perjantai 30. toukokuuta 2014

viimeistä edellinen

Heips,

täällä sitä odotellaan erästä pukumiestä kotiin :) Pojalla on tänään viimeinen päivä peruskoulussa, tänään on juhla, käyvät katsomassa Vuotalossa esityksiä ja kasiluokkalaiset tarjoilevat yseille sen jälkeen juhla-aterian koulussa. Huomenna on enää todistusten jako ja siinä se sitten on peruskoulu käytynä. Nyt pojalla on se yleistieto, mikä kaikilla kansalaisilla vähintään pitää olla (tosin itse en ole enää vuosiin tajunnut yhtään mitän oikeastaan mistään aineesta mitä koulussa opetetaan, mitä olen läksyjään seurannut. Onneksi on hiukan tietäväisempi mies mulla, joten jotain apua on sentään kotona saanut, ehkä. Suurin kiitos tietysti kuuluu koululaiselle itselleen  :)

Eilinen helatorstai meni melkein tämän, ja huomispäivän, E.n asusteiden kanssa säätäessä, housuja lukuunottamatta (housut olivat ennestään hyvät) ostettiin kaikki mustaan pukuun kuuluvat osat ja eilen niitä soviteltiin useaan otteeseen, solmittiin kravattisolmuja, lankattiin kenkiä ja laitettiin kaikki valmiiksi. Tänään on ensimmäinen pukupäivä ja huomenna sitten seuraava. Todistusta jännätään vähän vaikka aika hyvin sen voi jo laskea itsekin kurssinumeroiden perusteella ja aikaisempien keskiarvojen mukaan tietysti. E on tsempannut ihan hirveästi nyt keväällä, paljon on ollut kokeita ja sen lisäksi monet projektit, joihin on mennyt läksyjen lisäksi ihan tuhottomasti aikaa, vapaa-ajan ongelmia ei ole paljon ollut eikä tekemisestä puutetta.

Mun mielestä on epäreilua, että koko yläasteen numerot vaikuttavat päättötodistuksen arviointiin, ei seiskaluokkalainen osaa vielä samalla tavalla ajatella opiskelun vaikutuksia tulevaisuuteen, niin paljon ainakaan mitä nyt isompana jo osaa. Seiskaluokalla on niin paljon oppimista jo erilaiseen ympäristöön ja ihan erilaiseen opiskelutapaan, uusiin aineisiin ja viistoista-kuusitoista vuotiaana on jo aika paljon kypsempi, kuin mitä kolme vuotta nuorempana, kun on vielä ihan lapsi. E laski, että jos pelkkä kevät vaikuttaisi, saisi yli ysin keskiarvon, nyt se tulee olemaan kasipuolta. Opettajat usein arvioivat vähän yläkantiin näin loppuarvioinnissa.

Parin viikon kuluttua selviää ja varmistuu jatko-opiskelupaikka. Kahteen lukioon haki, toinen se "korkeamman keskiarvon"lukio ja toinen ihan tämä kotilukio, mihin aika moni luokkakaverinsa on menossa, joten se taitaa olla se mieluisempi vaihtoehto, vaikka muuallekin saattaisi päästä. Viime viikolla Hesarissa oli laitettu Suomen kaikki lukiot paremmuusjärjestykseen, mistä oli eniten kirjoitettu ylioppilaiksi ja pistemääriä, mitä lie siinä oli. Herttoniemen lukio oli listalla (yhteensä 500 lukiota) 29. ja tämä Vuosaaren lukio 450., suuret erot koulujen välillä siis. Opiskelijasta itsestäänhän se koulumenestys on kiinni suurimmaksi osaksi, mutta on muullakin merkitystä, miten motivoituneita suurin osa muista on, ryhmäpainetta ja -vaikutustakuitenkin tulee kun opiskelu on rankkaa ja vaativaa. Herttoniemen lukioon pääsy on aika hilkulla, mutta se selviää kohta. En tykkää henkilökohtaisesti hifistelystä ja parempiin ja huonompiin jakamisesta, se on yski kamalin asia mitä tiedän. Sellainen maailma on, ikävä kyllä.

Mutta ihan hyvillä mielin ollaan, aika haikeilla kyllä. Huomenna olen varmaan varsinkin tippa linssissä.
Nyt on satanut jo neljättä päivää ja hiukkasen alkaa jo tympimään ja happivajetta olemaan. Eilen pääsin muuten salille asti, motivaatiota sai kerätä, mutta tulipa mentyä. Reipppalun jälkeen tuli kiitetty itseään tacoilla, ja kohta olisi tarkoitus lähte ostaman illaksi pizzatarpeita.

tiistai 27. toukokuuta 2014

ihan rentoa

kotipäivää

 .. ja eilinen rantaretki

Nyt olen päässyt nauttimaan aurinkoisista päivistä. Niin kuin kirjoitin aikaisemmin, tykkään niistä silloin, kun voin olla jossain ihan rauhassa, jossain mukavalla tuulisella ja hiljaisella paikalla, missä ei liikaa -tai mielellään ollenkaan- muita ihmisiä ole. Aurinkolahden ranta matkan varrella Uutelaan Skatanniemelle ajellessa (tai kävellessä) on niin tupaten täynnä ihmisiä, lähinnä yli-ruskettuneita ja -treenattuja, jotka seisoskelevat siellä täällä itseään esitellen. Mä haluan mieluummin muualle, ja näitä yksityisrantojakin löytyy kun vähän jaksaa pidemmälle lähteä, pyörä on siinä hyvä apuri.

Olin eilen kahdella eri rannalla, ensin Skatanniemessä ja kun tuuli kävi kovemmaksi ja tuli kylmä, ajelin Kallahden suuntaan sille samalle pienelle hiekkarannalle missä sunnuntainakin oltiin. Nelisen tuntia olin auringossa ja reissussa, kotiin tullessa päästä huippasi jo hiukan enkä ole ihan paras tuolla liikenteessä pyörän kanssa, äkkijarrutuksia jouduin tekemään kun toikkaroin pienessä auringonpistoksessa ilmeisesti. Vaivun ilmeisesti helposti omiin ajatuksiini, enkä havannoi mitä ympärillä tapahtuu. Pientä terästäytymistä voisin ottaa mukaan tuohon hommaan..

Illalla käytiin vielä Sipoossa iltakävelyllä, ajeltiin autolla pieneen kalastajakylän oloiseen pikkukylään ja rantaan. Hieno ja kodikkaan oloinen paikka sekin, joskus ajeltiin vahingossa siitä läpi ja nyt jalkauduttiin sinne. Mukavan mäkinen ja rauhallinen vehreä paikka, satama ja ihan muutama vanha puutalo, käveltiin pikku lenkki ja käytiin ilta-jäätelöllä sataman kahvilassa.

Eilen illalla sai ikävän kurkkukivun, on outo kun tuntuu ihan eri paikassa kuin missä kurkkukipu yleensä tuntuu, syvemmällä nielussa. Mikä lie ruokatorven ärsytys, syöminen sattuu. Yöllä heräsin siihen särkylääkkeestä huolimatta ja tänään on yhtä ikävä kuin eilenkin. Illalla meinasin jo repiä paniikki siitä, mutta vaiva on pysynyt ihan samanlaisena, joten tuskin tää suurempaa vaaraa tai hätää on. Siitepöly ehkä ärsyttää.

Tänään on sadepäivä ja lämpötila alle kymmenen asteen, melkoisen iso muutos menneiden päivien helteille. Ehtiipä olla kotona ja tehdä jotain täällä. Kaikki pinnat on ihan vaalean siitepölyn peitossa. Jotain tarvitsisi ehkä niille tehdä. Tai sitten olen vaan kun ei ole mitään pakollista tekemistä eikä menemistä. En tee mitään-päivätkin on tarpeen välillä. Luulisi että mulla olisi useinkin sellaisia mutta ei ole.. Välillä tunnen melkein syyllisyyttä siitä, että en tee mitään (olen sairaslomalla), varsinkin silloin, kun on eilisenkaltaisia mukavia hyväntuntuisia päiviä, jolloin levitän viltin rantakallioille ja lämmittelen auringossa ja istuskelen tuulessa. Tai ajelen pyörällä pitkin rantaviivoja. Niin kuin olisin aina lomalla. Kiristäviä, ja sellaisia päiviä, kun on vaikea motivoitua edes pysymään hereillä ja poissa sängystä on kuietnkin myös niin paljon, että keskityn positiiviseen silloin kun se on yhtään mahdollista. Onneksi välillä on.




Kuvia

torstai 22. toukokuuta 2014

tuntematon

Tervehdys,

aurinko paistaa, puut vihertää ja linnut laulaa, mutta mä olen liian väsynyt jaksaakseni edes nousta tuolilta tästä pöydän äärestä, mihin istahdin aamukahvia juomaan. J oli ladannut keittimen valmiiksi eikä mun tarvinnut kuin painaa napista ja kaataa kahvi kuppiin kun se oli valmista. Muuhun ei olisi varmaan voimat tai motivaatio riittänyt. Siitä asti olen istunut tässä. Miten voi väsyttää näin paljon? Voisin nukkua varmasti ihan vuorokaudet läpensä jos se  vaan olisi mahdollista, tai onnistuisin nukkumaan. Olen nyt vapaa suurimmsta osasta arkivelvollisuuksia kun lapsi on maailmalla ja huomaan lösähtäneeni ihan kasaan. En jaksaisi en niin yhtään mitään. Ja yleensä kun väsymys hieman antaa myöten, tulee vastalahjana armoton keskittymiskyvyn menetys ja levoton pörrääminen. Välillä sen saan kanavoitua johonkin järkevämpään, mikä on siis kirjoittamista, valokuvaamista, ulkoilua tai muuta liikuntaa. Ryhtyminen on aina vaan niin vaikeaa, mutta jos johonkin pääsen kiinni, on sen tekemisen lopettaminen taas ihan oma juttunsa. En voi esimerkiksi kirjoittaa, jos tiedän että joudun lopettamaan sen johonkin tiettyyn aikaan. Paikallaanolo on sen verran haasteellista, etten juuri koskaan malta lukea kirjaa päivällä. Illalla tai yöllä taas en jaksa, tai voi. Ihme että yleensä edes saan kirjoja luettua, kun kuitenkin saan. Tänä vuonna jo yhdeksäntoista kirjaa.

Silti en osaa yöllä nukkua vaikka väsynyt ja vetämätön olen suuriman osan päivästä. Itkua saan jo vääntää kun uni ei vaan tule lääkkeistä ja julmetusta väsymyksestä välittämättä. En halua lisätä koko ajan lääkkeiden määrääkään. Lopulta niitä tarvitsee sitten aina vaan lisää. En jaksa valvoa niin että voisi lukea tai tehdä jotain muuta mukavaa, tai edes jotain, mutten osaa sitten nukkuakaan. Kolmen vuoden väsymys päällä, en edes muista milloin olisin nukkunut hyvin. Väsyttää tämä koko homma, voisi jo loppua. Olen ihan kyllästynyt tähän kaikkeen, olemiseen ja narisemiseen siitä. Miksi pitää olla tällaista? Vaikka moni asia on ihan hyvinkin, löydän niistäkin aina sen huonon puolen. Miksi sen negatiivisuuden tutkan pitää olla niin tehokas. Mietinkö liikaa kaikenlaista. Lisääkö tieto tuskaa? Mitä sellaista sitten tiedän? Usein se paha olo jäytää ihan fyysisinä tuntemuksina, en ole yleensä sen enempää surullinen kuin iloinenkaan, vaan tuskainen. Ensimmäinen diagnoosi kaksitoista vuotta sitten olikin masennus, yleistynyt tuskaisuus, ahdistuneisuus häiriö. Ja se ilmenee juuri fyysisinä tuntemuksina minulla. Miksiköhän?

Eilen J vei mut elokuviin. Katsoin aikaisemmin että olisin halunnut mennä katsomaan uuden Tuhat kertaa hyvää yötä, mutta siinä ei ollut näytöksiä sopivaan aikaan joten mentiin Kino Engeliin katsomaan Isänsä poika. Ihan kiva, mutta japanilaiseen tapaan vähän huvittavanikin jäykkä, jatkuva kumartelu ja pönötys tavoissa alkoi tuntumaan jo melkein huvittavalta. Niin avarakatseisia tässä ollaan. Tarina oli aika ennalta-arvattava sekin. Teatteri on ihan vastakohta näille perus-tennareille, joissa tunnelma on kuin nuorisotalolla, discossa tai ruotisnlaivalla, Engelissä oli hiljaista, karkkipussin rapistelusta tuli kova meteli ja oli aika noloa.. Elokuvan äänet olivat taiteelliseen tapan tosi hiljaisella ja ne kolme muuta katsojaa meidän lisäksi eivät juuri liikahtaneetkaan ennen kuin lopputekstit olivat kokonaan menneet. Mutta mielellään sitä elokuvia katsoo missä vain. Tykkään elokuvista ja kirjoista, kaikenlaisista tarinoista (tai en nyt ihan kaikenlaisista, romattisia juttuja en jaksa katsoa) Tykkään kertoa itselleni mielessäni tarinoita vieraista ihmisistä. Varsinkin päivätoiminnassa käydessä mietin hiljaisuudessa niiden muiden ihmisten tarinoita. Mitä tuolle ja tuolle on tapahtunut. Välillä tulu mieleen, että olisi mielenkiintoista kirjoittaa niistä vaikutelmista mitä kenestäkin tuli. Siellä ei juteltu mistään. Ei diagnooseista, lääkityksistä. Eikä kyllä oikeastaan mistään muustakaan. Oltiin hiljaa. Niin minäkin, ja niin tykkään ollakin. En kestä turhanpäiväistä kaakatusta. Enkä vertailua. Ihmisiltä sairauden syöminä on se turha ehkä karsiutunut pois, niin paljon pettymyksiä, ulkopuolisuutta, olematonta itseluottamusta. Mutta niin monia tarinoita.

Mutta eilen elokuvissa. Sellaista virkistäytmistä. Perään uneton yö ja kykenemättömyys nyt edes liikkua minnekään päin. En ole laittanut ruokaakaan koko viikkoon, eilen söin illalla valmiin tomattikeiton ja leipää. Muuta en syönyt koko päivänä. Ei maistu. Niin paljon mä itseäni arvostan. En jaksa mennä kauppaan. Olen kai aika väsynyt. Aikaisemmin ja normiarjessa pakotan itseni kaikkeen ja nyt kun ei ole pakko, en toimi, juuri mitenkään.

Keskustassa käyminen tuntui melkein ulkomaanmatkalta, pitkään aikaan ei ole siellä tullut käytyä. Olisi silti ihan kiva käydä, tai oli. Mun itseluottamus on sitä luokkaa, etten mielelläni käy siellä. Keskustassa on vaikeampi olla kuin täällä luonnon ja vähäisemmän ihmismäärän keskellä. Tunnen itseni huonoksi. Vertailen. Siellä on parempia ihmisiä. Mukamas. Vertailen, vaikka tidostan, ettei kenenkään elämä ole paljon sen ihmeellisempää kuin toisen. Toinen on mielenterveys syistä eläkkeellä, toinen taas niin sanottu menestynyt ihminen. Missä se menestys sitten mitataan. En mä ainakaan kadehdi kalliita merkkituotteita kantavia ja niihin ripustautuvia ihmisiä tai bemarijuppeja. Eikö sellaisella vaan peitellä huonoa itseluottamusta, silläkin. Tai tuhlataan rahaa, tyhjyyteen kilpaillakseen kassasisarten tai -veljien keksen, mitä on yllinkyllin kun viettää koko elämänsä palvellen jotain muuta kuin sitä, mikä oikeasti kiinnostaisi. Saat rahaa kun teet jotain mitä joku muu päättä että teet, ja joku muu pitää tärkeänä. Silti häviät aina. Onko se sitten niin hienoa? En edes haluaisi olla siellä.

Hirveät ruuhkat joka suuntaan kaupunkin mennessä. Eipä käy kateeksi. Eipä ole hääviä tietysti sekään, että ruokakaupassa käydessä sa melkein itkua vääntää, kaikki on niin kallista. Tai se, että sairauden takia on pakotettu köyhyyteen ja jatkuviin huoliin toimeentulosta. Onhan sitä kaikkea siltä välitäkin, itse vaan olen taipuvainen ajattelemaan kauhean musta valkoisesti. Sepä se ongelma aika pitkälti on. Kaikki on joko hyvää tai pahaa. Kaikki on omassa mielessä kuitenkin, se hyvä ja paha. Jos vihaat jotain tietynlaista asiaa, ihmistä, on se viha, inho, kateus omassa itsessä. Kai se on se mihin kiinnittää huomiota. Itse vertailen itseäni hirveästi muihin, vaikka ajattelen että kaikki on kuitenkin vaan ihmisiä. Sithän sanotaan, ettei ihminen kadehdi sellaista, jonka tuntee kunnolla. Joku on väittänyt myös, ettei ihminen kadehdi sellaista asiaa, mitä tällä ei olisi mitään mahdollisuutta saavuttaa. Vaikkapa jotain tähti-näyttelijää luoduin upeuksineen tai kuninkaallisia. Tai jotain einsteiniä. Niin kuin ei Intian slummeissa asuvat ja elävät kahdehdi meitä. Tai en ainakaan usko niin olevan. Tai köyhät afrikkalaiset, sieltähän löytyy maaiman onnellisimmat ihmiset jonkun tutkimusken mukaan. Värikkäät vaatteet, musiikki ja tanssi. Siellä ollaan yhdessä ja elämä pyörii perusasioiden ympärillä. Meillä keksitään koko ajan, joka tuutista, kaikkea uutta mitä halutaan ihmisten luulevan tarvitsevansa, ja sen myötä ihmisiä ajetaan kilpailemaan. Niin että joku yksittäinen ahne rikastuu taas entisestään, ja voi keksiä uusia turhuuksia, mitä ihmiset muka tarvitsisivat.

Mä en kaipaa bemareita (enkä muunkaan merkkisiä kalliita autoja), shoppailua stokcalla, merkkivaatteita tai -laukkuja. Enkä oikeastaan edes matkustelua. Samanlainen olo sitä on, oli sitä sitten missä maailmankolkassa tahansa. Ei itseään mistään vuorilta kyllä löydä. Sekin on vaan rikkaiden perheiden vesojen hommaa. Kunnes sitten isona juoksevat rahan perässä. Ja ostavat niitä bemareita. Viisastelevat ja hienostelevat asuinpaikoillaan, merkeillään, titteleillään ja pelkäävät huonoja alueita ja kaikkea itselleen tuntematonta. Tai mitä pelkäävät itsessään huomaavan.

No, ainakin tiedän sen mitä en tarvitse enkä halua. Joku alku kai sekin. Sitä taas en tiedä mitä haluan, vai haluanko mitään? Tai mistä mä mitään tiedän, eipä sitä valmiiksi tule ikinä, ei lähellekään. Sen tiedän, että kehitän mieluummin ajattelutapojani ja viisauttani kuin käsilaukkuvarastoja.








Lyhyempi, osin sama paapatus ja kuvia täällä




maanantai 19. toukokuuta 2014

erilainen ämmä

Tekisi mieli mennä nukkumaan, tai ainakin lukemaan, mutten jotenkin osaa, en malta. Inhoan sitä kun silmät alkavat lupsumaan kiinni eikä lukemsesta tule mitään, mutta silti jään hereille siihen ärsyttävään välitilaan, mikälie, kuulen kaikki häiriöt ja makaan hermosuneena ja puolitiedottomana. En tykkää! Mieluummin sitten valvon ja raastan itseäni suoriutumaan tästäkin päivästä, vaikka miten mahassa kumisee ja väsymys vetää ja vituttaa.

Tänään on ulkona helle. Hyi, tuli paha olo kuumuudesta. Odotan luvattua ukkosta ja vaikka raekuuroja. Aamupäivällä oli aika työterveyslääkärille kymmeneltä. Vaikka heräsin melkein kaksi tuntia ennen, en saanut itseäni käynnistymään ja niin J ajoi töihin leimaamaan kellokortin ja tuli takaisin ja vei mut autolla työterveysasemalle. Oli ne kaikki vaate-, naama-, hiuskriisit, niin kuin aina, ja aikaa tuhraantuu kaikkeen ihan julmetusti. Sovittelen erinäisiä vaatekertoja, silitän vaatteita, etsin jotain, hiukset pitää pestä joka päivä, naamaa pakkeloida. En osaa olla ja lähteä silleen rennosti vaan. Töissä mua aina haukuttiin prinsessaksi ja kyseltiin että mihis juhliin sitä ollaan menossa? Siinähän vittuilivat. Mieluummin mä sitäpaitsi olen hullu prinsessa kuin vittuuntunut hoitaja paskaa kyynerpäihin asti. Anteeksi vaan.

Ennen hoitajaksi opiskelemista olin laitoshuoltajana/hoitoapulaisena sairaalassa ja siellä mulle suositetteli nainen joka oli Venäjällä lääkäri, täällä laitoshuoltaja, mieluummin lentoemännäksi ryhtymistä kuin hoitajaksi kouluttautumista. Ehkä se olisi ollut parempi. Ellen pelkäisi lentämistä ihan hirveästi (niin kuin kaikkea muutakin) olisin ehkä harkinnut! Nyt olen tietysti siihen jo liian vanha ja ruma. Enkä ole päässyt lentopelosta. Pystyn juuri ja juuri lentämään ne pari kertaa kymmenessä vuodessa kun jonnekin on päässyt. Yleensä Turkkiin. Tai Englantiin. Lentoemäntänä voisi pitää tyylikkäämpiä vaatteita kuin hoitotyössä ja asiakkaatkin olisivat ehkä hiukan parempikuntoisia, mutta saivartelua. Ei minusta ole kumpaankaan enää. Mutten ala ämmäksi. Yli nelikymppisenä ei voi olla luonnonkaunis, jossain naistenlehdessä joskus sanottiin, että jos yli nelikymppinen nainen ei huolehdi ulkonäöstään ja pakkeloidu mennessään ulos ihmisten ilmoille, on se loukkaus kanssakulkijoita kohtaan. En lue enää naistenlehtiä. Kaikesta yrityksestä huolimatta olen silti niin kamalan näköinen, että välttelen ulkomaailmassa peilejä ja kaikkia kiiltäviä pintoja, kuten metron ikkunat, ihan viimeiseen asti.

Ihan hirveän kuuma oli ja on edelleen. Onneksi täällä kotona on suhteellisen viileää kun ikkunakaihtimet ovat kiinni ja parvekkeen ovi auki. Aamulla oli päällä takkia, sukkista, huivia. Tuli liian kuuma. Päivän mittaan vaatteet väheni, kotona tosin vasta. Kamalaa kun nyt pitäisi kai mennä valkoiset raajat paljaana tonne ulos toikkaroimaan. Mustassa tulee kuuma, mitään rusketusvoiteita en itseeni läiski, joten olen valkoinen. Samapa tuo, missä mä edes käyn? Olen huomannut nyt valoisaan aikaan, että mulla taitaa olla vähän punertavat hiukset. Ovat sellaiset haperot ja kihartuvat, iho mulla on ihan valkoinen, eli ehkä olen vähän punahiuksinen, tai pieni punaisen vivahdus. Hiuksista puolet on omaa väriä, en enää värjää niitä. Jännä siis seurata mitä sieltä paljastuu. Maantien väristä tietysti, mutta minkä sävyistä maantietä :D

Työterveyslääkärillä käynti oli ihan helppo, jännitin sitä aika paljon, oli huono olo, suu tuntui kuivalta ja kieli paksulta, hiostutti ja pisteli ällöttävästi. Otin pikku murusen Propralia, niin pienen, ettei sillä varmaan ollut muuta vaikutusta kuin psykologinen, mutta sentään se. Liekkö niitä muita edes ole? En saanut rytmihäiriökohtauksia, kädet tai ääni ei vatkanneet ja värisseet, enkä meinannut pyörtyä. Enkä hikoillut lammikoita. Oli aika nuori ja komea lääkärikin ;) Parasta käynnissä oli se, että lääkäri oli vähän samoilla linjoilla mun kanssa, niin että onhan tässä menny jo aika kauan etten ole töissä ollut (kolme vuotta) ja vaikeammaksi se töihinpaluu muuttuu vaan. Vaikeaa olisi ja on. Hankala tilanne. En voi oikein opiskellakaan (silloin kun opiskelin 2002-2007 kahden vuoden koulutuksen, sairastuin ekan kerran ja sain diagnoosin eikä mistään meinannut tulla mitään) enkä hoitotöitä tehdä. Hassua kun ainakin kymmenen vuotta mua nuorempi lääkäri sanoi että kun olet noin nuori vielä olisi pysyvä eläke ikävä juttu. Lääkäreillä ja hoitajilla lukee varmana tuo sama lause jossain oppikirjassa, jokaikinen tapaamani lääkäri ja hoitaja on sanonut tuon saman asian täsmälleen samoin sanoin. Olisihan sitä jotain, mutta miten motivoitua johonkin sellaiseen mikä ei voisi vähempää kiinnostaa? Kaupungilla on kuulemma velvollisuus kolmen vuoden ajan tarjota erilaisia tehtäviä jos työkokeiluun lähdetään. Jos yksi ei käy, tarjotaan toista. Aika hyvä systeemi, mutten usko että minusta on siitä hyötymään. Mutta vaikea tilanne. Jotain pitäisi vielä yrittää ehkä, kun olen niin nuori. Luin sen silti niin, että eläke on varmaan se seuraava tavoite. Tai se todennäköinen. Hyvä! Seuravaksi saan ajan kuntoutussuunnittelijalle, joka osaa kertoa kaikista kaupungin erinäisistä kuvioista työjuttujen suhteen ja seuraava ja viimeisin etappi olisi se, että psykpolin psykiatri saataisiin yhteisneuvotteluun t.t.lääkärin kanssa. Siinä voi olla haastetta.

Jotenkin silti masensi kun lähdin sieltä pois, kotiin päin raahautumaan, ihan helkkarin kuumakin oli, enkä ollut syönyt mitään ja oli huono olo, vesipullon sentään älysin ottaa mukaan. Muuten olisi varmaan saanut jonkun aurinko&kuumuus-litomyrkytyksen. Kävin ruokakaupasta salaattia ja UFFin ohi en osannut kävellä tyhjin käsin. Ostin kuvissa oelvan Onlyn kukkamekon, sekä vaalean värittömän mekon ja mustan paidan. En osaa edelleenkään pitää luontevasti värikkäitä vaatteita, mutta harjoittelen kotona.

Kello 22.07

laitan tämän saman tekstin alun tännekin. Mietin että laitanko vai en, mutta päätin laittaa. Suuria päätöksiä elämä täynnä. Huoh. Päivä on nyt sentään loppupuolella, ilta on mennyt ihan tässä sohvan nurkassa, lätkää, uutisia, salkkareita, kaappausta keittiössä ja nyt joku typerä Vareksen leffa, mitä J katsoo, mä luovutin. En tykkää. Ja ahdistaa että koko ilta on mennyt telkkarin äärellä. Kirjojakin olisi luettavana. Luen nyt Elif Shafakin kirjaa Rakkauden aikakirja. On ihan loistava, säästelen niitä viittäsataa sivua mitä kirjassa tarinaa on, välillä luen taaksepäin aikaisempia juttuja, laitan hiirenkorvia ja suunnittelen kirjoittavani ylös viisauksia kirjasta. Olen aika kiinnostunut Lähi-Idästä, olen tänä vuonnakin jo lukenut toista tuhatta sivua aiheeseen liittyviä kirjoja ja olen innostunut. J.kin sanoi että musta tulee kohta joku Lähi-Idän tukija, derviiseistä olen kiinnostunut, kuten muistakin mystisistä asioista. Vuorotellen, milloin mistäkin. Mihinkään tiettyihin kaavoihin tai uskontoihin en ole kangistunut mutta kiinnostusta pulpahtelee välillä jossain määrin, milloin mihinkin, ja silloin hyppään kiinni. Ehkä lähden kohta nunnaluostariin ;)

Tarinan päähenkilö on 1200-luvulla elänyt, mutta tänäkin päivänä runoistaan tunnettu mystikko Rumi, joka käy läpi syvällisen muutoksen dervissi Shamn opetusten ansiosta.
Kahdella aikatasolla, sisäkkäistarinana, hienosti kerrottu Rakkauden aikakirja kulkee yli vuosisatojen ja kulttuurien. Se kertoo 1200-luvun salaperäisestä Lähi-Idästä yhtä elävästi kuin nykymaailmasta ja lähes pakottaa lukijansa miettimään, mitä rakkaus on. Tekijä yhdistää omaperäisesti länsimaista ja itämaista tarinakertomisperinnettä. Kontrasti kerronnassa toimii hyvin ja mystiikka vie mukanaan.

Kirja ei ole niinkään perinteinen rakkaustarina kuin tarina ajattelutavasta ja rakkaus-käsitteen muodostumisesta. Tässä on myös runsaasti käytännön filosofiaa ja keinoja muokata itse omia ajatuksiaan, tapojaan ja tottumuksiaan. Runsas kulttuurien välinen vuoropuhelu antaa kirjalle viehättävän leiman, ei kuitenkaan liikaa.

Nyt saa kirjoittaminen riittää tälle päivälle. uusia kujeita taas huomenna (eli tyhjän seinän tuijotusta mieli täynnä)

skitsoidi leptosomi

Historiallista nerouden kuvausta..
Mä ole skitsoidi leptosomi
..
"Kretschmer havaitsi, että tietyt ulkoiset ruumiilliset piirteet olivat neroille ominaisia. Tiedemiehen ennakkoluulottomuudella hän ryhtyi pohtimaan asiaa, ja päätyi tulokseen, että ruumiinrakenteella oli yhteys käyttäytymiseen ja mielen sairauksiin. Tämän perusteella nerous oli siis ihmiskunnan harvinainen biologinen muuntuma, johon liittyi usein fyysinen rappeutuminen. Neron fyysinen huonommuus ìkeskitason ihmiseen eli sielullisesti terveeseen ja tasapainoiseen yksilöön nähden ikään kuin kompensoitui nerouden elementillä.

Ruumiinrakenteen perusteella Kretschmer luokitteli koko ihmisväestön kolmeen kategoriaan: pyylevään pyknikkoon, hintelään leptosomiin ja lihaksikkaaseen atleetikkoon. Vastaavasti jokaista ruumiinrakennetta vastasi tietty luonteenlaatu. Pyknikko oli iloinen ja tunteikas kuten tutkimusmatkailija von Humboldt, jolla oli pyknikolle tyypillisesti tukeva ruumiinrakenne sekä pehmeät ja leveät kasvot, joihin liittyi voimakas parrankasvu ja varhainen kaljupäisyys.

Leptosomi taas oli sulkeutunut älykkö, jonka ulkomuotoa hallitsivat terävät, lapsenomaiset ja kehittymättömät kasvonpiirteet. Kaitakasvuinen leptosomi oli esimerkiksi filosofi Kant. Tällainen ulkomuoto oli yleistä myös tragediankirjoittajille.

Kun ruumiit oli aseteltu niille luonteenomaisiin asentoihin, tuli ne vielä kuorruttaa mentaalisilla vaivoilla. Mielen häiriöille erityisen alttiita olivat pyknikko ja leptosomi. Pyknikon mielialat vaihtelivat iloisuuden ja raskasmielisyyden välillä, leptosomin taas lähinnä ärtyneisyyden ja välinpitämättömyyden välillä.

Mentaalisista vaivoista kärsivän pyknikon temperamenttia Kretschmer kutsui sykloidiseksi ja leptosomin skitsoidiseksi".

http://www.kaltio.fi/vanhat/index2a38.html?88

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

minusta kiinni

Miten omituista on olla samaan aikaan hermostunut ja kierroksilla, kun samaan aikaan kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Miten asiat voisivat olla ihan selkeitä ja tavallisia, ja sitten taas ei. Miten voi olla sellainen olo, että tuntuu että pitäisi huutaa ja karjua keuhkojen täydeltä. Vatsassa kääntää ja hyrrää niin kuin sinne johdettaisiin sähköä. Pidä pidä mölyt mahassa. Sellainen olo, kun jännittäisi jotain ihan hirveästi, sellainen olo koko ajan. Vatsassa syö ja rintaa painaa. Mitään ei tule ulos. Lapsena aina lähdin pois koulusta kun vatsa oli kipeä. Sama se on vieläkin. Paitsi etten lähde minnekään, olen vaan. Hermostuttaa hermostuttaa, sähköjäniksenä. Koko ajan jotain hääräämistä, menen tulen. En osaa olla. Jos olen, on vaikeaa ja tyhjää. Intoa ei mihinkään. Mielenkiintoa ei mihinkään. Loppuisi jo tämäkin päivä, ei jaksaisi. Miten turhauttavaa.

Olen huomannut että mulle viikonloput on vaikeampia kuin tylsät ja yksinäiset viikon arkipäivät on. Tylsiä ja tyhjiä nekin, mutta aina samanlaisia. On helpompaa olla yksin yksin, kuin yhdessä yksin. Samat kuviot aina tiettyihin aikoihin. Herääminen, pojan kouluun- ja miehen töihinlähtö. Turhaa hääräämistä ja tekemisen keksimistä vaikka peiton hapsuista. Pyykkiä, sitä ja tätä. Siistiä on. Päättämättömyyttä, ryhdynkö tähän vai tuohon. Enkä sitten osaa kuitenkaan, en saa aikaan enkä osaa keskittyä. Tai totean turhaksi ja hyödyttömäksi, väsyn, kyllästyn ja pitkästyn. Muiden auttamista, kuuntelemista, myötäilemistä, kyljessä olemista. Elän muiden elämää. Yksin olen levottomampi. Odotan aina jotain, olen huomannut. Jotain eri hetkeä, eri minuutteja, vaikka samanlaisia ne ovat kaikki. Miten helvetin typerää. Miten hukkaan aika menee näin. Ei mitään järkeä. Mutta mitä muutakaan tekisin? Samaan aikaan haluan olla yksin ja rauhassa, hiljaa ja piilossa ulkomaailmalta, samaan aikaan kärsin yksinäisyydestä, tyhjyydestä, turhuudesta, tylsistyn, pitkästyn. Energiaa olisi, muttei intoa suunntata sitä mihinkän mistä saisin iloa ja elämään sisältöä. Ja sitten turhaudun, nuupahdan. Väsyn, masennun. Ei mitään ole kuitenkaan. Tai jos olisi, on se typerää, turhaa, enkä saa siitä mitään. Muuta kuin pahan mielen ja ärsyynnyn. Viikonloppujen pitäisi olla ihania, yhdessä perheen kanssa, aikaa on. Kesäkin jo. Miten vaativaa. Ja erilainen päivärytmi kuin viikolla hermostuttaa entisestään. Enkö kuitenkaan osaa olla ihmisten kanssa, edes oman perheen. En osaa vaan olla, rentoutua ja olla hetkessä. Koko ajan hermostuttaa ja hyrrää. Hermostun kaikesta. Ei ole asiaa mistä en hermostuisi. Hermostun tästäkin, turhasta kirjoittaisesta, valittamista jostain, en oikein edes tiedä mistä, ja miksi. Miksi edes kirjoitan mitään. Ja jos en kirjoita, hermostun siitäkin. Olisi kiva kirjoittaa. Vaikka ei siinäkään tunnu olevan mitään järkeä. Älytöntä. Mutten jaksa tehdä nyt muutakaan. On typerä olo.

Yksi viikonloppu, kesäinen sellainen, alkaa olla taas kohta lopuillaan. Sunnuntai-ilta on. Ja mitä olen tehnyt? Hermoillut ja valittanut. Ollut kireä ja ärtynyt. Vatsaa kääntää ja on tekemistä sen kanssa, että pidän mölyt mahassa. Vaikkei ole edes syytä, mistä niitä mölyjä olisi aihe päästellä edes. Ja mikä se sellainen aihe edes olisi? Yritän olla hiljaa, mutta varmasti sisäinen kireys näkyy, huokuu ulos ja haisee, vaikken niin haluaisi. Mitä enemmän pelkään että se näkyy, sitä varmemmin se varmaan näkyy. Puren hammasta. Mitä enemmän johonkin negatiiviseen keskityn, sitä enemmän se saa taas valtaa. Osaisipa vaan olla. Silleen jotenkin tavallisesti. On vaan kiireentuntu ja tuntuu, että toiset ovat niin mahdottoman hitaita. Kaikki ei tapahdu yhtä nopeasti kuin itse itseäni tekemään ja höyryämään ajan, muut osaa olla rauhassa. Pilaan siinä sitten muidenkin olemisen. J on varmasti helpottunut kun viikonloput ovat ohi ja pääsee töihin. Sinne nähtäväksi, kuultavaksi ja hyvänä pätevänä olemaan. Pojasta olen huolissani, kuormittuu ja hermostuu. Väsyy ja masentuu. On ollut aika kovilla koko tämän vuoden. Kohta loppuu peruskoulu, muutama päivä enää.

Nyt E.llä on viikon loma, ennen varsinaisen loman alkamista. Lähti sukuloimaan Turkkiin, isänsä haki juuri, uuden auton, vaimonsa, vauvansa ja koiransa kanssa. Kävin saattamassa E.n autolle, tulipa typerä olo. Ihan kuin olisin astellut toisten elämään pyytämättä. Kävin kurkkaamassa vauvaa, heräsi siihen ja tein hermostuttavan tilanteen. Mitä hittoa mulle kuuluu, ja mitä edes kiinnostaa vieraan naisen lapsi, puolivuotias vauva, vaikka poikani velipuoli onkin. Samalta näytti kuin kaikki muutkin vauvat. Vaalealta ja nukkuvalta. Ennen kun siis heräsi, kun häiritsin, turhaan. Miten typerää. Onneksi lähitvät siitä nopeasti pois. Kiukkuisen näköisinä. Siinähän ovat sitten. Ihan sama. Miten maalaiseksi ja typeräksi taas tunsin itseni, vieläkin nolottaa ja tuntuu tyhmältä. Posket punottavat ärsyyntymisestä itseeni. Olen ihan ruma ja vanha, junttimainen. En näytä kaksvitoiselta liettualaistaiteilijalta (jolla on kaksisuuntainen mieli myös) vaan idioottimaiselta finniseltä taikinanaamalta.

Mustasukkainen en ole. Vaikka ex-miehen elämä on muuttunutkin ihan toiselle kurssille siitä ajasta kun oltiin yhdessä, kun laskettiin kolikoita ja käytiin ostamassa karjalanpiirakoita keskustan marketista, missä ne oli erityisen hyviä. Tai käytiin berliininmunkki-kahveilla. Käveltiin yöllä keskustasta kotiin junanraiteitten vartta, juoksenneltiin kesällä rankkasateessa, ajeltiin pyörällä mökkitietä ostamaan herkkuja. Tapeltiin ihan helvetisti. Leikeltiin puhelinjohtoja ja rikottiin ikkunoita. Kiipeiltiin parvekeelta. Toinen oli vankilassa, toinen yksin pienen koululaisen ja masuasukin kanssa. Ihan helvetinmoista vuoristorataa. Erotiin. Moneen vuoteen ei oltu missään tekemisissä, enkä edes tiennyt missä oli. Ennen kuin tuli takaisin. Pojalla on hyvin pärjäävä ja varakas isä nyt. Välillä oli monta vuotta poissa, etsimässä ilmeisesti itseään maailmalta, ja sitä rahaa myös. Ei mua häiritse mitenkään henkilökohtaisesti. Itse halusin erota. Monta tikkua on ihon alla, mutten sitä pura ainakaan isän ja pojan väleihin, kun on nyt pojan elämässä taas. Olisi itsekästä kieltää lapselta isä omien kaunojen takia. Niitä on ja niihin on syytä, mutten jaksa niitä liikaa ajatella. En oikeastaan ajattele niitä ollenkaan. Enkä oikeastaan tiedä, onko niitä edes jäljellä. On hyvä isä, on paikalla. Pitää yhteyttä, maksaa reilua viikkorahaa, maksaa kaiken ja ostaa sen mitä tarvii ja vähän enemmänkin. Tapaavat säännöllisesti, joka viikko. On kiinnostunut. Otti pojalle viime viikolla vakuutuksen. Ei tarvitse turvautua olemattomaan julkiseen terveydenhuoltoon. Ennen vakuutus oli kai tavallinen, enää ei ole tullut  mieleenkään, että sellaisen voisi ottaa. Ainakaan itselleen. Vaikka syytä olisi. Uusi musta maasto-bemari voisi olla ihan kiva yhdeksänkymmentäluvun alun Nissaniin verrattuna, jota juuri ja juuri on varaa pitää. Mä en tosin aja, enkä muutenkaan ole kiinnostunut autoista, mutta aina sitä voi jostain narista. Kunhan nyt tuli mieleen. Koti keskustassa, uusi vauva, viistoista vuotta nuorempi vaimo, musta auto ja valkoinen koira. Kaikkea on. Ai niin, ja valkoinen talo Turkissa. Sellainen uusi, missä on kaari-ikkunat ja pylväät, uima-allas pihalla. Sinne menivät.

Nyt saan olla vajaan viikon lomalla piinallisesta syyllisyydentunteesta poikaa kohtaan siitä minkälainen olen. Sellainen, joka juuri ja juuri jaksaa herätä ja nousta ylös sängystä ennen kuin poika lähtee aamulla aikaisin kouluun pitkää ja vaativaa päivää suorittamaan kunnianhimoisesti. Sellainen, joka juuri ja juuri on herännyt jos poika pääsee aikaisiin pois koulusta, yleensä vielä koti-, ellei yövaatteissa, naama kalpeana ja hiukset pystyssä. Keitän ne yhteiset kahvit, mitkä ovat siinä iltapäivällä aina tapana laittaa, kun tulee kotiin. Siinä vaiheessa yleensä herään edes jonkunlaiseen elämään. Mutta tunnen sitä syyllisyyttä silti, kun olen tällainen ja tällainen. Hiljainen ja nuupea. Mitä iloa, energiaa, ideaa, järkeä, ajatusta tai puhetta mulla olisi edes. E sanoikin yhtenä päivänä viime viikolla, että ihan turha sen on kaikin voimin opiskella ja saada hyviä numerota (on tänä keväänä saanut kaikista kokeista ja projetkitöistä ysin. Lopputodistus olisi erinomainen, ellei vanhat seiskaluokan alhaisemmat numerot pyörisi ja vaikuttaisi loppuarviointiin, vaikkei sillä elämän kannalta ole mitään merkitystä, saako keskiarvoksi kasin vai ysin) kun siitä tulee kuitenkin samanlainen kuin minä, joka istun vaan kotona. Ja siitäkin tunnen syyllisyyttä, että olen tällainen joka istuu vaan kotona naama valkoisena ja elämä jossain tuolla ulkona, mutta minä siitä sivussa. Tulevan viikon voin istua ihan keskenäni naama valkoisena, tai vaikka maata. En ole ärsyyntynyt tai vihainen muuta kuin itselleni. Jos poika menestyy elämässä ja koulussa (missä siis menestyy hyvin) ajattelen sen niin, että menestyy minusta huolimatta, ei minun ansiosta. J sanoi että voin itsekin olla tyytyväinen että poika pärjää, niin kuin olisi jotenkin minun ansioitani, en itse ajattele niin. Tyytyväinen tietysti olen.

Välillä ajattelen että haluaa olla hyvä, kiltti ja mieliksi. Tai on huolissaan siitä että tulee sellaiseksi kuin minä, ja se ajaa eteen päin, jaksamaan ja yrittämään liikaakin. Uupumiseen asti. Väsynyt on, mutta nyt peruskoulu on käytynä. Enää ei ole kokeita eikä mitään muutakaan erityistä, elokuvien katselua ja lyhyitä täytepäiviä. Ensi viikon on lomalla koulusta ja viimeisellä viikolla on lähinnä vaan juhla ja todistustenjako. Siihen päättyi pakollinen oppivelvollisuus. Kesäkuun puolivälissä selviää mihin lukioon pääsee, selvä kuitenkin on, että johonkin pääsee. Haikealta tuntuu, ja melkein epätodelliseltakin vielä, ettei ole enää peruskoululainen, nyt on aikuisemman, opiskelijan oloinen jo. Muistan ihan hyvin ensimmäisen koulupäivänsä. Harvahampaisen hymyn ja itkun iltapäiväkerhossa koulupäivän jälkeen. Olin silloinkin kotona, pääsin saataamaan kouluun ja olin vastassa. Muttei kaikki tietenkään ole minusta kiinni.

Aika kiitää, mutta itse olen ihan tolkuttoman jumissa. Seison vaan paikallani kun muut elävät ja viuhahtavat ohi ja eteenpäin. Siinä vaan katselen sitten. Monenlaista on ikävä.


lauantai 17. toukokuuta 2014

skeematerapia testi

Tunne lukkosi skeematerapiatestin tulokset.

Riippuvuus
Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva

Uskot, että olet jollain tavalla kykenemätön pitämään itsestäsi huolta. Et luota omaan arviointikykyysi. Tarvitset siksi muita ihmisiä kannattelemaan ja tukemaan sinua ja pitämään sinusta huolta. Olet riippuvainen läheisistäsi etkä ole itsenäinen, omillaan pärjäävä aikuinen. Luultavasti olet edelleen läheisissä tekemisissä vanhempiesi kanssa, jotka vaikuttavat elämääsi voimakkaasti. Päätösten tekeminen on sinusta vaikeaa, kysyt ehkä neuvoa ja vahvistusta muilta, muutat mieltäsi monta kertaa ja lopuksi saatat olla kuitenkin epävarma päätöksestäsi. Saatat vältellä vastuuta, aloitteellisuutta ja haasteellisia tilanteita. Tunnet luultavasti ahdistusta ja epätoivoa jos joudut ottamaan enemmän vastuuta kuin mihin tunnet kykeneväsi. Ehkä ainoa keinosi selviytyä on lyöttäytyä yhteen vahvan henkilön kanssa joka pitää sinusta huolta mutta myös määrää elämästäsi - näin riippuvuus toisesta kasvaa ja tunnelukko voimistuu.

Ulkopuolisuus

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Tunnet usein ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja se saa sinut välttelemään niitä. Ehkä tunnet itsesi erilaiseksi, muita huonommaksi keskustelijaksi ja siksi ulkopuoliseksi. Uusien ihmisten kanssa tunnet olosi epämukavaksi ja hermostuneeksi etkä oikein tiedä mitä sanoisit. Saatat arkailla huomion kohteena olemista ja jännittää esiintymistä. Ahdistuneena mietit mitä muut ajattelevat sinusta. Hermostuneena et kykene käyttämään sosiaalisia taitojasi vaan menetät varmuutesi ja vetäydyt. Olet ehkä tottunut välttelemään kanssakäymisiä ja sosiaalisia tilanteita siinä määrin että se tuntuu ihan luonnolliselta - kuitenkin jokin sinussa kaipaa samalla läheisempää yhteyttä kanssaihmisiin. Ryhmässä saatat teeskennellä olevasi enemmän muiden kaltainen tai haluat antaa hyvän vaikutelman itsestäsi. Saatat hankkiutua työskentelemään tehtävissä, jossa ei vaadita paljon vuorovaikutusta. Läheisissä suhteissa tunnet olosi varmemmaksi ja levollisemmaksi - voit olla enemmän oma itsesi. Toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset vahvistavat tunnelukkoasi ja se saa sinut välttelemään entistä enemmän ikäviä sosiaalisia tilanteita.

Kaltoin kohtelu

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Pelkäät, että ihmiset haavoittavat, huijaavat, loukkaavat, pahoinpitelevät tai käyttävät sinua jollain tavoin hyväkseen. Et luultavasti koe oloasi luottavaiseksi ja turvalliseksi vaan näet uhkakuvia ihmissuhteissasi. Sinun on yleensä vaikea luottaa ihmisiin. Saatat suhtautua epäillen toisten aikomuksiin ja uskot läheistesi pettävän sinut tavalla tai toisella. Et päästä ketään lähellesi etkä uskalla avautua ihmissuhteissasi. Olet varovainen ja saatat testata ovatko ihmiset luottamuksesi arvoisia. Saatat kuitenkin viehättyä ihmisistä jotka ovat hyväksikäyttäjiä ja annat heidän kohdella itseäsi huonosti. Toistuvat hyväksikäytön kokemukset vahvistavat tunnelukkoa ja syövät omanarvon tunnetta. Tämä voi johtaa siihen, että sinun on vaikea päästä suhteesta jossa sinua kohdellaan kaltoin.

Riittämätön itsekontrolli

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Olet impulsiivinen, annat mielijohteiden ohjata elämääsi. Sinun on vaikea keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa, koska mieleesi tulee toimintayllykkeitä ja haluaisit tehdä jotain muuta. Sinun on vaikea hallita omia halujasi, tunteitasi ja mielen yllykkeitä. Et aina mieti tekojesi seuraamuksia, mikä saattaa sinut ongelmiin. Olet ehkä joutunut ongelmiin auktoriteettien kanssa. Elämäsi on enemmän tai vähemmän kaaoksessa. Sinun voi olla vaikea ilmaista vihaasi rakentavasti, vaan se ilmenee raivokohtauksina ja sopimattomana käyttäytymisenä. Itsekurin ja rajojen puute johtaa helposti riippuvuuksiin: juomiseen, tupakointiin, ylensyöntiin, seksiriippuvuuteen, nettiriippuvuuteen tai muuhun ongelmakäyttäytymiseen. Aloitat hankkeita hetken mielijohteesta, mutta hankkeet jäävät usein puolitiehen, ja niitä useita menossa yhtä aikaa. Työelämässä impulsiivisuutesi saattaa johtaa toistuviin epäonnistumisiin, kun et pääse tavoitteisiisi. Ihmissuhteissa saatat etäännyttää läheisesi käyttäytymiselläsi. Saatat tuntea vetoa vaativiin, järjestelmällisiin ja kurinalaisiin ihmisiin, jotka tuovat vastapainoa kurittomuuteesi.

Epäonnistuminen

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Uskot olevasi tuomittu epäonnistumaan, ikään kuin sinulta puuttuisi jotain olennaisia taitoja tai kykyjä. Olet saattanut oppia välttelemään haasteita tai vaikeita tehtäviä epäonnistumisen pelossa. Saatat uskoa että et osaa tai et kykene tekemään jotain, ja siksi viivyttelet etkä ole halukas yrittämään tosissasi. Saatat verrata itseäsi muihin ja pitää itseäsi epäonnistuneena, huonompana tai lahjattomampana kuin toiset. Ajattelet että toiset ovat menestyneet paremmin, etkä anna arvoa omille saavutuksillesi - aina löytyy joku joka on menestynyt tai pärjännyt paremmin. Epäonnistumien tunnelukko näyttäytyy varsinkin työelämässä. Saatat vältellä uralla etenemistä, haasteiden ottamista, ylennyksiä, työhön sitoutumista tai aloitteellisuutta. Saatat yrittää kompensoida epäonnistumisen tunnetta vaatimalla itseltäsi hyviä suorituksia ja virheettömyyttä. Ajan myötä usko omaan itseen heikkenee ja epäonnistumisen tunnelukko voimistuu jokaisen epäonnistumiseksi koetun tilanteen myötä.

Suojattomuus

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Olet kova huolehtimaan ja usein peloissasi - koet olosi turvattomaksi. Murehdit kohtuuttomasti terveyttäsi, vaaroja tai onnettomuuteen joutumista, taloudenhoitoa tai kontrollin menettämistä. Saatat valita kumppanin joka auttaa ja suojelee sinua tai odotat että kumppanisi on peloton ja vahva - kyvykäs suojelemaan sinua vaaroilta. Pelkosi saattavat aiheuttaa sinulle ahdistus- tai paniikkikohtauksia - tai sitten olet jatkuvasti enemmän tai vähemmän ahdistunut etkä voi nauttia arjesta. Saatat turvautua riippuvuuksiin ahdistuksen helpottamiseksi. Pyrit varmistumaan että olet turvassa. Siksi olet oppinut välttelemään riskejä: hissejä, autoilua, kaupungilla liikkumista, matkustamista, investointeja tai uramahdollisuuksia - pitäydyt mieluummin vanhassa tutussa ja turvallisessa. Pelot rajoittavat elämääsi ja läheisiäsi joiden täytyy sopeutua pelkoihisi. Jatkuva murehtiminen ja vaarojen välttely tyypillisesti lisää entisestään välttelykäyttäytymistä ja voimistaa pelkoja ja suojattomuuden tunnelukkoa.

Emotionaalinen estyneisyys

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Sinun on vaikea ilmaista tunteitasi spontaanisti. Sinusta on hämmentävää ilmaista positiivisia kiintymyksen tai välittämisen tunteita toisille ihmisille. Uskot että tunteet on parempi pitää sisällään ja siksi pyrit kontrolloimaan itseäsi, varsinkin muiden seurassa. Sisällesi on luultavasti kertynyt paljon vihaa ja mielipahaa, joka on ilmaisematta. Sinusta saattaa tuntua että olet kuin painetynnyri, joka saattaa purkautua milloin tahansa, siksi yrität hallita tekemisiäsi ja tunteitasi.

Tunnevaje

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Sinusta tuntuu että kukaan ei tyydytä rakkauden ja huolenpidon tarvettasi, ja luultavasti uskot ettei kukaan todella kuuntele eikä ymmärrä sinua. Saatat välttää rakkaussuhteita, suhteet jäävät lyhyeksi tai sitten suojaat itseäsi ihastumalla henkilöön joka ei ole saatavilla. Saatat ihastua kylmiin, torjuviin, pidättyviin ja vähän antaviin henkilöihin. Jokin heissä viehättää sinua. Suhteet päättyvät usein alkuhuuman ja kovien odotusten jälkeen karvaaseen pettymykseen. Ehkä suuri toiveesi siitä että kumppanisi muuttuisi ja vielä joskus voisi täyttää tarpeesi pitää sinut suhteessa kylmän kumppanin kanssa. Saatat odottaa, että rakastettusi pitäisi lukea ajatuksesi ja osaisi automaattisesti tyydyttää hellyyden ja läheisyyden tarpeesi. Sinulle ei ole ehkä tullut mieleesikään ilmaista tarvettasi, sen sijaan saatat vetäytyä tai loukkaantua jos toinen ei pysty täyttämään rakastetuksi tulemisen kaipuutasi. Toistuvat vaille jäämiset vahvistavat tunnelukkoa ja uskot entistä vahvemmin ettet koskaan löydä elämäsi kumppania ja ettet ikinä saa tarvitsemaasi rakkautta.

Vaativuus

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi - siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina. Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä. Saatat olla enimmäkseen turhautunut ja ärtynyt itseesi ja toisiin. Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon - vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä - osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi - koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi.

Uhrautuminen

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Uhraudut, jotta et joutusi kokemaan syyllisyyttä siitä, että et ole huomioinut riittävästi toisia. Uhraudut omasta tahdostasi, et toisten vaatimuksesta, koska muiden tarpeet yksinkertaisesti ylittävät omasi. Saatat olla luonnostasi empaattinen, etkä halua toisten kokevan mielipahaa. Koet itsesi vahvaksi ja kannat vastuuta toisten hyvinvoinnista. Sinun on helppo olla toisia kohtaan ymmärtäväinen ja myötätuntoinen. Kuuntelet yleensä toisten ongelmia ja kerrot omistasi vähän.

Vajavuus

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olemassaoloasi leimaa arvottomuuden kokemus, joka ilmenee uskomuksena omasta kelvottomuudesta. Saatat puhua itsestäsi alentavaan sävyyn, olet kriittinen, ankara ja vihainen itsellesi. Ikään kuin sinussa olisi sisimmässäsi jotain häpeällistä ja vastenmielistä, joka pitää piilossa. Luultavasti peittelet ongelmiasi ja virheitäsi ja välttelet niistä puhumista ettei häpeän tunne valtaisi sinua. Joudut pitämään todelliset tunteesi ja ajatuksesi salassa, et halua myöntää muille olevasi tunteellinen tai tarvitseva ihminen. Esität ihmisille muuta kuin todella olet ja samalla pelkäät paljastumista. Koet muiden sanomiset herkästi arvosteluna ja kritiikkinä, jolloin vajavuuden tunteesi saattaa saada sinut suuttumaan. Ehkä hyökkäät vajavuuden tunnettasi vastaan olemalla kriittinen ja vähättelevä muita kohtaan - myös kumppaniasi tai lapsiasi kohtaan. Saatat tuntea vetovoimaa torjuviin ja kriittisiin ihmisiin, jotka entisestään voimistavat vajavuuden tunnelukkoasi.

Rankaisevuus

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olet hyvin ankara itsellesi ja rankaiset itseäsi jos toimit väärin. Olet usein vihainen itsellesi ja moitit itseäsi tekemistäsi virheistä. Saatat miettiä tekemisiäsi jälkikäteen, ja tuntea syyllisyyttä tai häpeää siitä miten olet toiminut. Saatat olla vihainen itsellesi koska olet joskus heikko, tunteellinen tai tarvitseva. Jos jotain pahaa tapahtuu sinulle, saatat ajatella että se oli ansaittua, etkä kaipaa myötätuntoa tai sääliä. Saatat olla rankaiseva myös lähimmäisiäsi kohtaan. Lapsesi saattavat kuulla kunniansa jos asiat eivät mene mielesi mukaan. Sinun on vaikea antaa anteeksi itsellesi ja toisille etkä hyväksy puolusteluja kovin helposti.

Hylkääminen

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Menetyksen pelko ohjaa elämääsi - olet huolissasi yksin jäämisestä. Uskot että läheisesi kuolevat tai jättävät sinut. Pelkäät jääväsi yksin ja luultavasti takerrut läheisiin ihmisiisi, mutta samalla karkotat heidät luotasi - pahin pelkosi on kuin itseään toteuttava ennuste. Menettämisen pelkoa seuraa luottamuksen puute joka tulee usein ilmi kontrollointina, omistushaluisuutena ja mustasukkaisuutena. Riippuvuudet voivat olla selviytymiskeinosi, joilla yksinolon aiheuttama ahdistus tuntuu siedettävämmältä. Koet suhteisiin kuuluvat tavalliset erotilanteet ahdistaviksi etkä luota siihen että suhde kestäisi erot. Tulkitset herkästi toisen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä eroaikeiksi ja saatat ylireagoida niihin, vaikkapa siihen kun toinen ei vastaa puheluusi tai tekstiviestiisi. Vaikka suhde olisi vakaa, se luultavasti tuntuu vain väliaikaiselta - ikään kuin se olisi koko ajan vaakalaudalla. Saatat itse epätoivoissasi uhata erolla, ikään kuin testataksesi odotustasi - joko suhde nyt päättyy. Menetyksien myötä tunnelukko vahvistuu ja alat uskoa ettei mistään löydy kestävää suhdetta.

Alistuminen


Tunnelukon voimakkuus: vahva
Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Antaudut enemmän tai vähemmän toisten kontrolloitavaksi, koska haluat välttää ikävän seuraamuksen. Et ilmaise avoimesti tarpeitasi, koska et pidä niitä tärkeinä. Piilotat tunteitasi, varsinkin vihan tunnetta, mikä saa sinut välttelemään konflikteja. Vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen, joka yleensä purkautuu joko passiivisena vihan ilmaisuna kuten pienimuotoisena kostamisena, juoruamisena, viivästelynä, kiukutteluna tai yllättävinä agressiivisina kiukunpurkauksina. Viha voi synnyttää myös halua kapinoida ja uhmata tahoja, jotka koet auktoriteetiksi (esim. esimiehet, viranomaiset, puoliso). Ihmissuhteissasi toiset ovat yleensä niskan päällä. Sinua saattavat kiehtoa ihmiset, jotka ovat hallitsevia ja määräileviä, jotka sanovat miten sinun kuuluu toimia, käyttäytyä tai tuntea.



perjantai 16. toukokuuta 2014

mm

Kun en kerran osaa olla olematta koneella koitan keskittyä käyttämään tämän ruuduntuijotusajan johonkin muuhun kuin keskittymiskykyttömään ajatuksettomaan rullailuun edestakaksin asioissa jotka eivät liity minuun millään tavalla. Mitä en tarvitse, sitä välttelen. Sen verran täyttä on nyt päässä, samaan aikaan tyhjää ympärillä, joten jotain olisi ulos satava. Ilkun samalla itseäni siitä ettei mulla ole mitään ulostuotavaa kutenkaan. Inhoan omaa ääntäni ja ajatuksiani ja kaikkea. Sen takia pystyttelen mielelläni sisätiloissa. Haukun itse itseni jo valmiiksi ennen kuin joku muu ehtii sen tehdä. Tai niin kuvittelen. Tai ennen kuin huomaan, ettei se ketään kiinnosta kuitenkaan. Molempi huonompi. Huomaan että yritän saada huomion itseeni huonossa, hyvässäkään kun en ole siinä onnistunut. Tai en enää jaksa yrittää.Yritän selvittää nyt itse itselleni. Ja kuunnella.

Saan hyvää huomiota silloin kun kuuntelen muita. Olen todella hyvä kuuntelija ja auttaja-ystävä. Aina on ollut hyvä sana sanottavana, tai ainakin avoin korva kuuntelemassa. Ihan pienestä tytöstä asti, ensin sairaan äidin kuuntelija ja hoitaja, sitten miesten kuuntelija, heidän metkujen mukaan eläjä ja pelkääjä. Lasten kuuntelija. Yksinhuoltajana. Siinä on paljon kuuntelemista, yksipuolista sekin, enimmäkseen, niin kuin sen kuuluukin olla. Ei lapsen kuulu olla huolissaan vanhemmastaan. Seuraavaksi hoitaja, se se kuuntelemista vasta onkin. Kunnes pää pimahti. Tuli liian täyteen, kuohui yli. Niin se alkoi. Enää ei täyty sillä millä en sitä täytää halua. Enää en jaksa ottaa sisään yhtään mitään. Olen huomannut, että oleminen ja kyky olla muiden kanssa huononee huononemistan. Olen yhdistänyt sen jonkin verran myös siihen, etten ole kirjoittaut tänne blogiin. Tämä on mulle sellainen paikka, mikä kuuntelee mua. Ajattelen, että mitä helvettiä mä kenellekään asioitani kirjoitan tai avaudun. Tarkoitus ei ole toimia vertaistukena, enkä kaipaa neuvoja itselleni. Neuvotkin kääntyvät usein neuvojaan itseenä, ja yleensä koen kokemieni asioiden vertailun omaan olemiseen vähättelynä. En ole vertaistuen ystävä. Kirjoitan tänne vain itseni takia ja sen takia, että saan päästeltyä suurimmat höyryt ulos ja asiat asettuu johonkin muotoon. En osaa tulkita ihmisiä ehkä oikein? Huomaan että käännän keskustelussa aina huomion toisen asioihin, alan kyselemään kysymyksiä. Usein ihmiset kysyvät sitä, mitä haluavat itseltään kysyttävän, itse olen se kuuntelija. Olen aina ollut kuuntelija ja se osasto on nyt täynnä. En saa siitä mitään itselleni, uuvun vaan ja väsyn, joten en välitä olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kirjoitan julkista blogia sen takia, että saan siitä tunteen kuulluksi tulemisesta.

Tuulimyllyssä olen käynyt nyt periaatteessa reilun kuukauden ajan. Tai paremminkin taistellut itseni kanssa siitä, että saisin itseni käymään siellä, motivoitumaan ja sitoutumaan, eikä se ole ollenkaan niin helppoa kun kuvitella voisi. Mitä sitä, siellä käydä maalailemassa ja joogailemassa päivät pitkät. Aivan kuin se olisi joku palvelusparatiisi sairaille ihmisille. Ihan kuin siellä olisi omat taide-ateljeet jokaiselle sinne päässeelle, jossa hoitajat ovat palvelemassa asiakkaita. Taiteilijoiden muusina tarjoilemaasa materiaaleja ja pulla kahveja. Prinsessoille. Tai että mitä helvettiä se maton kutominen ketään paranna. Kateutta ja väheksyntää on tullut palautteeksi asioista mitään tietämättömiltä. Jossain ohjelmassa juuri sanottiin, että suomalaiset ovat niin katelliista kansaa, että kahdehtivat jopa toistensa sairauksia. Senkin kaltaista vastaanottoa ja asennetta olen ollut joskus huomaavinani. Eipä mua pitänyt kiinnostaa mitä muut ajattelee siitä mitä teen, että tiedän itse mitä teen ja otan sen mitä tarviin. Silti vituttaa. En osaa sitten päättää mitä itsekään siitä ajattelisin. Joka kerta, jokaista keskiviikkoa ja perjantaita edeltävänä yönä en nuku kuin kolmisen tuntia. Haluaisin mennä ajoissa nukkumaan, mutta aina samaan aikaan alkaa ahdistus, kiristys ja niin kova levottommus etten voi olla. Ellen häärää ja järjestele, ärhentelen ja räyhään, huimaa, on huono olo ja vedän ihan hirveät herneet nenään suunnilleen kaikesta mitä näen ja kuulen. Jos suunnittelen meneväni aikaisiin nukkumaan, valvon vielä kahdelta aamuyöllä. Makaan rauhoittavista ja muista lääkkeistä huolimatta ahdistuneena sängyssä ja kestää kauan ennen kuin olo on sellaista lähelläkään, että voisin kuvitella osaavani nukkua. Jos otan nuijanukutus-annoksen lääkettä, en herää ennen iltapäivää, eikä seuraavan päivän suunnitelmat silloinkaan toteudu. Silti jollain tasolla päätän että huomenna menen. Joskus se onnistuu, joskus ei. Silloin kun saan mentyä, tulee jo siitä hyvä olo että pääsin ylös, lähdin ja menin. 

Silloin kun sinne pääsen, ei se siellä olo niin ahdista vaan tuntuu oikeastaan ihan hyvältä olla muiden keskellä, muiden kanssa mutta silti tavallaan rauhassa ja yksin, jos niin haluaa olla. Sieltä kotiin tullessa ahdistun siitä miten tyhjää kotona on, miten tyhjiltä ja yksinäisiltä päivät tuntuu silloin kun en sinne mene. Jännitän vaan sitä sinne menemistä aina tosi paljon. Ajattelen niin, että jos annan periksi kaikille peloille ja ahdistuksille ja jännitykselle, ei ne sillä tavalla pienemmiksi muutu. En tiedä, mutta luulen niin. Olen kuullut ja ymmärtänyt, että altistus olisi kuitenkin ainut keino päästä tuollaisten yläpuoelle. En siten tiedä, miten kauan sitä kannattaa jatkaa..? Jotenkin vaan tuntuu että mun pitäisi saada käytyä siellä. Pelkään, että jollen mene minnekään, en mene kohta enää ikinä minnekään. En tiedä miten pitkälle itseään pitää pakottaa. Jonkinverran kai kuitenkin? Luulen että tuo kaksi kertaa viikossa sosiaalista elämää kodin ulkopuolella on liikaa. Väsyn jännittämisestä niin paljon että poislähtiessä olo on kuin kuumeessa, juuri ja juuri jaksan kävellä ja olla jalkeilla. Psykosomaatiset oireet, monenlaiset fyysiset oireet ovat taas palanneet, kuten töissä ollessa, ja olen ihan kireä, rautakanki, hermostunut. Sisällä surraa ja hyrrää, sähköt pätkii. Välillä on liikaa virtaa ja sitten taas ei niin yhtään. Levätä en oikein osaa ja olen tosi väsynyt.Tekee mieli nukkua ja räyhätä, samaan aikaan.

Nämä muutokset ovat aiheuttaneet selkeästi tän sairauden oireiden provosoitumisen. En saa ns. paniikkikohtauksia vaan sellainen olo on tavallaan koko ajan päällä. Olen kolme vuotta ollut vaan kotona ja itsestäni tuo lähti, että alkaisin käymään päivätoiminnassa, mutta stressiä se on tiennyt, niin kuin kaikki muutokset tässä niin herkässä sairaudessa tekevät. Psykoottisuuskin on helposti sitä, että alkaa välttelemään ihan kaikkea ja yht äkkä ympärilä on vaan tyhjyyttä, ei ole mitään ajateltavaa, mikään ei kiinnosta ja tuntuu täysin toivottomalta. Tai se voi johtaa siis siihen. Välttämiskäyttäytyminen. Luulen että jatkan edelleen itseni altistamista, vaikken muuna aikana, kuin silloin kun olen tonne päivätoimintaan onnistunut menemään, jaksa juuri mitään tehdä. En oikein edes sinne kauppaan mennä ja muutkin sellaiset harrastukset ovat nyt jääneet vähemmälle mitä aikasemmin tein. Nyt vaan tuntuu että se muiden joukossa oleminen on pakollista. Saan kuitenkin ne pakolliset hommat kotona ym vielä tehtyä. On kai tuo tuskailu nyt tästä asiasta jonkin laista paranemista, niin kuin terapiakin (jos sitä joskus saa..), pahenee oireet aina ensin ennekuin paranevat. Kai?

Töissä en pysty käymään, pelkkä ajatuskin siitä karmaisee.. Tuolla saa olla rauhassa outo ja painua vaikka kotiin jos ei jaksa olla tai tehdä jotain, mikään ei ole pakollista. Nyt mulla on samaan aikaan työkyvynarviointi kesken ja se on myös aika stressaava. Yrittävät tietenkin siellä päässä etsiä suurennuslasin kanssa ne kohdat minussa mikä voisi edes vähän jaksaa jotain työtä tehdä. Liian kirkkaassa muistissa on vaan ne kolmen vuoden takaiset taistelut töissäjaksamisen kanssa ja miten huonoon kuntoon menin kun yritin liikaa ja liian kauan. Nyt huolestuttaa kun meinaa olla samanlaisia varomerkkejä ilmassa. Jos en kohta jaksa tätäkään vähää. Olenko jossain vaiheessa siinä pisteessä etten jaksa yhtään mitään? Pelottaa. Mielenterveysongelmienkin takia voi vajota lopulta lähes tiedottomaan tilaan, pakko yrittää pysyä jollain tavalla pinnalla ja yrittää jotain. Vaikka ahdistaisi. Auttaako se. Osaako silloin ajatellakaan rakentavasti, tai varsinkaan toimia sen mukaisesti?


Mutta sitä keskitietä etsiessä, sitä tässä vaan on etsitty aina vaan. Niin paljon että elämä siinä rytäkässä meinaa jäädä elämättä. Aika menee tuskaillessa, tulisi sitä tai tätä. Odotan jotain tiettyä aikaa mikä ei kuitenkaan tule. Usein sitten päädyn odottamaan ihan vain sitä, että meneillään oleva päivä vaan loppuisi ja saisin levättyä ajatuksilta, stressaavalta ololta ja kaaokselta. Samaan aikaan on hermostunut ja kihisevän stressaava,  ja samalla tyhjä olo. Väsyttää. Olisipa joku konkreettinen ongelma minkä voisi parantaa, tai minkä edes ymmärtäisi, niin sen voisi ajatella edes olevan mahdollista korjata. Mutta mistä korjata kun vikaa ei osaa määrittää? Vaikka jos voisi, ja olisi mahdollista ja ymmärtäisi, ei silloin kai mitään sairautta olisikaan?  Kaikki menneet tapahtumat kummittelee ja syyttää mustina muistoina. Miten monta kertaa olen epäonnistunut ja tehnyt milloin mitäkin väärin. Isommassa ja pienemmässä. Siellä ne pistelee. Menneet on menneitä ja asiat on tehnyt silloisen parhaan kykynsä mukaan, mutta silti. Suremattomia suruja. Pieni asia, muisto, vetää syviin vesiin. Eikä lopulta enää tiedä mikä on edes itse. Muuta kuin kasa pahaa oloa. Sota itseä vastaan.

Tänään en saanut mentyä päivätoimintaan siis ja olen nyt koko päivän yrittänyt renoutua. Olen niin väsynyt, mutten sitli osaa nukkua oikein milloinkaan. Aamupäivällä tein kotijooga-ohjelman, kokeilin yhden meditaatio-ohjelman netistä, makasin lattialla ja olen kuunnellut koko päivän klassista musiikkia. Silti on kireä olo ja vaikea keskittyä. Tekisi mieli lukea, mutten taida jaksaa. Kauppaan en jaksa mennä, J saa mennä, tai käydään illalla yhdessä, tai tilataan pizzaa. Olisi ihanaa nukkua päiväunet, mutta kun en osaa, on pakko kärvistellä. Jännä miten paljon voi minkään tekemättömyys väsyttää. Eikä jaksa tehdä mitään. Eikä tiedä mitä voisi edes tehdä?