Epätrendikästä elämää

Moikka

Tämä on näköjään sadas postaus minkä mä tänne blogiin kirjoitan. Olen ollut aika ahkera kirjoittaja tämän maaliskuun ajan, joka päivä on tullut tänne auottua päätä ja avauduttua. En tiedä, onko mitenkään järkevää tänne raportoida jokaista päivää, yötä, mielenliiketä, ajatusta tai tunnetilaa, tai mitä olen pistänyt suuhuni. Kuka näitä kaikkia edes jaksaa lukea? Ei varmaan kukaan. En minä ainakaan. Ehkä joskus? Ajattelin nyt illalla myöhään (kello on kohta puoli kaksitoista) kirjoittaa muutaman rivin, monta sellaista asiaa tuntuu olevan, mitkä odottavat listaan pääsyä, ulos mun päästä pyörimästä. Lentäkööt bitti-avaruuteen.

Tämä tiistaipäivä on ollut aika kamala. Eipä paljon parantunut eilisestä, päinvastoin. Yöllä olin ihan surkeana, en saanut unta, en muista syytä, mutta niitähän riittää. Oli mentävä vessaan tai sitten oli maha kipeä, liian hiljaista (?) tai mitä niitä nyt oli. Ahdisti. Itketti. Mä itken todella harvoin, en oikeastaan koskaan. En herkistele ja vetistele. En vaikka haluaisin. En mä pelkää itkemistä, ainakaan siinä mielessä että se olisi jotenkin kauhean ahdistavaa tai surullista, noloa. Mä en tajua, miten moni itkee jotain televisio-ohjelmaa tai elokuvaa katsoessaan? Tai parkuu silmät päästään terapiassa tai lääkärissä. Aina siellä on ne nessukasat odottamassa. Ei mua itketä. Mä en ole ikinä liikuttunut niin mistään ohjelmasta tai muusta ulkopuolelta tulevasta informaatiosta. Mun mielestä itkeminen on helpottavaa. Itkiessä tuntuu siltä, kuin jotain sulaisi ja valuisi ulos. Jotenkin puhdistavaa, tyhjentävää, helpottavaa, vapauttavaa. Yöllä mä itkin. Hiljaa, yksin täällä hiljaisessa kodissa. Sellaista surkeaa ininää, ei mitään kunnollista itkua vaan sellaista kitkuttelevaa ja niukkaa. J. kuitenkin heräsi siihen, mitä ihmetelen, olin oikeasti tosi hiljaa. Kysyi että itkenkö mä, halasi ja sanoi että sammuta nyt ne valot, käänsi kylkeä ja oli samantien unessa. Totesi asian. Ja sitten mua itketti vielä enemmän. Otin pari Oxepamia ja pian nukahdin. Auttoivat aika hyvin uneen, kun en ole niitä nyt muutamaan viikkoon tarvinnut ollenkaan. En nyt tiedä, oliko mitenkään vapauttaaa itkua. Ei.

En oikeastaan tiedä, mikä mua itketti. Ajattelen sen olevan edistystä kuitenkin. Kun olen kaikkein ahdistuneimmillani, en itke vaikka mikä olisi. On liian kireä ja sulkeutunut olo. Ehkä olen nyt vapautunut kovimmasta ahdistuksesta enemmän masennuksen puolelle ja se selkeyttää tunteita. Tunnen surua kun kaikki aika ja tarmo ei mene siihen, että pärjäilen vaativan kireyden ja äreyden kanssa? Pysyn nahoissani. En ryntäile koko ajan pakoon. Surullinen olo mulla oli. Tyhjä ja turha. Yksinäinen. Ei kukaan mua kuuntele eikä juttele mun kans. Olen oikeasti ihan yksin. Ei mulla ole ketään joka välittäisi. Ei yhtään ystävää. Ei ole ikinä ollutkaan, eikä varmaan tulekaan. Haluaisin häipyä pois, jonnekin. En tiedä minne. Pois vaan jonnekin. Kerätä kimpsut ja kampsut ja kääntää kurssi toiseen suuntaan. En mä halua kuolla, haluan vaan pois tästä tilanteesta.

Sain nukuttua ihmeen hyvin, syvää unta, mistä en aamulla herätessäni muistanut yhtään mitään. Heräsin vasta kymmeneltä. Herätyskello oli soinut, en kuullut, puhelinkin oli soinut, en kuullut. Säikähdin kun täällä oli niin hiljaista ja juoksin ylös E.n huoneeseen, ajattelin että kamalaa jos ei ole herännyt.. Mutta olikin lähtenyt. Yksin, kun mä makasin syvässä lääkeunessa. Hyi hitto. E. oli juonut vaan lasillisen mehua ja lähtenyt. J. kertoi myöhemmin että mä olin puhunut aamulla jotain sekavia, jostain prosenteista, mikä liityivät painoon, rasvaprosenttiin tai johonkin vastaavaan. Vertailin ilmeisesti itseäni johonkin muuhun. Mulla oli kuulemma vaan viisi. Jotain?
Aamulla yön itkuinen olo oli edelleen paikalla. Oli ihan älyttömän raskas olo, en olisi halunnut nousta sängystä ylös. En motivoitumaan sängystä nousemiseen. Sänky imi puoleensa. Ei tehnyt mieli kahvia, ei mitään. Olisin halunnut vaan nukkua koko päivän. Itketti edelleen elämän tyhjyys ja yksinäisyys. Vasta iltapäivällä kahden aikaan pääsin kunnolla ylös, otin lääkkeet ja laitoin sitä kahvia. Söin väkisin yhden sämpylän. Päätin raahatua läpi yhden tekemiseen kerrallaan, suihkuun, olkkari piti imuroida, silittää liina keittiön pöydälle, meikata. Siihen meni koko päivä. Ihan sumussa.

Kunnes pärähti vähän energisyyden puolelle. Mulle tuli hermostunut olo. Kädet, jalat ja koko kroppa tärisi. J. huomasi puhelimessa että mun ääni värisi. Hermostuin tällä kertaa aiheesta homojen avioliitto-oikeus. Siitä jaksetaan vuohkata päivä toisensa jälkeen, viikko tolkulla, joka paikassa. Mihin vaan katsoo tai mitä kuuntelee, niin aina ne homojen oikeudet on tapetilla ja ihmiset innokkaina liputtamassa niiden oikeuksien puolesta. On addresseja ja mitä lie lippu-lapu-keräyksiä ja kansanliikkeitä. Siis haloo. Kirjoitin painavaa sanaa asiasta facebook-sivulleni, kädet oikein tutisivat kun niin innokkaasti mielipidettäni toin julki. Hyvä ettei sydän pompannut rinnasta ulos, niin suurella hartaudella ja voimantunnolla mä asiaani paneuduin. Välillä ravasin ylös alas ja taas jatkoin. En mä ole mitenkään ennakkoluuloinen tai junttimainen homojen vastustaja, enkä varsinkaan mikään koti, uskonto ja isänmaa-henkinen ihminen, mutta ärsyttää vaan. Jos mielenterveysongelmista kärsivien asioihin puututtaisiin ja näitä sairauksia sairastavien ihmisten kohtaamiin moniin epäkohtiin yhtä suurella innolla puututtaisiin, olisi moni asia varmaan vähän eri tavalla. En ole kertaakaan nähnyt valtamediassa yhtäkään ohjelmaa missä puolustettaisiin mielenterveysongelmista kärsiviä, ei lehdissä kirjoiteta muusta kuin siitä, ettei kukaan halua vaarallisia mielenterveyspotilaita/-kuntoutujia takapihalleen kuolaamaan. Eikä kukaan muotitietoinen, hyvin koulutettu, kalliilla asuinalueella asuva hipsteri kulje nimiä keräämässä sen takia, että sairaat saisivat tasa-arvoista kohtelua. Eihän se ole trendikästä tuntea mielenterveysongelmaisia. Jos vaikka itse tulisi yhdistetyksi moisiin yhteiskunnan häpeäpilkkuihin. Laiskoihin, syrjäytyneisiin, kunnianhimottomiin luusereihin. Oma syyhän se on, että on masentunut. Ottais itseään niskasta kiinni. Kaikkia nyt välillä masentaa, ei kai se kotona makaamalla pois lähde. Ei sulla sentään syöpää ole. Sehän se on se oikeas sairaus. (Kaksisuuntainen mielialahäiriö on invalidisoivampi ja henkeä uhkaavampi sairaus kuin useimmat syövät)
Ymmärrän että on eri asia puhua sairaudesta tai homojen asioista. Homoseksuaalisushan ei ole sairaus. Mutta kysymys onkin siitä tasa-arvosta. Kivahan se on jos ihmiset rakastavat toisiaan ja haluavat siitä kirjallisen ja virallisen todistuksen. Voivat sitten periä toisensa. Mikäs siinä. Mutta miksi siitä pitää tehdä niin hirveä meteli? Mitä hienoa siinä nyt on, että on avomielinen homoille ja myötäelää heidän kokemaansa "vääryyttä" ja epäoikeudenmukaisuutta. Se on vaan niin muodikasta. On hienoa tuntea joku homo. Mielenterveyongelmat eivät ikävä kyllä taida olla muodissa ikinä. Niin eipä ole kovin tasa-arvoista. Mielenterveysongelmainen ihminen harvoin edes kykenee tuntemaan rakkautta. Jos inhoaa itseään, on vaikea rakastaa ketään muutakaan. Homot voitti.

En jaksa kirjoittaa enempää. Tai jaksaisin, mutten jaksa oikolukea koko roskaa, en ainakaan jos sitä tule enää yhtään enempää.