien nähtävillä kuin huutomerkki. Köyhä kadehtimassa. Hetken kuvittelen sen olevan ihan totta; "kyllä tuo katsoi mua pahasti". Minussa on jotain kamalasti vialla. Suurimman osan ajasta ymmärrän kuvittelevani vain. Mutta olenhan oikeastikin syrjäytynyt, köyhä, sairas, enkä enää ihan nuori. Inhoan olla tällainen. Inhoan olla vanha, sairas ja näköalaton.

Meidän parkkipaikalle, viereiselle paikalle, oli ilmestynyt uusi auto. Oli siinä tiellä, huomattiin se, kun siinä on ollut ennen vapaa paikka. Joku ihan nuori tyttö siihen meni, hyvä jos parikymppinen, taas ylimielisen ja itseriittoisen näköisenä. Miten jollain teinitytöllä voi olla niin kallis auto? Maksaa suunnilleen saman verran, kuin mitä mä näillä tuloilla ansaitsisin viidessä vuodessa. Olisi tehnyt mieli potkaista sitä autoa, tai tönäistä meidän vanhan, likaisen ja jo vähän ruostuneen auton ovella. Miten säälittävä ja alhainen mä olen? Mun elämä on niin pientä, että ehdin tuollaisia pikku juttuja miettimään ja paisutella niitä sitten mielessäni. Olen niin paljon kotona, että ehdin katsella ikkunoista ulos toisten yltäkylläisyyttä, ja olla kateellinen. Näkisinpä vähän pidemmälle, en välittäisi ja kadehtisi. Mutta en näe kaiken sen kateuden, vihan ja katkeruuden yli. Mutta ei mulla ole mitään minne mennä, mitään mikä pitäisi vahvana ja ylempänä tuollaisesta alhaisesta piikikkäästä kateudesta, katkeruudesta ja vihantunteesta. Odotan vaan, että joku kiskoo mut täältä muurin takaa ja vetää takaisin elämään..

Tänään on ollut kuitenkin ihan tavallisen mukava päivä, vaikka olo välillä aika pohjalukemissa käy ja aamulla oli taas sellainen olo, että taas pitää yksi päivä elää läpi, iltaa ja nukkumaanmenoaikaa odotellessa, onnistun nauttimaan ja iloitesemmaan hetkittäin tavallisista arkisista jutuista. Aamupäivällä kun päästiin liikkeelle, haettiin E.n kaveri autolla matkaan ja vietiin nuoret Talmaan laskettelemaan. E. on käynyt J.n kanssa tänä talvena kahdesti laskettelemassa, mutta nyt E. meni kaverin kanssa. Katsottiin vähän aikaa, että meno alkoi niillä sujumaan, sukset pysyi jalassa ja nuoret pystyssä mäessä ja sitten ajeltiin kotiin. Käytiin kaupassa, lueskeltiin ja pian J. lähti ajelemaan ja hakemaan nuorisoa kotiin. Äsken syötiin ja nyt ihan leppoisaa lauantai-illan viettoa mahan vieressä..