Keskiviikko

Istun taas pitkäveteistä aamupäivää täällä harmaassa kodissa, ankealla sohvalla ja tuijotan ankeaa telkkaria, mistä tulee ankeita aamu-uutisia. Tekisi mieli sulkea korvat maailman tapahtumilta ja painua takaisin nukkumaan. Paha mieli vaan tulee aina kun kuuntelee mihin tämä maailma on menossa. Hesaria en jaksa lukea, mutta televisiouutisia kuuntelen kyllä joka päivä. Mulla oikein kiehahtaa sisällä kun kuulen kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta mitä pienet ihmiset joutuvat sietämään, ottavat hiljaa taakkaa päälleen kädet selän taakse sidottuina, ilman että pystyy omaa elämäänsä koskeviin asioihin mitenkään vaikuttamaan. Ei siinä paljon asenne auta, kun kaikki kallistuu, rahat riittää juuri ja juuri ruokaan, laskut jää maksamatta, terveys huononee jatkuvasti, ei ole varaa kaikken välttämättömimpään edes nyt, miten sitten kun "ostovoima" taas heikkenee. Koko ajan. Jatkuva syöksykierre. Vaikka J.llä on hyvä palkka, tippuu meillä elintaso kokoajan. J. ei pysty maksamaan läheskään kaikkia laskuja joka kuukausi, vuokrasta jää aina vähän maksamatta, luottokorttilasku seisoo, lainan lyhennykset viivästyy. Mä en voi edes ajatella laskujen maksamista kun ei ole tulojakaan. Velaksi eletään jatkuvasti, laskut jää seisomaan ja kasaantuu ja sitten otetaan lisää velkaa pankista, että voidaan maksaa rästilaskuja niin ettei J.n luottotiedot mene. Sehän olisiki mukavaa. Kummasti sitä velkaa on, vaikkei mitään ikinä ostetakaan, ei ole hienoa autoa, ei omaa asuntoa, ei uutta sohvaa, ei etelän matkoja, uusia vaatteita. Pelkkää velkaa, opintolainaa, mun vanhoja ulosottovelkoja mitä J. maksoi. Nyt on tullut taas uusia... Tällä hetkellä mulla ei ole yhään rahaa, eikä J.lläkään. Sai tässä kuussa tulospalkkaa, melkein viisi tuhatta euroa, enää niistä ei ole mitään jäljellä. Ei mitään. Ostettiin E.lle farkut ja pari paitaa. Muut meni velan ja laskujen maksuihin.Eikä mulla ole tietoakaan milloin saan lisää rahaa, kuntoutustuen maksu viivästyy. B-lausunto on sentään nyt mennyt eteenpäin. Me eletään yhtä vähällä kuin mitä työtön perustoimeentulolla elävä ihminen, vaikka ollaan kaksi koulutettua ihmistä, J. korkeakoulututkinnon suorittanut. Koko ajan ollaan yritetty päästä eteenpäin ja tehdä työtä paremman elämän puolesta, ei panna asioita ranttaliksi ja silti tilanne on tämä. Sama olisi heittää hanskat naulaan kokonan ja mennä istumaan lähibaariin, nostaa sossun korvauksia. Ihan oikeasti, meille ei jää yhtään sen enempää, enkä voi olla tuntemattta katkeruutta, vihaa, suuttumusta, turhautumita ja rintaa puristavaa ahdistusta. Vihaan tätä sairauttani, mikä on ajanut meidän elämän tällaiseksi epätoivoksi. Vituttaa ihan suoraan sanottuna. Tulevat viikot taas eletään velaksi, luottolla ja joskus taas otetaan lisää velkaa, että saadaan nämä nyt syntyvät velat ja maksut maksettua. Kyllä elämä on ihanaa.

Ei tässä paljon positiiviset ajatukset auta. Ei paljon naurata. Ei raha tai hienot tavarat tuo onnea, mutta ei tuo kyllä jatkuva sinnittely ja elossapysymisen taistelu. Mä inhoan tätä sairauttani ja tätä tilannettani. Homehdun täällä kotona, en tee yhtään mitään. Ei ole varaa tehdä, enkä tiedä, mitä voisi ilmaisiksi tehdä. Käyn kävelyllä, se on ilmaista, mutta ei se koko elämää jaksa kannatella. Se ei tuo leipää pöytään. Tulevaisuus näyttää ihan yhtä toivotomalta kuin tämäkin päivä. Ei tästä tule yhtään mitään, en ikinä tule jaksamaan työelämää. Mitä edes tekisin? Hoitoalalle en aio enää palata, en vaikka tippuisin ihan täydelliseen tulottomuuteen (kuntoutustukea ei jatkettais, jäisin työttömäksi, en huolisi tarjottua koulutustani vastaavaa lähihoitajan työtä, tippuisin karenssiin, aina vaan uudestaan ja uudestaan..), enkä jaksa opiskella, en jaksa olla koulussa, enkä edes tiedä mikä mua kiinnostaisi, ja jos kiinnostaisikin, olisi se kuitenkin turhaa. Ei millekkään muulle alalle työllisty kuin hoitoalalle. Ei ainakaan, jos ei ole korkeaa koulutusta ja ikää puolet vähemmän kuin minulla. J. sanoi eilen että voisin jossain vaiheessa, kun taas jaksan jotain, ruveta yrittäjäksi. Yrittäjäksi!!? Sehän olisikin ihan mahtavan hyvä idea. Mitä mä tekisin, taittelisin klemmareita ja myisin niitä tuolla kauppakeskuksessa, vai? Tai perustaisin Bulevardille jonkun muotiputiikin. Epärealistista ja naurettavaa. En mä osaa mitään.

Sain itseasiassa eilen ihan hirveän raivokohtauksen aiheesta yrittäjyys. Mä en kertakaikkiaan kestä edes ajatusta siitä, että menisin töihin tai tekisin jotain muuta, mikä voisi tuoda elantoa ja täyttää mun päiviä. En mä jaksa. Kaikki tuntuu toivottomalta, eikä tämä tästä miksikään muutu. Sama reaktio tulee, kun edes ajattelen hoitoalan töitä ja sinne palaamista. Lasit alkaa lennellä seiniin ja huuto täristyttää ikkunoita. Tekemistä on siinä, ettei kone lennä seinään. Siinä kunnossa mä olen. Sen aiheuttaa asiallinen keskustelu siitä, mitä mä voisin tehdä. Ystävällinen puhe, ei mikään mene vittu töihin siitä valittamasta, niin mä sen kuitenkin otin ja huusin kuin hinaaja täällä. Mä vihaan itseäni. Mua ärsyttää kun mun sisko menestyy. Sillä on kolme koulusta takana ja menestyy töissään, sai juuri palkankorotuksen. Äiti soiti ja ilmoitti omista ja siskon asioista, ei kysynyt mitä mulle kuuluu. Eihän mulle mitään kuulukaan. En ole iloinen muiden menestymisestä, en todellakaan. Mä olen koko elämäni yrittänyt saada elämääni eteenpäin, yrittänyt opiskella, olla siedetävä äiti yksinhuoltajanakin, päästä eroon väkivaltaisista miehistä ja kaoottisista elämäntilanteista. En ole pannut asioita ranttaliksi ja bailannut tuolla menemään tukka takana ja elämä edessä. Pikaista nautintoa hakemassa. Silti, ihan turhaa on ollut mitään yrittää. Siitä tunnutaan vaan rankaisevan. Yrittänyttä laitetaan. Eikä tämä tilanne tästä muutu, ainakaan paremmaksi. Ihmeitä ei tapahdu. Enkä ala rakentamaan epärealistisia pilvilinnoja. Mitä järkeä siinä olisi. Lisää pettymystä, itseinhoa, epäonnistumista ja mahdollisesti lisää velkaa ja huonompaa terveyttä se toisi. Parempi vaan ajelehtia näine ongelmineen, ei hankkia niitä lisää. Niitä on jo muutenkin ihan tarpeeksi. Pääsisipä eläkkeelle. Hoitaja sanoi, etten mä pääsisi, olen liian terve. Just joo. Miten hulluksi tässä pitää vielä tulla?

Masennus on taas otanut mukavasti valtaa, ei ole yhtään toivonkipinää eikä intoa mihinkään päin. Ei vaikka miten etsisi. Kaikki vaan ärsyttää eikä tee mieli tehdä muuta kuin valittaa. Kamalaa, mutta totta. En vaan pääse ylös täältä mutakuopasta. Ei ole köyttä. Silti en ole niin masentunut, että jaksaisin olla välittämättä mistään. Hakea maalimankuvaa tai päivien sisältöä seitsemänpäivää lehdestä tai muusta vastaavasta aivottomasta toiminnasta. Inhoan kaikkea pinnallista ja typerää. Kiehun sitten joka asiasta, sellaisista, mille en mitään voi. Sisällä oikein kuohuu kaikki typeryys mitä riittää. Maailmantuskaa (uutisissa luki tänään että EUkriisi tapaa jo ihmisä, itsemurhia tehdään maailmalla enemmän). Enkä jaksa maata koko päivää tai vaeltaa apaattisena täällä. Liikkeet päässä ja kropassakin on kuitenkin niin levottomia. Eilen liikuin tosi paljon. Lähdin aamulla jumppaan, olin 45 spinningissä, saman verran zumbassa (en ollut sitä ikinä kokeillut, nyt menin ihan ihan hauskaa se oli), puoli tuntia salilla ja vielä kävely kotiin. 2 tuntia ja 20 minuuttia. Kotiin tultua siivosin pari tuntia. Nyt tekisi mieli lähteä taas liikkumaan, en jaksa jäädä vaan kotiin. Seinät kaatuu muuten päälle.

Epäelämä

Mulla ei ole todellakaan mitään elämää, ei niin mitään. Istun täällä autiossa kodissa enkä osaa ryhtyä mihinkään. Kiertelen vaan huoneita, siivoan, laitan tavaroita paikalleen, suoristan sängyn päiväpeittoa, pesen parit lasit tiskialtaasta. Pesen pyykkiä. Mieli on kuitenkin ihan pysähtynyt. En tahdo löytää voimia enkä syytä lähteä täältä kotoa mihinkään. Puhelin ei soi, mitään ei tapahdu. Tekisi mieli vaan nukkua. Menin aamulla perheen lähdettyä takaisin sänkyyn, luin jonkin aikaa, mutta nukahdin aika nopeasti, niin kuin tavallista. Nukuin yli parin tunnin aamupäiväunet. Vaikka nukuin yölläkin ihan hyvin, melkein kahdeksan tuntia keskeytyksettä. Nukahdan sänkyyn menessä hetkessä enkä herää ennen aamua. Enkä välittäisi herätä aamullakaan. Mitä mä hereillä teen? Pari tuntia sain kulumaan aamupäivästä nukkumalla. Pakotin itseni nousemaan ylös ja suihkuun. Kahvi oli päässyt loppumaan. No, eipä se paljon mutenkaan tähän mun väsymykseeni auta. Olisin voinut varmasti nukkua ongelmitta koko päivän, mutten viitsinyt vaan urholisesti nousin ylös. Vaikken oikeastaan tiedä, miksi. Mitään ei tapahdu, mitään ei tee mieli tehdä.

Laitoin aamulla viestin mun psykpolin hoitajale. Vähensin ominpäin sitä Lito-annosta, ilmoitin siitä ja puolikäski jatkaa entisellä annoksella. Ilmoitin etten jatka kun olen niin väsynyt, etten jaksaisi olla valveilla ollenkaan. Olen varma että tämä voimakas väsymys johtuu joko lääkkeestä tai sitten siitä kilpirauhasen vajaatoiminnasta, mikä myös johtu lääkkeestä. Vielä tulokset eivät ole niin huonot, että lääkäri olisi vajaatoimintaa diagnosoinut. Ajatelkoon nyt mitä tahansa, olen aina ollut kova säännöstelemän itse läkityksiäni, enkä todellakaan ole huolinut puoliakaan lääkkeistä, mitä mulle on tarjottu. Jos käyttäisin nyt yhtään tämän enempää lamaavia lääkkeitä, en varmaan olisi hereillä ollenkaan. Ei mikään ihan simppeli juttu tämä kaksisuuntaisen lääkitseminen ja hoitaminen. Ei varsinkaan sekamuotoisen kaksisuuntaisen. Sen thyroksiinin huolisi, jos se toisi vähän elämää ja jaksamista. Se huono puoli siinä vaan on, että kun sen lääkityksen kerran aloittaa, ei sitä voi koskaan lopettaa. Mutta niinhän se taitaa olla näissä kaksisuuntaisen lääkeissäkin.

On muutenkin ihan käsittämättömän pysähtynyt olo, ajatukset ei kulje eikä mikään kiinnosta. Ei huvita syödäkään väkisin, ei ole nälkä. Syön vaan nikotiinipurkkaa yksi toisensa jälkeen. Kun yhdestä menee maku, otan toisen. Lopetin polttamisen jo melkein kuusi vuotta sitten nikotiinipurkan avulla, mutten ole edelleenkään päässyt purkasta eroon. Syön sitä todella paljon! Suositusannostus olisi noin kymmenen purkkaa päivässä, mä syön kolmekymmentä. Paketillisen. On huomattavasti kalliimpaa kuin tupakka, neljäsosa mun tuloista kuukaudessa menee nikotiinipurkkaan. Fiksua. Pari kertaa olen yrittänyt lopettaa, mutten ole onnistunut. Toisella kerralla kun yritin lopettaa, tulin niin vihaiseksi ja hermostuneeksi, etten oikein halua sitä nyt edes yrittää. Tupakkaa ei kyllä tee mieli, hajukin on kamala. Purkkakin vie varmaan ruokahalua, mutta vieköön. En mä niin syömisestä perusta, en ole ikinä perustanut.

Iltapäiväkolmeksi olen sopinut uimahallitreffit tyttäreni kanssa. Siihen on vielä melkein kolme tuntia aikaa, mutta olen jo aloitanut valmistautumisen sinne lähtöön. Keräilen tavaroita, pesuaineita ja bikinit, pyyhkeen valmiiksi, että tuntuisi siltä kuin olisin todella lähdössä. En oikein jaksaisi, mutten halua perua lapsilleni tekemiäni lupauksia. En vaikken sitten mitään muuta jaksaisikaan. En nyt kyllä jaksaisi. Tuntuu vaikealta, mistä mä oikein puhun, miten jaksan kuunnella ja olla läsnäoleva, enkä jossain ihme zombie-koomassa. En yleensä osaa lapsillenikaan puhua mitään omista asioista, kuuntelen ja kyselen vaan. Yleensä liikkuminen piristää sen verran, että jaksan ja se jo tuo iloa, että vähän jaksaa ja pystyy. Ihan hyvä päästä vähän edes kotoa pois.

Taidan heittää purkan pois ja koittaa syödä jotain vähän ravitsevampaa. Voisin vaikka keitää puuroa ja syödä sen banaanin kanssa. Ne ovat ainakin helppoa syötävää. Makea mulle on maistunut aika hyvin, eilenkin söin pullaa ja suklaamunia vaikka kuinka paljon (ne pääsiäisnoidille varatut suklaat ja karkit). Yritän nyt syödä jotain kunnollista.

Haikeaa

Maanantaiahdistus alkaa näköjään painamaan päälle jo nyt sunnuntai-iltana. Mulla noudattaa rytmiään nämä mielialan ailahtelut melkein kellon tarkkuudella. Ainakin mitä viikonpäiviin tulee, on mulla sunnuntaisin aina aika surullinen, yksinäinen ja masentunut olo. En oikein tiedä tarkalleen, että miksi. Mutta näin on ollut jo kauan. Aina? Viikonloput on aina mukavampaa aikaa kuin arki, jolloin olen suuren osan ajasta yksin ja silloinkin kun täällä kotona on paikalla muitakin, ovat he arjestaan väsyneitä ja poissaolevia. Mä olen odottanut koko päivän seuraa ja kun J. tulee töistä, törmää meidän tarpeet ristiin, mä kaipaisin seuraa ja juttukaveria, J. lepoa ja rentoutumista pitkän ja kiireisen työpäivän päätteeksi. On puhumaton, väsynyt ja tylynkin oloinen mun mielestä ja mulla on taas syytä olla onneton ja valittaa. Mulla pitäisi olla muitakin aikuiskontakteja, kavereita tai joku yhteisö mihin kuuluisin, joku sidosryhmä, paikka missä tapaisin muita. Mutta ei ole, enkä tee mitään sen eteen että tulisikaan. Kaikessa on aina jotain vikaa. Ja olen oikeastaan väsynyt ja kyllästynyt yrittämään saada kavereita tai muuta sosiaalisempaa toimintaa elämääni kuin mitä siinä nyt on. Ihmiset tympäsee mua, enkä koe pääseväni mitenkään samalle aaltopituudella oikeastaan kenenkään kanssa. Olen vähän kyllästynyt kirjoittamiseenkin.

Mutta perheeni kanssa mä viihdyn kyllä ja olen tosi onnekas, että mulla on niin ihanat lapset ja mies. Meillä on yleensä aina kivaa yhdessä ja viihdytään, kun saadaan olla rauhassa keskenämme. En mä kaipaa ketään muita. Kaikki muu tuntuu pinnalliselta ja turhalta. Monet ihmiset ärsyttää mua, joku tuntuu typerältä, joku taas paremmalta, ja molemmat syyt riittää esteiksi yrittää tutustua muihin. Olen kyllä yrittänytkin, mutta antaa olla. Ei kai sen niin väliä, ei kai sitä tarvii niin sosiaalinen ollakaan. Sain ehkä hoitajan työssäni tarpeekseni ihmisistä. Neljä vuotta pakollista sosiaalisuutta kahdeksan tuntia päivässä viisi-kuusi päivää viikossa. Potilaiden kuuntelemista, ymmärtämistä, tukemista, auttamista, jaksamista. Vielä raskaamapaa työkavereiden jaksaminen, kuunteleminen ja mukana pystytteleminen. Aina haukuttiin poissaolevia, potilaita, esimiehiä, viereistä tiimiä. Oli kuppikuntia. Itse en liittynyt niihin. En vaan halunnut, kuvotti joka ikinen ryhmä. Aina niissä puhuttiin pahaa jostain, supistiin kulman takana miten joku sanoi sitä tai tätä väärin ja mikä milloinkin ärsytti tai poikkesi omista mielipiteitä. Moni yritti mullekin tulla tekemään rekrytointiaan omaan ryhmäänsä, lisää tukijoukkoja toisia vastaan. Noi on ihan tyhmiä. Esimiestaholla tuo mun kuppikuntaistumatoomuuteni herätti lähinnä positiivista huomiota. Pystyttelin erossa sellaisista ja keskityin työn tekemiseen. Olin siinä mielessä harvinainen hoitaja, ettei potilaat koskaan valittaneet minusta eteenpäin. Ei koskaan, neljän vuoden aikana. Pelkää positiivista palautetta. Sitä esimiehenikin ihmettelivät, sanoivat että vastaava on todella harvinaista.
Mutta niin, eniten väsyin työkavereihin. Että mä inhoan niitä akkoja. Olin aina eri mieltä muiden kanssa, erilaisella asenteella, potilaiden puolella. Mutta eipä se riittänyt. En jaksanut. Hoitakoot nyt miten parhaaksi näkevät. En ikinä sano ei koskaan, mutta vaikealta tuntuu ajatus, että ikinä hoitotyöhön palaisin. En halua tehdä mitään niin huonosti, mitä hoitoalalla työskennellessä pitää tehdä. Olen pettynyt ihmisiin. Valtaosa ihmisistä vaan ajattelee eri tavalla kuin minä. Olen saanut ähkyn sosiaalisuudesta. Reunalta näkee paljon paremmin.

Mutta ihana viikonloppu alkaa olla takanapäin. Perjantaina käytiin ulkona syömässä, käytiin Töölössä Dennis-pizzeriassa, on aito sisilialainen pizzeria. Pizzat on siellä jotain ihan muuta, kuin jossain hikisessä ostarin pizza-kebabissa. Onneksi on auto, niin pääsee täältä idästä välillä pois. Vaihtelua. Kaupungille meno tuntuu aina raikkaalta, vapaus koittaa, mitä kauemmaksi kotoa ja idästä pääsen. Olen asunut suurimman osan elämästäni kantakaupungissa ja olen sielultani vieläkin kaupunkilainen. Lähiössä olen asunut yli kymmenen vuotta, mutten silti ole tänne kokonaan sopeutunut. Täällä missä asutaan, on kyllä ihana luonto ja merenranta lähellä, enkä ehkä kokonaan kaupunkiin enää haluaisi takaisin. Vähän pysähtynyttä täällä kuitenkin on. Jos saisi luonnon ja vanhat kivitalot samaan paikkaan, olisi se aika kiva. Pitäisi ehkä lotota.. Mutta hyvin syötiin taas ja kotiin tultua mentiin saunaan. Kyllä kelpasi. Ihana ilta ja kaikki hyvin. Nukuin saunan jälkeen huonosti. Mua saunominen ei sillä tavalla rentouta, en tiedä mikä siinä on. Nukuin aika levottomasti ja hikoilin kamalasti. Yök.

Lauantaiaamuna oli huonon yön jälkeen vähän levoton ja kireä olo. Olo oli jotenkin omituisen krapulainen (vaikken juo ollenkaan, en edes saunaolutta. Mulle tulee oluesta ja muustakin alkoholista vaan ankea olo) ja hermostunut. Kädet tärisi ja kasvot oli omituisen turvonneet ja silmät pöhöttyneet. Lähdettiin Itäkeskukseen ostoksille kun sain itseni kasaan. Jonkunaikaa siinä meni että olo tasaantui ja sain niissä oloissani itseni sellaiseen kuntoon, että viitsin ovesta ulos lähteä. Ostettiin E.lle vaatteita ja itselleni ostin meikkejä. Mua ahdistaa, kun ei ole enää vapauttta katsela kaupoilla ympärilleen ja ostaa jotain kivaa itselleni. Kaipaan sellasita vähän. Yllättävän vähän kyllä. Oikeastaan kun tarkemmin kaupoissa ympärilleen katselee, ei mikään oikeasti näytä siltä, mitä todella haluaisin. Turhia rättejä suurin osa. Mulla on kuitenkin paljon vaatteita. Tarpeeseen en tarvitse. Kun vuosi sitten muutettiin tähän uuteen kotiin ja kävin vaatevarastojani läpi ja heitin turhia rättejä pois, tuli niitä poislähteviä kymmenen isoa jätesäkillistä. Saman verran suunnilleen jäi. Onhan noita kertynyt. E.lle ostettiin tarpeeseen.

Lauantai-iltana käytiin vielä J.n kanssa pesemässä auto. Jätettiin auto palvelupesuun (?) parkkihalliin muiden käsinpestäväksi ja pyörittiin se aika kaupoilla. Itse käytiin siivoomassa auto sisältä. Puhdasta tuli. Ilallla laitettiin ruokaa ja katseltiin telkkaria. Mua väsytti ja välillä masennus meinasi hiipiä mieleen, itsesääli ja valitus, mutta ei onneksi liikaa. Yöllä luin liian kauan enkä sitten nukkunutkaan kovin hyvin, mutten kauhean huonostikaan, tai niin, että jaksaisin siitä sen enempää valittaa.

Tänään oli ihanan aurinkoinen päivä, ja Palmusunnuntai, virpomispäivä. Oltiin varauduttu parilla karkkipussilla ja odoteltiin aamupäivä noitia virpomaan. Ikkunasta katseltiin, että jonkunverran niitä oli liikkeellä, mutta meidän oven taakse ei kukaan niistä ikävä kyllä tullut. En tiedä sitten miksi. Täällä on tosi paljon lapsia, mutta meidän oven taakse niistä ei kukaan tullut. Lähdettiin puolenpäivän aikaan ulkoilemaan. Käveltiin tuolla metsässä, merenrannalla, meren jäällä ja käytiin pullakahveilla yhdessä ihanassa rantakahvilassa. Melkein kolme tuntia ulkoiltiin. Päälle nukutttiin pienet päiväunet ja herättiin laittamaan ruokaa. Ihana päivä. Ei valittamista. Paitsi että nyt illalla alkaa olla haikea olo, mutta eipä se vaarallista ole. Ensi viikko on onneksi vähän lyhyempi.

Perjantaiväsy

Väsyttää. Lähetin E.n just viimeistä päivää sinne työharjoitteluun. On aamulla aina niin väsynyt, että nousee sängystä vasta kymmenen minuuttia ennen kuin pitää lähteä ulos ovesta. Työmatka on sillä niin lyhyt, ettei siihen mene aikaa kuin pari minuuttia. Voisi silti nousta vähän aikaisemmin. Herättelen sitä aina tunnin, mulla soi kello kahdeksalta ja aloitan herättelyrumban. Käyn E.n huoneessa, laitan siellä telkkarin paasaamaan ja käyn viiden minuutin välein tiedustelemassa, onko heräämistä havaittavissa On todella aamuäreä, ja mulla meinaa mennä hermo. Koitan olla kuitenkin räyhäämättä. E.n huone on ylimmässä kerroksessa (meillä on tällainen omituinen kolmekerroksinen rivitaloasunto, kolmio kolmessa kerroksessa:) ja kunto siinä nousee kun portaita ravaa. Olen miettinyt, että joskus pitäisi vetää viiva seinään kun kuljen noita portaita, tulee varmaan muutama kymmen, ehkä satojakin kertoja ravattua noita portaita päivän mittaan.

No, E. ei taaskaan ehtinyt edes juoda mitään vaan suoran sängystä pomppasi vaatteisiin ja ovesta ulos. Kiva. Työ tuolla kaupassa on tosi raskasta, koko päivän purkaa täysiä rullakoita ja nostelee painavia laatikoita, koko päivän. Ei meinaa kehdata pitää taukoja kuin sen yhden päivässä. On liian tunnollinen ja horjuu siellä sitten hyllyjen välissä jakkaran päällä painavien laatikoiden alla. Tarvitsisi energiaa ruoan ja kahvin muodossa enemmän. Yhden aterian saa syödä siellä ilmaiseksi päivän aikana. On usein ylitunnollinen, ei voi kuulemma jättää purkuja kesken, vaan kaikki pitää saada heti ja kerralla valmiiksi. Koitan aina muistutella että ottaisi vähän rauhallisemmin. Välillä laitan päivällä tekstarin ja muistuttelen taukoa pitämään. Ensimmäinen kaksi viikkoa työelämää alkaa olla takana, kehuja on tullut, että on tosi reipas ja ahkera ja on ollut suureksi avuksi. Mutta itse on kyllä poikki. Nukkuu varmaan taas tulevan viikonlopun ja ehkä koulunkäynti taas maistuu ensi viikolla paremmin. Sanoi ettei ikinä halua fyysistä työtä, joten lukeminen varmaan motivoi sitten entistä enemmän. E. on ollut aina tosi hyvä koulussa, matemaattiset aineet ja kielet on vahvimpia aineita ja pidempään opiskelu peruskoulun jälkeen tuntuu aika selkeältä. Ei ole tullut äitiinsä. Onneksi itselleen. Mulla ei ole ollut tilaisuutta opiskella enkä sen takia oikein edes tiedä, missä olen hyvä. Hoitajaksi opiskelin, tein niitä töitä neljä vuotta. Se riitti. Väärä ala.

Mutta nyt siis väsyttää, kello on kohta puoli kymmenen. Aurinko paistaa nätisti ja houkuttelee ulos. Ulos meno ei tunnu kauhean vastenmieliseltä tai auringonpaisteessa ulkoilu luotaantyöntävältä ajatukselta. Varmaan menen jossain vaiheessa tallustelemaan ton mun perus metsälenkin. On niin ihana reitti. Mun on vaikea päättää sitä, mitä teen milloinkin; menenkö vielä sänkyyn vähäksi aikaa lukemaan ja torkkumaan? Vai lähdenkö jo heti ulos? Tai kirjoitanko välillä kirjeen? Käynkö kirjastossa vai kaupassa, vai jätänkö menemättä tai menen vasta illalla? Tiskaanko, laitanko pesukoneen päälle? On sellainen mee ja tee-olo koko ajan. Sama tuon liikunnan harrastamisen kanssa. Eilen mietin melkein koko päivän että menenkö illalla spinning-tunnille vai en? Olin syönyt niin vähän ja sen takia olin epävarma. Olo oli vähän heikko, tosin ihmeen vähän nauttimaani ravinnon märään nähden. Vasta tuntia ennen tunnin alkua päätin mennä ja meninkin. Ihan hyvin jaksoin ja ihan kivaa oli, niin kuin aina. Liikkuminen kannattaa aina. Vaikka vähän tyhjemmällä vatsalla.

En oikein saa syötyä. Mulla ei ole yhtään nälkä, yököttää ajatuskin syömisestä eikä sellainen mikä on yleensä maistunut ja ollut hyvää,  ei nyt maistu. Näläntunne ja makuaisti ovat hävineet. Mutta niin kuin olen ennenkin sanonut, on se mielestäni kuitenkin parempi vaihtoehto kuin se, että olisi kauhea nälkä ja söisin koko ajan. Eilen söin vasta joskus kolmelta iltapäivällä ensimmäisen kerran (vaikka olin valvonut aamusta asti), vähän tomaattikeittoa, karjalanpiirakoita, illemmalla ennen jumppaa salaattia ja raejuustoa. Siinä ne. Lämmitin valmiita kalamurekepihvejä, mutta eivät maistuneet (en tykkää valmisruuista, tuntuu että niihin laitetaan vaikka mitä, sellaista mitä ei muuten saada myytyä, jotain ylipaljoja, kalan "jäänteitä", kalatehtaan lattialta lakaistut jämät). Illalla jumpan jälkeen J. kävi hakemassa kaupasta suklaata ja sipsejä. Söin ne, muttei kovin kummoiselta maistunut, eikä tullut edes ähky. En mä silti laihdu enkä liho. Tiedän kyllä että pitäisi syödä säännöllisesti, vaikka sitten kellon kanssa. Mutta kun ei vaan maistu. Unohtuu. Perheelle kyllä laitan kunnon ruokaa, mutten itse syö samaa, en syö lihaa ja ennen olen aina laittanut kasvisruokaa (tai kalaa) itselleni. Nyt en jaksa. Harmittaa vaan se, etten jaksa todellakaan liikkua enää niin paljon kuin ennen. Tällä viikolla on tullut vaan kaksi tuntia jumppaa : ( Liton takia suola ja nestetasapainojen pitäisi olla tasaisia. Lääkettä aloittaessa sen huomasi; jos en ollut syönyt tai juonut tarpeeksi, tuli huono olo. Ei enää. Lääkepitoisuudet ja muutkin labra-arvot ovat kuitenkin ihan hyvät. Käyn neljän viikon välein labrakokeissa.

Väsyttää muutenkin enemmän ja olenkin nukkunut tosi hyvin ja paljon. Eilen illalla olin jo puoli yhdentoista aikaan valmis sänkyyn ja aika pian nukahdin. J. on taas saanut nukkua mun vieressä. En herää kertaakaan yöllä vaan vasta aamulla kellon soittoon siinä kahdeksan aikaan. Yleensä herään hetkeksi kun J. lähtee töihin, mutta nukahdan uudestaan vähäksi aikaa. Päiväuniakin olen nyt nukkunut joka päivä, eilen aamupäivällä pari tuntia. Menin lukemaan kirjaa, mutten jaksanut pitkään keskittyä ja nukahdin aika nopeasti. En olisi millään jaksanut herätä, mutta pakottauduin ylös ja kauppaan. Tykkään kuitenkin enemmän tästä väsyneestä olosta ja siitä, että saan nukuttua, kuin siitä hyrräävästä olosta. Silloin en väsy enkä tahdo milllään nukahtaa. Nyt on tosin päin.

Illalla mennään ulos syömään. J. ehdotti että käytäis nyt päivällä kahdestaan jossain (tulee joskus kesken päivän töistä niin että käydään jossain lounaalla), mutten jaksa nyt aamupäivällä liikkua minnekään pidemmällle. Illalla sitten. Nyt taidan lähteä liikkumaan johonkin suuntaan.

Höpinöitä

Ei tämä kevät todellakaan ole mun aikaa, taas saan sen todeta. Mä inhoan kevättä. Olot sahaa kamalasti ja ahdistus on taas enemmän läsnä, kuin mitä se ehti välillä olla. Ihan kamala aamu taas. Heräsin vihaisena siihen kun J. oli suihkussa, kello oli jo kahdeksan ja mua ärsytti heti ihan suunnattomasti. Ei sillä ole ainakaan kiire mihinkään. No eipä ole mullakaan. Mutta toista se oli kun mä vielä kävin töissä. Aina kamala kiire ja hoppu, stressi, kellon kanssa kilpajuoksua ja lähtöä itkun kanssa viimeisinä aikoina kun vielä töihin kykenin menemään. En olisi kyllä oikeasti kyennyt, yritin jaksaa liian kauan. Mä olen surullinen, että en jaksanut, pystynyt olemaan jaksava ja tavallinen sopeutuva ja mukaan sulautuva. Sellainen kuin pitäisi olla, että jaksaisi ja pystyisi. Olen tällainen omituinen, syrjään jättäytyvä, yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen vetäyvtyvä, sopeutumaton. Olen kateellinen sellaisille jotka jaksavat, sellaisille joilla on muutakin odotettavissa tulevaisuudelta kuin toivottomuutta ja pelkoja. Jotka jaksavat olla toistensa kanssa. Osaavat huolehtia itsestää, tulevat toimeen itsensä ja toisen kanssa. Mutta J. jaksaa, osaa ja pystyy ja kadehdin sitä siltä ja puran sen niin, että olen vihainen. Minusta tuntuu, että viihtyy töissä paljon paremmin kuin kotona. En sitä kyllä mitenkään ihmettele. Viihtyisin itsekin paremmin jossain muualla, muunlaisessa elämässä. Elämässä missä olisi toivoa, voimaa, paikka minne mennä, ihmisiä joiden kanssa viihtyä ja tuntea yhteenkuuluvuutta. Ja kun sillä sellainen on, olen mä kateellinen, vihainen, aggressiivinen. Minusta tuntuu aina niin raskaalta herätä uuteen päivään. Ei oikein mitään odotettavaa. Mä inhoan tätä tilannettani.

Aurinko paistaa ulkona ja kutsuu elämään sinne kuuluvia ihmisiä, lähtemään kodeistaan kohti sitä jotain mitä tykkäävät ja haluavat, jaksavat tehdä. Tai ainakin pystyvät. Mä olen vaan kotona, päivät tuntuvat aamulla kamalan pitkiltä, aamulla, päivällä, iltapäivällä, illalla.. Usein odotan jo iltaa, että pääsisi nukkumaan (osaan nukkua nyt aika hyvin, vaikka eilen nukuin parin tunnin päiväunet, sain koko yön nukuttua hyvin). Mä olen niin yksin ja tuntuu, ettei mulla todellakaan ole mitään tekemistä, katselen ikkunasta elämän menoa, kuulumatta sinne itse. Olen vähän niin kuin yksinäinen vanhus, jota kukaan ei kaipaa. Mulla on nyt kolme sivua facebookkia auki, muttei mulle ole siellä mitään. Ei, vaikka kuinka etsisin. Ei mua kukaan kaipaa eikä mulla ole siellä ketään kaveria, jonka toivoisin siellä tapaavani. Välillä vien sinne kärkkäitä mielipiteitäni kamalalla raivolla ja sen jälkeen kun pöly laskeutuu, tipun taas unohduksiin sieltä. Ei mulle kukaan soita, ei halua tavata, ei mitään. En varmaan edes jaksaisi ottaa sellaista vastaan. Kaikki ovat niin erilaisia, en usko että maailmassa on ketään, jonka kanssa voisin tuntea jonkunlaista yhteenkuuluvuutta. On se nähty. Enkä oikeastaan sellaista enää kaipaakaan. En jaksa yrittää. En yrittää olla muille mieliksi, sosiaalinen, kiinnostunut, positiivinen. Silloin kun yritin, olin vain hiljaa enkä jaksa puhua asioistani. Kuuntelen ja yritän keksiä jotain järkevää sanottavaa, kommentoida ja kysellä. En osaa antaa itsestäni mitään. En ole oppinut. Tai sitten luen muita väärin.

Tuntuu aika epätoivoiselta. En usko että asiat tästä voisivat kovin paljoa muuttua. Ehkä vähän, mutten usko että niin paljon kuin mitä tarvitsisin että jaksaisin olla ihmisten kanssa, suunnitella tulevaisuutta. Opiskella, mennä töihin, tulla toimeen ihmisten kanssa. Pääsen aloittamaan terapian toivottavasti pian, ehkä jo kevään aikana. Sitä odotan. Se tuntuu mielekkäältä, suhtaudun ajatukseen siitä toivorikkaasti ja odotan terapian alkua. Odotan sittenkin jotain tulevaisuudelta. Mutten silti usko, että se riittää, miten voisin sen avulla muuttua jotenkin erilaiseksi? Oppisin olemaan niin, etten keksisi koko ajan itselleni esteitä, mitkä estävät elämässä etenpäin pääsyä. Enkä vaan roikkuisi vanhassa. Toistaisi vanhaa mallia. Eikö menneisyys yleensä kerro aika hyvin tulevaisuudenkin? Että samanlaista olisi odotettavissa. Samanlainen käyttäytymismalli, paikka yhteisössä ja tavat toimia siinä. Ne kai yleensä toistuvat. Toistavat itseään.

Eilen kävin toisella haastattelukäynnillä terapeuttini luona. Menin sinne mielelläni, odotin sitä käyntiä ensimmäisen käynnin jälkeen. On kivaa, että terapia-asia edistyy, se tuntuu tosi hienolta. Vihdoin saan terapiaa, mitä olen jo pitkään tiennyt tarvitsevani. Tunnen löytäneeni tosi hyvän terapeutin. Onneksi. Olen onnekas ja tyytyväinen siihen, että olen saanut aikaan näin ison asian. Olen kuljettanut kaikesta huolimatta elämääni hyvään suuntaan. Ottanut aika ison askeleen. Hoitanut asiat nopeasti, onnistuneesti, hyvin, järjestelmällisesti. Neuvokkaasti, askel kerrallaan, määrätietoisesti. Eilen viestittelin hoitajani kanssa ja pyysin kiirehtimään lääkäriä lausunnon kirjoittamisessa terapiaa varten (oli nyt kirjoittanut B-lausunnon kuntoutustukea varten). Lupasi kiirehtiä ja kiitteli aktiivisuudestani. Eteenpäin menoa sekin, huomaan. Hyvä minä. En malta odotttaa terapian alkamista, toivottavasti asiat menisivät tästä eteenpäinkin vaivatta ja pääsisin sen tosiaan pian, nyt vielä keväällä, aloittamaan. Eilen päätettiin terapeutin kanssa yhteistyön aloittamisesta. Aika kamalaa, jos en olisikaan sopinut potilaaksi tuolle terapeutille. Vaikealta olisi tuntunut aloittaa koko terapeutin etsimisprosessi uudestaan. Onneksi sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan. Suhtaudun sittenkin toiveikkaasti johonkin, en pelkästään pelolla ja toivottomuudella. Tämä kai kumoaa aikaisemman ajatukseni. En kai olekaan ihan toivoton tapaus.

Eilen illalla puhuin koko ajan J.lle tuosta haastattelukäynistä, selostin kaikkea mitä siellä juteltiin. Kirjotin siitä facebookkiinkin, muttei asia taas oikein tuonut keskustelua. Eipä tietenkään, mutta samapa tuo. Mitäpä mä muiden mielipiteistä perustan muutenkaan. En koe muutenkaan olevani mitenkään samanlainen kuin muut siellä ryhmässä, niin kuin en missään muuallakaan, niin enpä ihmettele. Mulla jäi erityisesti mieleen tuosta tapaamisesta se, kun terapeutti sanoi mulla olevan paljon maanisia defenssejä, tarkoitti ilmeisesti sitä hirveää fyysistä touhottamista ja aggressiisista paasaamista asioista ja mielipiteideni esittämisestä kärkkäästi. Touhuan koko ajan, liikun, järjestelen täällä kotona ja somatisoin tunteita. Onneksi kykenen silti rauhoittumaan, lukemaan ja kirjoittamaan, ettei kaikki ole vaan fyysistä kohellusta ja hääräämistä. Pystyn ajattelemaan. Toinen juttu mitä terapeutti sanoi, etten ole "tyypillinen kaksisuuntainen". Sitä lääkärini, hoitajani ja J. on sanoneet myös. Mitä se sitten tarkoittaakin, mutta hyvältä se kuulostaa. Hoitaja sanoi, että aika harvalle tuollaista analyyttistä terapiaa suositellaankaan. Monilla on niiden persasioiden ja -tunteiden käsittelemisessä niin paljon tekemistä. Niin mulle sanottiin. Mä näen asioiden yli ja osaan käsitellä sujuvasti asioitani. Kirjoitan kuulemma sujuvasti ja hyvin, ajatukseni ovat sujuvia. Eli sitä se kai siten tarkoittaa. Ja sekös ärsyttää muita. Tai sitten luen muita väärin, mutta se on mun tuntemus asiasta tällä hetkellä. Ehkä opin ottamaan muut huomioon paremmin joskus.

Nyt on päivän kirjoitukset kirjoittettu. Koitan mennä syömään jotain aamupalaa, kello on puoli yksitoista ja vaikka heräsin jo seitsemän jälkeen, ei mulla ole yhtään nälkä. Ei vaikken illallakaan oikein mitään syönyt. Mulla ei vaan ole ruokahalua, ei tule näläntunnetta. Mikään ei maistu miltään ja ruoan ajatteleminenkin inhottaa ja yököttää. Tulee pala kurkkuun. Eilen söin vaan banaanin, pari kalapuikkoa, tomaatti-juusto-pasteijan, raejuustoa ja keksejä, suklaamunia. Paino on kuitenkin pysynyt samana, yllättävänkin vakaana.

Epätrendikästä elämää

Moikka

Tämä on näköjään sadas postaus minkä mä tänne blogiin kirjoitan. Olen ollut aika ahkera kirjoittaja tämän maaliskuun ajan, joka päivä on tullut tänne auottua päätä ja avauduttua. En tiedä, onko mitenkään järkevää tänne raportoida jokaista päivää, yötä, mielenliiketä, ajatusta tai tunnetilaa, tai mitä olen pistänyt suuhuni. Kuka näitä kaikkia edes jaksaa lukea? Ei varmaan kukaan. En minä ainakaan. Ehkä joskus? Ajattelin nyt illalla myöhään (kello on kohta puoli kaksitoista) kirjoittaa muutaman rivin, monta sellaista asiaa tuntuu olevan, mitkä odottavat listaan pääsyä, ulos mun päästä pyörimästä. Lentäkööt bitti-avaruuteen.

Tämä tiistaipäivä on ollut aika kamala. Eipä paljon parantunut eilisestä, päinvastoin. Yöllä olin ihan surkeana, en saanut unta, en muista syytä, mutta niitähän riittää. Oli mentävä vessaan tai sitten oli maha kipeä, liian hiljaista (?) tai mitä niitä nyt oli. Ahdisti. Itketti. Mä itken todella harvoin, en oikeastaan koskaan. En herkistele ja vetistele. En vaikka haluaisin. En mä pelkää itkemistä, ainakaan siinä mielessä että se olisi jotenkin kauhean ahdistavaa tai surullista, noloa. Mä en tajua, miten moni itkee jotain televisio-ohjelmaa tai elokuvaa katsoessaan? Tai parkuu silmät päästään terapiassa tai lääkärissä. Aina siellä on ne nessukasat odottamassa. Ei mua itketä. Mä en ole ikinä liikuttunut niin mistään ohjelmasta tai muusta ulkopuolelta tulevasta informaatiosta. Mun mielestä itkeminen on helpottavaa. Itkiessä tuntuu siltä, kuin jotain sulaisi ja valuisi ulos. Jotenkin puhdistavaa, tyhjentävää, helpottavaa, vapauttavaa. Yöllä mä itkin. Hiljaa, yksin täällä hiljaisessa kodissa. Sellaista surkeaa ininää, ei mitään kunnollista itkua vaan sellaista kitkuttelevaa ja niukkaa. J. kuitenkin heräsi siihen, mitä ihmetelen, olin oikeasti tosi hiljaa. Kysyi että itkenkö mä, halasi ja sanoi että sammuta nyt ne valot, käänsi kylkeä ja oli samantien unessa. Totesi asian. Ja sitten mua itketti vielä enemmän. Otin pari Oxepamia ja pian nukahdin. Auttoivat aika hyvin uneen, kun en ole niitä nyt muutamaan viikkoon tarvinnut ollenkaan. En nyt tiedä, oliko mitenkään vapauttaaa itkua. Ei.

En oikeastaan tiedä, mikä mua itketti. Ajattelen sen olevan edistystä kuitenkin. Kun olen kaikkein ahdistuneimmillani, en itke vaikka mikä olisi. On liian kireä ja sulkeutunut olo. Ehkä olen nyt vapautunut kovimmasta ahdistuksesta enemmän masennuksen puolelle ja se selkeyttää tunteita. Tunnen surua kun kaikki aika ja tarmo ei mene siihen, että pärjäilen vaativan kireyden ja äreyden kanssa? Pysyn nahoissani. En ryntäile koko ajan pakoon. Surullinen olo mulla oli. Tyhjä ja turha. Yksinäinen. Ei kukaan mua kuuntele eikä juttele mun kans. Olen oikeasti ihan yksin. Ei mulla ole ketään joka välittäisi. Ei yhtään ystävää. Ei ole ikinä ollutkaan, eikä varmaan tulekaan. Haluaisin häipyä pois, jonnekin. En tiedä minne. Pois vaan jonnekin. Kerätä kimpsut ja kampsut ja kääntää kurssi toiseen suuntaan. En mä halua kuolla, haluan vaan pois tästä tilanteesta.

Sain nukuttua ihmeen hyvin, syvää unta, mistä en aamulla herätessäni muistanut yhtään mitään. Heräsin vasta kymmeneltä. Herätyskello oli soinut, en kuullut, puhelinkin oli soinut, en kuullut. Säikähdin kun täällä oli niin hiljaista ja juoksin ylös E.n huoneeseen, ajattelin että kamalaa jos ei ole herännyt.. Mutta olikin lähtenyt. Yksin, kun mä makasin syvässä lääkeunessa. Hyi hitto. E. oli juonut vaan lasillisen mehua ja lähtenyt. J. kertoi myöhemmin että mä olin puhunut aamulla jotain sekavia, jostain prosenteista, mikä liityivät painoon, rasvaprosenttiin tai johonkin vastaavaan. Vertailin ilmeisesti itseäni johonkin muuhun. Mulla oli kuulemma vaan viisi. Jotain?
Aamulla yön itkuinen olo oli edelleen paikalla. Oli ihan älyttömän raskas olo, en olisi halunnut nousta sängystä ylös. En motivoitumaan sängystä nousemiseen. Sänky imi puoleensa. Ei tehnyt mieli kahvia, ei mitään. Olisin halunnut vaan nukkua koko päivän. Itketti edelleen elämän tyhjyys ja yksinäisyys. Vasta iltapäivällä kahden aikaan pääsin kunnolla ylös, otin lääkkeet ja laitoin sitä kahvia. Söin väkisin yhden sämpylän. Päätin raahatua läpi yhden tekemiseen kerrallaan, suihkuun, olkkari piti imuroida, silittää liina keittiön pöydälle, meikata. Siihen meni koko päivä. Ihan sumussa.

Kunnes pärähti vähän energisyyden puolelle. Mulle tuli hermostunut olo. Kädet, jalat ja koko kroppa tärisi. J. huomasi puhelimessa että mun ääni värisi. Hermostuin tällä kertaa aiheesta homojen avioliitto-oikeus. Siitä jaksetaan vuohkata päivä toisensa jälkeen, viikko tolkulla, joka paikassa. Mihin vaan katsoo tai mitä kuuntelee, niin aina ne homojen oikeudet on tapetilla ja ihmiset innokkaina liputtamassa niiden oikeuksien puolesta. On addresseja ja mitä lie lippu-lapu-keräyksiä ja kansanliikkeitä. Siis haloo. Kirjoitin painavaa sanaa asiasta facebook-sivulleni, kädet oikein tutisivat kun niin innokkaasti mielipidettäni toin julki. Hyvä ettei sydän pompannut rinnasta ulos, niin suurella hartaudella ja voimantunnolla mä asiaani paneuduin. Välillä ravasin ylös alas ja taas jatkoin. En mä ole mitenkään ennakkoluuloinen tai junttimainen homojen vastustaja, enkä varsinkaan mikään koti, uskonto ja isänmaa-henkinen ihminen, mutta ärsyttää vaan. Jos mielenterveysongelmista kärsivien asioihin puututtaisiin ja näitä sairauksia sairastavien ihmisten kohtaamiin moniin epäkohtiin yhtä suurella innolla puututtaisiin, olisi moni asia varmaan vähän eri tavalla. En ole kertaakaan nähnyt valtamediassa yhtäkään ohjelmaa missä puolustettaisiin mielenterveysongelmista kärsiviä, ei lehdissä kirjoiteta muusta kuin siitä, ettei kukaan halua vaarallisia mielenterveyspotilaita/-kuntoutujia takapihalleen kuolaamaan. Eikä kukaan muotitietoinen, hyvin koulutettu, kalliilla asuinalueella asuva hipsteri kulje nimiä keräämässä sen takia, että sairaat saisivat tasa-arvoista kohtelua. Eihän se ole trendikästä tuntea mielenterveysongelmaisia. Jos vaikka itse tulisi yhdistetyksi moisiin yhteiskunnan häpeäpilkkuihin. Laiskoihin, syrjäytyneisiin, kunnianhimottomiin luusereihin. Oma syyhän se on, että on masentunut. Ottais itseään niskasta kiinni. Kaikkia nyt välillä masentaa, ei kai se kotona makaamalla pois lähde. Ei sulla sentään syöpää ole. Sehän se on se oikeas sairaus. (Kaksisuuntainen mielialahäiriö on invalidisoivampi ja henkeä uhkaavampi sairaus kuin useimmat syövät)
Ymmärrän että on eri asia puhua sairaudesta tai homojen asioista. Homoseksuaalisushan ei ole sairaus. Mutta kysymys onkin siitä tasa-arvosta. Kivahan se on jos ihmiset rakastavat toisiaan ja haluavat siitä kirjallisen ja virallisen todistuksen. Voivat sitten periä toisensa. Mikäs siinä. Mutta miksi siitä pitää tehdä niin hirveä meteli? Mitä hienoa siinä nyt on, että on avomielinen homoille ja myötäelää heidän kokemaansa "vääryyttä" ja epäoikeudenmukaisuutta. Se on vaan niin muodikasta. On hienoa tuntea joku homo. Mielenterveyongelmat eivät ikävä kyllä taida olla muodissa ikinä. Niin eipä ole kovin tasa-arvoista. Mielenterveysongelmainen ihminen harvoin edes kykenee tuntemaan rakkautta. Jos inhoaa itseään, on vaikea rakastaa ketään muutakaan. Homot voitti.

En jaksa kirjoittaa enempää. Tai jaksaisin, mutten jaksa oikolukea koko roskaa, en ainakaan jos sitä tule enää yhtään enempää.

Ei niin kiva maanantai

Perkele että mä olen pahalla tuulella. Ei olisi kannattanut edes herätä tänään tähän typerään päivään. Kaikki on ollut tosi raskasta ja tyhmää. Ärsyttää kaikki asiat ja ihmiset. Ärsyttää niin, että tekisi mieli heitellä tavaroita seinille. Pistää välit poikki kaikkiin ihmisiin, haukkua ne, huudella törkeyksiä, laittaa joku törkeä päivitys faceen ja sen jälkeen poistaa kaikki kaverit siellä. Irtisanoutua koko elämästä. Vaikkei mulla kyllä mitään sellaista olekaan. Enkä halua että olisikaan. Huomenna olisi tulossa illalla vieraita, miehen vanhemmat ja täti. Kamala päivä tiedossa, tarvitsisin jo nyt rauhoittavia kestääkseni edes ajatuksen siitä. Voi mitä teeskentelyä. Tekisi mieli perua koko paska. Ei mua kiinnosta seurustella kenenkään kanssa, ei mulle kuulu mitään sellaista, mitä haluaisin kenellekään kertoa, eikä mua voisi vähempää kiinnostaa mitä kenellekään muulle kuuluu. Ei kiinnosta! Enkä edes halua olla kiinnostunut. Kaikki tuntuu typerältä ja idioottimaiselta, tyhmältä, turhalta. Kaikkien jutut, typerät asiat ja elämät. Surkeeta paskaa. Oikeesti. Ketä kiinnostaa jotku kukan tai kissan kuvat? Voi miten ihanaa, kyllä piristää päivää. Paskan marjat. Piristääkö jotain oikeasti kuva jostain ruususta? Ei hyvää päivää.

Tänään ei olisi huvittanut edes hakea postia. Ärsytti mahdollisuus, että törmäisin johonkin naapuriin tuossa pihalla. Onneksi niin käy näin talvella todella harvoin. Harvapa täällä pihoilla päivisin liikkuu, hiipailee nurkissa. Paitsi minä. Täällä asuu ilmeisesti kunnon ihmisiä, sellaisia jotka käyvät töissä (no, on näissä niin helvetinmoinen vuokra, ettei täällä tyhjätaskuja paljon pyöri. Paitsi minä, minun perhe. Ja tämä mun helvetin sairaus). Kesällä tuossa sen sijaan istuu hiekkalaatikon reunalla rivi akkoja kakaroinen, jotka rämistelevät tossa pihalla helvetillistä meteliä pitävillä muovitraktoreilla ja millä tahansa, mikä pitää mahdollisimman pahaa ääntä. Jä häiritsee mun päivälepoa. Inhoan kaikenlaista melua. En ole ikinä ollut erityisen lapsirakas. Päiväkodissa työskentely olisi ehkä jotain hirveintä mitä voisin kuvitella. Tossa vieressä on päiväkoti, onneksi se melu ei kuulu tänne meille sisälle, mutta varsinkin kesällä siltä kuuluu sellanen korvia vihlova melu että aika ripein askelin siitä ohi painan.

No, hain sen postin kuitenkin. Pelkkiä laskuja, Hesari, mitä en jaksanut keskittyä lukemaan. Ensimmäisen osan selasin nopeasti läpi, luin osan joistain otsikoista ja yhden jutun, missä kerrottiin miten moni kaupunkilainen kärsii terveyttä haittaavan kovasta liikenteen melusta. Melkein puolet. Meille ei onneksi kuulu mitään, muuta kuin ne lapset. Lehti kertoi että joku idiootti oli rakentanut itselleen omakotitalon vilkkaan tien varteen ja sitten ihmettelivät, miksi kunta ei rakenna meluaitaa talon ja tien väliin. Ikkunoita ei voi kuulemma pitää auki eikä pihalla olla. Olisi rakentanut jonnekin muualle. Idiootti. Me asuttiin ennen kaupungin vuokrakämpässä, minkä vieressä meni niin vilkas tie, ettei ikkunoita voinut pitää ikinä auki. Meni hermot. Vaikka olisi ollut korvatulpat. Muutettiin tähän uuteen asunton viime kesänä (ei kaupungin kämppä), mihin ei liikenne kuulu, mutta eipä jää rahaa enää mihinkään muuhun. No eipä mene hermot, eipä. Ikkunaa onneksi voi pitää auki, silloin kun lapset eivät ole pihalla. J. taisi saada tänään taloyhtiöltä muistutuslaskun vastikkeesta. Mä en ole vastuussa mistään, mulla kun ei ole tuloja.

Aamulla mulla meni hermo siihn kun en saanut E.tä heräämään. Heräsin puoli kahdeksalta herättelemään sitä että ehtisi yhdeksäksi sinne työharjoitteluun. Ensin sain juosta joku kymmenen kertaa tonne ylös sen huoneeseen kun herätyskellonsa soi niin kovaa, että koko muu talo sen varmasti kuuli, muttei itse siihen herännyt vaikka soi siinä korvan juuressa. Vähän myöhemmin kävin jääkylmästä vedestä märillä käsillä yrittämässä saada poikaa hereille, mutta eipä auttanut sekään. Raivosin siinä samalla J.lle puhelimessa, että tulee jumalauta tänne herättelemään. Mä haluan töihin, niin ei tarvii tätä joka aamuista aamusirkusta vetää. Päätin lähteä jumppaan, haalin jumppakamat vitutuksen voimalla kassiin ja siistin itseni ihmisen näköiseksi, tai ainakin jotain sinne päin. Vihdoin, kymmenen minuuttia ennen työajan alkamista E. nousi ylös ja parissa minuutissa sai itsensä pihalle. Katsoin ikkunasta kun mun pikkuinen lähti takki auki liukastelemaan töiden pariin.. Taisin huutaa vähän liikaa?
Sitten lähdin sinne jumppaan, en jaksanut jäädä tänne kotiin homehtumaan koko päiväksi. Mietin sitäkin vaihtoehtoa, että olisin painunut takaisin sänkyyn ja nukkunut aamupäivän, mutta olo oli liian levoton siihen sunnitelmaan ja jumpasta tulee aina kiva olo. Ja ei siinä mitän, ihan kivaa olikin, BodyPump-tunnilla olin. Ihmeen hyvin sitä taas jaksaa ja tuntuu taas vaikeammalta olla menemättä liikkumaan, kuin liikkua. Tulisin hulluksi ilman liikuntaa. Mulle ei ikinä aamulla maistu mikään, väkisin söin kuitenkin purkillisen rasvatonta raejuustoa ja yhden banaanin. Niillä jaksoi ihan hyvin. En pyörtynyt. Puolitoista tuntia tuli liikuntaa matkoineen. Kotiin tullessa oli vähän huimaava olo, muttei yhtään nälkä. Söin taas väkisin, tällä kertaa lautasellisen kaurapuuroa ja ananasta. Sen jälkeen painuin nukkumaan ja nukuin pari tuntia. Ei olisi yhtään huvittanut herätä. J. soitti ja mä itkin sille puhelimessa mun paskaa elämää, yritti sanoa, että kyllä vielä tulee parempia aikoja. Ei varmaan tule. Että mä inhoan kaikkia.

Nousin ylös, luin tylsiä päivän posteja, laitoin kahvia tulemaan ja söin pari leipää. E. tuli töistä, tarjosin sille kahvia ja välipalaa, muttei mukamas saanut leikattua juustoa leipänsä päälle eikä kaadettua  kahvia kuppiinsa. Painuin koneelle ja tässä aion nyt istua. Ellen käy välillä lepäämässä. Juustot ja voit jäi pilaantumaan pöydälle. Ihan sama.

Kiva viikonloppu

Nyt mulla on näköjään ollut muutakin elämää, kun olen jättänyt kokonaisen yhden päivän kirjoittamatta tänne. Usein viikonloput on muutenkin sellaista aikaa, etten niin ehdi kirjoittaa, enkä lukeakaan, niin paljon kuin arkisin. Johtunee tietenkin siitäkin, kun mulla on täällä perhe paikalla ja ympärillä tekemistä ja menemistä niin, etten malta millään vaan istua koneella ja märehtiä omiani. Ihan hyvä juttu tietysti. Minusta olisi ihan hirveä ajatuskin, että möllöttäisin vaan koneella ja sohvalla viikonlopun, murjottaisin itsekseni ja olisin liikkumaton ja löysä. Pois se minusta.  :) Nyt on ollut oikein kiva viikonloppu. Nyt on sunnuntai-ilta, kello on kohta kahdeksan ja olen aika väsynyt, sellainen aika tyytyväisen rennon väsynyt olo on. E. nukahti tuohon sohvalle. Väärään aikaan kylläkin, yöunille tuskin vielä käy tähän aikaan illasta, mutta antaa väsyneen levätä. Oli päivällä isänsä kanssa Porvoossa, ulkoilivat siellä vanhassa kaupungissa ja kävelivät joen jäällä. Jossain nepalilaisessa ravintolassa olivat käyneet syömässä. Väsähti kai ulkoilmasta ja nukahti tuohon sohvalle aika pian kotiin tultuaan. Laitoin äsken telkkarin pauhaamaan ja kaukosäätimen laitoin käteensä, muttei kovin montaa hetkeä pysynyt hereillä. Nyt yritän "häiritä" tässä vieressä että heräisi, telkkari meinaa häiritä mun keskittymistä, mutta kirjoittelen sitten vaikka vähitellen.

Mä olin perjantaina alkuillasta aika masentunut ja yksinäisen ankea olo vaivasi. Aika äkkiä se paha mieli kuitenkin lähti sivuun eikä viikonloppu sitten kuitenkaan alkanut huonolla mielellä. E. lähti sinne kaverinsa luokse ja otettiin täällä sitten rennosti. Luin ja myöhemmin käytiin hakemassa vuokraleffa Makuunista, syötävää Pizza-taksista ja käytiin J.n kanssa kahdestaan ajelemassa autolla, ajeltiin ihan hupiajelua yli tunti tuolla lähi"maaseudulla", Sipoossa ja lähiympäristössä, pieniä kiemuraisia hiekkateitä, pieniä pitäjiä ja kivoja maalaismaisemia (näin Etelä-Suomalaisen näkökannalta:) ja kuunneltiin meidän nuoruuden biisejä, 80- ja 90-luvuilta radiosta. Suurin osa aika kamalia, mutta hyviäkin mahtui joukkoon. Oli tosi kivaa, paluu nuoruuteen. Kaikki ajatukset sieltä jostain 90-luvun puolivälistä ei ole välttämättä kauheen kivoja, muttei niin pahojakaan. Ei mikään ole minusta ikinä pelkästään pahaa tai hyvää. Kaikkeen mahtuu niin hyvää kuin pahaakin. Mun mielestä on lapsellista ajatella niin, että joku on hyvä ja joku paha, tai että joku paha, ikävä tapahtuma johtuisi vaan jostain yhdestä asiasta, hetkestä tai vaan yhdestä ihmisesta. Ois jonkun syy. Olisi varmaan aika raskasta kantaa sellaista vihaa ja katkeruutta, kantaa kaunaa ja ratsastaa sillä. Olla marttyyri. Joku muu on pilannut tämän kaiken. Paljon kaikenlaista tuli mieleen ja haikea olo tuli monestakin ajatuksesta, muistosta. Mutten mä ole katkera mistään, ex-miehille tai tapahtumille, mitä niihin aikoihin liittyy. En jaksa kantaa vihaa ja pahaa sisua. Kunnioitan muistoja sellaisinaan. Ehkä ajattelin näin vaan perjantaina, en nyt tälläkään hetkellä ajattele toisin, mutten voi luvata, etteikö sellaistakin välillä tuntuisi. Ikinä niitä vanhoja aikoja ei saa takaisin. Nyt on ihan hyvin.

Luin perjantai-iltana myöhemmin  psykologinen pääoma- sivulta blogia Kolmenlaista kurjuutta ja siitä sain yhden hyvän ajatuksen; ”Mitä vikaa elämässäsi on juuri tällä hetkellä?”, mietin sitä ja tuo yksi lause on aika hyvä oikeasti. Muutaman kerran tämän viikonlopun aikana olen palauttanut tuon kysymyksen mieleeni ja se oikeasti toimii, jonkunverran ainakin. Tässä hetkessä ei ole oikeasti mitään vikaa. Jännä juttu. Monesti ajattelenkin, ettei mun elämä ole oikeasti ikinä ollut puitteiltaan näin hyvin ja kunnossa kuin nyt. Olen yrittänyt saada aiheesta keskustelua muutenkin, joissain ryhmissä tms, mutten ole saanut minkäänlaista ymmärtämystä, kiinnostusta tai kommenttia asiaan. Olen kai jotenkin vähän "erilainen nuori" ja yksin aina porukassakin, mutta ei haittaa. Ei ole eka kerta. Eikä sekään oikeasti haittaa. Mun mielipidettä se ei asiaan kuitenkaan muuksi muuta. Miksi pitäisi kiinnostaa, mitä kukaan muu ajattelee.En ole riippuvainen muiden hyväksynnästä. Ehkä sellaiset jotka noin ajattelevat, eivät kirjoittele millekään typerille nettipalstoille. Eli hyvä niin. En minäkään.

Mutta mitähän muuta tähän viikonloppuun on kuulunut? Hyviä unia, olen nukkunut ihan älyttömän hyvin. Sellaisia seitsemän-kahdeksan tunnin yöunia heräilemättä ja edelleen ilman niitä nappeja. Aamuisin ollaan kaikki nukuttu pitkään (johonkin kymmeneen), herätessä on ollut tosi väsynyt olo ja kunnolla herääminen on ottanut aikansa. Ehkä olen nukkunut yöllä niin syvää unta, että hereille pääseminen kestää kauemmin kuin ennen? Eilen lauantai-aamuna lähdin jumppaan, tai oikeastaan salille ja spinning-tunnille. Ajattelin etten jaksaisi, mutta menin kuitenkin ja oli tosi kivaa. Kannatti lähteä. Spinning on ihanaa, musiikki on tosi kovalla ja siellä saa päästellä oikein kunnolla, hiki virtaa ja syke nousee. Musiikista tuli tunne, että olisi pitänyt pistää tanssiksi!
Polkemisen jälkeen kävelin kotiin, kävin suihkussa, J. meni kauppaan ostamaan viikonlopun ruokatarpeet ja vähän myöhemmin lähdettiin ulos auringonpaisteeseen kävelylle. Käyttiin kävelemässä polkuja pitkin meren jäällä ja rantoja pitkin. Käytiin kahvilla ja pullalla siinä rannassa, istuttiin siinä ulkona ja oli tosi lämmin, kun silmät laittoi kiinni, tuntui melkein kesäisen lämpimältä. Kotiin tultua luettiin, laitettiin ruokaa (tehtiin itse hampurilaisia, mä falafelilla itselleni, nuo jauhelihalla), syötiin pääsiäismunia ja illemmalla katsottiin se perjantaina vuorattu leffa Raakalaiset. Oli aika hirveä (mutta sellasistahan mä tykkään).
Tänään sunnuntaina mulla oli H.n kanssa sunnuntaiseen tapaan uimahallitreffit ja J. lähti E.n kanssa niin ikään sunnuntaiseen tapaan pelaamaan sulkista. Uitiin vajaa tunti ja saunottiin moneen kertaan. Oli ihanan rentouttavaa. Usein ennen lähtöä tuntuu, ettei jaksaisi, mutta kun vaan menee, on tosi mukavaa eikä liikkumaan lähteminen ikinä jälkeen päin kaduta. Ihana aina nähdä tuota omaa rakasta tyttöäni ja kuulostella viimeaikaisia kuulumisia. J. tuli hakemaan mut uimahallista ja mentiin syömään, käytiin pitsalla. Ja nyt loppuillan on ollut aika tosi rento olo. Paljon mitään en ole jaksanut tehdä, mutta eipä nyt onneksi tarviikaan. J. on vielä pelaamassa toista kertaa sulkista ja tuo ehkä tullessaan jätskiä iltapalaksi:)
Ei ahdista.

<3

Päivän kulku

Mä olen ihan jäässä. Miten voi paleltaa näin paljon, vaikka yleensä mulla ei ole ikinä kylmä. Useammin kuuma ja hiostuttaa. Talvellakin. Nyt pitää olla villasukat koko ajan jalassa ja alakerrassa pari neuletakkia päällekkäin. Viime keväänäkin täällä oli kylmä, varsinkin tuolla ekassa kerroksessa, mikä on maan tasalla ja keittiössä on ikkuna melkein maahan asti. Keväällä kai vähentävät lämmitystä kuukauden mukaan, ei lämpötilan. Talvella täällä oli ihan sopivaa. Kävin aamulla puolentoista tunnin kävelylenkillä. Pakkasta oli suunnilleen kuusi astetta, mutta puolen päivän aikaan aurinko lämmitti paikoitellen niin paljon, että toppatakissa ja pipossa tuli kuuma. Aurinkoisessa ja suojaisassa paikassa oli kuuma, varjossa kylmä. Aurinko paistoi tosi kirkkaasti ja aurinkolaseille oli käyttöä. Tykkään pitää niitä, tuollaisia isoja ja mustia. Niiden taakse on kiva piiloutua. Ne sopii mulle aika hyvin ja niiden takana saa olla ikään kuin rauhassa. Katseilta. Metsässä hanki on niin kirkas, sieltä lumi ei ole ehtinyt sulamaan, enkä voi olla ilman aurinkolaseja, mulla on niin valoherkät silmät. Voi olla että ulkoilusta jäi kylmä olo, kylmyys varastoitui kehoon kun ulkoilin niin kauan. Olisi ihana mennä saunaan, mutten osaa tai välitä sinne yksin mennä. Ei tule lämmitettyä sitä vaan itselleni. Kerran saunoin päivällä yksin, mutta se tuntui kauhean yksinäiseltä ja surulliselta. En tiedä miksi. Koko perheen saunottavaksi yhtäaikaa tuo sauna on aika pieni, tuollainen rivitalosauna ja sieltä tuntuu happi lopuvan nopeasti, jos istutaan siellä kylki kyljessä kaikki kolme. Sängyssä oli mukavan lämmin ja jotenkin painoton olo.

Äsken nukuin tunnin päiväunet. En vajonnut ihan kokonaan uneen, vaan sellaiseen puolihorrokseen mitä nukun usein päivisin, ja huonoon aikaan yölläkin. Luin vähän aikaa sitä Anne Swärdin kirjaa peiton alla lämpimässä ja kymmenen sivua luettuani silmät painuivat kiinni. Pitäisi opetella lukemaan istuma-asennossa. Sykkyrällä peiton alla se vaan on paljon mukavampaa. Istuminen on epämukavaa ja hankalaa, on sellainen olo, että pitäisi ponnahtaa siitä ylös jotain muuta tekemään. Lähtökuopissa. Silmäillen ympärille, jos jotain tärkeää on jäänyt tekemättä. Siivoamista tai jotain. Mutta saan mä välillä luettua kirjoja loppuun. Olisi tylsää, jos ei voisi keskittyä lukemiseen. Ennen päivälepoa söin; salaattia, fetaa ja ruisleipää, luin Hesaria (yleensä en jaksa sitä edes silmäillä, ei kiinnosta. Mitä noi mulle kuuluu?) ja naureskelin lukiessani Nyt-liiteen Suomen vähiten vaikutusvaltaisimpien ihmisten listaa. Ei ole pitkään aikaan naurattanut niin paljon. En mä tiedä, miten toi nyt niin hauska oli, mutta kyllä se vaan oli. Aikaisemmin kävin siellä lenkillä, sen jälkeen kävin kaupassa ja moikkaamassa E.tä kun on siellä edelleen työharjoittelussa. Ja ennen kävelylenkkiä kirjoitin yli tunnin, kirjoitin yhden kirjeen loppuun, tekstiä tuli 12 aa nelosta.

Yöllä nukuin tosi hyvin, unet on nyt muuttuneet paremmiksi, tai nukkuminen ainakin. Unia muistan tosi harvoin, tai sitten en edes näe niitä. Menin yhdentoista aikaan illalla jo sänkyyn, nukahdin nopeasti, aamulla heräsin vähän ennen kahdeksaa. Nukuin ilman mitään nukahtamisnappeja. Ihanaa. Mutta myös ilman J.tä.. Harmittaa, etten osaa enää nukkua sen vieressä. Joudun olemaan joka ilta sama kusipää kun ajan sen aina, erikseen joka ilta, sohvalle nukkumaan. Aina yrittää ettei tarvitsisi ja mua ahdistaa. Uskoisi nyt. En vaan osaa rentoutua, jos on mun vieressä. Aika kamalaa. Olen jännittynyt ja ärsyynnyn jokaisesta puhinasta ja tuhinasta minkä päästää. Ihan tavallista nukkuvan ihmisen hengitystä, ei mitään maita järisyttävää kuorsausta, vaikka niin itselleni uskottelen. Olen huomannut, että olen muuttunut jotenkin tunnekylmemmäksi, tasapaksummaksi. Ei oikein hetkauta mikään eikä tunteet tunnu enää samoilta. Tuntuu välinpitämättömältä. Vaisulta. J. sanoi että mun hermostumiset ei kestä enää niin pitkään kuin ennen. En jaksa reuhata, mutta ei tunnu paljon miltään muultakaan. Muulta kuin tylsältä. On  vähän ikävä vanhaa aikaa, silloin tunteet tulivat korkealta ja kovaa, toisaalta taas vetivät alas tai räiskähtelivät ympäriinsä hallitsemattomasti. Olin enemmän iloinen, toisaalta myös vihaisempi ja aggressiivisempi. Tuntui joltain. Mutta nukun nyt paremmin enkä ole ollenkaan niin ahdistunut kuin aikaisemmin. Silloin ahdistus oli illalla niin kovaa, että tuntui kun sisällä olisi ollut iso kylmä rautaputki, mikä esti rentoutumisen ja melkein salpasi hengityksen. Aamulla heräsin kiukkuisena kuin ampiainen, heti silmät avattuani alkoi sellainen pörräys ja hyrinä, olin nopea liikkeissäni ja kiivaus veti tekemään asioita kiireellä, samalla tuntui, että eikö tämä voisi jo loppua. Anna mun olla. Ahdistus on vähentynyt mutta taidan olla nyt masentuneempi.

Lito on siis auttanut ja haitannut. Vaikutus tuntuu ihan selkeältä kun tarkemmin ajattelen ja kun sen tuohon kirjoitin, näyttää se entistä selvemmältä. Kai tuo tunnekylmyys ja viileys on ihan tarkoituksenmukaista. Olen rauhallisempi ja olo on pehmeämpi. Rautakanki on hävinnyt. En ole varma, kumpi on parempi? Tällä hetkellä kallistun kyllä tähän viileämpään vaihtoehtoon. Olenkohan tullut jo niin tunnekylmäksi, etten välitä? Eilen illalla aloin miettimään enemmän sitä kilpirauhasen vajaatoimintaa. Luin niitä oireita joka paikasta ja olin huomaavinani jokaisen niistä itselläni. Panikoin ja ajattelin heittää lääkkeet alas vessanpöntöstä, heittää ne seinään. Kirjoitin asiasta netin vertaistukiryhmään -mikä on kyllä viime aikoina tuntunut enenmmän "vertaistukiryhmältä"- ja pelkkää pelottelua sieltä tuli. Onpa joo vertaistukea taas. Kilpapri tuhotuu kokonaan ja loppu elämäksi, kädet tärisee loppu elämän kuin spurgulla, tukka tippuu, paino nousee ainakin viisikymmentä kiloa.. Varmaan joo kahden kuukauden Liton syömisellä. Juu juu, tuho on jo tapahtunut etkä voi sille yhtään mitään. Kateellisia, jolle se ei ole sopinut. Kateellisia, joita ärsytän jo valmiiksi. Otin silti illalla puoli tablettia vähemmän Litoa. Katsotaan mitä tapahtuu. Saanko niitä hirveitä hallusinaatoita kohta. Ehkä luotan lääkäriin ja pyydän ensi viikolla sille soittoajan. En tarvii mitään puoskarineuvoja. Suurimmasta osasta vertaistukiryhmiä olen joko lähtenyt  ovet paukkuen tai virtuaalisista olen häipynyt nappia painamalla. Inhoan virtuaalisiakin akkalaumoja. Ehkä siksi olenkin yksinäinen? Jossain on kai joskus sanottukin, ettei vartaistuesta ole hyötyä. Sokea rampaa taluttaa. Mutta lääkkeistä, niitä on kai pakko syödä.

Nyt on jotenkin yksinäinen olo. E. tuli kotiin ja lähti heti tapaamaan tyttökaveriaan. On aurinkoinen perjantai-iltapäivä, valo on vähän samanlainen, kuin joskus kesäiltoina. Mä möllötän täällä kotona yöpuvun housuissa ja nuhjusessa paidassa, hiukset seisoo ympäri päätä päiväunien jäljiltä. J. tuntuu tulevan töistä joka ilta myöhemmin, eilen tuli vasta vähän ennen kuutta. Puhuu puhelimessa ruuasta. Ihan kuin mä olisin senkin äiti. Eilen lupasi viedä mut tullessaan jumppaan, myöhästyi ja mä myöhästyin tunnilta. Tein sitten muuta salilla ja menin seuraavalle tunnille. Illalla sain murehtia yksinäni kilpirauhaspaniikkini. Möllötin ja lietsoin lisää paniikkia itseeni koneella. Itketti ja tuijotin seinää. J. halusi katsoa telkkaria. Olisi tehnyt mieli ottaa vähän enemmänkin lääkkeitä ja painua nukkumaan saman tien. Vaikka pariksi päiväksi. En kuitenkaan tehnyt niin. Impulsit sammuvat ja hiipuvat nopeammin. Ihan hyvä niin. (Enkä mä ole koskaan ollu oikeasti itsetuhoinen, tiedän miten siinä aika todennäköisesti kävisi. Todennäköisempää on päätyä kasvikseksi jollekin sairaalaosastolle loppu iäksi, kuin päästä sinne iki-uneen mihin moni kai kaipaa. Olen ollut töissä sairaalassa aivovamma-osastolla.) Lopulta J. tuli juttelemaan, tai siis kuuntelemaan mun paasausta.
Mun elämä vaan valuu hukkaan, päivät kuluu enkä mä keksi mitä järkevää voisin tehdä elämälläni. Seuraan vaan kun päivät kuluu.

Psykiatri

Kirjoittelen tässä nyt alkuun hetken aikaa ennen kuin kello on sopivasti ja saan ottaa puhelimen käteeni ja soittaa Psykiatrian polin ylilääkärille! Mun omalääkäri siellä on taas muninut niin kauan sen B-lausunnon kirjoittamisen kanssa (millä voin hakea jatkoa kuntoutustukeen). Jatkoi tammikuun lopussa mun sairaslomaa 31.3.2014 asti. Edellinen pätkä loppuu nyt maaliskuun lopussa ja Kevan päätös kuntoutustuesta oli tehty vaan maaliskuun loppuun. A-todistuksen sentään sain heti lääkärikäynnillä työpaikalle lähetettäväksi, niin en sentään ole potkuja saamassa, ainakaan vielä. Mutta rahan tulo Kevasta taas katkeaa. Lääkäri lupasi, ettei niin ehtisi nyt tällä kertaa käydä (viime kerralla joskus puoli vuotta sitten kävi samalla tavalla), muttta niin taas käy. Olen soitellut sinne toimistoon ja pyytänyt, että kiirehtisivät asiaa, mutta eipä se mitään auta. Tuo lääkäri tekee vaan puolikasta työaikaa ja kaikki jää sitten tekemättä. Soitan nyt vähän korkeammalle taholle ja toivon, että jotain alkaisi tapahtumaan. Saa käydä vähän kovistelemassa, vaikka tuskin osa-aikaeläkkeellä oleva, yli eläkeikäinen lääkäri paljon pomon sanomisista perustaa. Tuo idän psyk.poli on huonoin koko kaupungissa ja varmaan maassakin, niin paljon surkeita tyyppejä ja kohtaloita tälle aluelle mahtuu, ettei tosikaan. Tässä yksi niistä. En ole oikeutettu mihinkään muuhun tukeen, mitä voi saada kuntoutustukipäätöstä ja -maksua odotellessa (toimeentulotuki tai työmarkkinatuki). Että aivan loistavan juttu taas. Ei tässä nyt nälkään kuolla eikä tarvii sinne ruokajonoonkaan lampsia, mutta ottaa päähän kyllä. Osaan hoitaa raha-asiani bipo-pääksi hyvin, vaikka saan aika vähän, riittä se kuitenkin koko kuukaudelle. Mulla ei ikinä lopu rahat kesken, vaikka välillä ostan vaatteita ja ruoasta en tingi tai säästä, haluan syödä kunnon ruokaa, en lähteä millekään makkara-makarooni-linjalle. Onneksi on puoliso jolla on tuloja, vaikka niille euroille on tietenkin jokaiselle oma reikänsä, eikä ylimääräistä pääse kertymään tässä kalliissa hienossa maassa missä me asutaan. Mutta mä haluan pitää kontrollin yllä, enkä kulkea matti kukkarossa viikko tolkulla. Ei mulle käy niin ikinä, paitsi nyt tuon ylityöllistetyn lääkärin takia. Itse vetää jotain kahdeksan tonnin palkkaa (stalkkasin lääkäreiden palkkoja ihan uteliaisuuttani netistä, ja tuon verran erikoislääkäri tienaa, kunnallisella puolella), niin ei varmaan voi ymmärtää, että jonkun muun elämä on jostain hikisistä satasista kiinni. No, kohta alkaa kello olla niin paljon, että saan tarttua puhelimeen ja tärisevällä äänellä soittaa säälittävien oikeuksieni perään. Samalla voin hoputtaa ja avautua myös terapiatuen lausunnon kirjoittamista varten. Valitsemani terapeutin nimen kerroin tänään hoitajakäynnillä ja voivat sen sitten lausuntoon kirjata.

Kaikesta huolimatta mä tykkään tosta lääkäristä paljon. Eikö olekin kumma? Olen ollut jo kymmenen vuotta (aikuisena) psykiatrisen hoidon piirissä, eikä mulla ole koskaan ollut noin hyvää lääkäriä kuin nyt parin vuoden ajan. On tosi pätevän oloinen, viisas, näkee ja huomaa asioita, tulkitsee minua hyvin. Ei jyrää eikä määrää, vaan on tosi taitava ja ymmärtävä, hienotunteinen. Keskusteleva ja kuunteleva. Ei ole vielä edes määrittänyt diagnoosiani lopullisesti, ja mun mielestä se on vaan hyvä asia. Jotkut lääkärit leimaavat diagnoosin potilaan otsaan heti kun astuvat ovesta vastaanotolle, mutta tuo tutkii ja kuulostee kunnolla. En ole tuomittu bipodiagnoosiin, enkä edes pidä sitä lopullisena, on vain "todennäköinen". En ikimaailmassa haluaisi vaihtaa lääkäriä vaikka pian se on varmasti väistämättä edessä, kun on jo sen verran iäkäs mies. Oli välillä jo kokonaan eläkkeellä, mutta palasi töihin kun "eläkkeellä oli niin tylsää". On muuten myös äitini psykiatri. Näkee kokonaisuuden mun elämästä ja osaa minuun sen takia suhtautua, eikä hoida vain yhtä oiretta. Mun kaksisuuntainen on osin periytynyt ja osin traumaperäinen. En sitten tiedä, onko ne hyviä vai huonoja asioita. Parantumisen, oireettomaksi tulemisen, kannalta. Traumaattisoituminen nuoresta iästä alkaen muokkaa aivojen biologiaa, eikä se niin yksinkertaista ole sekään (jos trauma hoidetan, lähtee sairaus). Urat on sinne aivoihin muovautuneet ja siellä pysyvät. En koe että mulla olisi ikinä ollut selkeää sairastumisen hetkeä, vaan olen aina ollut tällainen, en tiedä muusta. Mutten määritä itseäni sairauden tai diagnoosin kautta. En mä ole "kaksisuuntainen" vaan ihan sama ihminen kuin aina ennenkin. Kestän ahdistusta ja lääkäri sanoikin mulle joskus että "voisihan susta lääkkeillä tehdä vaikka millaisen huopatossun, muttei niin kannata tehdä". Olen samaa mieltä.

Tänään kävin hoitajan juttusilla, aamulla yhdeksältä oli aika sinne ja seitsemältä oli kello soimassa. Mä tarviin aika paljon aikaa siihen että herään, käyn suihkussa, juon kahvia, otan lääkkeet, herätän pojan, kuivaan ja laitan hiukset, meikkaan, puen. Mulla on tarkat kriteerit uloslähdön suhteen (no, jumppaan menen joskus ilman meikkejä), tai miltä haluan näyttää. Tänään joku nainen katsoi mua aika pitkään ja oudoksuen siellä polin odotushuoneessa. Siinähän katsoo. Olen ylimielinen paskiainen taas, mutta sanonpa silti, että olen vähän eri näköinen kuin mitä se sakki siellä muuten on. Ja jotenkin, liikun enemmän. Olen enemmän hereilllä. Sori vaan. Mä en halua kulkea ihan ruokottoman näköisenä tuolla ympäriinsä. Pesen hiukset. Enää ei ole niin paljon varaa panostaa kuin ennen, ostaa vaatteita ynnä muuta, mutta onneksi entisessä elämässä oli ja ostin, että sitä varastoa nyt on ihan hyvin. Enkä halua niistä kasvaa ulos.

Itse hoitajalla käynti tuntui melkein turhalta. Ei mulla nyt ole sellaista ongelmaa, mitä siellä tarvitsisi ruotia tai mihin tarvitsisin jotain käytännön apua, neuvoja, apuvälineitä tunteideni käsittelyyn. Osaan niitä käsitellä itsekin. Sain hyvää palautetta taas siitä, miten hyvin olen hoitanut sen terapian aloitus kuvion ja miten hyvin osaan käsitellä jo nyt tunteitani, olen niihin kosketuksissa hyvin ja osaan niistä keskustella. Lääkityskin tuntuu olevan riittävän kohdillaan. Labra-arvot vaan olivat vähän keikallaan, tai muuten kaikki oli ihan ok, anemiakin on korjaantunut ja Hb on viitearvoissa, mutta se kilppari, se ei ollut. Viimeksi arvo oli jotain 3.3 ja nyt 4.8 (vajaatoimintaraja on jotain 4 hujakoilla). Mutta seuraillaan. On vaeltanut ylös alas Liton noston jälkeen, mutten vielä aio heittää kirvestä kaivoon tuon takia. Ehkä tasottuu. Suurin ongelma on tuo lausuntojen mateleminen. Mutta ihan mukavahan tuolla oli jutella ja sain ne ylilääkärin yhteystiedot. -> Jolle nyt soitinkin jo. Oli oikein ystävällinen, ehdottin ihan rakentavan kuloista ratkaisua (A-lausunnolla ja käyntiteksteillä voi ainakin Kellala välttää tuen katkeamisen vähäksi aikaa) ; mikä ei Kevalle kelvannut. Ja lupasi tietysti lausunnon kirjoittamista kiirehtiä.

Blaah, nyt turhauttaa ja väsyttää. Nukuin viime yön muuten tosi hyvin, 7-8 h ja yksin. En osaa nukkua jos J. on mun vieressä. En tiedä mikä siinä on, mutta ikävää. Mutta sain nukuttua heräämättä ja ihan hyvin. Muistin aamulla unen jonka näin. Ajattelin kirjoittaa sen vielä tähän samaan, mutta se häviäisi kuitenkin tänne kaiken muun alle, niin kirjoitan sen ihan omaksi jutukseen.

Jumppaa, kierroksia ja maailmantuskaa

Taisi se eilisiltainen jumppa vetästä jonkunlaisia kierroksia päälle. Menin siis sinne niin kuin olin päättänyt, ja lupauksessani pysyin. Mutta mä niin inhoan sitä jumppasalin ulkopuolella seisomista siinä akkalaumassa odottamassa jumppasaliin pääsyä. Kaikilla tuntuu olevan niin helkkarin hauskaa, nauretaan ja puhutaan kuka mistäkin, lomasuunnitelmia, plaaplaa. Miten ne kaikki voi tuntea toisensa siellä. Että mä inhoan. Totta kai siellä saa hiljaakin möllöttää, muttta vähän outo olo siinä  tulee ja tuntuu vaikealta siinä seistä kuin joku mykkä suolapatsas. Jännitän sitä, että joutuisin jonkun sanan jonkun kanssa vaihtamaan. Moikkailen kyllä joitain, mutten muuta. En halua, eikä kiinnosta. Olen käynyt tuolla samalla salilla jo seitsemän vuotta, on "jäsensali" (sinne ei siis pääse kerta- tai kuukausimaksulla helposti -ellei maksa ihan törkeästi..) ja suurin osa porukasta on siis aina samaa, tuttuja naamoja jo pidemmältä ajalta. Hiki vaan valuu pitkin kainaloita ja mietin miten päin siinä muiden joukossa pitäisi olla, yritän vältellä kontaktia muihin ja tujotan eteeni. Kuin mikäkin hullu. Mutta, jotain kai jo sekin, että pystyn tuolla käymään. Ihan mielelläni sinne aina lähden. Jumppa oli ihan kiva, aika kevyt mun makuun, mutta ihan hyvä näin alkuun, kun en ole aikoihin (siis kymmeneen päivään..) käynyt. Vähän sellainen puoli tylsä. Seuraavaksi oli Dance-tunti. Mä olen varmaan vuoden suunnitellut meneväni jollekin tanssitunnille, tekisi kovasti mieli, mutten vaan saa mentyä. Pelkään etten osaa, sekoan jalkoihini ja menen ihan paniikkiin. Vaikka eipä siellä kukaan muiden menoa tarkkaile (paitsi minä), ja kun jään joka kerta sinne ihan takariviin, mahdollisimman lähelle poistumistietä, ei niin suurta kammoa pääse tulemaan, vähin äänin voisin siitä ovesta luikahtaa ulos. Kertaakaan ei ole onneksi niin tarvinut tehdä. Jumpassa tulee aina yhtä kaikki ihana olo. Kaikki muu ihan oikesti unohtuu, en jauha päässäni mitään huolia tai murheita, en muista niitä. Kun keskittyy siihen mitä tekee, suuntaa ajatuksetkin vain siihen hetkeen. Euforiapölly. Aika kiva juttu.

Mutta tunnin jälkeen aina alkaa kauhea kahdehtiminen ja itseinho; Mulla on ihan hirveet vaatteet, tunkkaisen väriset (pitäisi olla jo kevätmallistoa päällä), venähtäneet, rumat. Mun iho on ihan kuiva ja kamalan kalpea. Kaikilla on paremmat, tollakin ihana keväinen valko-kuviollinen toppi ja paljon parempaa merkkiä. Ihan kuin olisi jo vähän päivettynyt, ei silti mikään nolo broileri, vaan just sopiva. Voi jumalauta. Mua. Toi on sellanen "trendisali", jossain mummosaleilla tai -jumpissa en halua käydä, niin käyn tuolla. Ei se sali mua haittaa mitenkään, se on hieno ja ihana paikkana. Tunnin jälkeen jään valumaan nurkkiin, haluan että suurin ryysis pukkarilla helpottaa, inhoan olla siellä, hikisenä ja ympärillä erilaisa alastomia kehoja. Mä en käy siellä ikinä suihkussa vaan vedän takin äkkiä treenivaatteiden päälle ja äkkiä, peiliin katsomatta, ulos. Nyt en muuten hikoillut enää niin paljon. Olin ehkä ylikunnossa ennen tuota reilun viikon taukoa, kun silloin hikoilin niin että vettä tippui kuin hanasta. Nyt ei ollut hiukset märät, eikä mua ympäröinyt lätäköt jumppasalin lattialla. Lepo teki siis hyvää.

Illalla aloin jo suunnittelemaan uutta jumppatuntia tälle päivälle, mietin menekö heti aamutunnille, spinningiin ja jumppaan vai illalla samalle setille. Vieläkin tekisi mieli mennä, mutta taidan jättää kuitenkin väliin tältä päivältä, vaikka liikuntapäiväkirjassa näyttää surkealta tän viikon kohdalla yksi tunti jumppaa. Ja nyt on jo sentään keskiviikko. Monesti siinä on samaan aikaan seisonut jo kolmonen tai nelonen. En osaa oikeastaan päättä, että menenkö nyt vai en? Koitan nyt olla siinä päätöksessä että en. Kyllä ne tunnit pysyy siellä ilman kiirettäkin ja päivä se on huomennakin. Mutta mieli tekisi. Kävin aamulla vaa`alla ja paino oli kilon enemmän kuin viime viikolla. Mulla liikunta kerää aina niin paljon nestettä kehoon, ilman mitään ponnisteluja on paino huomenna ainakin puoli kiloa vähemmän. Eilen söin ihan kunnolla, kellon kanssa. Aamulla puuroa, päivällä salaattia, ruisleipää, ennen jumppaa banaania, raejuustoa, illalla tofu-herkkusieni-paprika-paistosta ja salaattia, karjalanpiirakoita ja pari sitruunamuffinsia. Ja iltapalaksi vielä pari ruisleipää, raejuustoa ja ananasta. Aika perussettiä, tuosta määrästä olen aika täynnä. Illalla tuli syötyä aika paljon. Viidelle aterialle nuo jaoin, että ei sentään kerralla kaikkea.

Illalla oli jotenkin rähyäkäs olo sitten, siinä vaiheessa siis niitä kierroksia. J. oli tosi väsynyt (oli nukkunut edellisenä yönä kolme tuntia, kun juoksutin sitä sinne sohvalle eikä sit enää saanut unta) ja olin vihainen. Mä saan aina tehdä kaikki kotityöt. Kävin kaupassa. Tein kolmea sorttia ruokaa ennen jumppaan lähtöä (spagettia &jauhelihakastiketta miehille ja itselleni sitä tofuhässäkkää &salaatin), pesin pyykkiä, järjestelin ja hääräsin. Laitoin iltapalaa pian sen jälkeen kun oltiin päästy ruokailusta ja jälkipyykistä. Koko ajan jotain, ikinä ei saa vaan olla mitään tekemättä. Tuntuu että aina olisi kiire, sitä ja tätä. J. ei jaksa, sillä menee kaikki energia työhön. Eikä oikein jaksa olla edes läsnä, on tosi vaisu, hiljainen, poissaoleva ja tympääntyneen näköinen. Mä olen se, joka yrittää aina pitää keskustelua yllä, ruoka-ajoista kiinni (niitä on paljon kun taloudesta löytyy teini-ikäinen poika) ja kodin moitteettoman siistinä. Tiskit ei saa lojua. Hella olla tahrainen. Pöydällä ei saa olla muruja. Olen hirveä siisteysnatsi.

Siitä alkoi räyhääminen. Haukuin J.tä siitä, että on opiskellut kymmenen vuotta, hankkinut korkeakoulututkinnon (DI) ja nyt ollaan tällaisia, mihinkään ei ole varaa, auto on vanha ja paskainen kuin tuhkakuppi, J. ei ikinä osta mitään E.lle tai mulle.. Seuraavaksi paasasin siitä, miten päin helvettiä kaikki Suomessa on, ihmiset eriarvoistuu, toiset on niin helkkarin rikkaita, asuvat aidatuilla asuinalueilla, ajavat puolen miljoonan autoilla (oikeasti näin tuolla ostarin parkkihallissa upouuden 600 sarjan mersun -> katsoin uteliaisuuttani sen hinnan netistä, maksaa kolmesataatuhatta euroa!  Kaksi vanhaa miljoonaa. Auto! Tässä kaupunginosassa on todella varakkaiden alueita ja sitten ihan surkeita, ihan slummimaisia alueita) ja toiset on köyhiä kuin kirkonrotat. Seisotaan ruokajonossa, narkkarit seisoo pöllyissään sen mitä jaloillaan pysyvät pystyssä metroasemalla lapset kärryissä, vanhukset valitsee ostavatko lääkkeitä vai ruokaa (sen opin töissä, sitä ei näy katukuvassa, kun harva huonokuntoinen ja köyhä vanhus pääsee ulos edes joka vuosi..) ja kerjäläiset isuu loskassa paperimuki ahavoituneissa käsissä, kukaan ei edes katso heitä kohti. En minäkään. Ihmiskauppaa. Vittu mitä paskaa. Tää maa on kuin joku Venäjä, jossain olikin, että Suomi on Euroopan amerikkalaisin maa. Eikä Amerikassa ja Venäjässä ole paljon muuta eroa, kuin maantieteellinen ja kieli. Ja että terveydenhuolto- sosiaalitoimi ja kaikki, ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ei ole enää edes Pohjoismaista tasoa, vaan yhtä kuraa kuin jossain Itä-Euroopan maissa. Että sellaista paasausta. Mun maailmantuska on ehkä ylimitoitettu, mutten osaa olla tuollaisia asioita ajattelemattakaan. Imen itseeni kaiken kurjuuden uutisista, imen ne itseeni kuin sieni. En ikinä lue mitään jonninjoutavaa rokaa, ei mua kiinnosta Matti Nykänen, Mika Häkkisen pussailut, Tuksut tai muut tissikilpailut. Tai muu vastaava. En mä edes tiedä, onneksi, sen tarkemmin. Suurin osa ihmisistä taitaa olla kiinnostunut juuri niistä. Niiden juttujen on kai tarkoitus hämätä ihmisten huomio pois oikeista asioista. Mulla on painavat mielipiteet ja kerron ne aika kärkkäästi. Höykytän niillä läheiseni ja saan itseni raivon valtaan.

Varmaan helppo arvata miten taas yöllä höykytin J.n sohvalle ja tainnutin itseni uneen Oxepamilla ja  Tenoxilla. Ennen sitä murehdin taas vähän itseäni, mun hiukset on ohuet ja sähköiset, vatsa iso ja ällöttävä. Sitten nukahdin. Nukuin aika hyvin, en herännyt ennen kuin olin nukkunut kahdeksan tuntia. Nyt lähden kirjastoon. Väsyneillä silmillä. Meikkasin vähän enemmän ja laitoin rullat hiuksiin, jos pysyisivät vähän kuohkeampina, ovat niin sähköiset ja lentelevät. Illalla on hammaslääkäri.

Ps. Kävin vähän ostoksilla ja rahaa meni ihan mukavasti (100e), vaikkei sitä juuri ole eikä seuraavasta "tilipäivästä" ole tietoakaan (nykyinen kuntoututuki ehtii taas loppua kun lääkärini on niin laiska kirjoittamaan niitä lausuntoja. Viime kerrallakin tuli yli kuukauden katkos rahantuloon) Mitäs noista, pärjäähän sitä ilmankin suuren suurta eläkettä..

Vähän kuvia tämänpäiväisestä saaliistani. (vaikka ajattelin etten tänne kuvia laittaisi, mutta laitanpa kuitenkin. Jos joku hullu alkaa mun perässä juoksemaan mahdollisesti minut kuvista tunnistaessaan, niin siitä vaan. En kulje ikinä pimeään aikaan yksin ulkona). Saaliina siis; paita ja sukkikset Lindexiltä, hiusjuttuja, shampoota, hoitoaineita, muotoilutuotteita, vitamiineja apteekista. Kengät ja farkut ovat sentään vanhat. Ja hiukset entiset, ennen oli paljon enemmän : / Niin ja kirjastossakin kävin ja pari kirjaa lainasin, useamman palautin.

Liikkumaan mars

Tänään mä aion aloittaa taas liikkumisen. Pakko, mä en jaksa enää tätä kamalaa löysää ja väsynyttä oloa, mikä tästä liikkumattomuudesta varmaankin johtuu. Katselin jumppalukkaria ja mietin ja arvoin kauan, että menenkö tohon vai tohon vai noille ja näille. Nyt olen päättänyt, poiminut yhden tunnin ja sinne menen vaikka mikä olisi. Olen ollut nyt kymmenisen päivää liikkumatta ja olo on sen mukainen. Väsyttää ja kolottaa. Aamulla tuntuu kroppa jotenkin jäykältä, tahmealta, raskaalta, kolotaa. En käynnisty. Mulla ei ole ollut ikinä mitään kroppakremppoja, ei ikinä, vaikka olen jo neljäkymppinen. Ei vaikka tein neljä vuotta fyysisesti raskasta hoitotyötä ja sitä ennenkin fyysistä työtä, väsymys on kyllä vaivannut, muttei mulla ole koskaan ollut mitään tuki- ja liikuntaelinvaivoja / -sairauksia. Ei kipuja. Varmaan sekin vaikuttaa, etten ikinä ole ollut ylipainoinen, en niillä rajoillakaan. Raskausaikoina tietenkin paino nousi aika isoihin lukemiin, mutta en muuten. Äkkiä kilot karisivat synnytysten jälkeen. Nuoremman lapseni syntymän jälkeen sairastuin ilmeisesti synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja laihduin kymmeniä kiloja, en syönyt viikkoon mitään, elin tupakalla ja laitticolalla.  Sitten ahmin, ja sama uudelleen. Nälkälakko, ahmiminen. En aio päästää itseäni lihomaan. Siitä ei seuraisi mitään hyvää, ei terveydelle, ei ulkoisesti eikä sisäisesti. Mä en oikeastaan ymmärrä, miten jotkut päästävät itsensä lihomaan ihan älyttömästi, kymmeniä kiloja. Eihän se nyt voi hetkessä tapahtua, simsalabim! Heräsin satakiloisena. Kuulostan varmasti ihan hirveältä nyt, anteeksi. Ymmärrän, että voi olla niin masentunut, ettei vaan välitä, tai jaksa tehdä sille mitään. Olen itsekin ollut siellä, en ole jaksanut mitään, mutta nyt kiipeän sieltä ylös. Tiedän myös sen, että monissa tapauksissa lääkkeet lihottavat, keräävät nestettä ja sotkevat systeemiä. Mä en huoli lihottavia lääkkeitä ja sen takia saan ehkä kärvistellä sitten enemmän, en tiedä. Palan niin kiihkeällä tulella, etten ehdi lihomaan, vaikka välillä syön tosi epätervellisesti. Välillä taas huippu terveellisesti. Mulla vaihtelee mielialat niin nopeasti; hetken käyn pohjalla ja seuraavana päivänä on jo ihan toinen ääni kellossa. Mun kaksisuuntainen on tyyppiä sekamuotoinen ja todella nopeasyklinen sellainen, aika vaikea olomuoto, mutta toisaalta on hyvä, ettei sinne masennuksen syövereihin jää kovin pitkäksi aikaa. Suurimman osan ajasta olen mielialaltani melko masentunut, mutta energiaa riittää, sellaista negatiivista "vauhtia" yleensä tosin, ärtymystä, levottomuutta, häiriöherkkyyttä. Mutta saan tehtyä asioita. Mutta siihen painoon ja syömiseen, mulla syömishäiriö, lähinnä anoreksia, tausta tietenkin vaikuttaa ja paino ja ulkonäön ajattelu  vie ison osan ajatuksista. Kyttään sitä painoa ihan neuroottisena. Vähän niin kuin ihmisarvoni kulkisi painon kanssa käsikädessä, vaikka en neljäkymmentäviisi kiloisenakaan tuntenut olevani mitenkään itsevarma. Kaikkea muuta. Mutta nykyään koen olevani riittävässä tasapainossa asian kanssa enkä ole ali- enkä ylipainoinen. Ajatuksen tasolla tasapaino on kuitenkin vielä hakusessa, ja varmaan tulee aina olemaan.

No, nyt heräsin aamulla puoli kahdeksalta, söin terveellisen aamupalan, kaurapuuroa mehukeitolla ja kanelilla (on kuulemma kehon lämmönsäätelyjärjestelmää stimuloiva mauste -> stimuloi rasvanpalamista kehosta), banaanin ja kahvia. Vitamiineja, rautaa, kalaöljyä. Olen unohtanut syödä vitamiineja nyt viikon ja ehkä väsymys johtuu osin siitä. Ainakin raudan puute, mulla todettiin alkuvuodesta anemia, Hb-arvo oli alle niiden suositusrajojen ja mun pitäisi syödä rautaa säännöllisesti. Vitamiinivarastot alkavat loppua, pitää muistaa ostaa uusia. Piitä ja foolihappoa syön, toivon sen vahvistavan ihon ja hiusten kuntoa. Ja estävän sitä kamalaa hiusten lähtöä.. Magnesiumia ja monivitamiinitablettja. Karnosiinia suunnittelin ostavani, estää solujen vanhenemista. Pysyn ikinuorena. Hah. Ajattelin repäistä jostain fitness-lehdestä jonkun ruokapäiväkirja esimerkin, liimata sen jääkaapin oveen ja yrittää syödä sen mukaan. Unohdan syömisen herkästi ja se varmaan selittää osaltaan sellaisen olon kun olen kuin pussi päässä. Energiaa ei riitä aivoille asti? Käyn säästöliekillä.

Nyt päivällä aion kirjoittaa, keskityn nyt niihin kirjeisiin enemmän. Nyt olen antanut blogille niin paljon aikaa että muu kirjoittaminen on jäänyt aika vähälle. Mulla on parikymmentä kirjettä, joihin pitäisi vastata. Joihin haluan vastata. En niitä tietenkään yhtenä päivänä saa kirjoitettua. Ajattelin myös lukea sitä Anne Swärdin kirjaa, vaikuttaa mielenkiintoiselta, illalla en jaksa kovin pitkään lukea. Väsyn nopeasti, haluaisin nukkua, mutta aika usein en saa unta kuitenkaan. Olen niin ärsyttävän häiriöherkkä. Se on ihan kamalaa! Siihen ei auta edes korvatulpat, kuulen kaiken ihan yhtä selkeästi niiden läpikin. J.n hengitys ja kuorsaus häiritsee. Jään oikein kuuntelemaan ja odottamaan sitä niin, että olen ihan jännittynyt ja hermostunut jo valmiiksi ja pienestä tuhinasta karkotan J.n olkkarin sohvalle nukkumaan. Kun olen yksin, saan aina nopeasti unen päästä kiinni. Ilman nukahtamislääkkeitä. On se kumma juttu. Ehkä jokin J.ssä ärsyttää, hankaa meidän välejä, joku mitä en päivällä huomaa tai päästä tietoisuuteen, mutta yöllä tunne puhuu puolestaan ja luo stressiä? Keksin nopeasti aika montakin syytä, mitkä voisivat tästä johtua, niin paljon asioita on jäänyt roikkumaan, sellaista mistä ei puhuta. Kierrellään kuin kissa kuumaa kattilaa.. Asiat mitä on lakastu maton alle.. Kirjoitan niistä ehkä myöhemmin lisää, nyt en jaksa.

Zombie

Apua minkälainen olo mulla on. Olen kuin joku tärisevä raunio, niin väsynyt, että hyvä kun jaksan pystyssä olla. Olen zombie, haalistunut, kalpea, vatsassa kiertää ja painaa, pää tuntuu raskaalta, valun täällä huoneesta toiseen, suljen ikkunoiden kaihtimia kun en halua taas katsoa kirkasta ja silmiä häikäisevää päivää, maailmaa joka taas pyörii tuolla jossain. Lasin takana. Ilman minua, tai minä ilman maailmaa. Ei kukaan huomaa mun puuttumistani. Yritän saada itseni hereille. Juon kahvia muki kaupalla ja saan siitä vaan enemmän tutisevan olon, kädet tärisee ja vatsaa vääntää. En käynnisty millään. Olen kuin hidastetusta elokuvasta. Miten mun elämästä on tullut tällaista sumuista raahustamista päivästä toiseen? Olen ihan toivoton, näköalaton, enkä keksi yhtäkään asiaa, mikä toisi tuulta purjeisiini ja kuljettaisi mun ajatuksia johonkin rakentavaan suuntaan. Kaikki tulevaisuudessa vaan pelottaa ja tuntuu raskaalta. Mahdottomalta. En jaksa enkä osaa ajatella. Ihan kuin pää olisi sumussa, kelmun alla missä ajatukset pyörivät vaan samaa ahdasta rataa. Onneksi saan sentään kirjoitettua, vaikka suurimman osan ajasta inhoan ja häpeän kaikkea mitä kirjoitan. Ihan paskaa. Luen muiden blogeja ja vertailen omaa tekstiäni ja ajatuksiani niihin. En mä osaa mitään, olen tyhmä, en osaa ajatella oikein, en tajua. Eikä kukaan näitä typeriä kirjoituksia kuitenkaan edes lue. Mitä järkeä tässäkään, tai missään muussakaan. Haluan silti kirjoittaa. Yritän jäsennellä ajatuksiani silloinkin kun en kirjoita, mietin mitä kirjoittaisin ja koitan kuvailla erilaisia hetkiä mitä elän ja tunteita mitä tunnen, sanoin, muodostaa niistä muutakin kuin pelkää mössöä, pukea sanoiksi ajatuksia. Varmaan ihan hyvä juttu kuitenkin, että niin teen. Kamalaa jos en jaksaisikaan jossain vaiheessa kirjoittaa. Jos tulee vaan stoppi, eikä tekstiä tule. Vetäydyn kuoreen, mikä on niin tuttua ja helppoa mulle. Automaattista. Taistelen sitä vastaan nyt kaikin voimin. Tämä on kuitenkin sellainen asia, mitä haluan tehdä, jotain mikä auttaa nousemaan aamulla sängystä, jotain mistä tykkään. Pidän tätä enimmäkseen itseäni varten, lukijoita tällä blogilla ei kovin montaa ole, kiitos teille jotka luette tätä sekavaa vuodatustani. Ilman teitä en varmasti jaksaisi kirjoittaa. Pidän tätä sensuroimattomana päiväkirjana, kirjoitan tänne suoraan sen mitä ajattelen, häpeilemättä, enkä välitä mitä joku tästä ajattelee. Unohdan menneet päivät helposti, kaikki päivät toistuvat niin samanlaisina, että harvoin on mitään sellaista erityistä, mikä oikein jäisi mieleen. Sen takia kirjoitan joka päivä, jää jotain jokaisesta päivästä, niistä ajatuksista ja tunteista mitkä ovat sillä hetkellä, sinä päivänä pällimmäisinä. Tai mitä vaan mieleen tulee. Tunteista ja mielenkuvista.

Kello on nyt 12.58 ja mä juon täällä vasta aamukahvia, pakko yrittää jollain saada itsensä käyntiin. Heräisi aikaisemmin lähettämään pojan matkoihin. Aloitti tänään työharjoittelujakson ja meni tuohon meidän lähikauppaan. On tosi kiva pieni "kylä"kauppa ja siellä on tosi kiva, rento henkilökunta. Ei mikään persoonaton superhyper-marketti, vaan ihana, kotoisa pikkukauppa. Myyjät ovat melkein kuin kavereita, tuttuja, nuoria, rentoa porukkaa. Joskus tuo oli äänestetty Helsingin ystävällisimmäksi kaupaksi. Tai että siellä on ystävällisin henkilökunta.  Välillä tuntuu, ainakin huonoina päiviä, ikävältä käydä siellä. Tuntuvat niin tutuilta, että tuntuu kuin huomaisivat sen, kun olen huonommassa kunnossa, harmaan kelmeänä ja välttelevänä, kädet täristen ja katse maata viistäen. Silmät liian vähäisestä nukkumisesta punoittavina, itkemisestä turvoksissa ja vetistävinä. Mutta mieluummin käyn siellä, kuin isommissa kaupoissa. En jaksa kävellä pidemmälle ja raahata ostoksia sieltä kävellen. Hyvä kun tuosta lähempää, parinsadan metrin päästä. Aina en jaksa sinnekään. Mutta nyt E. on siellä ahertamassa ja lupasin mennä tänään katsomaan sitä sinne. Kohta lähden, kunhan saan vähän järjestettyä ja kerättyä itseni kasaan ja pääsen liikkeelle ja ovesta ulos. Pakko mennä, en voi jäädä vaan tänne kotiin imeytymään sohvan tai sängyn pohjalle, vaikka mieli tekisikin. En halua että E. näkee mua näin löysänä tiskirättinä, sahanjauhopäisenä ja poissaolevana, haluan sen takia tsempata ja olla edes vähän reippaampi tai vähemmän poissaoleva ainakin. En ikinä ole nukkumassa kun tulee koulusta. Yleensä olen aina odottamassa, syödään välipalaa yhdessä, jutellaan, E. kertoo päivän kuulumisia ja tapahtumia. Välillä se väsyttää, kerään voimia tunteja etukäteen, että jaksan olla olemassa, läsnä, jaksan kuunnella ja jutella. Joskus huomaan, etten jaksa seurata, unohdan mitä on vähän aikaa sitten sanonut, ja tuntuu raskaalta jutella, kun en itse osaa mitään sanoa, kyselen ja haastattelen vaan. Mulla ei ole mitään sanottavaa tai kerrottavaa, kun ei mulle ikinä tapahdu mitään. Välillä on taas vaikea istua paikallaan ja kuunnella. Muistan kun oma äitini aina nukkui kun tulin koulusta. Veti peittoa korviin, käänsi selän ja oli poissa. Ajattelin, että on varmaan tarkoituksella sellainen, karkaa minua unimaailmaan, ei halua kohdata. Aika harvoin tosin olin koulussa, ettei tuo asetelma niin yleinen ollut.. Mutta mä haluan olla toisenlainen, en halua jättää lapsiani yksin ja ponnistelen vaikka kaikin voimin, etten tuota heille pettymyksiä tai ota pois mitä olen luvannut antaa, vaikkei se paljoa ole. Olen kuitenkin paikalla ja kai sekin jo on paljon. Missään pumpulissa lapseni eivät ole kasvaneet, päinvastoin, pettymyksiä on riittänyt ja sen takia yritän pitää nämä pienet arkiset asiat voimissaan ja toimivina. Pystyn siihen.

Muttta nyt mä lähden suihkuun ja koitan saada itseni kasaan, vetää vaatteet päälle ja päästä ovesta ulos. Nyt mä olen sellainen kun aikaisemmin kehuin etten ole. Sellainen että suihkuun meno ja päälle pukeminen olisi isokin juttu. Ajattelin ja puhuin pilkallisesti sellaisista, masentuneista, jotka kirjoittavat jossain foorumeilla, että koko päivä menee siihen, että saavat suihkussa ja kaupassa käytyä, sängyn pedattua, hyvänä päivänä pyykit ripustettua kuivumaan.. Mulla oli kai aikaisemmin  niin vauhti päällä, että siivosin koko kodin huiskista vaan, jokainen tavara oli paikallaan, tyynyt sohvalla oikeassa järjestyksessä, tiskit tiskattuna. Riensin aamulla pirteänä ja energiaa uhkuen salille ja jumppasin siellä helposti sen pari tuntia. Jos olin vaan yhden jumppatunnin, ei se tuntunut missään ja suunnittelin, että teen tästä lähtien kahden tunnin treenin ja menen vielä uimaan sen jälkeen kilometrin. Yhdestä tunnista liikuntaa tuli vaan luuseri olo, että enkö mä nyt parempaan pysty, yksi tunti kuluttaa vaan viisisataa kaloria.. Söin salaattia ja proteiinia, kalaa, raejuustoa, proteiinipirtelöitä, hedelmiä. Ei mitään viljoja, sokereita. Hyppäsin vaa'alla joka päivä, mittailin vyötärönympärystä, laskin kaloreita, painoindeksiä ja kaikenlaisia suhdelukuja, vyötärön ja lantoin suhdetta, suunnittelin kehonkoostumusmittaukseen menoa.. Peilailin ja mallailin moneen kertaan, miltä vatsa nyt näyttää, edestä, sivulta. Onko nyt vähän kiristynyt edellisestä kerrasta. Niin kuin voisin silmilläni  nähdä heti muutoksen. Toivoin että vaatteet tuntuisivat löysiltä. Merkkasin liikuntatunnit ylös ja yritin koko ajan kasvattaa liikkumisen tuntimääriä. Kuusi tuntia viikossa tuntui vähältä ja tähtäsin ylöspäin, kymmenen tuntia voisi olla hyvä. Ruokahalu lähti, enkä saanut päivässä kaloreita edes sen vertaa, mitä liikkumalla kulutin. Hullua ja vaarallista, päässä huimasi ja silmissä sumeni, mutta kumma kyllä jaksoin liikkua ja touhuta vielä hyvin kotonakin. En osannut levätä ja rentoutua. Luin fitness-lehtiä ja -blogeja, vertailin itseäni niissä esiintyviin naisiin. "kovin erinäköinen en ole, vähän vaan rasvaa tuosta pois". Paino ja pituus olivat suunnilleen samassa suhteessa. Olen aikaisemmin käynyt kehonkoostumusmittauksessa ja sen tulosten mukaan kehoni rasvaprosentti on tavallista alhaisempi ja rasvaprosentti alhaisempi.

Mutta nyt mä en jaksa mitään. Viime viikon olin treenaamatta, mutta tällä viikolla lupasin itselleni aloittaa taas kuntokuurin. Ajattelin että menisin tänään aamutunnille, mutta pah. Nukuin, enkä todellakaan jaksaisi edes kävellä salille asti. Nyt musta on tullut tällainen zombi, minkälaiseksi pelkäsin tulevani, enkä jaksa tehdä mitään taistellakseni sitä vastaan. Mä vaan syön, viime viikolla kolmena päivänä sipsejä, suklaata joka päivä, pizzaa. Leipää, fetaa, oliiveja, keksejä, kookosleivoksia.. Ruokahalua mulla ei ole, oikea ruoka ei maistu, mutta herkkuja tekee mieli senkin edestä. Koko ajan jotain hyvää. Pitäähän se kalorivaje jollain korvata.. Puolet päivästä saattaa mennä kokonaan syömättä ja sitten ahmin sokeria, rasvaa ja suolaa. Näen itseni kamalana valaana, röpelöisenä, valkoinen kuiva iho, muhkurainen roikkumaha, mikä pursuaa housujen päälle. Ihme kyllä paino ei silti ole noussut, vaikka sitä tuntuu todellakin. Vaa`alla käyn joka päivä pakkomielteisesti ja aamulukemat siinä kertovat tulevan päivän tunnelman. Nyt just en jaksa välittää.

Hohhoijaa mitä sontaa on taas tullut kirjoitettua pitkät pätkät. Nyt on jo ilta ja päivä on mennyt aamun tunnelmiin nähden yllättävän hyvin. Kävin siellä kaupalla ruokaostoksilla ja katsomassa E.tä. Pääsi samalla lähtemään kotiin, vaikka työaikaa olisi ollut vielä tunti jäljellä. Ei kai se siellä ole niin tarkkaa. Hyvin oli viihtynyt ja oli iloinen. Kertoi tyytyväisenä päivästään. Koko päivän oli purkanut tavaroita rullakoista. Kantanut laatikoita, täyttänyt hyllyjä.. Rankkaa oli kuulemma ollut, mutta ihan kivaa silti. Juotiin kahvit ja syötiin, pesin pyykkiä, kirjoitin, laitoin ruokaa, pyykkäsin x2, syötiin. Illalla meidän piti vielä käydä H. kanssa katsomassa yhtä kania mikä oli myytävänä, mutta kun oltiin menossa sitä katsomaan, sieltä soitettiin, että kani olikin jo myyty jollekin toiselle. No olipa kiva taas. Ikävää että H. joutuu pettymään niin usein kun on jostain ilahtunut. Mulla on onneksi nyt illalla riittänyt energiaa enemmän ja välillä on ollut jopa ihan kiva mieli. Mukavaa rentoa oloa kotona rakkaiden kanssa. Eli todella selkeä ja tasainen päivä taas..

Ps. Viime yö oli kamala. Nukuin kello 03.00-07.00 ja sitten  kello 09.00-12.00. Lääkeunta.

(en osaa edelleenkään säätää tätä bloggerin ajastinta, kello on nyt 23.03)

Sunnuntai

Tänään on ollut suhteellisen hyvä päivä. Viime yö meni kyllä aika levottomasti. Katsottiin illalla The Ring elokuva telkkarista ja se jäi vähän vaivaamaan ja mieleen pyörimään. En mä ennen ole ollut kovin herkkä ja olen kestänyt tosi rankkoja elokuvia, ihan sellaisista lässykkä-romanttisista elokuvista (enkä kirjoista) tykkää, tykkään enemmän rankoista jutuista, sellaisista mitkä jotenkin vetää mukaansa ja ravistelee. Eilen olin kai jotenkin herkillä ja elokuvasta jäi aika kolkko olo. Elokuvan tunnelma jäi elämään ja nukkumaan meno tuntui vaikealta. Säikyin melkein omaa varjoani. Luin sängyssä vähän aikaa ja yritin nukkua. Aina löytyi jotain, miksi en saanut unta, E. kolisteli ylhäällä, J. kuorsasi, oven välistä kuultava valo valvotti.. Oli epämukavaa, kuuma, hankala olo. Ei väsyttänyt, pelotti.. Koko yö meni ihan huonosti, tuntui levottomalta, hyörin ja pyörrin ja oli taas sellainen kylmä levoton olo, niin kuin olisi pitänyt koko ajan liikkua.

Aamulla olin aika vihainen, ahdisti tosi paljon, oli kireä ja hermostunut olo. Sellainen tuttu kireä viulunkieli.. Pitkitin sängystä ylös nousemista ja uuden päivän kohtaamista pitkälle, vasta puolen päivän aikoihin nousin ylös. Aurinko paistoi tosi kirkkaasti ja häikäisevästi ulkoa ja se lähinnä ärsytti; tuntuu aina siltä, että kirkas päivä pakottaisi jotenkin hyvälle päälle, pitäisi tehdä jotain, pitäisi olla reipas, aktiivinen ja pirteä. On vaativa. Makkarissa on ympäri vuoden pimennysverhot ja vaikka miten olisi valoisaa ja kirkasta, ei se yletä tänne sisälle. Peiton alla makuhuoneen pesässä, on yhtä pimeää, oli miten aurinkoista ja vaativaa tahansa. Aamu alkoi taas valituksella, ahdistuksella, kireällä ja vihaisella ololla. Aamulääkkeiden ja aamupalan jälkeen olo vähän parani. Olen ennenkin huomannut, että sellaisina aamuina kun herään myöhemmin ja aamulääkkeiden otto jää myöhemmälle, on mielialakin huonompi. On ihan fyysisesti huonompi olo, sellainen kireä levoton paha olo. Ehkä ne lääkkeet on sen verrran lyhytvaikutteisia, että vaikutus ehtii yön aikana loppua ja kun yleensä ne aikaisemmin otan, ehtii olo huonontua, jos en niitä tavalliseen aikaan ota. Viikonloppusin en vaan halua herätä aikaisiin. E. nukkuu teinirytmillä pitkään ja niin voin itsekin nukkua. Meillä on täällä pelkkiä teinejä..

Tänään mua jännitti aamu(päivästä) asti illalla äidin synttäreiden viettoon meno. Viideltä iltapäivällä oltiin sovittu meno yhteen ravintolaan syömään mistä olivat varanneet pöydän. Viimeksi ollaan tavattu joskus joulun aikoihin. Ei yleensäkään sen useammin tavata eikä muutenkaan olla paljoa tekemisissä. Äiti aina välillä soittaa, mutta aika usein jätän vastaamatta puhelimeen. En vaan jaksa kuunnella sen juttuja, aina samoja asioita, omista asioista puhumista ja aina samat valitukset uudestaan ja uudestaan.. Nyt ihan viime aikoina on kyllä vähän avannut silmiään ja korviaan mun asioille ja on kai yrittänyt parantaa meidän välejä, haluaa olla kuulolla. Ehkä on vasta nyt ymmärtänyt mistä mun pitkällä sairaslomalla ololla on kyse. Että tämä nykyinen tilanne on ihan tosi. En ole kunnossa. On pyytänyt käymään päivisin, asutaan aika lähekkäin, ollaan molemmat eläkkeellä ja yksinäisiä, päivät kotona. Sairastetaan samaa sairautta. Mutta mä en jaksa ja haluan pysyä etäällä. Olen miettinyt, että onko sillä jotenkin syyllinen olo ja yrittää jotain korvata. Ja kun varmasti tietää mun asioista jotain enemmän kuin minä itse, niin sekin jotenkin vaivaa. Mitä tietää ja muistaa siitä ajasta, mistä mä en itse mitään muista. Onko joku sellainen tapahtuma tai tietty asia, mikä on johtanut mun sairastumiseen? Mitä tietää, mutta minä en. Mulla on aina kummallinen olo äidin seurassa, en jotenkin viihdy hänen kanssa kahdestaan ja jotain suurta varautuneisuutta meidän välillä on. Se on kummallista. Ikinä ei puhuta sen syvemmin mistään, kierrellään, kaarrellaan ja äiti puhuu vaan omista asioistaan. Niinpä mä aina jännitän äidin kohtaamista ihan hirveästi. Siskollani on paljon läheisemmät välit äitiin, juttelevat kai joka päivä puhelimessa ja muutenkin heidän välit ovat paljon lämpimämmät ja läheisemmät. Mä olen aina ollut se ulkopuolinen ja niillä kolmella on ollut se oma perhe. Mä edustan niitä vanhoja ja kipeämpiä asioita ehkä äidille, muistutan isääni, joka äidin jätti. Josta ei ole vieläkään päässyt yli, vaikka siitä on aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Siskolle olen kateellinen ja ajattelen, että mikä oikeus sillä on olla niin tasapainoinen, terve ja elämä rullaa ilman suurempia suruja. On aina ollut tärkeämpi kuin minä.

Koko päivä meni siihen että rauhoittelin itseäni iltaa varten. Ajattelin että joudun ottamaan ylimääräistä rauhoittavaa lääkitystä tai jotain että pysyn nahoissani, etten räiskähtele ja hermoile. Pikkuhiljaa valmistauduin, katselin vaatteet, kävin suihkussa, meikkasin, laitoin hiukset ja sain samalla kerättyä vähän itseluottamusta ja rakennettua suojakuorta (no, en mä nyt yleensä ikinä suoraan sängystä mihinkään lähde, kotona kyllä pyörin ihan zombiena) itselleni. Ihan kiva oli vähän laittautua parempiin, laittaa vähän parempaa päälle ja meikata rauhassa. Mä olen vähän huolestunut hiusteni ohentumisesta. Lito lääkitysen jälkeen on hiuksia alkanut lähtemään enemmän, hiusharja on aina ihan täynnä hiuksia ja hiuksia pestessä jää suortuvia aina käsiin enemmän.. Kyllä sen ohenemisen huomaa jo päältäkin vähän. Inhottaa. En mä halua sentään kaljuksi tulla ja lopetan kyllä Liton jos alkaa siltä näyttämään, ettei sulkasadolle tule loppua ollenkaan. Ulkonäkö on mulle kuitenkin tärkeä, en halua lihoa enkä menettää hiuksia..

Ilta oli kyllä ihan kiva kaikesta huolimatta. Haettiin H. ja S. mukaan ja käytiin ostamassa äidille kukkia lahjaksi matkan varrelta. Pari tuntia oltiin syömässä, ruoka oli hyvää ja seura myös. Oli ihan rento, lämmin tunnelma, juttua ja keskustelua hyvässä hengessä riitti. Aika kului tosi nopeasti ja tuntui että pidempäänkin olisi voinut istua iltaa. Stressasin taas ihan turhaa. Joku varaus meidän kaikkien välillä aina on, mutta riittävän hyvä ilta nyt kuitenkin, koko perhe yhdessä.

Nyt taas elokuvan pariin, Cast Away- tuuliajolla tällä kertaa.