Viikonloppu

Eilen illalla;
Kävin siellä jumpassa. Väsytti tosi paljon, mutta pakotin itseni liikkeelle. En kestä ajatusta kokonaisesta päivästä, jolloin en lähtisi minnekään kodin ulkopuolelle. Siitä tulee niin tunkkainen ja "seinät kaatuu päälle"-olo, että välttelen sellaista kaikin voimin.. Vaikka olin ihan poikki. Otin vähän vauhtia kotona, tartuin imuriin, siivosin ja kuurasin alakeran ennätysajassa. Tuli siistiä, mutta eihän se pitkään pysy, eikä sitä kukaan muu kuin minä edes huomaa. Olen sellainen näkymätön tyttö, näkymätön kodinkone.. Nainen kuin 50-luvulta, hymyilevänä, kauha kädessä, hiukset siististi, hymy huulilla, hyvällä tuulella, essu vaan puuttuu.

No, jaksoin jumpata. Mitä rankempaa, sen parempi. Ihan hirveä hiki ja punainen naama, märät jumppavaatteet. Yksi tunti, hyvin olisin jaksanut pidempääkin, mutta näin tällä kertaa. Että mä inhoan, kun tuolla salilla on sellaisia, tai sellainen ihanan kaunis, onnellisen näköinen, iloinen, puhelias, valkoiset hampaat loistaa, paksuhiuksinen, meikattu (ei hiuskaan jumppatunnin aikana karkaa väärään paikkaan, tai meikit leviä pitkin naamaa).. Juttelee aina kaikkien kanssa. Miten voikin tuntea kaikki! Ihan kuin puolet jumppasalilla käyvistä naisista olisi sen lähimpiä ystäviä. Tervehtii aina muakin, mutta yritän vältellä katsekontaktia. En tykkää, enkä missään nimessä haluaisi jutella kyseisen henkilön, enkä kenenkään muunkaan henkilön kanssa tuolla. Silti tunnen itseni ulkopuoliseksi. Niin kuin joskus, aina aikaisemminkin; koulussa, töissä.. Moikkaan silti aina silloin, kun niin pitää tehdä.

Illalla kotona oli aika hiljaista. Katsottiin syötyä (pakaste pitsaa) telkkaria varmaan kolme tuntia, kaikkea typerää; Salkkarit, Korkojen kera ja vielä Emma-gaalaa. Tylsyyden huippu. Mä lukisin mielummin kirjaa, mutta haluan olla muiden seurassa (E.n ja J.n). Enkä sitten osaa lähteä yksinäisyyteen lukemaan. Olen niin paljon muutenkin yksin. Telkkaria katsellessakin on vaan aika yksinäinen olo. Ollaan yhdessä ja samassa paikassa, vierekkäin samalla sohvalla, mutta silti yksin. Ei katsota toisiamme, eikä jutella mitään. Olen yksin. Jos telkkari ei ole päällä ja kaikkien silmät sinne nauliutuneina, katsotaan tietokoneen ruutua. Uudestaan ja uudestaan Facebookkiin katsomaan, onko siellä jotain tapahtunut. No ei ole, tosiaankaan. Aika tyhjä ja tyhmä olo.

Mä olen viime aikoina ottanut kierroksia asiasta; muiden sairaudet. Koen että mun sairauttta vähätellään, ei kukaan ikinä kysy mitä mulle kuuluu, miten voin. Olen vään niin kuin unhotunut. Sellainen ajelehtiva roska, jonka kaikki on unohtaneet. Itse muistan vaan sen roskan itsestäni, enkä kai osaa ajatella enkä puhua mistään muusta. Äkkiä kaikkoaa ihmiset ympäriltä. Jopa kotona, huomaan. Otan itseeni tosi helposti, annan kärkkäitä mielipiteitäni asioihin, ymmärrän väärin ja ajattelen asioiden olevan piikkejä mulle. Jos jollain on syöpä, sitä ymmärretään ja säälitään, puhutaan ja tiedetään sairauden vaiheet ja hoidot tarkkaan. Eletään mukana. Onhan sekin kamala sairaus, totta kai, en minä sitä itselleni haluaisi, enkä kenellekkään toivoisi. Lähipiirissä oli rintasyöpätapaus syksyllä. On jo parantunut työkykyiseksi, eikä edes hoitojen aikana joutunut olemaan sairaslomalla työstä. Mä en pääse joka päivä edes ulos ovesta kauppaan omin voimin. Olen ihan eristäytynyt enkä tiedä edes, mihin haluaisin. Olen ollut jo kaksi vuotta sairaslomalla. Jostain luin, että kaksisuuntainen mielialahäiriö lyhentää eliniänodotetta enemmän kuin useimmat syövät.
Eilen illalla mä muistin, että mullakin saattaa olla syöpä. Kohtusyöpä. Tuskin on, mutta pieni mahdollisuus on siihen. Vuosi sitten kävin papa-kokeessa ja tulos siitä oli, että solumuutos löytyi. Vuoden kuluttua uudestaan tutkimukseen. Pitää muistaa varata se aika ensi viikolla. Se nyt vielä puuttuisi. Pääsisinköhän sitten hyväksyttyjen sairauksien listalle. En ajattele asiaa enempää. Mutta hyvä että tuli mieleen.

Yön nukuin tosi hyvin, 7-8 tuntia, ilman lääkettä. Nukahdin nopeasti luettuani kirjaa hetken aikaa enkä herännyt kuin yhden kerran, J.n kuorsaukseen. Ajoin sen sohvalle nukkumaan ja jatkoin uniani. Aamulla vääntäydyin ylös siinä kymmenen aikaa. Keitettiin aamupuuro ja kahvit. Lisäksi ananasta ja jugurttia. Luettiin Hesaria. Siivoomista ja tiskaamista. J. imuroi yläkerran.
Iltapäivällä lähdettiin Serenaan. Haettiin H. mukaan ja vietettiin kiva päivä koko perheen voimin vesipuistossa. Ihan kivaa oli, ei valittamista (vaikka välillä läski-ruma-vanha-olo vaivasi, koitin olla valittamatta). Puistossa oli onneksi aika rauhallista, ihmeen vähän ihmisiä. Hyvä, eikä lasten ja J.n tarvinnut jonottaa liukumäkiin. Mä en kauheen moneen uskaltanut, sellaisiin suljettuihin putkiin en halua mennä. Villivirrassa ja jossain pikkumäissä kävin. Mutta kiva päivä, ihanat mun lapset yhdessä. Ihan kuin joskus ennen. Silloin kun olivat vielä pieniä.

Nyt kello on jo 01.15 sunnuntaiyönä. Piti vielä tulla kirjoittamaan, vaikka väsyttää. Katsoin telkkarista leffan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. J. nukahti kesken. Nyt lähden tästä minäkin nukkumaan. Onneksi nukuttaa.