Mikä aamu

Kello 9.25

En sitten saanut yöllä nukuttua kuin ehkä neljä tuntia. Otin Oxaminia ja painuin takaisin sänkyyn. Jännitin että saanko unta ollenkaan, mitä jos lääke ei autakaan. Ja miksen taas saa nukuttua? Välillä unensaanti on onnistunut kuin vettä vaan, tai pari päivää ainakin jossain välissä, mutta niin, että olen ajatellut osaavani taas nukkua. Mutta miksi pitää olla niin herkkä, kaikki mikä mieltä vähän enemmän askaruttaa kuin ihan normaali päivä, heittää rytmit ja koko elämän päälaelleen. Jännitän tämänpäiväistä terapeutin tapaamista. Löydänkö perille oikeaan aikaan, minkälainen ensivaikutelma mulle tulee ihmisestä, minkälainen ensivaikutelma terapeutille tulee minusta. Osaanko jutella ja pukea sanoiksi sen, mitä nyt ajattelen, ja mitä jos en jännitykseltäni osaa puhua tai ajatella järkevästi, tai niin, että siinä olis jotain järkeä. Omista asioista puhuminen vieraalle ihmiselle kun ei ole mitään mun lempipuuhaa. Toinen tutustumiskäynti tämä jo on, eri ihmiselle tosin, ettei ihan uusi tilanne kuitenkaan. Huoletuttaa sekin, että jos kukaan noista terapeuteista, joille olen tapaamisen sopinut (neljälle), ei tunnukaan sopivalta. Mitä jos kaikista löytyy joku vika, jokin mikä ärsyttää mua tai ei vaan tule sellaista tunnetta, että haluaisin asioistani puhua tuon ihmisen kanssa. Ensitapaamisetkin ovat niin kalliita, ettei niillä voi loputtomiin käydä. Ei ole varaa. Mutta sopiva pitäisi löytyä. Terapia-asiaa pitää saada eteenpäin. Pitää ja haluan. Kerrankin jotain mitä odotan ja katson mielenkiinnolla tulevaan. Pitkästä aikaa. Silti, pelottaa, jos terapiasta ei olekaan apua.. Jaksanko siellä käydä? Menenkö huonompaan kuntoon? Mitä sieltä mielen syövereistä löytyykään? Käykö siinä niin, että kaikki haavat revitään auki, ja sitten jään tyhjän päälle, terapia loppuu kesken. Haavat jää auki. Jään huonompaan kuntoon. Kaksi vuotta on niin lyhyt aika. Ei pitäisi mennä asioiden edelle vaan pysyä tässä hetkessä. Olisipa se niin yksinkertaista.

Aamulla en jaksanut herätä ajoissa huonon yön jälkeen. Kello soi seitsemältä, niin että olisin ehtinyt herättää E.n kouluun. J. sanoi mulle että voin nukkua, mutta en enää osannut. En luota J. taitoihin herättää E.tä ja oikeassa olin, E. taas myöhästyi koulusta, vaikka aamutunnilla olisi ollut se ET-koe. Jäi nyt tekemättä, oli niin paljon myöhässä, ettei päässyt enää tunnille. Laitoin opettajalle viestiä Wilmaan, toivotttavasti kokeen tekeminen sopii joskus myöhempänä ajankohtana.. Tekemättömästä, tai uuden koeajan sopimatta jättäminen saman päivän aikana, napsahtaa armotta kokeen arvosanaksi nelonen. Olin raivona J.lle ja jaoin taas hyviä neuvojani E.n aamuherättämiseen. Ärsyttää, ettei selviä siitä, saa E.tä heräämään. En ymmärrä. Ja nyt mulla on paska olo, olen huono äiti, kun jään vaan sänkyyn makaamaan. Mikä luuseri. Ei pitäisi olla mulle liian vaikeaa herätä aamulla kuin vastuullinen aikuinen ainakin. Olen kuin joku limanuljaska, laiska paska, makaan vaan vällyjen välissä kuin mikäkin mursu.

Itsesäälissä kieriskeltyäni ja toista syyllistettyäni painuin takaisin sänkyyn. Väsytti ihan älyttömästi neljän tunnin yöunien jälkeen. Menin kirjan kanssa sänkyyn, laitoin makuhuoneen verhot kiinni, korvatulpat korviin ja kaivauduin peiton alle. Laitoin kellon soimaan, etten vaan nuku ohi tärkeän tapaamisen, ja valmistautusmisaika tarvitsen myös reippaasti. Olen niin hidas, enkä voi lähteä ulos "ihan minkä näköisenä tahansa" (vaikken voi tyytyväinen lopputulokseen ikinä ollakaan). En olisi millään jaksanut herätä, väsytti niin paljon. Suihkun, vaatteiden valinnan, meikkaamisen ja hiusten kuivaamisen jälkeen J. tuli käymään kotona kahvilla ja pääsin autokyydillä kaupunkiin.

Olo oli aika levoton taas ennen kotoa lähtöä. Hääräsin täällä menemään, siivosin, silitin, järjestelin, levittelin vaatteita, keräilin tavaroita, pakkasin laukkua, etsin jotain. En saanut syötyä mitään, vatsassa käänsi ja käsiä tärisytti. Otin puolikkaan Oxaminin ennen lähtöä. En käytä ylimääräisiä lääkkeitä päivällä juuri koskaan, mutta nämä terapiantyöstämis asiat ovat tehneet poikkeuksen sääntöön. Sallittakoon tämä. Olen saanut pari kertaa viime aikoina lääkärin vastaanotolla paniikkikohtauksen; odotushuoneessa on ollut sellainen olo, että olisi pakko liikkua, kävellä tai häipyä pois koko paikasta ja tilanteesta, sydän hakkaa ja hermostuttaa, sisällä käy kauhea lepatus ja levottomuus. Vastaanotolla olen alussa ollut niin jännittynyt, ettei puhuminenkaan ole tahtonut onnsitua, ääni värisee ja sydän tuntuu heittävän isoja voltteja, lyö lisälyöntejä. Yleensä tuo olo menee aika nopeasti ohi. Viime kerralla lääkäri sanoi, että "vaikutan rennommalta kuin ennen". Epäilin, mutta jo sanominenkin kai auttoi. Mutta niin, en ole halunnut ottaa nyt tätä riskiä, että terapeutin luona tutustumiskäynnillä kävisi samalla tavalla, en pystyisi oikein puhumaan enkä olemaan. Näin ei ole onneksi käynyt. Jännittänyt olen, mutten niin paljon, etten olisi sitä kestänyt.

Nyt on jo ilta, kello on 22.48.
Kirjoitin tänne pitkän tekstin terapeutilla käynnistä ja niistä tunnelmista mitä siellä tuli, mitä ajattelin, mistä juteltiin, miltä minusta tuntui, ja mitä olen nyt illan aikana ajatellut ja miettinyt, mutustellut. Paljon asiaa. Kirjoitan siitä ihan oman tarinan, en tähän loppuun halua niitä tunkea.