Psykiatri

Kirjoittelen tässä nyt alkuun hetken aikaa ennen kuin kello on sopivasti ja saan ottaa puhelimen käteeni ja soittaa Psykiatrian polin ylilääkärille! Mun omalääkäri siellä on taas muninut niin kauan sen B-lausunnon kirjoittamisen kanssa (millä voin hakea jatkoa kuntoutustukeen). Jatkoi tammikuun lopussa mun sairaslomaa 31.3.2014 asti. Edellinen pätkä loppuu nyt maaliskuun lopussa ja Kevan päätös kuntoutustuesta oli tehty vaan maaliskuun loppuun. A-todistuksen sentään sain heti lääkärikäynnillä työpaikalle lähetettäväksi, niin en sentään ole potkuja saamassa, ainakaan vielä. Mutta rahan tulo Kevasta taas katkeaa. Lääkäri lupasi, ettei niin ehtisi nyt tällä kertaa käydä (viime kerralla joskus puoli vuotta sitten kävi samalla tavalla), muttta niin taas käy. Olen soitellut sinne toimistoon ja pyytänyt, että kiirehtisivät asiaa, mutta eipä se mitään auta. Tuo lääkäri tekee vaan puolikasta työaikaa ja kaikki jää sitten tekemättä. Soitan nyt vähän korkeammalle taholle ja toivon, että jotain alkaisi tapahtumaan. Saa käydä vähän kovistelemassa, vaikka tuskin osa-aikaeläkkeellä oleva, yli eläkeikäinen lääkäri paljon pomon sanomisista perustaa. Tuo idän psyk.poli on huonoin koko kaupungissa ja varmaan maassakin, niin paljon surkeita tyyppejä ja kohtaloita tälle aluelle mahtuu, ettei tosikaan. Tässä yksi niistä. En ole oikeutettu mihinkään muuhun tukeen, mitä voi saada kuntoutustukipäätöstä ja -maksua odotellessa (toimeentulotuki tai työmarkkinatuki). Että aivan loistavan juttu taas. Ei tässä nyt nälkään kuolla eikä tarvii sinne ruokajonoonkaan lampsia, mutta ottaa päähän kyllä. Osaan hoitaa raha-asiani bipo-pääksi hyvin, vaikka saan aika vähän, riittä se kuitenkin koko kuukaudelle. Mulla ei ikinä lopu rahat kesken, vaikka välillä ostan vaatteita ja ruoasta en tingi tai säästä, haluan syödä kunnon ruokaa, en lähteä millekään makkara-makarooni-linjalle. Onneksi on puoliso jolla on tuloja, vaikka niille euroille on tietenkin jokaiselle oma reikänsä, eikä ylimääräistä pääse kertymään tässä kalliissa hienossa maassa missä me asutaan. Mutta mä haluan pitää kontrollin yllä, enkä kulkea matti kukkarossa viikko tolkulla. Ei mulle käy niin ikinä, paitsi nyt tuon ylityöllistetyn lääkärin takia. Itse vetää jotain kahdeksan tonnin palkkaa (stalkkasin lääkäreiden palkkoja ihan uteliaisuuttani netistä, ja tuon verran erikoislääkäri tienaa, kunnallisella puolella), niin ei varmaan voi ymmärtää, että jonkun muun elämä on jostain hikisistä satasista kiinni. No, kohta alkaa kello olla niin paljon, että saan tarttua puhelimeen ja tärisevällä äänellä soittaa säälittävien oikeuksieni perään. Samalla voin hoputtaa ja avautua myös terapiatuen lausunnon kirjoittamista varten. Valitsemani terapeutin nimen kerroin tänään hoitajakäynnillä ja voivat sen sitten lausuntoon kirjata.

Kaikesta huolimatta mä tykkään tosta lääkäristä paljon. Eikö olekin kumma? Olen ollut jo kymmenen vuotta (aikuisena) psykiatrisen hoidon piirissä, eikä mulla ole koskaan ollut noin hyvää lääkäriä kuin nyt parin vuoden ajan. On tosi pätevän oloinen, viisas, näkee ja huomaa asioita, tulkitsee minua hyvin. Ei jyrää eikä määrää, vaan on tosi taitava ja ymmärtävä, hienotunteinen. Keskusteleva ja kuunteleva. Ei ole vielä edes määrittänyt diagnoosiani lopullisesti, ja mun mielestä se on vaan hyvä asia. Jotkut lääkärit leimaavat diagnoosin potilaan otsaan heti kun astuvat ovesta vastaanotolle, mutta tuo tutkii ja kuulostee kunnolla. En ole tuomittu bipodiagnoosiin, enkä edes pidä sitä lopullisena, on vain "todennäköinen". En ikimaailmassa haluaisi vaihtaa lääkäriä vaikka pian se on varmasti väistämättä edessä, kun on jo sen verran iäkäs mies. Oli välillä jo kokonaan eläkkeellä, mutta palasi töihin kun "eläkkeellä oli niin tylsää". On muuten myös äitini psykiatri. Näkee kokonaisuuden mun elämästä ja osaa minuun sen takia suhtautua, eikä hoida vain yhtä oiretta. Mun kaksisuuntainen on osin periytynyt ja osin traumaperäinen. En sitten tiedä, onko ne hyviä vai huonoja asioita. Parantumisen, oireettomaksi tulemisen, kannalta. Traumaattisoituminen nuoresta iästä alkaen muokkaa aivojen biologiaa, eikä se niin yksinkertaista ole sekään (jos trauma hoidetan, lähtee sairaus). Urat on sinne aivoihin muovautuneet ja siellä pysyvät. En koe että mulla olisi ikinä ollut selkeää sairastumisen hetkeä, vaan olen aina ollut tällainen, en tiedä muusta. Mutten määritä itseäni sairauden tai diagnoosin kautta. En mä ole "kaksisuuntainen" vaan ihan sama ihminen kuin aina ennenkin. Kestän ahdistusta ja lääkäri sanoikin mulle joskus että "voisihan susta lääkkeillä tehdä vaikka millaisen huopatossun, muttei niin kannata tehdä". Olen samaa mieltä.

Tänään kävin hoitajan juttusilla, aamulla yhdeksältä oli aika sinne ja seitsemältä oli kello soimassa. Mä tarviin aika paljon aikaa siihen että herään, käyn suihkussa, juon kahvia, otan lääkkeet, herätän pojan, kuivaan ja laitan hiukset, meikkaan, puen. Mulla on tarkat kriteerit uloslähdön suhteen (no, jumppaan menen joskus ilman meikkejä), tai miltä haluan näyttää. Tänään joku nainen katsoi mua aika pitkään ja oudoksuen siellä polin odotushuoneessa. Siinähän katsoo. Olen ylimielinen paskiainen taas, mutta sanonpa silti, että olen vähän eri näköinen kuin mitä se sakki siellä muuten on. Ja jotenkin, liikun enemmän. Olen enemmän hereilllä. Sori vaan. Mä en halua kulkea ihan ruokottoman näköisenä tuolla ympäriinsä. Pesen hiukset. Enää ei ole niin paljon varaa panostaa kuin ennen, ostaa vaatteita ynnä muuta, mutta onneksi entisessä elämässä oli ja ostin, että sitä varastoa nyt on ihan hyvin. Enkä halua niistä kasvaa ulos.

Itse hoitajalla käynti tuntui melkein turhalta. Ei mulla nyt ole sellaista ongelmaa, mitä siellä tarvitsisi ruotia tai mihin tarvitsisin jotain käytännön apua, neuvoja, apuvälineitä tunteideni käsittelyyn. Osaan niitä käsitellä itsekin. Sain hyvää palautetta taas siitä, miten hyvin olen hoitanut sen terapian aloitus kuvion ja miten hyvin osaan käsitellä jo nyt tunteitani, olen niihin kosketuksissa hyvin ja osaan niistä keskustella. Lääkityskin tuntuu olevan riittävän kohdillaan. Labra-arvot vaan olivat vähän keikallaan, tai muuten kaikki oli ihan ok, anemiakin on korjaantunut ja Hb on viitearvoissa, mutta se kilppari, se ei ollut. Viimeksi arvo oli jotain 3.3 ja nyt 4.8 (vajaatoimintaraja on jotain 4 hujakoilla). Mutta seuraillaan. On vaeltanut ylös alas Liton noston jälkeen, mutten vielä aio heittää kirvestä kaivoon tuon takia. Ehkä tasottuu. Suurin ongelma on tuo lausuntojen mateleminen. Mutta ihan mukavahan tuolla oli jutella ja sain ne ylilääkärin yhteystiedot. -> Jolle nyt soitinkin jo. Oli oikein ystävällinen, ehdottin ihan rakentavan kuloista ratkaisua (A-lausunnolla ja käyntiteksteillä voi ainakin Kellala välttää tuen katkeamisen vähäksi aikaa) ; mikä ei Kevalle kelvannut. Ja lupasi tietysti lausunnon kirjoittamista kiirehtiä.

Blaah, nyt turhauttaa ja väsyttää. Nukuin viime yön muuten tosi hyvin, 7-8 h ja yksin. En osaa nukkua jos J. on mun vieressä. En tiedä mikä siinä on, mutta ikävää. Mutta sain nukuttua heräämättä ja ihan hyvin. Muistin aamulla unen jonka näin. Ajattelin kirjoittaa sen vielä tähän samaan, mutta se häviäisi kuitenkin tänne kaiken muun alle, niin kirjoitan sen ihan omaksi jutukseen.