Höpinöitä

Ei tämä kevät todellakaan ole mun aikaa, taas saan sen todeta. Mä inhoan kevättä. Olot sahaa kamalasti ja ahdistus on taas enemmän läsnä, kuin mitä se ehti välillä olla. Ihan kamala aamu taas. Heräsin vihaisena siihen kun J. oli suihkussa, kello oli jo kahdeksan ja mua ärsytti heti ihan suunnattomasti. Ei sillä ole ainakaan kiire mihinkään. No eipä ole mullakaan. Mutta toista se oli kun mä vielä kävin töissä. Aina kamala kiire ja hoppu, stressi, kellon kanssa kilpajuoksua ja lähtöä itkun kanssa viimeisinä aikoina kun vielä töihin kykenin menemään. En olisi kyllä oikeasti kyennyt, yritin jaksaa liian kauan. Mä olen surullinen, että en jaksanut, pystynyt olemaan jaksava ja tavallinen sopeutuva ja mukaan sulautuva. Sellainen kuin pitäisi olla, että jaksaisi ja pystyisi. Olen tällainen omituinen, syrjään jättäytyvä, yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen vetäyvtyvä, sopeutumaton. Olen kateellinen sellaisille jotka jaksavat, sellaisille joilla on muutakin odotettavissa tulevaisuudelta kuin toivottomuutta ja pelkoja. Jotka jaksavat olla toistensa kanssa. Osaavat huolehtia itsestää, tulevat toimeen itsensä ja toisen kanssa. Mutta J. jaksaa, osaa ja pystyy ja kadehdin sitä siltä ja puran sen niin, että olen vihainen. Minusta tuntuu, että viihtyy töissä paljon paremmin kuin kotona. En sitä kyllä mitenkään ihmettele. Viihtyisin itsekin paremmin jossain muualla, muunlaisessa elämässä. Elämässä missä olisi toivoa, voimaa, paikka minne mennä, ihmisiä joiden kanssa viihtyä ja tuntea yhteenkuuluvuutta. Ja kun sillä sellainen on, olen mä kateellinen, vihainen, aggressiivinen. Minusta tuntuu aina niin raskaalta herätä uuteen päivään. Ei oikein mitään odotettavaa. Mä inhoan tätä tilannettani.

Aurinko paistaa ulkona ja kutsuu elämään sinne kuuluvia ihmisiä, lähtemään kodeistaan kohti sitä jotain mitä tykkäävät ja haluavat, jaksavat tehdä. Tai ainakin pystyvät. Mä olen vaan kotona, päivät tuntuvat aamulla kamalan pitkiltä, aamulla, päivällä, iltapäivällä, illalla.. Usein odotan jo iltaa, että pääsisi nukkumaan (osaan nukkua nyt aika hyvin, vaikka eilen nukuin parin tunnin päiväunet, sain koko yön nukuttua hyvin). Mä olen niin yksin ja tuntuu, ettei mulla todellakaan ole mitään tekemistä, katselen ikkunasta elämän menoa, kuulumatta sinne itse. Olen vähän niin kuin yksinäinen vanhus, jota kukaan ei kaipaa. Mulla on nyt kolme sivua facebookkia auki, muttei mulle ole siellä mitään. Ei, vaikka kuinka etsisin. Ei mua kukaan kaipaa eikä mulla ole siellä ketään kaveria, jonka toivoisin siellä tapaavani. Välillä vien sinne kärkkäitä mielipiteitäni kamalalla raivolla ja sen jälkeen kun pöly laskeutuu, tipun taas unohduksiin sieltä. Ei mulle kukaan soita, ei halua tavata, ei mitään. En varmaan edes jaksaisi ottaa sellaista vastaan. Kaikki ovat niin erilaisia, en usko että maailmassa on ketään, jonka kanssa voisin tuntea jonkunlaista yhteenkuuluvuutta. On se nähty. Enkä oikeastaan sellaista enää kaipaakaan. En jaksa yrittää. En yrittää olla muille mieliksi, sosiaalinen, kiinnostunut, positiivinen. Silloin kun yritin, olin vain hiljaa enkä jaksa puhua asioistani. Kuuntelen ja yritän keksiä jotain järkevää sanottavaa, kommentoida ja kysellä. En osaa antaa itsestäni mitään. En ole oppinut. Tai sitten luen muita väärin.

Tuntuu aika epätoivoiselta. En usko että asiat tästä voisivat kovin paljoa muuttua. Ehkä vähän, mutten usko että niin paljon kuin mitä tarvitsisin että jaksaisin olla ihmisten kanssa, suunnitella tulevaisuutta. Opiskella, mennä töihin, tulla toimeen ihmisten kanssa. Pääsen aloittamaan terapian toivottavasti pian, ehkä jo kevään aikana. Sitä odotan. Se tuntuu mielekkäältä, suhtaudun ajatukseen siitä toivorikkaasti ja odotan terapian alkua. Odotan sittenkin jotain tulevaisuudelta. Mutten silti usko, että se riittää, miten voisin sen avulla muuttua jotenkin erilaiseksi? Oppisin olemaan niin, etten keksisi koko ajan itselleni esteitä, mitkä estävät elämässä etenpäin pääsyä. Enkä vaan roikkuisi vanhassa. Toistaisi vanhaa mallia. Eikö menneisyys yleensä kerro aika hyvin tulevaisuudenkin? Että samanlaista olisi odotettavissa. Samanlainen käyttäytymismalli, paikka yhteisössä ja tavat toimia siinä. Ne kai yleensä toistuvat. Toistavat itseään.

Eilen kävin toisella haastattelukäynnillä terapeuttini luona. Menin sinne mielelläni, odotin sitä käyntiä ensimmäisen käynnin jälkeen. On kivaa, että terapia-asia edistyy, se tuntuu tosi hienolta. Vihdoin saan terapiaa, mitä olen jo pitkään tiennyt tarvitsevani. Tunnen löytäneeni tosi hyvän terapeutin. Onneksi. Olen onnekas ja tyytyväinen siihen, että olen saanut aikaan näin ison asian. Olen kuljettanut kaikesta huolimatta elämääni hyvään suuntaan. Ottanut aika ison askeleen. Hoitanut asiat nopeasti, onnistuneesti, hyvin, järjestelmällisesti. Neuvokkaasti, askel kerrallaan, määrätietoisesti. Eilen viestittelin hoitajani kanssa ja pyysin kiirehtimään lääkäriä lausunnon kirjoittamisessa terapiaa varten (oli nyt kirjoittanut B-lausunnon kuntoutustukea varten). Lupasi kiirehtiä ja kiitteli aktiivisuudestani. Eteenpäin menoa sekin, huomaan. Hyvä minä. En malta odotttaa terapian alkamista, toivottavasti asiat menisivät tästä eteenpäinkin vaivatta ja pääsisin sen tosiaan pian, nyt vielä keväällä, aloittamaan. Eilen päätettiin terapeutin kanssa yhteistyön aloittamisesta. Aika kamalaa, jos en olisikaan sopinut potilaaksi tuolle terapeutille. Vaikealta olisi tuntunut aloittaa koko terapeutin etsimisprosessi uudestaan. Onneksi sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan. Suhtaudun sittenkin toiveikkaasti johonkin, en pelkästään pelolla ja toivottomuudella. Tämä kai kumoaa aikaisemman ajatukseni. En kai olekaan ihan toivoton tapaus.

Eilen illalla puhuin koko ajan J.lle tuosta haastattelukäynistä, selostin kaikkea mitä siellä juteltiin. Kirjotin siitä facebookkiinkin, muttei asia taas oikein tuonut keskustelua. Eipä tietenkään, mutta samapa tuo. Mitäpä mä muiden mielipiteistä perustan muutenkaan. En koe muutenkaan olevani mitenkään samanlainen kuin muut siellä ryhmässä, niin kuin en missään muuallakaan, niin enpä ihmettele. Mulla jäi erityisesti mieleen tuosta tapaamisesta se, kun terapeutti sanoi mulla olevan paljon maanisia defenssejä, tarkoitti ilmeisesti sitä hirveää fyysistä touhottamista ja aggressiisista paasaamista asioista ja mielipiteideni esittämisestä kärkkäästi. Touhuan koko ajan, liikun, järjestelen täällä kotona ja somatisoin tunteita. Onneksi kykenen silti rauhoittumaan, lukemaan ja kirjoittamaan, ettei kaikki ole vaan fyysistä kohellusta ja hääräämistä. Pystyn ajattelemaan. Toinen juttu mitä terapeutti sanoi, etten ole "tyypillinen kaksisuuntainen". Sitä lääkärini, hoitajani ja J. on sanoneet myös. Mitä se sitten tarkoittaakin, mutta hyvältä se kuulostaa. Hoitaja sanoi, että aika harvalle tuollaista analyyttistä terapiaa suositellaankaan. Monilla on niiden persasioiden ja -tunteiden käsittelemisessä niin paljon tekemistä. Niin mulle sanottiin. Mä näen asioiden yli ja osaan käsitellä sujuvasti asioitani. Kirjoitan kuulemma sujuvasti ja hyvin, ajatukseni ovat sujuvia. Eli sitä se kai siten tarkoittaa. Ja sekös ärsyttää muita. Tai sitten luen muita väärin, mutta se on mun tuntemus asiasta tällä hetkellä. Ehkä opin ottamaan muut huomioon paremmin joskus.

Nyt on päivän kirjoitukset kirjoittettu. Koitan mennä syömään jotain aamupalaa, kello on puoli yksitoista ja vaikka heräsin jo seitsemän jälkeen, ei mulla ole yhtään nälkä. Ei vaikken illallakaan oikein mitään syönyt. Mulla ei vaan ole ruokahalua, ei tule näläntunnetta. Mikään ei maistu miltään ja ruoan ajatteleminenkin inhottaa ja yököttää. Tulee pala kurkkuun. Eilen söin vaan banaanin, pari kalapuikkoa, tomaatti-juusto-pasteijan, raejuustoa ja keksejä, suklaamunia. Paino on kuitenkin pysynyt samana, yllättävänkin vakaana.