keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kipuinen







Mä oon niin väsynyt.. Hidas, tahmea, vatsaa kääntää.. En jaksa syödä, jos syön, ajattelen että nyt pitäisi taas laihduttaa. Laihtunutkin olen, en jaksa kuitenkaan käydä enää vaa´alla joka päivä, niin kuin vähän aikaa sitten tein. Väsyttää ja tuntuu raskaalta päässä. Silti pakotan itseni vauhtiin, kokoajan pitää tehdä jotain, niin kuin olisi ihan kauhea kiire jonnekkin, päässä huimaa vauhti, fiuu, asiasta toiseen. Samaan aikaan silmäluomet ja kroppa painaa ainakin tonnin.. Olen jäänyt paikoilleni, yritän väkisin suurentaa elinpiiriäni, käydä kaupungilla, kirjastossa ,kirppiksellä. Hyvä minä. Ehkä mielikin tästä pääsee eteenpäin jossain vaiheessa. Sitä odotellessa. Väsyttää vaan..

maanantai 15. lokakuuta 2012

Aivan helvetillinen aamu.. Raivo- ja aggressiokohtaukset taas palanneet. Riehuin, raastoin, paiskoin tavaroita ja uhkailin tappavai itseni.. Valtavan ahdistus sisällä tulee purettua kamalalla tavalla. Onneksi sain hoitajan heti kiinni puhlimella, puhuttiin tunti ja huomenna lääkäriin. Sairaalapaikkaa mietitään, avo-osastoa tai ehkä päiväsairaalaa. Kotona tilanne kärjistynyt niin pahasti että pakko ottaa nyt joku aikalisä.. Rauhottavia aamulla kunnon satsi ja nt olen nukkunut koko päivän. >Kiva alku pojan syyslomalle. Hyvä minä :((

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Millaisia vihantunteen hallintakeinoja on? Tai onko edes vihantunne kovin yleinen, kuuluuko kaksissuuntaiseen yleisesti? Juttelin tänään hoitajakäynnillä voimakkaasta vihantunteesta mitä tunnen siis vanhempianki kohtaan (siihen on kyllä paljonkin syytä..), kerroin, että olen ajatellut kirjoittaa molemmille "haukkumiskirjeet" -missä kerron mitä heistä ajattelen ja mitä olen heidän käytöksensä takia joutunut kestämään lapsuuudessa yms (ei olla muuten siis missään tekemisissä, eivät ole kiinnostuneita minun asioista, sairaudesta, ei mistään).. Hoitajan mielestä ei ollut hyvä idea, suositteli kirjoittamaan kirjeen, mutta olla lähettämättä sitä. Suhtautui asiaan aika vakavasti ja puhui vihapuhesta / kirjoittamisesta. Se on kai aika vaarallista, kun tulee mieleen kaikki kouluampujat sun muut.. Mulla on paljon tekemistä, vihan tunne jyllää niin voimakkaana. Ulospäin suuntautuva viha kai voi saada aika ikäät mittasuhteet. Mutta miten sitä voi sisällään pitää jatkuvasti..
  
 Tänään juteltiin terapian aloittamisesta hoitajan kanssa. Mulla on vaan niin paljon ja voimakkaita traumoja elämässä lapsuudesta asti, että voi olla jopa turvallisempaa olla käsittelemättä asioita.. Tarkkaan pitää harkita terapia-asia. Todennäköisesti olo kuitenkin huononisi alussa ja mitä jos se jäisikin päälle? Sekin on mahdollista.. Vaikeita juttuja. Mä olen kymmenen vuotta ajatellut "haluan terapiaan", jatkuvasti. Nyt mulla on alkanut se halu vähän karista. Nykyinen elämäni on kuitenkin 100 000 kertaa parempaa, kuin mitä se on koskaan ollut (siis perhe, lapset, koti yms vaikka nyt olenkin kuntoutustuella ja seuraavat monta vuotta varmaan tästä eteenpäinkin), niin ehkä olisi parempi keskittyä vain nykyhetkeen ja jättää menneisyys rauhaan ja yrittää etisä sille itse omat "hyllynä". Turha niitä ehkä repiä etualalle väkisin. Se kai on ihan yleistä, että aluksi terapian aloitus lisää ahdistusta. Mutta se huonontunut olo voi kai jäädä päällekin. Niin ymmärsin tänään.

 
Toinen ongelma (mikä on varmaan samaa, vihaa ja muuta aggressiivisuutta) on, että pelkään, mitä jatkuva touhukkuus ja "vauhdissa oleminen" peittää. En osaa vaan olla ja suuntaan ajatukset joihinkin typeriin sijaisajatuksiin; laihduttamiseen, kuntoiluun, siivoamiseen. Touhuan koko ajan jotain.. Ei hyvä. Vihan ja aggresion tunne niin voimakas, että välillä joudun tekemään ihan hirveästi työtä sillä hetkellä, koko ajan, että en pura vihani. Rauhallisena ja "kilttinä" pysyminen vaatii välillä aika paljon yrittämistä. Se on todella lamauttavaa ja joudun nähtävästi pitämän itseni aika stressittömänä. Pelottaa vähän, että onko tämä koko elämän kestävää, on varmaan.

Aggressiivisuuden takia lähdin toukokuussa 2011 hakemaan apua ja sen jälkeen sain syksyllä kaksisuuntaisen diagnoosin. Olin fyysisesti todella aggressiivinen miestäni kohtaan ja sain kamalia raivokohtauksia, rikoin tavaroita.. Mies mut käski apua hakemaan. Eli aika huonosti meni Nyt ulospäin suuntautuva raivo on onneksi laantunut, vaikka mielessä välillä ajattelenkin, että nyt räjähtää..
Kaksi väkivaltaista miestä (yhteensä 10 vuotta elin siinä pelossa, fyysisen ja henkisen väkivallan vaarassa, joka päivä) ja lapsuudessa paljon traumoja, sairas äiti ja välinpitämätön isä, joka "ei jaksanut äidin sairutta" mutta jätti kuusi vuotiaan sitä jaksamaan.. Jatkuvaa itsemurhauhkailujen varjossa elämistä yms. Sulkeudiúin ja yritin olla se kiltti tyttö. Nuorena lähdin pois kotoa, ja sain väkivaltaisia miehiä, kaksi peräkkäin..

Hirvittää se, miten paljon vihaa mulla on kaiken tämän jälkeen sisällä.. En ole ikinä mitään näistä asioista käsitellyt, saanut terapiaa tai muutenkaan mitään tukea tai apua. Kymmenen vuotta olen ollut nyt kunnollisen miehen kanssa, ei ole väkivaltaa, päihdeongelmia eikä paljon muitakaan murheita, paitsi mun pää, minkä kanssa saan taistella. Oireilu alkoi, kun elämä tasottui päällisin puolin. Reilua. Helvetissä eläessä ei omalle romahduksella ollut sijaa..

En ole ihan vakuuttunut siitä, että terapia välttämättä olisi hyväksi. Yritän nyt punnita asiaa molemmilta kannoilta, mutta mistä se tietää, mitä sen kanssa kannattaa tehdä? Luulisi sillä voimalla, mikä auttoi pääsemään paremman elämän jäljille, auttaisi eteenpäinkin..