tiistai 30. huhtikuuta 2013

Wappua

Huoh, mikä päivä taas. Ihan ääliömäisen tylsä ja pitkäveteinen päivä. Heräsin aamulla, lähetin pojan kouluuun, katsoin hetken telkkarista aamuohjelmia ja painuin takaisin nukkumaan. Mitäpä sitä turhaan pystyssä roikkumaan, kun ei mitään tekemistä ole. Luin vähän aikaa, aloitin toissapäivänä (kai) Hanna-Riikka Kuisman Valkoinen valo-kirjan lukemisen. En ole ennen kyseisen kirjailijan kirjoja lukenut, mutta tykkään tuosta kirjasta kovasti ja olenkin jo lukenut siitä puolet. Yhtenä yönä en malttanut laskea kirjaa ollenkaan käsistäni, enkä sitten saanut unta ilman nukahtamislääkettä (mikä on todella harvinaista mulle) kun olin niin innostunut lukemisesta, olisin varmaan jatkanut aamuun asti, mutten halua rytmiä sekoittaa ihan kokonaan. Uni-valverytmi on sentään ollut nyt parempi kuin aikoihin, vaikka silloin tällöin, kerran parissa viikossa, rauhoittavia- / unilääkkeitä tarvitsen. Mutta se nyt ei ole mitään. Tänäaamuna en montaa sivua ehtinyt lukea ennen kuin nukahdin. Nukuin reilun parin tunnin aamupäiväunet ja näin kummallisia unia, mm. poikani isästä, josta olen eronnut joskus neljätoista vuotta sitten. Uni ei ollut onneksi erityisen epämiellyttävä, tosi outo kyllä. Heräsin vähän ennen yhtätoista aika tympeään oloon, raahauduin suihkuun, söin vähän raejuustoa ja mandariinin ja sitten vaan olin, pyörin koneella, ei mitään. Ei mitään missään. Heitin paremman tekemisen puutteessa pyykit koneeseen ja tartuin imuriin, aina jotain siivoamista riittää. Mutta ärsyttää, miten tylsää voi ihmisellä olla, kun siivoaminen on ainut, mitä keksii vappu-aattona tehdä. Välillä lopetin silkkaa ärsyyntymistäni, mutta palasin hommiin, kun en parempaakaan keksinyt.

Mulla on tämän ärsyyntymisen ja matalan ärsyyntymiskynnyksen kanssa oikeasti tekemistä. Kuohahdan niin helposti. Joskus tuntuu, että kaikki voimat menee siihen, että koitan kanavoida vihaisuuttani ja aggressiivista oloa ja ajatuksia johonkin muuhun. Usein se jotain muuta on aika iso ongelma, mitä muuta? Lääkärinlausunnossakin lukee syyttelee muita, mietin mitä se mahtaa tarkoittaa syvemmin, tai mistä on sen huomannut. Mutta eiköhän tuokin ole vaan aggression yksi ilmenemismuoto. Jos olisin mies ja kävisin kapakoissa, olisin varmaan sellainen, joka ärhentelisi nakkikioskijonoissa ja lentäisi ulos baareista. Ai niin, olen muuten kerran lentänytkin (oltiin silloin erossa J.n kanssa. Söin silloin masennuslääkkeitä ja olin jättänyt J.n, mulla oli siinä samaan aikaan pari uutta ihastusta. Suurta rakkautta. Toisen näistä ihastuksista kanssa oltiin baarissa, missä J. tapasi siihen aikaan käymään kavereiden kanssa ja olivat silloinkin siellä. Menin soittamaan suuta sille seurueelle ja heitin kaljatuopin sisällön J.n kaverin tyttöystävän päälle, vaikken koskaan aikaisemmin koko naista ollut edes nähnyt. Että sellaista. Hullu mikä hullu). Ärsyynnyn edelleen tosi pienestä ja otan asioita itseeni, vellon vihantunteessa muita kohtaan, enkä voi sille mitään. Halveksin, kadehdin, vertailen.. Onneksi en enää totetuta aggressioita ulospäin, en riehu tai heittele tavaroita. Suutun ja hermostun kyllä herkästi, mutta nyt niistä katkeaa terä nopeammin, eikä suuttumus mene enää niin pitkällle kuin ennen. Lääkitys tepsii.

Onneksi saan ajatukset ulos muuten, näin kirjoittamalla ainakin, niin ei tarvitse lähteä sanoista tekoihin. Ja onneksi pääsen pian sinne terapiaan. Eilen täytin sen omahakemuksen terapiatuen hakemista varten, mutten ole saanut sitä vielä toimitettua Kelaan. Mahdollista olisi päästä aloittamaan terapia jo kesäkuussa, jos kuukauden käsittelyaika Kelalla pitää paikkaansa, mutta terapeuttin jää Juhannukselta viiden viikon lomalle, enkä tiedä, olisiko siinä järkeä, että kävisin pari viikkoa terapiassa avautumassa ja sitten tulisi noin pitkä tauko heti siihen. Viisaampaa olisi mun mielestä terapeutin lomien jälkeiseen aikaan. Jos siis saan sen terapiatuen. En ole tosin antanut sille ajatukselle mitään sijaa, etten sitä saisi. Olen varma, että saan sen. Luulen että terapiatyöskentely on jo aika vahvasti päässyt alkamaan mun omassa mielessä niiden alkuhaastattelu käyntien jälkeen. Välillä uupumus ja ahdistus on niin voimakasta, etten tiedä miten pärjään, välillä onneksi ahdistuksen kaapu tippuu päältä ja on ihan tavallinen olo. J. sanoi eilen että mulla on kolmasuuntainen, olen hermostunut, ärtynyt (imeisesti maniaa), masentunut ja toivoton, ja välillä taas ihan tavallinen :) Mutta pärjäileehän tässä. Olen tottunut kai olemaan ahdistunut aina jollain tavalla.

Kello 19.00

Mutta tämä vappuaatto nyt on mennyt, ja menee ihan kotona. Aamu ja iltapäivän alku meni aika tyhjissä merkeissä, eikä tässä nyt kaupassa käymistä suurempaa aktiviteettia ole ollut vieläkään, eikä ole tulossakaan. Mä en tykkää näistä yleisistä rymyämispäivistä sitten yhtään. Yh. Ällöttää ajatellakin olevansa jossain, missä on hirveä määrä ihmisiä ja kaikki kamalassa kunnossa, töräyttelyjä, roskaa, rähinää, örinää, kähinää ja haisevia kaljapulloja pitkin kaupunkia ja katuja. En halua minnekään. Vuosi sitten vappuna oltiin kaupungilla, vappupäivänä Kaivarissa, ja siellä oli ällöttävää. Inhoan juomista ja jos se vielä tapahtuu päiväaikaan, tulee mulle siitä todella epämiellyttävä olo. Tuntuu tosi tunkkaiselta ja onnettomalta. Äsken haettiin kaupasta hirveä kasa kaikkea hyvää syötävää, kauppaan meni yli sata euroa, ruokaan! (no, oli siinä kaksi hiusväriä, mutta silti) Syötiin äsken herkkupäivällinen, nakkeja (miehille), kasvispullia, peruna/oliivi- ja punajuurisalaattia. Salaattia oliiveilla ja fetajuustolla, patonkia, juustoja.. Tuli aikamoinen ähky, ja jälkkäriksi oli vielä pieniä munkkeja ja kahvit. Nam. Mutta hirveä ähky. Vielä olisi sipsejä ja olutta kaapissa, ehkä nekin jossain vaiheessa vielä menee kurkusta alas. Olutta on siis pari molemmille, ei mitään änkyräjuomisia. Huomenna mennään siskon perheen kanssa brunssille tuonne meidän rakkaaseen lähimetsään, rantakallioille. Siellä on monta grillipaikkaa ja joskus ollaan otettu oma kertakäyttögrilli, tai nuotion voisi myös tehdä jonnekin kiven koloon, mutta nyt on niin tuulista, ettei ole ehkä kovin kannatettava ajatus, mutta grillausta jokatapauksessa. Ja samoja herkkuja huomisellekin. E. on nyt kavereidensa kanssa jossain ja huomenna menee Kaivariin brunssille tyttöystävänsä kanssa. Ottavat mukaan viltin ja molemmat tuovat jotain syötävää ja niitäkin nyt sitten osteltiin, ja kertakäyttöastioita ja muita vapun tykötarpeita.

Mulla vaikuttaa nyt hiusväri päässä, tuhkan vaaleaa pitäisi purkin mukaan olla, mutta luulen, että tulee jotain ihan muuta. Ostin kaksi purkillista samaa väriä sen varalta, että yhden värjäyskerran jälkeen hiukset jäävät liian keltaisiksi. En tykkää yhtään sellaisesta keltaisen vaaleasta hiusväristä.. Ja sellaisen saa harmillisen helposti näillä kaupan väreillä. Muttei mulla ole varaa maksaa sataa kahtakymppiä siitä, että kampaajalla laitetaan muutama vaalea raita ja sitten olen suunnilleen saman näköinen kuin ennekin, köyhempi vain. Viimeksi olen värjännyt hiukset puoli vuotta sitten ja kamalan näköiset nämä alkoivat jo olla, juurikasvu on sitä ihanaa hiiren harmaata enkä sitä jaksanut enää katsella vaikka yritin uskotella että oman värinen tukka on aina hyvä, ja latvat sellaiset kellertävän tunkkaiset. Mutta saan ähdä, mitä tästä nyt tulee. Kohta pitää lähteä huuhteluhommiin.

Mukavaa & rauhallista vappua kaikille!


maanantai 29. huhtikuuta 2013

piiri pieni pyörii

Maanantaissa ollaan, viikonloppu sujahti menemmään taas niin ettei paljon huomannutkaan. Aika ankeaa jotenkin oli kun J oli koko viikonlopun töissä. Perjantaina nukahti tavallistakin aikaisemmin ja mä jäin vielä tänne roikkumaan koneelle ja myöhemmin kirjaa lukemaan. Onneksi uni on nyt viimeaikoina tullut aika kivuttomasti ja se kaikkein älyttömin häiriöherkkyyskin on mennyttä. Perjantain ja lauantain välisenä yönä taisin tosin ajaa J.n sohvalle nukkumaan.. ja siitä oli sitten aamulla lähtenyt töihin kun heräsin. Mulla oli jotenkin ihan käsittämättömän ahdistunut olo kun heräsin yksin. Ihan kummallista, yleensä arkisin herään lähes aina yksin, siihen kun J. soittaa ja herättää, ja niin herätys tapahtui tälläkin kertaa. Mutta ahdisti niin maan vietävästi. Heti kun sain silmäni auki, ajattelin että kuolisipa pois, ei tarvitsisi tätäkään päivää jaksaa. Ihan hirveän paha olo oli ja olin ihan unimaailmassa koko päivän. En oikestaan edes muista koko päivästä juuri mitään? Muuta kuin sen, että raskaalta tuntui ihan joka hetki. Väsytti ja olo oli ihan jumissa, niin fyysisesti kuin hekisestikin. Nyt kun en ole liikkunut ollenkaan viikkoihin, tuntuu kroppakin ihan erilaiselta. Kankeammalta.

Niin joo, no illaksi oltiin sovitu ulos syömään meno siskon perheen kanssa. Käytiin Anissa koko porukka, oltiin varattu pöytä, niin mahduttiin sinne kaikki kuusi, tuo on aika suosittu paikka ja joskus on pöytää saanut jonottaa tai ollaan jouduttu kääntymään pois kokonaan. Tuolla on nyt keväällä tullut käytyä kolme kertaa, tykätään niin paljon siitä ruuasta mitä siellä on. Turkkilaista ruokaa. Mä syön yleensä vaan niitä alkusalaatteja, oliiveja, valkosipuleita, humusta, punajuurisalaattia, leipää, juureksia.. mitä kaikkea,ja pari falafelia saan, kun ilmoitan etten syö lihaa, kebabit kastikkeineen, riisit ja uuniperunat saavat olla multa rauhassa. Mutta täyteen tulen noistakin ja kyytipojaksi turkkilaista Efes-oluta, niin nam. Päälle vielä turkkilaista kahvia miehille, minä ja sisko joimme omenateetä. Kun oltiin saatu vatsamme niin täyteen ettei muuta olisi enää mahtunut ja jos mieli vielä jaksaa kävellä, lähdettiin ja ajeltiin Linnanmäelle.

Lintsi oli avautunut lauantaina talvitauon jäljiltä ja usein ollaan tolleen ensimmäisenä aukiolopäivänä käyty siellä ainakin kävelemässä. Nyt käytiin yhdessä laiteessakin kaikki, sisävuoristoradassa. Muut kävi siinä näköalahississäkin, mutta mä en siihen suostu menemään. Mulla on hissikammo ja lisäksi kamala korkeanpaikankammo, niin tuo yhdistelmä on sellainen, etten näköalahissin koeajamista edes harkitse. Odotin alhaalla, mutta eipä se kauan kestänyt. Kylmä oli kun mikäkin, vaikka mulla oli villakangastakki päällä, olin ihan jäässä. Hanskat, pipo ja kaulaliina olisi ollut tarpeen. Tuntui typerältä olla niin vähissä vaatteissa.. Muutenkin mulle tuli ihme typerys-kohtaus.. Välillä mulle iskee niin kova itseinho ja -häpeä, etten oikein käsitä sitä. Haluaisin vaan vajota maan alle, tunnen itseni niin noloksi, ajattelen, että liikun, puhun ja olen ihan kummallisesti, en osaa puhua mitään ja välttelen muita, sulkeudun ja murjotan. Jään ulkopuoliseksi. Muut ärsyttää ja pidän kaikkia muita itseäni parempina. Varsinkin siskon seurassa niin käy usein. Kadehdin kaikkea. Se on kyllä harmi ja surullista. Sisko haluaisi olla enemmän mun kanssa tekemisissä, on tässä viimeviikkojen aikana ehdottanut monta kertaa kävelylle menemistä, mutta aina mä olen ne pyynnöt jotenkin ohittanut, unohtanut tai ollut vastaamatta mitään. Mä olen inhottava, mutten vaan jaksa olla ihmisten kanssa, en osaa. Mistä mä puhuisin, jännitän kaikkia ihmiskontakteja nykyään ihan kohtuuttomasti. Näin isommalla porukalla se menee, mutten osaa jäädä kahdestaan. Jännitän. En osaa puhua, en jaksa kuunnella. Kun mietin tarkemmin, J.lle puhun lähinnä valittavalla nuotilla, milloin mikäkin vaivaa ja miltä tuntuu milloinkin. En sellaisia haluaisi muiden niskaan kaataa. Olen mä kanssa yksi. Olisipa jotain puhuttavaa, jotain elämää. Olen mä aika säälittävä ja nolo, hävettävä tyyppi.

Nuo itseinho ja -häpeä ovat tosi voimakkaita ja häiritsevät elämää tosi paljon. Usein ihan tuolla ihmisten ilmoilla mennessänkin ajattelen että mitä muut musta ajattelevat, katsovatko jotenkin oudosti, olenko jotenkin oudon näköinen, mitä tuokin katsoo ja niin edelleen. Olen epävarma omista rajoistani, en tiedä miltä näytän, koen ja näen itseni ihan väärin. Hetkittäin pieni itsevarmuuden tunne ailahtaa ja ajattelen olevani ihan hyvä, mutta se ajatus menee aika nopeasti ohi. Näen aika paljon vaivaa laittautumisen kanssa, ennen kuin lähden edes kauppaan, saatikka minnekään pidemmälle. En kulje meikittä minnekään, metsälenkille ja jumppaan menen joskus ilman meikkiä, mutten mielelläni kulje missään ilman tiettyä valmistautumisrutiinia. Usein mulla menee sen tunninkin verran aikaa; meikkaan, valitsen hartaasti vaatteita, kieputteelen isot tarrapaplarit päähän (suoristaa ja tasoittaa mun muuten aika inhottavasti säkkäröityviä hiuksia), kuivailen, puleeraan ja peilailen.. Vaikka siis olisin menossa kauppaan vaan. Olen joskus saanut ihmetystä osakseni, sisko on joskus kysynyt että miksi oot aina niin hienona ja töissä joskus kysyttiin oonko menossa jonnekin juhliin? Joskus sanottiin että ei tää perseenpyyhkiminen ole sun hommia ja vastaavaa mikä prinsessa sä kuvittelet olevasi? olen saanut kuulla vaikka kuinka usein. Niin, ja joskus sanottiin kun opiskelin hoitajaksi että opiskele mieluummin vaikka lentoemännäksi (niin olisi varmaan kannattanut, mulla tosin on hirveä lentopelko, joten ei onnistu..). Mua kiusattiin jo koulussa ulkonäköni takia, silloin kuvittelin että olen niin ruma, mutta jälkeenpäin koulukuvia katsellessani olen ymmärtänyt asian olleen ihan toisinpäin. Ymmärrän myös, että olen ikäistäni huomattavasti nuoremman näköinen. Kateellisia riittä. Mutta silti olen epävarma ja inhoan itseäni, pidän itseäni ihan hirviömäisen rumana. Välillä.

Joka tapauksessa, lauantai-ilta meni kiukutellessa, aiheesta itseinho ja -häpeä. Miten siitäkin pääsisi? Valittamisesta ja itseinhosta. Jos olisi jotain, missä tuntisin olevani hyvä, saisin siitä itseluottamusta, ja niin, olisi muutakin ajateltavaa, niin hyvä olisi. Mutta ei ole. Olen aina saanut huomiota vaan ulkonäöstäni, jo lapsena olin prinsessa (silloin se ei ollut vielä haukkumasana, nykyään olen huomannut sen olevan, kumma juttu?), ulkonäköäni kehuttiin. Muttei muuta. Kummasti taas teki ankean tunnelman loppuillaksi mun samat vatvomiset. Kyllä on niin kyllästyttävää ja ankeaa. Olisipa jotain, jotain elämää.. Ilta ja yöpuulle käyminen sujui taas saman mallin mukaan kuin aina ennenkin, mä jäin tänne pyörimään J.n mentyä nukkumaan, liimauduin koneelle (joskus tuntuu kuin aivot pysähtyisivät ja olen kuin liimattu, jumissa johonkin yhteen tekemiseen.. niin, ja ajatukseen muuten..) ja jossain vaiheessa pääsin irti sen verran että pääsin sänkyyn lukemaan. Nukahdin.

Sunnuntaiaamuna oli niin sietämättömän hirveä olo, etten vastaavaa muista olleen ikinä. heräsin siinä kymmenen aikaan aamulla, J. oli taas lähtenyt ja soitti aika pian sen jälkeen herätyssoiton kun olin herännyt jo muutenkin. Olin kai jotenkin valveen ja unen rajalla, mutta enemmän kai hereillä kuitenkin. Mun kaksisuuntainen sairaus on aina tyyppiä sekamuotoinen (eli se kaikkein hankalin malli), mutta nyt aamulla tuntui, kun se vaihtelusykli olisi kierrähtänyt joillekin huippukierroksille, ajatukset pyörivät isoa pyörää. Tunsin aivan kuin näkeväni se ringin siinä sängyn päällä, jauhoi tapa itsesi, välillä lähentyen ja välillä kauemmaksi ja etäämmältä kuuluvaksi. Samalla näin itseni, toinen minä oli peilin edessä ja toinen peilissä, vastakkain. Olin rajannut (niinkuin rajaan usein kuvia kuvankäsittelyohjelmalla) peilistä pois kehykset ja siinä heijastui vaan kaksi minua. Toinen häpesi ja toinen jauhoi samaa tapa itsesi. Ahdistus oli melkoinen, olin ihan lamautunut. Vääntäydyin ylös sängystä ja menin ottamaan lääkkeet, tavallisten aamulääkkeiden lisäksi otin yhden rauhoittavan. En ole niitä tarvinnut oikeastaan ikinä näin aamuisin, mutta nyt tarvitsin. Onneksi olen käyttänyt niitä niin vähän, että vaikuttavat ihan kohtuullisesti, vaikka aika mietoa lajia ovatkin. Niistä olo normalisoitui ja keveni, mutten kyllä jaksanut päivän aikana paljoa olla hereillä.. E. lähti onneksi tapaamaan isäänsä iltapäivällä ja sain nukkua. Nukuin melkin koko päivän. Illalla kun J. tuli töistä, käytiin ihan pienellä kävelyllä ja kahvilla tuolla rannalla. Mun olo oli aika hutera, mutta pakottauduin lähtemään vähän ulos. Samalla käytiin kaupassa ja tultiin kotiin, laitettiin fetasalaattia ja mentiin saunaan. Illalla olo oli ihmeen normaali, jopa ihan hyvä. Unta en meinannut saada, luin tosi myöhään sängyssä ja joskus kahden aikaan otin unilääkettä kun en jaksanut jäädä odottelemaan ja ihmettelemään, tuleeko uni vai ei. En tiedä mikä tuo aamuinen kohtaus oli, mutta olkoon mikä tahansa, en ole siihen jäänyt roikkumaan. Ajattelin eilen, että olisin tänään soittanut hoitajalle ja kertonut tuon, mutten sitten tänään jaksanut tai välittänyt, kun olo on ollut ihan hyvä.

Että sellainen viikonloppu. Tänään on ollu ihan hyvä päivä. Aamulla oli jopa ihan hyvä mieli ja toimelias olo, muttei liian. Kävin kaupassa, kirjastossa, kahvilla, ostin Lindexiltä yhden mekon ja kaupasta hiusvärin (mun luonnonvaalea; juurista hiirenharmaa ja latvoista puna/kellertävän vaalea), tuhkan vaaleaa, mutten tiedä uskallanko laittaa sitä päähäni. Toisaalta luonnollisen värinen tukka on kiva, mutta toisaalta taas ankea ja tunkkainen. Vaalentavat hiusvärit tekevät mun huksista helposti ikävän kellertävät, joskus joku kampaaja sanoi, että mulla on paljon punapigmentiä hiuksissa eivätkä ne sen takia vaalene helposti. Enkä halua ihan kovalla kädellä lähteä hiuksia valkaisemaankaan, sellainen tasaisen vaalea/valkoinen on ihan hirveä.. Että ota nyt tästäkin selvää:)


perjantai 26. huhtikuuta 2013

Voihan perjantai

Voi taas tätä ahdistuksen määrää.

Ajattelin just, etten viitsisi tulla tänne kirjoittamaan tätä samaa valitusvirttä kuin aina vaan. Olisi kivaa jos olisi useammin jotain kivaa, pirteää ja positiivista kerrottavaa, mutta kun ei oikein ole. Päätin kuitenkin kirjoittaa vähän aikaa, jos tältä pahalta ololta saisi sillä tavalla murrettua terävimmän kärjen pois. Joskus se auttaa, joskus taas ei. Olen istunut tässä sohvalla peiton alla telkkarin ja koneen edessä, samaan aikaan, jos pari tuntia. Kello on 10.20 perjantai-aamuna. En jaksa liikkua mihinkään suuntaan, keittiöön tai suihkuun raahautuminen tuntuu turhan isolta, tai ainakin turhalta, ponnistukselta. Että mua ärsyttää olla tällainen. Mun pitäisi mennä pyykinkuivaushuoneeseen vääntämään lisää puhallusta, että vaatteet kuivuisivat, mutta se vaatisi ulkokautta menemistä, eli vaatteiden päälle pukemista ja jonkunlaista itsensä kasaamista. Jos joku naapuri sattuisi tulemaan vastaan. En ole jaksanut edes hiuksiani harjata. Enkä syödä. Vatsassa on ikävä korventava tunne, varmaan kun marinoin sitä lääkkeillä, nikotiinilla ja kahvilla. Ehkä menen kohta, en osaa päättää ja niinpä olen tekemättä mitään. Ei kiinnosta.

Eilen illalla hyökyi kauhea ahdistus yli. Nykyään väsyn illalla ihan sopivaan aikaan, siinä yhdentoista ja kahdentoista välillä tulee sellainen voimakas väsymys ja nukahdankin aika nopeasti. Luen muutaman sivun, silmät painuvat kiinni ja kirja tippuu käsistä. Eilen yöllä mut valtasi voimakas inho koko mun elämää kohtaan. Inhoan J.tä, itseäni, elämääni. Ja samalla pelko, pelko kuolemasta, tästä sairaudesta, siitä etten ehkä parane, näistä lääkkeistä.. Kaikki on pilalla, ennen oli paremmin. Yleensä olen ajatellut toisin, mutta nyt näin. Koko ajan on ilta, käydään nukkumaan, vanha päivä katoaa ja aina ollaan lähempänä loppua. Päivien tyhjä kulkeminen ahdistaa. Ei tapahdu mitään, en pääse melkein ovesta ulos, olkapäillä istuu joku, vetää alaspäin (se tunne mulle on  tullut Litosta, tai luulen että johtuu siitä. Voi olla masennustakin, jos Lito on katkaissut manian terää, tunnen masennuksen selkeämmin). Tuntuu siltä, kuin joku seisoisi takana, pitäisi käsiään mun harteilla ja varaisi painoaan muhun. Kuin kulkisin ylämäkeä painava reppu selässä. Sellainen tuntemus. Olen kuitenkin helpottunutkin väsymyksestä, saan yöt nukuttua todella hyvin, suunnilleen yhdestätoista aamu seitsemään kahdeksaan. En ole niin häiriöherkkä, tai niin kireä kuin aikaisemmin, ennen tätä lääkettä. En tarvitse rauhoittavia lääkkeitä enää juuri ollenkaan. Päivällä saatan nukkua tunnin pari, korkeintaan. Eli unen määrä tuntuu olevan aika sopiva. Mutta väsynyt ja raskas olen suurimman osan ajasta. Mutta tämä on kuitenkin parempi, kuin se rauhaton edes takaisin ravaaminen ja voimaks hermostuneisuus ja tykyttely. Lito on lamaava mania- / psykoosilääke ja varmasti se nyt vaikuttaa juuri niin kuin sen kuuluukin. En haluaisi jättää sitä pois. Muihin psykoosilääkkeisiin verrattuna Lito on ihan helmi, ei lihota.

Mutta yöllä mua alkoi suututtamaan J. Siinä vaan kääntää kylkeään, ei sano mitään, ei edes toivota hyvää yötä, halaa, kääntyy vaan pois aivan kuin mä en olisi edes paikalla, ja nukahtaa. Näin koko päivän. Tulee kotiin illalla puoli kuuden aikoihin, valmiiseen ruokapöytään, aina. Ja aina vähän myöhässä siitä ajasta, minkä on sanonut, ja mihin mä aina tähtään ruuan, hellavahti. Syödään, korjaan pöydän, J.autaa jos pyydän, tiskaa kun pyydän. Sen jälkeen menee koneelle tai lukee Hesaria siihen asti että telkkaista alkaa sopivia ohjelmia ja sitten tuijotetaan typeriä ohjelmia, istutaan yhdesä sohvalla,  katsotaan kaikki samaan suuntaan, eikä puhuta mitään. Välillä ollaan koneella ja sitten taas katsotaan telkkaria. Siihen asti kun mennään nukkumaan. Puhumatonta, hiljaisuutta mitä mä väritän välillä itsesäälillä tai omilla hyvillä mielipiteilläni kaikenmaailman vääryyksistä. Usein löytyy jotain mieltä kuohuttavaa, millä saa sykettä nousemaan ja jotain tunnetta puutuneeseen iltaan. Kiihdyn hetkeksi, mutten enää jaksa joka asiasta vetää kierroksia. Olen laantunut, lamautunut tähän tylsyyteen. Miten tästä on tällaista tullut? En mä ajatellut nuorena, että elämä olisi tällaista. Ei kai sen kuulu näin ankeaa olla, hiljaista, halutonta ja olematonta? Ihan kuin olisin herännyt yli kaksikymmentä vuotta kestäneestä maniasta ja pysähtynyt nyt tähän neljänkympin korville. Nyt masentaa. En ole näkyvä, olen huomaamaton, ihan kuin en olisi edes olemassa. Nuorempana tuntui siltä, että mitä vaan saattoi tapahtua, olla odotettavissa, olo oli huolettomampi, kevyempi, uskoin itseeni. Vaikka välillä oli kovinkin (mm. kaksi eroa) vaikeita aikoja, pääsin niistä yli ja menin eteenpäin. Olin toiveikas ja uskoin parempaan. Pärjäsin ja jaksoin yksinhuoltajana. Sain siitä voimaa. Halusin jaksaa ja pärjätä, ja niin tein. Sain vähäiset rahani riittämään. Olin omillani. Jaksoin. Mulla oli ystävä. Enää ei. Nyt elämä on kuin hiutunut tiskirätti, reunoilta rispaantunut ja hauras. Harmaa ja vettynyt. Unohtunut, turha. Nuorena ajattelin elämän olevan aikuisena särmikkäämpää, kuin hyvin leikattu puku, terävä, selkeä, kannatteleva, mitä olisin selkä suorassa, itseeni luottaen, huoletta kantanut. Värityksenä kirkasta iloa, naurua, keskustelua, tunnetta.. Mutta nyt ei ole mitään. Tyhjää ja toivotonta vaan. Mistä saisi voimaa ja elämäniloa takaisin, en ole enää mitään, mitä ennen olin. Kaikesta on väri kulunut pois.


Kello 23.30

..Kului se sitten tämäkin päivä loppuun, niin kuin aina, loppuvat ennen kuin ovat edes ehtineet kunnolla alkaa. Sain käytyä kuivaushuoneessa, hain pyykit ja E. sai iltapäiväksi puhtaat farkut ja kauluspaidan, kun meni illemmalla tyttöystävänsä kanssa keskustaan ravintolaan syömään. Kävin kaupassa ostamassa itselleni lounasta, vuohenjuusto-tomaattikeittoa ja taas sitä ihanaa oliivileipää. Samalla otin pankkiautomaatilta vähän rahaa pojalle ravintolatreffejään varten. Iltapäivällä taas nukuin pari tuntia, yritin lukea sitä Pulkkisen kirjaa, mutta tuntuu jotenkin hankalalta, nukahdan aina nopeasti joka kerta kun avaan kirjan, mutta haluan lukea sen kuitenkin loppuuun. Ihan uskomattoman väsynyt taas olin, olisin varmasti voinut nukkua vaikka koko päivän, niin syvää ja raskasta unta nukuin. Heräsin itsestään hetkeä ennen kuin E. tuli kotiin, keitin kahvit, tiskasin. E. lähti kaupungille ja mä jäin kotiin. En mennyt enää uudestaan nukkumaan, vaikka väsytti. Join kahvia ja roikuin koneella, siivosin kuvatiedostoja ja poistin turhia. Muokkasin lisää kuvia tuleviin toisen blogin päivityksiin. Tänäänkin otin yhden sarjan kuvia, vaikkei mikään kuvausellinen olo ollutkaan, milloin nyt olisikaan.

J.n tultua kotiin syötiin (tällä kertaa en laittanut ruokaa, vaan sai lämmttää ihan itsekseen oman pakastepitsansa), mä söin vaan leipää ja perunasalaattia, en jaksanut lämmittää mitään. Niin ja söin vähän sipsejä, niitä tilasin J.n tuomaan mulle tullessaan töistä. Luettiin Hearia, olin koneella, J. oli koneella, katsottiin telkkaria. Illalla ajeltiin hakemaan E. kotiin tyttökaverinsa luota, ja tehtiin vielä pieni ylimääräinen ajelulenkki kaupunkiin päin. Autoajelut on aina kivoja, ollaan yhdessä, kuunnellaan musiikkia ja jutellaan jotain pientä. Vähän aikaa sitten tultiin kotiin, J. nukahti jo ja mä jäin vielä koneelle. Katselin äsken huvikseni YouTubesta videoita Justin Bieberin tämänpäiväisestä Helsingin konsertista. :)

Hyvää yötä.


torstai 25. huhtikuuta 2013

syö

Kirjoitan hetken ennen kuin lähden keittiöön ja iltapalan laittoon. Päivä menee aika pitkälti ruokailujen kanssa pelatessa. Aamupäivällä en saa syötyä mitään kun olen yksin kotona. Herään aamulla seitsemän kahdeksan välillä, lähetän pojan kouluun, keitän kahvit, otan lääkkeet ja haahuilen täällä yövaatteissa ja hiukset pystyssä. Istun koneella muutaman tunnin, pyörin facebookissa, blogeilen, teen omaa ja katselen muiden. Muokkaan kuvia, kirjoitan ja kirjoitan. Unohdan syömisen. Ei ole yhtään nälkä, ei yhtään, vaikka olo on vähän hutera ja huimaava, leijaileva. Nälkää en tunne. Usein syön vasta myöhään iltapäivällä ensimmäisen kerran. Usein vasta silloin, kun poika tulee koulusta siinä kahden kolmen aikoin ja silloin keitän taas kahvit ja syödään yhdessä jotain välipalaa. Tänään pakottauduin syömään vähän aamupäivällä. Päätin lähteä ulkoilemaan, enkä uskaltanut lähteä vatsa tyhjänä. Eilen en mennyt vaikka suunnittelin, vaan käytin päivän siivoamiseen, kuvien käsittelyyn ja kirjan lukemiseen. Tänään halusin ulos. Pakotin itseni lähtemään. Latasin kameran akun, silitin ulkoiluun sopivan kevättakin ja kaivoin varastosta juoksulenkkarit (mun tapauksessa kävely, en jaksa juosta), meikkasin vähän ja heitin aurinkolasit päähän, huterien silmien peitoksi. Mulla on hirveän valoarat ja vuotavat silmät. Söin viimeiseksi ennen uloslähtöä keittiössä seisaaltaan pienen jugurtin ja sekoitin siihen puolikkaan banaanin. Ei olisi tehnyt mieli, mutta ajattelin että on pakko syödä. Eipä maistunut juuri miltään. Ruokahalun lisäksi multa on mennyt myös makuaisti, kaikki maistuu ei miltään tai pahvilta. Voi johtua siitäkin, että syön edelleen aivan jatkuvasti nikotiinipurkkaa. Niitä menee se parikymmentä palasta päivässä. Kun edellisestä menee maku, otan suuhuni toisen purkan. Suositeltu annos on puolet vähemmän, ja käyttöaika muutama kuukausi tupakoinnin lopettamisen yhteydessä, mä olen syönyt niitä jo kuusi vuotta. Silloin lopetin tupakoinnin. Nikotiinipurkka tulee paljon kalliimmaksi ja nikotiiniriippuvuus pysyy yllä. Suulla pitää olla koko ajan tekemistä, ja pelkään että lihoisin jos en saisi nikotiiniannosta ja jos suussa ei olisi purkkaa, voisin lappaa sinne enemmän ruokaa.. Maistuisi varmaan paremmalta.

Tein melkein parin tunnin lenkin metsäteillä, kuljin hitaasti pysähdellen ja ympärilleni katselleen, kameran läpi tähystellen, etsien sopivia kuvauskohteita. Ihana valo kuvaamiseen, sininen pilvetön taivas, jo melkein avoin meri. Näin ensimmäisen leskenlehden ojan penkalla, sekin piti tietysti käydä kameralla kuvaamassa muistiin. Tuntui yllättävän kevyeltä ja hyvältä kävellä luonnossa. Virkisti ja rauoitti yhtäaikaa. Happi ja tuuli tuntuivat hyvältä. Kuvia tuli taas monta kymmentä. Vielä en ole ehtinyt niitä tuoda koneelle tarkempaan tarkasteluun ja muokkailuun. Osan säästän, jotain laitan blogeihin, ja osa hävitän. Lenkin jälkeen kävin kaupassa. Mietin aina, mitä perhe haluaisi syödä tänään ja sen mukaan suunnitelen ostokset. Itselleni ei oikein maistu mikään, mulla ei ole mitään lempiruokaa eikä sellaista, mitä tekisi mieli. Mulla on hirveä määrä sellaisia ei-ruokia, suurin osa ruuista on sellaisia. Itse syön aina eri ruokaa kuin muu perhe. En syö lihaa, muut syövät. Kalaa syön, mutta sekin on alkanut inhottamaan. Tänään valitsin itselleni kasvispihvejä ja salaattia. Ostin perunsalaattia ja vaaleaa oliivileipää, sellaisia herkkuruokia, mitä en jossain vaiheessa antaisi itseni syödä ollenkaan. Lihottavia, valkoisia jauhoja, sokereita, majoneesissa muhivaa perunasalaattia. Nyt otan vähän rennommin. Kotiin tultua söin pienen määrän raejuustoa ja salaattia, lisäksi pienen siivun oliivileipää. Palelen usein ja syötyäni menin sänkyyn peiton alle lukemaan, ja nukahdin tietysti hetkeksi. Iltapäivällä ennen pojan tuloa koulusta nousin ylös ja laitoin kahvin tulemaan, söin vähän mysliä. Pojalle pasteja.

Parin tunnin päästä aloitin taas ruuanlaiton. Mulla ei ole nälkä missään vaiheessa, syön vaan sen takia kun täytyy ja aina samoihin aikoihin. Silloin kun en ole yksin kotona, syön, koska muutkin, yksin ollessa syöminen unohtuu. Nälkä ei tule vaikka olisin kuinka kauan tahansa syömättä. Ruuaksi söin pari kasvispihviä, salaattia ja pari ruokalusikallista perunasalaattia. Ja siitä parin kolmen tunnin kuluttua iltapalaa, pari palaa oliivileipää ja raejuustoa. Vaikka ei ole nälkä, vaikkein mikään oikein miltään maistu, en täyty, enkä koe nauttivani syömisestä millään tavalla, mutta silti syön. Aika vähän, mutta syön. Haluaisin olla hoikempi ja ajattelen koko ajan painon pudottamista, en tunne itseäni hoikaksi.  Kuvista sen huomaan, että näytän hoikalta, kapealta, pitkältä. Näen itseni kuvissa erinäköisenä kuin miltä tunnen rajani ja mitä näen peilistä. Joskus yllätyn kuvistani, näytänkö tuolta? En paina kiloissa mielestäni mitenkään kovin vähän, olen yhtä kaukana lievästä ylipainosta kuin alipainosta, olen juuri normaalipainon puolivälissä painoindeksin mukaan. Tällä hetkellä painoindeksi on 21,1, pienimmillään se on ollut 14,5, joka kertoo vaikeasta alipainosta. Alhaisimmissa lukemissa painoni on käynyt kahteen otteeseen nyt aikuisena, ensimmäisen kerran vähän päälle parikymppisenä kun tyttäreni oli pieni, toisen kerran kun poikani oli vauva ja kolmannen kun olin kolmekymppinen ja sain ensimmäisen kerran diagnoosin masennukseen. Kaikilla kerroilla paino on tullut vauhdilla alas, reilu kymmenen kiloa on humahtanut pois hetkessä, muutamissa viikoissa. Olen niillä kerroilla lopettanut syömisen kokonaan. Olen ollut päiväkausia kokonaan syömättä. Tolpillani olen pysynyt Pepsi Maxin ja tupakan voimalla. Arkipäivät syömättä ja viikonloppuisin niin isot satsit herkkuja, etten ole kehdannut ostaa niitä kerralla yhdestä kaupasta, vaan olen hakenut lastia monella eri kerralla, eri kaupoista. Ja ahminut niin, etten ole pystynyt vatsakivuilta liikkumaan. Ja sama uudelleen. En muista, mihin syömättömyys loppui ja paino normalisoitui. Mitään apua tai hoitoa en ole ikinä aikaisemmin syömishäiriööni saanut. Vähitellen painoa on tullut kymmenisen kiloa lisää, kasvoin normaalipainoon, ja siinä paino on nyt pysynyt. Ja aina vaan ajatus, että pitäisi laihduttaa. En kumma kyllä laihdu, vaikka syön vähän, paino on aina vaan sama, syön mitä tahansa. Mutten lihokaan vaikka söisin herkkuja. Nyt en ole niitäkään syönyt vähään aikaan, ei tee mieli.

Äsken katsoin telkkrista Yle Femmalta dokumentin syömishäiriöstä. Oli ihan uskomattoan surkea ohjelma! Vaikuti joltain omakustanteelta, tyttären äiti siinä oli pääosissa ja mainosti siinä kirja, jota kirjoitti tyttärensä sairaudesta. Oli harvinaisen typerä ohjelma. Ohjelmassa äidillä tuntui olevan enemmän ongelmia, ja ainakin tarvetta olla esillä. Mä huomaan aina väheksyväni muiden ongelmia ja asioita. Tuhahtelen että eihän toi ole mitenkään tavallista nuorta tyttöä hoikempi eikä tuon ajatukset ole sellasia että olisi oikeasti anorektinen. Puhui mm. että haluaa olla sairas, ja sai anoreksian. Vertailen muita itseeni ja jauhan, kuinka mulla oli paljon vakavammat oireet, olin laihempi, syvälisempi. Kalastelen huomiota. Minusta se ohjelma olisi pitänyt tehdä.. Onneksi mun syömishäiriö on nyt huomioitu, se lukee kirjoissa ja kansissa (lääkärin) ja saan siihen varmasti apua terapiasta. Kyllästyttää tämä omissa oireissa räpiköinti sen verran..

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Mietteitä

Ajattelin nyt heti aamutuiman tulla kirjoittamaan muutaman rivin, ettei taas jää, kuten eilen jäi. J. ja E. lähtivät juuri, auto starttasi pihasta ja mulla alkoi oma aika, oma päivä, tunnit jotka voin käyttää ihan kuinka vaan tahdon. Aurinko paistaa ja olo on yllättävä energinen. Huomasin nyt aamulla, ettei sitä aamuahdistusta nyt tunnu, en herää raivoamaan tai itkemän. Olo on aika kevyt ja melkein toiveikaskin. Pieni väsymys ja vetämättömyys yrittää vetää alas, muttei samanlaista epätoivoista raskasta puristusta nyt ole tuntunut pariin päivään. Eilen ei masentanut, tuntui aika ylättävältä huomata se illalla. J.kin sanoi illalla, etten ole nyt vaikuttnut niin masentuneelta. Ehkä kulutin masennusvarastoni tyhjiksi sillä raskaalla rypemisellä ja nyt tuntuu helpommlta. Onneksi masennusjaksot eivät kestä tosiaan pitkään, sellainen vaihe, etten haluaisin nousta uuteen päivän ollenkaan, en jaksaisi kiivetä kylpyhuoneeseen ja pukea päälleni ja lähteä ulos ovesta, kauppaan tai minnekään. Metsään, kirjastoon, uimaan. Jumppaan ei vielä tee mieli, mutta tuntuu sentään siltä, että voisin jaksaa jossain vaiheessa lähiaikoina. Aikaisemmpina päivinä tuntui siltä, etten pysyisi edes pystyssä niin kauan, että kävelisin salille, puhumattakaan että jaksaisin jumpata. Nyt jaksan sentään ajatella, että voisin tässä taas joku päivä lähteä liikkumaan. Tänään lähden kyllä metsäretkelle ja käyn nuuhkimassa nuppuja :)

Katselen tässä samalla aamutv.tä kolmoselta. Laitan telkkarin aina päälle heti kun aamulla nousen sängystä ja kuuntelen uutisia ja muita ajankohtaisia aiheita samalla kun teen muuta, hoputan E.tä heräämään kouluun, juon kahvia, laitan kotia järjestykseen yön jäljiltä. Kerään pyykit korin, sukkia lattialta, ja laitan pesukoneen päälle. Kirjoitan. Toin imurin jo tänne ylös olohuoneeseen odottamaan tarttumista toimeen. Olohuone tarvitsee todellakin imurin käsittelyä, pölyä riittää ja nyt kun aurinko paistaa sisälle, huomaan, miten törkeän näköistä täällä taas on. Mistä sitä pölyä aina riittää? Siistiä ja järjestys meillä on yleensä aina, mutta pöly ehtii välillä kertyä. Sisko joskus kysyikin, että onko teillä aina siistiä? Kyllä meillä oikeastaan on, vähän liiankin, ehkä. Ihan kuin muuta elämää ei olisi ja kaikki on liian hyvässä järjestyksessä. Ehkä pään sisällä on niin sekavaa. En tiedä. Järjestelen ja kuljetan tavaroita oikeille paikoilleen lähes jatkuvasti. En tykkää epäjärjestyksestä. Kaikkein masentuneimman mielialan syövereissäkin jaksan siivota, laittaa, pyykätä ja järjestellä. Ehkä vähän kummallista. Jossain vaiheessa tänään ajattelin syventyä kunnolla lukemiseen, jos lukisin nyt aamupäivälllä kun olen jo herännyt kunnolla, mutten ole vielä väsynyt, niin kuin iltapäivisin usein olen, ja nukahdan herkästi lukiessa. Aloin lukemaan eilen Riikka Pulkkisen Vieras-kirjaa ja vaikuttaa tosi hyvältä. Tykkään. Siinä minua kiinnostaa erityisesti syömishäiriön,vierauden ja muukalaisuuden tunteiden kuvaus. Pulkkisen kieli on mielestän ihanaa, jotenkin runollista ja täyttä. Jokaista lausetta saa miettiä ja lukea ajatuksen kanssa ja sukeltaa tunnelmmin. Olen lukenut kaikki muutkin Pulkkisen kirjat (Totta ja Raja) ja Totta-kirjan tarinasta tehty teatteriesityskin käytiin katsomassa joskus, olisiko siitä puolitoista vuotta aikaa? Teatterissa olisi kiva käydä useamminkin, seuraan epäsäännöllisen aktiivisesti ja luen ainakin Hesarista teatteri-, kirja- ja elokuva-arvosteluja ja monesti kiinnostavia teoksia ja esityksiä löytyykin. Teatteriliput on vaan aika kalliita ja herkemmin tulee mentyä elokuviin. Lukeminen on onneksi ilmaista.

Eilen oli enemmän tekemistä, aamulla lähdettiin heti aikasiin E.n kanssa hammaslääkäriin. Sillä oli aika oikomishoito arviointiin. Oikomishoitoa ehdotettiin aloitettavaksi jo pari vuotta sitten, mutta silloin ei motivaatio riittänyt ja päätettiin olla sitä aloittamatta. Nyt talvella hammaslääkäritarkastuksessa lääkäri ehdottin taas sitä oikomishoitoa ja käytiin nyt kuulostelemassa. Iso operaatio tuo olisi, kun pituuskasvu on jo hidastunut ja loppuukin varmasti nyt parin vuoden aikana viimeistään. Mun mielestä E.n purentavirhe on aika pieni, etuhampaat tulevat vähän alahampaita edemmäksi ja rakoa jää, mutta kannattaisihan se hoitaa kun mahdollisuus on. Mulla itselläni on tosi voimakas ristipurenta ja ylä- ja alahampaiden etupurennassa on ainakin kahden sentin väli. Niissä on peukalon mentävä väli, imin peukaloa niin kauan. Joskus parikymppisenä kävin oikomishoito konsultaatiossa yksityisellä, kunnallahan niitä ei tietenkään aikuisille enää tehdä. Mitään vaivaa tai kipua tuo väärä purenta ei aiheuta, mutta mielestäni hampaani ovat hirveän näköiset ja noin voimaks purentavirhe tekee minusta kummallisen näköisen enkä ikinä hymyile niin että hampaat näkyisivät. Oikomishoito tulisi niin kalliiksi, etten ole enää siihen ryhtymistä edes ajatellut. Muuttaisi aika paljon ulkonäköänikin, enkä tiedä, haluaisnko sitä, vaikka tätäkin hammasjärjestystä häpeilen. Puhumattakaan siitä, miten iso, työläs ja varmaan kivuliaskin operaattio tuo olisi. Joten antaa olla, ja toivon, ettei kipuja tai muita vaivoja tuosta tulisi, nyt vaiva on vaan kosmeettinen. Niin no E.lle nyt suunnitellaan hoidon aloittamista. Toukokuussa tehdään muotit ja otetaan röntgenkuvat ja elokuussa päätetään, mitä tehdään. Mun pitäisikin nyt vielä tänään soittaa kouluterveydenhoitajalle ja tilata pituuskasvukäyrät.

Eilen tuntui kuitenkin piristävän se, että oli pakko lähteä aikaisin aamulla liikkeelle vaikka kuinka ärsytti, väsytti, uuvutti ja olisi tehnyt mieli vetää peittoa korviin, vettä satoi. Mutta silti lähdin, kun pakko oli. Hammaslääkärin jälkeen käytiin Subissa kahvilla ja patongilla. Koulussa oli jo alkanut historian koetunti, eikä voinut sinne mennä kesken, joten odoteltiin että aika kuluisi siihen, että voisi mennä seuraavalle tunnille. Nähtiin siinä kauppakeskuksella J.n sisko (niiden vanhemmilla on ollut 70-luvun alusta perhekoti ja näitä sisaruksia riittää), puolitoista vuotias poikansa ja miehensä. Miehensä käy joka aamu hakemassa jostain päihdehoidosta korvaushoitoannoksensa ja hengailevat sitten tuolla kaupoilla. Aika surkeaa heillä kuuluu olevan, mulle tulee aina niin paha mieli. Lapsi on surullisen näköinen, äiti väsyneen ja masentuneen oloinen ja isä hoipertelee pitkin käytäviä. On parikymmentä vuotta käyttänyt kovia huumeita, ja kumma kyllä, on vielä hengissä, vaikka on vasta yhden kerran yrittänyt vierottautua niistä. Tällä hetkellä hoitoannos on vain yksi väärinkäytetty huume muiden joukossa. Suren aina kaikkien asioita, ja erityisesti siis kaikkien tuttujen ja lähipiiriin kuuluvien ihmisten asiota. On niin surullista nähdä, miten huonosti asiat monella on. Käytiin äidin ja pojan kanssa siinä kahvilla, ja taas mulla oli se hoitajarooli päällä; kyselen ja koitan sanoa jotain, mistä voisi olla jotain apua. Ja kuulen toinen toistaan surullisempaa kertomaa.

Yöllä olin raapinut käteeni ikävän havan ja siitä alkoi päivän mittaan nousemaan punainen viiva ylös käsivartta pitkin. Säihkähdin sitä vähän, kävin näyttämässä sitä apteekissa kun ajattelin että joku antibakteerinen voide voisi siihen auttaa. Apteekissa neuvottiin näyttämään sitä lääkärille, ettei pääsisi verenmyrkytystä tulemaan. Soitin heti ajanvaraukseen, parin tunnin päästä sieltä soitettiin takaisin, sain hoitajalle ajan tunnin päähän ja siitä ohjasi lääkärille, jolle pääsin ihan saman tien. Ihan erinomaista palvelua siis, vaikka vasta puoliltapäivin sinne soittelin. Lievä imusuonitulehdus siinä oli, mutta sain vaan antibioottivoidetta siihen. Laitoin sitä illan mitttaan pari kertaa ja sillä se punoitus jo lähti. Ehkä kuuria kannattaisi kuitenkin vielä jatkaa, vaikkei viivoja tai punoituksia enää näykään. Tuli vähän sellainen olo, että olin taas ylireagoinut oireeni ja ramppaan vähän joka vaivasta lääkärissä ihan kuin suuremmassakin hädässä. Tällainen  terveydenhuollon palveluja runsaasti käyttävä mieleneteryspotilas. Juu.

Silleen erikoista, että vaikka sairaudenhoitoa, hammaslääkärissä käymistä, päihdeperheen tapaamista, iltapäiväväsymystä, ja ainiin, äidin soittoa omista vaivoistaan illalla, sisältäneen päivän lopputulos oli se, että masennus helpotti eikä ahdistanut. Pitääkö mulla olla draamaa elämässä, että pysyn virkeänä? Kuulostaa oudolta. Ehkä siksi, etten ehdi niin omia murheitani vatvomaan? Ei kai omien ongelmien ja tuntemuksien liiallinen miettiminen ole sekään järkevää? Haluaisin silti päästä eroon siitä, että otan toisten murheita niin itseni päälle, niin kuin silloin hoitajana työssäni. Lapsena kotonani. Toisten ongelmat piirtyvät mieleeni ja vaivaavat siellä, en osaa suhtautua tuollaisiin elämän epäkohtiin ja kärsimyksiin olan kohautuksella. Olen liian empaattinen, en osa olla sellainen, niin kuin luulen monen olevan, että kun näkevät narkkarin, katsovat muualle ja tuntevat vaan voimakasta vastenmielisyyttä. Joku J.n töissä oli joskus sanonut että kaikki narkkarit pitäisi ampua.. Ja varmaan mielenterveyspotilaat, väärän väriset, eriuskoiset, köyhät, kipeät, työttömät ja muut valtaväestöstä poikkeavat varmaan myös. Miksi niin moni ajattelee niin rumasti? En voi ymmärtää, ja esimerkiksi rasismi ihmetyttää mua aina vaan. Mun maailmantuska pitää pintaansa, mutten pidä sitä masennuksen oireena vaan realisitisena olotilana ja ajatuksena ympäröivän maailman vinoutumiin.

Nyt lähden suoristelemaan oman olohuoneeni järjestystä ja antamaan pölykoirille kyytiä.

:)

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kevätangst

.. Eli narinaa viikonlopulta,

viikonloppuna tuli taas leikittyä kameralla ja kuvankäsittelyohjelmalla oikein urakalla ja laitoinpa nyt pari kasvokuvaa. Mitähän sekin tarkoittaa kun tykkän ottaa kuvia itsestäni niin paljon? Kamera laulaa satoja kuvia ja aina joku niistä läpäisee oman seulani ja säästän ne, mutta kuvia tule kymmeniä ja kymmeniä, suurin osa niistä päätyy roskakoriin. Voisi ajatella että mitä kameran tuhlaamista, kallis kamera mene vaan turhaan pilalle. Mutta kuvaan, kulukoon, sitten on saatava uusi jos hajoaa. Puolitoista vuotta Nikon on ollut käytösä ja tuhansia kuvia sillä on otettu. En muista mikä se arvioitu 'elinikä' tuolla kameralla on, mutta on se joitain kymmeniä tuhansia otoksia. Pari kolme vuotta se kestäisi tällä menolla. Välillä tulee taukoja, etten kuvaa ja kamera saa levätä, mutta nyt kuvaan. Ihan kiva tietty, että jokin onnistuu innostamaan edes vähän, mutta jotenkin tuntuu niin turhalta tämäkin. Aina uudestaan ja uudestaan ajattelen että mitä järkeä tässäkin nyt on? Mutta sitkeästi pidän tästä kiinni. Mukava se on sitten vanhana muistella mitä on tullut tehtyä milloinkin ja miltä sitä on näyttänyt milloinkin. Pidän näitä molempia blogeja päiväkirjana, koitan joka päivä laittaa jotain merkkiä kyseistä päivästä, ei niitä muuten muista, mitä on tehnyt tai ajatellut. Ajatuksia etenkin kuitenkin on niin paljon. Kipeitä enimmäkseen, mutta kai ne purkautuvat tässä kirjoittaessa, ainakin jonkun verran. Kuvatessakin. Mene ja tiedä. Pelottavalta tuntuu ajatus siitä, etten kirjoittaisi.. Ja siitä nyt tunnun jauhavan ihan yhtenään.



Nyt on maanantaiaamupäivä. Aamulla taas tuntui tuttuun tapaan siltä, että ihan turhaan heräsin ja nousin ylös, sama olisi mennä takaisin nukkumaan ja nukkua koko päivä, kuluisipa aika nopeammin, päivän tyhjät tunnit. Aina valitan aamulla J.lle kuinka mun elämä on kurjaa ja turhaa, ilotonta ja ankeaa. Niinhän se on, ja J. myönsi, että olisi varmaan hänestäkin rankkaa, jos olisi työttömänä (paitsi että mä en ole työttömänä) ja kaiket päivät vaan yksin kotona. Silti tuntuu, tai ehkä juuri sen takia, että on aina mielissään kun pääsee aamulla lähtemään töihin, vetää takin niskan, ottaa läppärin kainaloon ja starttaa auton. Pääsisinpä minäkin, jonnekin. Olen aina kuvitellut että kaikki ihmiset valittavat sunnuntaina, tai ainakin maanantaiaamuna, viikonlopun loppumista ja uuden pitkän kiireisen työviikon aloittamista. J. ei ole koskaan valittanut, ei ikinä. Minusta se on omituista? Eikä ole koskaan sairaslomalla, ei nytkään, vaikka on flunssainen ja kurkkukivussa. Töihin menee vaikka pää kainalossa. Ankelta tuntuu aina jäädä kotiin kun muut lähtevät. Ankea olo mulla on kyllä koko ajan, ei se juuri ulkoisten asioiden tai olosuhteiden mukaan muutu. Ei voi osoittaa mitään tiettyä syytä, miksi masentaisi, se on vaan pysyvä olotila, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Se olisikin helppoa, jos masetunut mieliala johtuisi jostain yksittäisestä asiasta, jonka voisi korjata, tai olisi edes mahdollista korjata. Silloin ei ehkä olisikaan kyse sairaudesta, vaan tavallisesta masennuksen tunteesta. Kaikkihan nyt joskus ovat masentuneita, sitä on tässä vuosien mittaan saanut kuulla eräänkin kerran. Tietäisivätpä vaan. Ärsyttää, kun ihmiset jotka eivät asiasta mitään tiedä, kuvittelevat aina asian parhaiten tietävän.

Viikonloppu oli aika menettelevä. Perjantai-iltana J. oli siellä metsäreissulla, kuusi tuntia viihtyi siellä, olivat etsineet ryteiköstä kaatuneita puita ja oksia ja olivat sahanneet niistä sopivia halkoja ja tekivät grillipaikalle tulen. Grillailivat ja istuivat tulen äärellä, söivät, joivat, juttelivat, kuuntelivat musiikkia. Kahden aikaan yöllä J. tuli kotiin, olin nukahtanut pari tuntia aikaisemmin, mutta heräsin kun tuli. Olen tosi herkkäuninen aina, mutta erityisesti silloin, kun nukun yksin ja tiedän J.n tulevan jossain vaiheessa yöllä kotiin, ja aina herään siihen. Tuli mun viereen nukkumaan, nukahti heti, savun hajuisena ja alkoi kuorsaamaan oikein kunnolla. Mä en saanut enää unta kun olin kesken unieni herännyt ja hermostuin sitten siitä. Ajoin J.n sohvalle nukkumaan, kuorsasi sielläkin niin kovaa että heräsin taas siihenkin. Kävin tönimässä sitä ja lopulta hermostuin kun olin samaa rituaalia toistanut muutaman kerran. Sänkyyn, silmät kiinni, unta yrittämään ja kamalaan kuorsaukseen havahtumista. Miksi pitää olla niin häiriöherkkä? Se on niin rasittavaa, ehkä kaikista ärsyttävinä tässä koko tilassani. Pari tuntia siinä meni samaan rataan. Hermostuin niin paljon, etten antanut J.nkaan nukkua, ravasin monta kertaa olohuoneeseen laittamaan valoja päälle, ettei saanut nukuttua, kun en minäkään nukkunut. Sammutti valot, ja taas mä tulin laittamaan ne päälle.. Itkin ja raivosin että haluan erota ja kadun sitä päivää, kun mentiin yhteen. Mun sairaus ja kaikki kurjuus on vaan J.n syytä, ynnä muuta yhtä rakentavaa ja aikuismaista käytöstä. Lopulta J. meni alakertaan nukkumaan, keittiön lattialle :/ Olin edelleen hysteerinen, itkin, enkä saanut siihen mitään vastakaikua. J. vaan yritti nukkua, eikä ollut huomaavinaankaan mua. Mua loukkaa tuo käytös aina vaan yhtä paljon. Tuntuu tosi ikävältä ja pahalta. Turvauduin muun tuen puutteessa rauhoittaviin lääkkeisiin ja hetken kuluttua sain onneksi unta. Vastaavissa tilanteissa olen saanut ennen muinoin oikein kovia raivokohtauksia ja silloin olen ollut kaikista aggressiivisimmillani. Nykyisin osaan pitää niihin aikoihin verrattuna itseni kasassa paremmin. En ole fyysisesti aggressiivinen.

Lauantaina herättiin taas vähän liian myöhään, muttei kovin pahasti. Syötiin aamupalaa ja E. lähti aika nopeasti tapaamaan kaveriaan ja olikin kyläilemässä koko päivän. Ihan kiva niin, yleensä aina on yksin ja kärsii kaveripulaa, koulussa kavereita onneksi on, mutta vapaalla ei niinkään. Tuo yksi tyttö onneksi on. Seurustelivat vuosi sitten, mutta nyt ovat kavereita, parempi niin. Me lähdettiin J.n kanssa ulkoilemaan, ajeltiin keskustaan ja käytiin kävelyllä Kaivarissa ja Eirassa. Uunisaareen pääsi nyt siltaa pitin Kaivopuiston rannasta (ennen ei ole kai päässyt tai sitten en ole siltaa huomannut?) ja käytiin siellä kävelemässä ja ihailemassa ihania maisemia. Merelle näkyi sieltä hienosti ja maisemat oli komeat, kimmeltävät, kuvia tuli otettua paljon. Kaikki kahvilat terasseineen pitkin rantaa ja Uunisaaressa olivat ja niin täynnä, ettei mahduttu sekaan (ja inhoan sellaisia ihmisiä, mitä siellä Eirassa ja Kaivarissa enimmäkseen esiintyy) ja otettiin jäätelöt kioskilta. Parempi vaihtoehto.

Illalla taa skitsoilin kotona. E. oli onneksi siellä kaverilaan, niin sen ei tarvinnut todistaa mun itsemurhauhkauksia, itkua ja riekkumista.. J. nukkuin päiväunia ja mä koin sen niin, ettei halunnut olla mun seurassa ja siitäkin sain sitten vettä myllyyni ja olin ihan poissa tolaltani. Mä olen ihan mahdoton, ihan kamala, mutten mä voi sille mitään. Tämä kevät on ollut todella vaikea ja kamala. Ei voi kyllä muuta sanoa. Olen ihan raitelitani, kaikin puolin. En oikein jaksaisi, mutta katsottava se on kai tämäkin. Luulen, että lähestyvä terapian alkaminen laittaa päätä koetukselle ja putki kiristyy ympärillä. Toivottavasti se pysyy näin siedettävällä tasolla. Mielestäni mulla on melko hyvä ahdistuksensietokyky, tai sitten olen vaan liian jääräpäinen ja lyön vaan päätäni seinän yhä uudestaan ja uudestaan ja teen oman elämäni lisäksi muidenkin olon huonoksi ja ahdistuneeksi. Tiedän mistä lauantai-iltainen ahdistus tuli. Se, että J. nukkui ja on muutenkin paljon poissa ihan fyysisesti ja henkisesti kotona ollessaan ja se tuntuu vielä pahemmalta. Tuntuu vaikealta olla yhdessä yksin. Yksin yksin se on jotenkin helpompaa. Silloin on tunne, että asiat voisivat olla paremmin. Tssä olen nyt siinä  elämässä, missä kuvittelen, ettei tämän parempaa voisi olla. En näe mitään parempaa, kaikki vaan mustuu mielessä. Tuollaisen henkisen hylkäämisen yhdistän minnepä muualle kuin sinne lapsuuteen;  silloin koin olevani ylimääräinen riippakivi jota siirreltiin aina paikasta toiseen, äidille, isälle, mummolle. Tunsin olevani rangaistuspalkinto, jota jokainen joutui hetken kerrallaan jaksavan, kun pakko oli. Sellainen olen edelleen omassa mielessäni.

Eilen sunnuntaina ulkoiltiin koko perheen voimin Seurasaaressa, H. oli myös mukana ja oli kiva olla kaikki yhdesä, perhe koossa. On alkanut nyt viimeaikoina viihtymään enemmän meidän seurassa, vaikka on omillaan asunut jo pari kolme vuotta, on nyt tavallaan tullut takaisin. Haluaa tehdä asioita yhdessä ja olla mukana meidän menoissa. Tuntuu kovin tarvitsevalta, itseluottamus on hirveän huono ja on kovin epävarma ja hiljainen. Pitää itseään huonona, rumana ja on alkanut puhumaan laihduttamisesta. Vaikka on jo valmiiksi alipainoinen.. Mulle tulee usein paha mieli kun ollaan yhdesä. Mun mieleen muistuu asioita niiltä ajoilta kun oli vielä lapsi ja pieni. En oikein pysty niitä aikoja ajattelemaan ilman kovaa ahdistusta. Tuntuu surulliselta miten vaikeaa H.lla on aina ollut. On nähnyt kaksi äitiä pahoinpitelevää miestä, kaksi eroa, äidin vaihtuvia miehiä ja kaikkea sitä epätasapainoa ja kaaosta mitä on aikoinaan ollut. Olen huomannut yrittäväni sulkea niitä menneitä asioita mielestäni, muistan ne, mutta yritän olla ajattelematta niitä. Mutta varmasti jotain hyvääkin, en usko että meillä olisi muuten niin läheiset välit H.n kanssa. Tai sitten odottaa jotain mitä vaille on aikaisemmin jäänyt. En tiedä, miten osaan sitä voimaa tytölleni antaa nyt. On kuin kopio minusta, ja sitä on vaikea nähdä. Omasta äidistäni tuntuu varmaan samalta?

Sellaisia mietteitä tänäaamu päivänä. Olen tänään kirjoittanut yhden paperikirjeen monen viikon tauon jälkeen. Välillä ajattelin että lopetan koko homman ja näin kirjekavereiden kirjeiden rivien välissä kritiikkiä itseäni kohtaan ja loukkaannuin vähän joka lauseesta. Ajattelin muiden ajattelevan pahaa minusta. Nyt olen siitä ajatuksesta päässyt vähän yli ja aamulla kirjoittaminen taas kiinnosti vähän. Vähän olen siivonnut, laittanut pesukoneen päälle ja viikannut puhtaita vaatteita kaappeihin. Kodinhoitaja olo. Mitään en ole vielä saanut syötyä. Ei ole yhtään nälkä, eikä tee mieli mitään. Ehkä pitäisi kohta yrittää laittaa jotain suuhunsa. Ulkona on lämmin ja aurinkoinen sää, mutta luulen, etten saa itseäni nyt liikkeelle ja ulkoilemaan. Nyt on kolmas viikko kun en ole pieniä kävelylenkkejä kummempaa liikuntaa harrastanut ja siitäkin helposti soimaan itseäni enkä osaa päättää menenkö jumppaan vai en. Luulen etten mene.

Mutta nyt päätän tämän tähän ja menen tekemään jotain muuta, siirryn johonkin muuhun.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Pimeä ilta

Perjantai-ilta ja olen yksin kotona. Yleensä näin on vaan päivällä, mutta nyt myös illalla. Vaihtelua tämäkin. Koko päivä yksin. Vitsi mä olen tänään niin surkeana, mulla on niin tympeän tyhjä ja vaisu olo. Olen kuin yksinäinen vanhus, joka raahustaa kotona yksin ja katselee ulos ikkunasta, siellä se elämä menee. Vankina kotona, vaikka ovi on auki. Olen itse niin jumissa, etten jaksa enkä halua mitään. Ei kiinnosta, ärsyttää. Väsyttää, painaa ja puristaa. Tänään tuntui, kuin jotain painavaa istuisi mun hartioiden päällä ja joudun sitä taakaa kantamaan mukanani koko ajan ja joka paikkaan. Voisinpa heittää se pois ja juosta vaan karkuun. Olla keveämpi, huolettomampi. Mutta näin on nyt. En hyväksy enkä kestä, mutta pakko tämä on jaksaa ja katsoa. Uskon kuitenkin jollain tasolla, ettei tämä olotila ole pysyvä. Jossain on ehkä valoa tunnelin päässä. Heikosti, niin että voin vain epämääräisesti aistia sen olevan jossain. En uskalla ajatella, että näin olisi aina. Suurimman osan ajasta näen tulevaisuuden vaan pelottavana, toivottomana ja synkkänä, ja kuvittelen sen olevan vaan realistista ajattelua; näin se on, pysyy ja jatkuu. Minä ymmärrän oikein elämän raadollisuuden enkä rakentele mitään pilvilinnoja. Alas sieltä vaan tulisin. Surkeus vaan kerääntyy, eikä mulle ole mitään hyvää luvassa. Vanhenen, tulen koko ajan sairaammaksi, köyhdyn (tästä ei voi kyllä paljoa köyhtyä), jään yksin ja elän näin eläkeläisenä elämäni loppuun asti. Nelikymppisestä. Ajatus on todella pelottava, kamala, tukahdutttava ja painajaismainen. Näinkö mä nyt elän loppuelämäni? Näin, että mun oma mieli mustaa kaiken minkä ei välttämättä tarvitsisi olla niin synkkää. Oma mieli tekee elämästä vaikean.

Olen vaan kotona, käyn kaupassa, labrassa. Väsyn niistä niin, että lepäilen vuoteessa suurimman osan päivästä. Otan kirjan käteen ja luen hetken, nukahdan pian. Käyn koneella facebookissa, sähköposteilla vaan huomatakseni ettei siellä kukaan mua kaipaa. Tämä blogi on onneksi poikkeus, on ollut ihanaa saada täällä kommentteja ja kuulla, että ihmiset lukevat näitä mun kirjoituksiani ja pitävät näistä. Olen saanut mahtavaa kannustusta ja kauniita sanoja. Kiitos niistä, merkitsevät mulle todella paljon. Iloitsin niistä yhtä paljon joka kerta. Kirjoittaminen ja kuvat kaikissa muodoissaan, ovat mulle niitä henkireikiä, ainut asia mikä mua jaksaa vieläkin, tässä kaikkein ankeimmassa olossa, kiinnostaa. Nämä ovat varmaan niitä valonpilkahduksia ja helmiä mudassa (mistähän tuo tuli:), kirjoittaminen ja palaute, mitä siitä saan. Koko ajan kuitenkin mitätöin itseäni ja sitä mitä teen, tätä kirjoittamistakin. Haukun ja väheksyn, häpeilenkin kirjoituksiani. Mutta kirjoitan silti, vaikka vaan muutaman rivin, mutten halua luopua tästä. Luen ja kirjoitan. Siinä ne mitä jaksan tehdä. Aika paljon sekin!

Tänäaamuna raahauduin sinne labraan vaikekn olisi jaksanutkaan. Olin kiukkuinen heti kun sain aamulla silmäni auki ja aloin kiukuttelemaan J.lle kuin pikkulasi, että en varmaan lähde minnekään labraan, en jaksa kävellä tai laittaa itseäni valmiiksi, käydä suihkussa ja pukea. Olin niin vihainen että oli tekemistä etten oikeasti alkanut täällä paukkaamaan ja rähjäämään. Kiukuttelin että olen niin kamalan näköinen etten kehtaa mennä minnekään ihmisten ilmoille, ihmiset katsovat. Olin aika raiteiltani. Noin pienestä asiasta? Minkä pitäisi sujua tosta vaan, senkun menee ja tekee. Mitätön pikku juttu. Mulla ei ole edes piikkikammoa, minkä takia välttelisin labrakokeiden ottoa, eikä mitään muitakaan hoitajiin, lääkäreihin tai sairauksien hoitamiseen liittyvää ahdistusta. En vaan olisi jaksanut enkä välittänyt lähteä. Sain silti mentyä. Melkein tunnin sain jonottaa odotushuoneessa, mutta menihän sekin. Kävin vielä kaupassa ja sieltä sitten pikaisesti kotiin ja päiväunille. Olinhan jo pari tuntia ollut liikkeellä. Stressaan kaikkea ihan liikaa, tuolla kulkemista. Hikoilen herkästi ja tuntuu nololta huomata se, että olo tulee tukalammaksi, lämpenee ja tulee niljakas olo. Nolottaa ja hävettää että muutkin huomaavat sen ja sitten tunnen muutenkin lisäntyvää epävarmuutta, mietin näytänkö jotenkin omituiselta, olenko jännittyneen, hermostuneen, voipuneen, pelästyneen tai masentuneen näköinen. Huomaako musta päällepäin, että tossa menee tollanen mielenterveysreppana. Ja sitten tulee olo, että haluan äkkiä kotiin, pois ihmisten silmien alta. Taitaa olla aika pitkä matka siihen, että voin edes kuvitella osallistuvani jotenkin aktiivisesti maailmanmenoon tai olla edes vähäisessä määrin sosiaalinen.

Masennus tuntuu tosiaan ottanen taas aika hyvin niskaotetta. Kokoajan mulla on mieliala masentunut, masennuksen aste vaan vaihtelee, enkä ole aina näin vetämättömissä. Tämä fyysisten voimien katoaminen on pelottavaa ja lamauttavaa, mutta yritän vaan olla ja levätä, uskon että tämä menee kuitenkin ohi jossain vaiheessa. Pakkohan sen on mennä. Mieleltän en ole onneksi kokonaan sammunut, kiitos taas tämän kirjoitusintohimon. Mulla nämä mielialanvaihtelut on niin voimakkaasti fyysisiä tuntemuksia, että välillä mun on jopa vaikea uskoa, että olenko oikeasti sairas mieleltäni. Nyt on hetkittäin tullut ajatus, että syönkö noita kamalia lääkkeen myrkkyjä ihan turhaan, jos ne vaan huonontavat mun vointia? Tällä hetkellä on vaikea nähdä mitään hyötyä niistä. Ei mun olo niistä helpotu. Silti en uskaltaisi niitä pois jättää. Ainut muutos minkä olen huomannut, ja J. on huomannut, etten ole enää aggressiivinen. Ennen sain kovia raivokohtauksia, riehuin täällä ihan kunnolla, heittelin tavaroita ja kävin J.n kimppuun ja rikoin sen tavaroita. Niistä ajoista olen onneksi parantunut, enää ei tule sellaista raivontunnetta mikä purkautuu noin pahasti. Joten pakkohan se on uskoa ja lääkkeet syödä. Viimeisimmät raivokohtaukset olivat puolitoista vuotta sitten kun jätin lääkkeet ominpäin pois. Enää en jätä. Mikää fyysinen sairaus ei tällaista käyttäytymistä aiheuttaisi. Mutta niinhän se menee, terve keho terveessä mielessä, ja tällä hetkellä toisin päin. Mieleltän en koe olevani kokonaan sammunut, kiitos taas tämän kirjoitusintohimon. Viimeviikkoinen kiihko kaiken maailman asioihin on onneksi laantunut, en jaksa stressata sellaisista asioista, mille en mitään voi. Suojelen itseäni turhilta murheilta enkä kaipaa nyt mitään huonoja uutisia tai negatviivista kuormaa ulkopuolelta. Tiedän niiden tuolla olevan, mutta tapahtuvat ilman minuakin, enkä jaksa niihin osallistua. Suojeleva haluttomuus.

Nyt en ole enää yksin kotona, E. tuli kaverin luota, söi, juteltiin. J. on vielä metsäretkellä mun siskon miehen kanssa. Tekevtä nuotion, grillaavat ja juovat varmaan olutta ja juttelevat miesten juttuja. J ei olisi halunnut jättää mua yksin kotiin kun olen tänään ollut niin huonona, mutta sanoin että menee vaan, pitää sillä olla jotain omaakin elämää ja ihan hyvää tekee varmasti sille.. Eikä muakaan oikeastaan haittaa olla nyt illalla yksikseni. Saan möllöttää hiljaa itsekseni. Nyt olen kirjoittanut aika kauan ja kohta lähden sänkyyn lukemaan. Hyvää yötä.



torstai 18. huhtikuuta 2013

sataa sataa ropisee

Heips,

päivät menee jotenkin kamalan nopeasti.. Tai ainakin jälkeenpäin tuntuu siltä. Joskus, tai aika useinkin, aamulla herätessä tuntuu että miten taas jaksaa tämänkin päivän, mutta niin ne vaan vilahtaa. Tai raahustaa. Eilen en kirjoittanut ollenkaan ja tiistaina laitoin vaan tuon lausunnon-kuvan tänne. En tiedä, oliko järin viisasta sitä tänne työntää, mutta olkoon nyt siinä. Henkilötiedot, nimet ja muut tunnistukset tietenkin poistin, mutta silti. Onhan siinä aika lailla henkilökohtaista dataa minusta ja jopa lähisuvusta. Mutta olkoon nyt vaan. Olen näistä asioista muutenkin puhunut, melko julkisestikin, ryhmissä ja olen ihan omalla facebook-sivulla ns. julkibipo. En todellakaan häpeile tai piilottele itseäni, vaikken tosin itseäni sairauden kautta määrittele, en pidä itseäni bipona vaan bipo on osa minua. Se ikävä ominaisuus, sairaus, jonka kanssa saa välilä painia liikaa, ottaa erä ja pinnistellä uudestaan ja uudestaan pinnalle. Minä voitan. Yleensä. Tai en, jos ajatellaan, ettei tämä sairaus ei ikinä parane. Voi sanoa, että tämä sairaus johtaa kuolemaan varmemmin kuin mikään muu sairaus, sairaus pysyy ja kuolema on jossain vaiheessa väistämättömästi edessä. Mutta ei, en ole aikeissa sitä ominpäin jouduttaa. Sen verran jääräpäinen olen. Enkä halua kuolla, aina vaan en jaksaisi elää (suora lainaus kirjan nimestä, jonka luin kaksi vuotta sitten keväällä kun sairastuin ja sain bipodiagnoosin). Uskon, että jonkinlaiseen suvantovaiheeseen on mahdollista joskus päästä. Yritän uskoa. Aina ei usko jaksa riittää.

Usein tämä elämä on painimista haluamisen ja haluttomuuden kaikeen kanssa. En ole oikeastaan ikinä ajatellut että luovuttaisin. Mitä luovuttaisin? Minne, kenelle? En mä uskaltaisi ikinä tehdä itselleni mitään pahaa, enkä haluaisi kuolla. Välillä tuntuu kuitenkin ettei mulla mitään elämää olekaan. Aamuisin on taas ollut muutaman päivän se kamala raskas ahdistuksen tunne läsnä. Tuntuu raa'alta painiottelulta vääntäytyä ylös sängystä uuteen päivään. Kova ahdistus tuntuu ihan fyysisenä kipuna ja raskaana olona, kuin jotkut voimat vetäisi mua alaspäin ja pinnalla, jalkeilla ja toimeliaana pysyminen on ihan työn takana. Olen ollut nyt tosi väsynyt. Viime viikolla pörräsin menemään, tai en fyysisesti kauheesti mihinkään mennyt silloinkaan, mutta sisäinen hyrinä oli aikamoinen, sydän mylläsi epärytmissä levottomana ja niin käyttäydyin muutenkin, en osannut olla paikallani, vaan koko ajan piti olla jotain hääräämässä. Enkä silti saanut energiaa purettua mihinkään järkevään. Hermostuin liikaa, eikä keskittymiskykyä juuri ollut. Olen silti pystynyt koko ajan lukemaan, kirjoitamaan ja valokuvaamaan, eli jotain järjellistäkin elämää onneksi mahtuu mukaan pieninä annoksina.

Tällä viikolla on vähän toinen ääni kellossa. Olen niin väsynyt, kroppa tuntuu aamuisin usein siltä, kuin olisin tehnyt edellisenä päivänä vähintään neljän tunnin treenin salilla, lihakset on maitohapoilla, portaiden kulkeminen ja vaatteiden päälle saaminenkin käy työstä. Joka päivä en ole päässyt edes ovesta ulos. En vaan välitä lähteä minnekään. Jos olen edellisenä päivänä ollut jossain, jollain pakollisella menolla, psykpolilla tai apteekissa, ajattelen seuraavana, ettei mun tänään tarvii kun olin eilen niin ahkera. Olen nukkunut paljon, ainakin yhdet päiväunet ja yölläkin ihan riittävästi. Parina aamuna tällä viikolla olen jäänyt nukkumaan kun nuo ovat lähteneet kouluun ja töihin, ja olen noussut vasta puoliltapäivin. Tuollaista tapahtuu aika harvoin, olen siitä koittanut pitää kiinni, muttei sekään aina onnistu. Mun uni-valverytmi ei ole mikään tasaisin mahdollinen, sitä ei voi mitenkään ennakoida, välillä nukun hyvin ja välillä taas en sitten millään ja joudun tainnuttamaan itseni rauhoittavilla. Aika harvoin tarviin lääkkeitä nukkumiseen. Tai sitten sinnittelen liikaa ilman ja olen pakahtumaisillani uupumukseen jatkuvasti.

Liikuntaa en ole harrastanut nyt yhtään kahteen viikkoon. Inhottaa, mutten vaan jaksa. Tuntuu ihan ylivoimaiselta ja vastenmieliseltä. Hyvä kun jaksan pystyssä olla ja kävellä huoneesta toiseen; syömään, sohvalle, sänkyyn, vessaan.. Tuntuu ällöttävältä, läskiltä, lysähtäneeltä ja plösähtäneeltä kaikin puolin. Tänäaamuna kävin vaa'alla pitkästä aikaa (no, ehkä viikkoon..) ja paino oli noussut kilolla siitä mitä se yleensä on. Hyi. Mutta ei ihme, olen joka päivä syönyt jotain hyvää, makeaa, suklaata, keksejä, jäätelöä. Ei päivää ilman herkkuja. Ruoka ei niin maistu, mutta herkut kylläkin. Ihan mahtava homma. Tänään päätin ettei sama meno voi jatkua, enkä tänään ole syönyt mitään herkkuja, enkä syö. Muistin tänään ottaa pitkästä aikaa vitamiinit; rautaa, monivitamiinia, d-vitamiinia, kalaöljyä ja piimaxia (vai mitä se hiusvitamiin on?). Puutostilat varmasti vaivaavat ja pitäisi kyllä ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota tuohon kunnolliseen syömiseen. Ei vaan tee mieli, ei ole nälkä ja jotenkin syöminen vaan unohtuu, jää. Sama vika niin väsyneenä kuin ylivireisenäkin. Anemiakin varmaan taas vaivaa, rauta-arvot tippuu yleensä aina alle sen suositusrajan ja rautatabletteja syömällä sain sen nousemaan juuri sen rajan tietämiin. Tällä viikolla mun on joka päivä pitänyt mennä aamulla labraan, mutta enpä ole sanaut menytä. Maanantaina ajattelin ettei tänään voi mennä kun siellä on silloin kaikista eniten jonottajia, tiistaina en voinut mennä kun mulla oli aika psykpolille, keskivikkona en jaksanut kun olin edellisenä päivänä ollut ahkera ja piti käydä hakemassa Kelata terapiatukihakemuspaperit ja apteekissa, kun lääkkeet olivat loppuneet (sitäkin menemistä olin muutaman kerran siirtänyt). Tänään torstaina en jaksanut mennä labraan kun aamulla satoi vettä ja väsytti eilispäivä. Mutta huomenna menen. Nämä on niitä labroja mitä lääkäri viime viikolla määräsi kun kävin niiden sydäntuntemusten ja -rytmihäiriöiden takia terveyskeskuksessa. Olen ajatellut, että tuskin mulla mitään on, kun ei tunnu mitenkään omituiselta. Eipä, paljon väsyneempi ei voisi varmaan olla. Mutta varmaan tämä liittyy enemmän tähän perussairauteen, kuin mihinkään veriarvoihin. Tai jotain.

Kuntoliikuntaa en ole tällä, enkä viime, viikolla jaksanut harrastaa, mutta tänään aamupäivällä pakottauduin ulos. Oli oikeasti raahattava itsensä liikkeelle ja ulos. Aurinko näyttäytyi vähän ja lähdin kameraa ulkoiluttamaan. Tein ihan pienen kävelylenkin ja puikkelehdin etsien kivoja kuvauspaikkoja, kuljeskelin kallioilla ja merenrannassa. Kuvausseikkailun jälkeen kävin läheisessä rantakahvilassa. Just tarkeni istua siinä ulkona, sormet oli ihan jäässä kun en ollut tajunnut ottaa sormikkaita mukaan.Otin lohipiirakkaa ja kahvit join. Ihan virkistävää, tai jos ei, niin ainakin tuntui ihan kivalta että sai edes jotain tehtyä. Tulin kaupan kautta kotiin ja sen jälkeen olenkin ollut koneella enemmän tai vähemmän. Mulla on paha tapa jäädä tänne roikkumaan, vaikken mitään järkevää tekisikään. Pitäisi pitää piilottaa kone ja pitää välillä kokonaan nettilakkoa.
Tänään sain luettua Torsti Lehtisen Kutsumushuora-kirjan loppuu ja siitä Karin Fossumin Murtumasta olen lukenut jo puolet. Ihanaa että jaksan lukea ja kirjoittaa! En ole ehkä ihan toivoton tapaus.

Lähden tästä kohta iltapalan laittoon. J kuulustelee E.ltä enkun sanoja, sillä on huomenna koe. Nyt sillä on hirveä koesuma ja kaksi isoa projektiakin on tekeillä. Koitan parhaani mukaan auttaa ja muistutella ja sen mitä vaan osaan ja pystyn. Usein huomaan olevai paljon hölmömpi, mun yleistieto ei ole kovin kummoinen, mutta teen sen minkä osaan. Huolehdin.


tiistai 16. huhtikuuta 2013

Lausunto :)


Tänään tuli kauan odotettu lausunto psykoterapiaa varten. Vihdoin asiat edistyvät johonkin päin. Toivottavasti päätös Kelalta terapiatukeen tulisi pian. Samalla sain kuntoutustukipäätöksen vuodeksi.
Virallinen diagnoosi seisoo nyt kahden vuoden (lääkärin) miettimisen jälkeen todistuksissa; F31.6 Kaksisuuntainen mielialahäiriö, sekamuotoinen jakso.. Taitaa olla siis pahinta laatua..?

"Potilaalla on aikaisemmin ollut vähintään yksi hypomaaninen, maaninen, masennus- tai sekamuotoinen jakso ja ajankohtaisesti esiintyy maanisia ja masennuksen oireita joko sekaisin tai nopeasti vaihdellen. Nopeasti vaihtelevia mielialoja kutsutaan joskus myös nimellä "rapid cycling"-muotoisena taudinkuvana.
Sekamuotoinen jakso

Kenties kaikkein lamauttavimpia sairauden vaiheita ovat ne, joihin kuuluu sekä manian että depression oireita, samanaikaisesti tai useaan kertaan saman päivän aikana vaihdellen. Potilas on kiihkeä tai levoton niin kuin maanisessa vaiheessa, mutta samalla myös ärtyisä ja masentunut, sen sijaan, että tuntisi olevansa "maailman huipulla". Erityisesti sekamuotoiseen jaksoon liittyy itsemurhariskin lisääntyminen"

Tässä tämän päivän kuulumisia tiivistetysti. Kävin psykpolilla hoitajakäynnillä ja sain kuin sainkin B-lausunnon psykoterapiatuen hakemeista varten. Kivaa kun asiat etenee. Seuraavaksi, huomenna toivottavasti, käyn täyttämässä Kelalle omahakemuksen ja sitten odotellaan. Kelan käsittelyn ei kuulemma pitäisi kestää kovin kauan. Pari pientä virhettä noissa on; mun lapset eivät ole syntyneet samana vuonna eikä terapiassa ollut tarkoitus käydä kerran viikossa vaan kahdesti, mutta soitin jo muutokset ja sain lääkärin kiinni hoitajan kautta.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Maanantaiaamun tyhjyys

Heips,

on taas maanantai-aamupäivä ja vahvasti taas sellainen olo, että mitä ihmettä tässä taas tekisi, miten saisi päivän kulumaan, jaksaisi pysytellä pois sängystä, olla hereillä koko pitkän päivän. Olo on aika raskas, sellainen että tekisi mieli mennä just takas hämärään lämpimään pehmään peiton alle. Kiristää ja tuntuu ihan turhalta käpötellä täällä. Koti on taas ihan tyhjä ja hiljainen, eikä mun tee yhtään mieli lähteä minnekään ulkomaailmaan. En mä jaksa. Tuntuu raskaalta lähteä, enkä osaa edes päättää mitä tekisin. Vaihtoehtojakaan ei pahemmin kyllä ole. Ei huvita. Ulkomaailma ei kauheasti kiinnosta mua ja elämä on kaventunut kyllä tosi paljon, tähän kilometrin parin säteelle kotoa; käyn kaupassa, lenkillä (kerran viime viikolla), salilla (en kertaakaan viime viikolla).. Enkä sit paljon muualla. Kerran kuukaudessa kauempana hoitajalla ja pian siellä terapiassa kauempana, toivottavasi. (siis yksin, J.n kanssa teen kyllä muutakin ja käyn pidemmällä) Aika tyhjää, mutta kummasti elämän saa menemään näinkin. Eilen illalla ajattelin, että taas on yksi päivä kulunut elämästä mitä ei ikinä enää takaisin saa, aika kuluu kellosta ja näin mä elämääni kulutan. Tekemättä yhtään mitään. Virran vietävänä vaan ihan tyhjänä. Mitä tuhlausta, mutta kun ei vaan jaksa. Eikä kuulu minnekään.

Tänäaamuna sain nukkua pitkään. Yleensä herään aina siihen kun E. ja J. heräilevät ja lähteävät, mutta tänään en. Heräsin vasta vähän ennen yhtätoista, J soitti, muuten olisin varmaan nukkunut pidempäänkin, niin hyvin sain kuitenkin nukuttua. Ihan kiva oli nukkua pitkään, olo ei ollut ihan niin hermostunut jä ärsyttävä, kuin jos herään aamulla siihen kamalaan aamukiirerumbaan, mikä täällä aina käy. Mihin mun ei tarvii osallistua, mutta sitä stressiä silti siitä otan, enemmän varmaan kuin itse lähtijät. Kumma juttu? Ajattelen, että mun pitää huolehtia kaikesta, olla hoputtamassa ja muistuttelemassa, niin kuin olisin itsekin lähdössä, ja sitten jään kuitenkin yksin. Tyhjään kotiin. Usein se tuntuu pahalta, vaikken haluaisikaan lähteä, mutta ehkä haluaisin haluta? Muistuu mieleen ne aamut kun vielä lähdin töihin, loppuaikoina niin kovan ahdistuksen, stressin, pelon ja itkun kanssa, että ihmettelen, että edes joskus jaksoin lähteä, suuren osan ajasta olin loppuaikoinakin jo pois, sairaslomilla milloin mistäkin syystä. Venytin sitä loppua liian kauan, paljon aikaisemmin olisi pitänyt ymmärtää lopettaa. Väsyin niin pahasti, etten ole siitä vieläkään toipunut. Mutta nyt ei enää tarvii, saa nähdä tarviiko enää ikinä? En haluaisi. Viime viikolla sain muuten Kevalta kuntoutustukipäätöksen, vuodeksi tällä kertaa. Helpotus! Tulee olemaan jo kolmas vuosi pois työelämästä, syrjäytyneenä. En usko että minusta enää ikinä tulisi kokopäivätyötä jaksava 'kunnon kansalainen', mutta en mä välitä. Voi muutenkin elää. Keksisi vaan miten.

Nyt juon kaikessa rauhassa aamukahvia, kello on kohta puoli kaksitoista ja istuskelen tässä keittiönpöydän äärellä. Ennen pidin konetta aina olohuoneen pöydällä, istuin sohvalla ja olin koneen ääressä selkä mutkalla ja kaula kenossa tai istuin kone sylissä. Tässä keittiön ison pöydän äärellä on paljon mukavampi kirjoittaa. Kahvi maistuu hyvältä eikä tee enää niitä rytmihäiriöitä. Eilen join jopa illalla kahvia, eikä se haitannut mitenkään yöunia. Vaihtelevaa. Mutta onneksi ei ole niitä muljahduksia nyt ollut, vaikken niihin mitään lääkettä saanutkaan. Mitä lie stressiä, mihin auttoi jo se, kun kävin (hyvän!) terveyskeskuslääkärin tarkastuksessa. Sain lähetteen labraan (iso verenkuva, kilpparit ja litiumarvot), mutten ole saanut sinne vielä mentyä. Menen huomenna, maanantaiaamuna sinne ei kannata aamulla mennä jonottamaan ellei ole ihan elämän pakko. Tuskin tässä nyt mitään on, kun ei paljon miltään kummalliselta tunnukaan. Voi olla, että viime viikon liikuntalakko teki hyvää? Mulle kun tulee niitä himoliikuntapyrähdyksiä, kun mikään ei riitä ja tavoite on joku kymmenen tuntia liikuntaa ja kaloreita liian vähän, niin ei ihme, että kroppa protestoi. Viime viikolla en tainnut käydä kuin kerran - ehkä kaksi, liikkumassa. Tällä viikolla ajattelin taas mennä, suunnittelin tälle päivälle, että menisin illalla seitsemän jumppaan. Koitan siinä pysyä kiinni. Muuta tänään ei tarvii välttämättä tehdäkään. Kaupassakin on jo käyty.

Mutta nyt mä vaan istun tässä ja kirjoitan. Heti kun tulin alas ja laitoin kahvin tippumaan, piti käydä tarkistamassa facebook ja blogit; onko tullut kommentteja ja miten moni on käynyt lukemassa näitä sivuja. Ei kovin moni, mutta joku kuitenkin ja yhden kommentinkin olin eilen sanut. Hauskaa! Joka päivä mun pitää keksiä joku syy siihenkin, etten mene ja poista blogejani. Haukun ja arvostelen itseäni siitä, että miten tyhmää jakaa elämäänsä kaiken kansan silmille, toisessa lähinnä kuvin ja täällä sitten näitä syvempiä ajatuksia. Levittelen elämääni julkisesti kaikille nähtäväksi ja välillä tuntuu, että onko tämä oikeasti kovin järkevää? Ja häpeän aina vaan, ajatuksiani ja sitä, kun laitan omia kuviani jakoon niin paljon. Mitähän järkeä siinäkin on? Aika noloa. Eikö oman elämän pitäisi olla vaan omaa ja yksityistä, salaista ja oman perheen ja valittujen ihmisten kanssa jaettavaa. Jostain kumman syystä mä silti kirjoitan, otan niitä kuvia ja laitan nettiin. Täällä ne sitten pyörii kaiken kansan nähtävinä ja arvosteltavina. Toisaalta vähän pelottavaakin. Mitä jos joku tunnistaisi ja tietäisi sitten kaiken minusta, joku vastaantulija, josta itse en tiedä mitään. Se on kai niin pieni mahdollisuus näinkin isossa kaupungissa etten jaksa sitä miettiä. Paljon todennäköisempää on että joutusi jonkun epäsuosioon tai vihan kohteeksi ihan vaan kadulla kulkemalla. Tuntemattomana. En mä oikeasti pelkää tai stressaa, tai jaksa panikoida. En kai mä muuten kirjoittaisikaan.

Mä luen ehkä liikaa sellaisia kirjoja, missä on joku tosi kieroutunut mieli liikkeellä ja herkästi kerään niitä tunnelmia, mitkä saattavat jäädä elämään ihan omaa elämäänsä lukemisen ulkopuolellekin. Eilen sain loppuun Eppu Nuotion Musta-kirjan, oli aika typerä, mutta luin sen silti loppun sitkeästi kun kerran aloitin. Aika nopealukuinen oli, ettei siihen tarvinnut paljon aikaa tuhlata. Koko ajan odotin, että siinä olisi tapahtunut jotain jännää ja yllättävää, dekkari kun oli, mutta aika laimea oli. Tylsä. Illalla aloitin vielä uutta kirjaa, Karin Fossumin Murtuma  ja luin siitä ensimmäisen kappaleen. Tämä taitaa olla jo seitsemästoista kirja tänä vuonna mitä luen. Olen lukenut suunnilleen kirjan viikossa. Onneksi keskittymiskyky riittää lukemiseen, vaikka tuon viimeisimmän lukemani kirjan kanssa olikin vähän tekemistä, meinasin nukahtaa joka kerta kun luin sitä. 'Murtuma' vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta ja luin sitä niin pitkään yöllä, etten malttanut ruvata nukkumaan ollenkaan. Valvoin puoli kahteen ja sen jälkeen sainkin unen päästä kiinni nopeasti.

Eilisiltainen pieni kävelylenkki J.n kanssa ja siihen päälle saunominen auttoivat varmaan asiaa. Eilen oli ihan hyvä päivä eikä aamuahdistusta pahemipia kiristyksiä ollut. Herään viikonloppuisin aina myöhemmin kuin viikolla (paitsi tänään) ja tosi äreänä heräänkin. Se on ihan kamalaa. Äksyilen täällä J.lle ja E.lle, kerrankin kun ovat kotona, pitäisi mun olla iloisempi, rennompi ja antaa muiden nauttia ansaisemistaan vähäisistä vapaistaan. Mutta mitä vielä. Aina alkaa se sama valitus, miten turhalta tuntuu herätä päivään ja koko elämä on ihan turhaa ja raskasta. Voisinpa olla valittamatta niin paljon. Mä vähän epäilen, että se kun otan aamulääkkeet myöhemmin kuin tavallisesti arkiaamuisin, ehtii se tehdä olon huonoksi ja hermostuneeksi. En tiedä. Ehkä pitäisi laittaa kello soimaan viikonloppusinkin ja ottaa ne pillerit ajoissa, samaan aikaan kuin viikollakin, ja jatkaa sitten vaikka unia vähän aikaa?

Iltapäivällä tyttäreni poikaystävänsä kanssa tulivat syömään, käytiin aamupäivällä kaupassa ja käytiin ostamassa kauhea kasa kaikkea hyvää. Ollaan nyt viimeaikoina eletty ihan yli varojemme, ollaan käyty paljon ulkona syömässä, elokuvissa, ulkona juhlimassa niitä J.n synttäreitä yms. Mutta nyt oltiin kutsuttu H. ja S. syömään ja niin laitettiin hyvää ruokaa ja sitä piti olla riittävästi. Tehtiin tortilloja kahdella eri täytteellä, itse kun en lihaa syö, tarvii mulla olla omat soijarouhe täytteet ja muut tykötarpeet. Jälkiruokia unhotamatta. Oli ihan kivaa. H.n poikaystävä oli koko ajan äänesä, on tosi puhelias, eikä siinä tarvii muiden paljon puhuttavaa keksiä. H. on aina tosi hiljainen ja vaisu ja sitä pitää yrittää aina jututtaa. On aina ollut sellainen, mutta silti aina suren sitä vähän. On aika monia asioita, mitä on syytäkin surra, mutten tässä enää niihin sen enempää mene. Varattiin toukokuun lopulle ruotsin risteily.  Ollaan puhuttu siitä vaikka kuinka paljon ja kauan, että mentäis neljästään tuollaiselle reissulle ja nyt saattin se varattua. Siljalla mennään, en Vikingin laivoista niin tykkää. Alunperin meidän piti mennä kesäkuun lopussa, mutta mennään nyt aikaisemmin kun saatiin näin paljon edullisemmin matka. Loma-aikaan ne on ihan kamalan kalliita. Kiva että on jotain odotettavaa.

Mä taidan nyt lähteä suihkuun ja tekisi mieli lukea vähän aikaa. Laiskottaa niin, että pitää yrittää olla nukahtamatta, pitää laittaa herätys varmuuden vuoksi niin, että ehdin virkeämmäksi siihen kun E. tulee koulusta.


lauantai 13. huhtikuuta 2013

Lauantaiterveiset

Heippa,

kirjoittelen nyt hetken ennen kuin telkkarista alkaa leffa jonka ajattelin katsoa, tai katsotaan siis J.n kanssa yhdessä. Äsken syötiin tässä iltapalaa ja jäin vielä tähän keittiönpöydän äärelle kirjoittelemaan hetkeksi aikaa. Ulkoa kuului äsken tosi kovaa pauketta, kuulosti vähän kiväärin laukauksilta, hurja räiske kävi, mutta ilmeisesti tuossa läheisellä rannalla joku ampui ilotulitusraketteja. Erikoinen aika, ihan tavallisena lauantai-iltana. No, tuolla rannassa asuu paljon todella varakasta porukkaa ja paljon itärajan tuolta puolen tulleita, joilla on varmasti ylimääräistä jota laittaa taivaalle ja haihduttaa savuna ilmaan.. Mutta ei mua siis haittaa, hyvä vaan että paukkeen alkulähde selvisi, ei tarvii olla huolissaan ;) Vanhukset aina ajattelee vuodenvaihteen rakettien paukkeesta että sota on syttynyt. Itse sain kokea hetkisen samaa kun mielikuvitus lähti laukkaamaan.

Mutta sellaista. Tänään on ollut ihan kiva päivä, mitä nyt taas alkuun muutama synkistelyn rivi. Niin, ja eilinen iltakin oli kiva. Synkistelin täällä mittani täyteen, itkin, velloin ja valitin ja J ehdotti että jaksaisinko lähteä illalla leffaan ja jaksoinhan minä. J. kävi kaupassa ja hakemassa leffaliput etukäteen, niin mun ei tarvinnut muuta kuin hinata itseni autoon, olla kyydissä ja parkkihallista nousta muutamat portaat elokuvateatteriin, karkkikauppaa ja siitä elokuvasaliin. Käytiin katsomassa 21 tapaa pilata avioliitto. Ihan kepeä ja hauska, ei mikään erikoinen mutta sopivan kevyt mun olotilaan. Ja olo oli tietenkin ihan erilainen kun pääsi vähän ulkomaalilmaan tuulettumaan. Niin ja sain vähän laittautua ja vetää kotiröntteitä parempaa päälle. Kiharsin hiukset, meikkasin rauhassa, silitin vaatteet mitkä aikaisemmin valitsin, ehkä vähän turhankin perusteellisesti valmistauduin, kun tosiaan olin vaan pimeässä autossa ja siitä pimeään elokuvateatteriin, eihän mua kukaan nähnyt edes ja olisi ollut ihan sama mennä sinne vaikka verkkareissa (paitsi ei mulla ole sellaisia;). Tuntui vähän naurettavalta se laittautuminen, mutta mitä sitten. Halusin niin tehdä ja niin tein. Siinä vähän todistusaineistoa (jokainen asuhan pitää siis kuvata, olenhan bloggari:). Hah!



Niin no, illalla tai siinä puolen yön aikaan kun tultiin kotiin, piti mun vielä itkeskellä ja tehdä draamaa ja sääliä itseäni, miten hirveä olo mulla on suurimman osan aikaa ja miten voisin mennä vaikka läheisen pilvenpiirtäjän (joku 22 kerrosta siinä taitaa olla) katolta alas. En sillä hetkellä ajatellut meneväni, mutta kerroin, että minusta oli tällä viikolla eräänäkin päivänä siltä tuntunut. On paha kun kodin ikkunasta avautuu näköala pilvenpiirtäjälle. En mä ole ikinä vakavissani ollut menossa mistään alas tai mitään muutakaan itselleni tekemään, mutta jo ajatus siitä, miten pienestä kaikki on kiinni. Mitä jos joskus tekisikin mieli hypätä jostain.. Sekin tuntuu pahalta, että kaadan toisen päälle niin paljon tuollaista, uhkailen ja pidän toista pelossa ja epävarmuudessa. On varmaan aika inhottavaa. Ja miten J. yrittää aina mua piristää ja tukea. Kotiin tultua katsottiin vielä telkkarista tallennettuna A-stream-ohjelma, missä oli taas keskustelua siitä erotetusta tönijä-opettajasta. Saatiin taas vähän lisää vettä myllyymme. Nyt alkaa olla aihe jo sen verran läpikoluttu ja stressattu, etten sitä jaksa enempää miettiä ;)

Tänäänkin oli ihan kiva päivä, vaikka aamulla oli taas tutun synkeä olo. Ensimmäinen ajatus on aina, että voi ei taas yksi pitkä päivä edessä jaksettavana, vaikka tuntuu ettei jaksaisi tehdä yhtään mitään. Oltiin sovitttu että tavataan siskoni perhettä ja tehdään jotain yhdessä. En ollut nähnyt siskon tyttöä pitkään aikaan ja viime viikolla ehdotin joku päivä, että olisi kivaa tehdä jotain yhdessä. Aamulla sisko laittoi viestiä ja ehdotti että mentäis yhdessä syömään jonnekkin ja niin päätettiin tehdä. Ensimmäinen ajatus mulla oli aamulla että voi ei, miten sen voisi perua, mutten antanut sille ajatukselle valtaa ja pikkuhiljaa lähtöä tehdessä kaikki menikin ihan hyvin ja kivuttomasti. Käytiin hakemassa M,M ja M matkana ja ajeltiin Kallioon Peking- ravintolaan. Varattiin sieltä pöytä ja saattiin tosi kiva oma 'huone' sieltä. Pari tuntia oltiin ja syötiin hyvin. Yhtään ei harmittanut eikä nyt sen jälkeenkään ole ollut yhtään hullumpi olo.

Taidan lähteä tästä naputtelemasta tonne ylös ja sohvannurkkaan katsomaan leffaa.
Moro.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Niin turhaa

Tuntuu nyt ettei ole mitään järkeä kirjoittaa tänne. Kuka näitä jaksaa lukea, en ainakaan minä. Mitä mä sillä, että lukisin pitkiä pätkiä omia älyttömän sekavia ajatuksia ja tuntemuksia, vähäpätöisiä päivän tapahumia. Häpeän ja inhoan kaikkea mitä mä ulos päästän, typerää, noloa, älytöntä, turhaa.. Kirjoitanko mä vaan samat asiat uudestaan ja uudestaan tänne, miten kirjoitan kirjeitä, valokuvaan, kirjoitan toista blogia, käyn metsässä kävelemässä, vääntäydyn jumppaan. Tai miten nukun, teen kotitöitä, syön, katson elokuvia, hengitän, yritän väkisin jaksaa olla hereillä ja jalkeilla. Koitan vältellä kaikista synkimpiä ajatuksia mitä mieleen välillä pulpahtelee ja yritän saada toinen toistaan muistuttavat, samanlaiset raskaat ja tarpeettoman tuntuiset päivät kulumaan, kantaa niitä selässä kuin kivirekeä.

Lopetin eilen suurimman osan kirjeenvaihdostani, laitoin viestiä kaikille yksityisesti, kiitin menneistä ja kirjoitin, etten jaksa pitää sellaisia tuttavuussuhteita yllä, jotka eivät anna mulle mitään. Suurimaassa osassa tapauksia mä olen aina se kuuntelija, jolle valitetaan selkäkivut, työpaikan ongelmat, kaadetaan kaikki kuin roska-astiaan. Sellainen mä olen ollut ihan tarpeeksi paljon. En jaksa tuhlata aikaani sellaiseen. Monesti mulla on kirjeenvaihdossa ollut sellainen  tunne, ettei mua ymmärretä, ajatellaan että mä olen joku vapaamatkustaja, olen vaan kotona ja otan kuvia itsestäni ja käyn jumppaamassa. Mitä nyt kukaan mistään ymmärtää, joka ei ole itse samaa kokenut, enkä jaksa sellaisiakana, jotka ehkä ovat. Tänään poistin myös suuren osan facebook kavereistani.

Valokuvaaminenkin on vähän menettänyt taas hohtoaan. Siihen en ole vielä kokonaan kyllästynyt, vaikka tänään tuntuu vastenmieliseltä ajatella kaikkia typeriä kuvia mitä olen ottanut ja missä olen itse. Usein minusta tuntuu vaikealta ja vastenmieliseltä katsoa sellaista mitä olen tehnyt, kuvia mitä olen kameralla ottanut, kirjeitä kirjoittanut tai näitä blogitekstejä. Joskus harrastin enemmän piirtämistä ja maalaamista, kävin jonkun kurssinkin. Enää en haluaisi kurssille mennä, ei itseluottamus riittäisi ja kaikki aikaisemmin maalaamat talut olen piilottanut kellariin tai sängyn alle. Enkä millään haluais, että joku läheinen lukisi näitä tai mitään muitakaan tekstejäni. Kirjoitan ei kenellekään. En tiedä kuka lukee näitä, vai lukeeko kukaan. En itse ainakaan jaksa taaksepäin katsella ja lueskella mitä olen ulos itsestäni päästänyt.

Metsässä käy kävelemässä vaan mummot, kaikki ihmiset nukkuvat tai eivät nuku vaihtelevalla tahdilla, jossain vaiheessa jokainen ihminen nukkuu. Ei ole mahdollista olla nukkumatta ikuisesti. Mitä siitä jauhamaan. Kotitöitäkin piää välillä tehdä, välillä se on helpompaa ja vähemmän vastenmielistä. Välillä pölykoirat ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tänään on tuntunut todella vastenmieliseltä olla edes jalkeilla. Aamulla heräsin yhdeksän aikoini ja kymmeneltä menin heti takaisin sänkyyn ja olin siellä puoli yhteen asti. Nyt kello on vähän yli yksi ja tekisi mieli mennä takaisin sänkyyn peiton alle lämpimään. Tuntuu raskaalta olla ylhäällä, korostuu jotenkin kaiken tyhjyys. Tyhjä koti ja tyhjä pää.

Ei mulla muuta.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

kierros II

Olo on taas niin ärsyttävä, etten tahdo jaksaa. En ole tänään saanut mentyä mihinkään, ei ole tehnyt yhtään mieli lähteä minnekään vaikka sellaista hermostunutta energiaa taas on riittänyt. Häärään sitten täällä kotona, ihan aamusta asti olen tehnyt jotain; heräsin taas seitsemän aikoihin, heti kahvikuppi eteen ja koneelle katsomaan onko akiivisena ja aggressiivisena eilen illalla vellonut keskustelu 'opettajakeissistä' facessa jatkunut. Menin eilen puolen yön aikoihin katsomaan mitä keskusteluun kuuluu, ja edelleen siellä väiteltiin. Menin laittamaan vielä kauhani kulhoon ja heti alkoin aukominen, mitä se Äiti Teresa taas täällä tekee, pidä pääsi kiinni, ootko pumpulissa kasvanut. Mä en ihan oikeasti ymmärrä, mistä syystä saan tuollaiset aggressiiviset ämmät kimppuuni, vaikken itse mitään henkilökohtaisuuksiin meneviä arvosteluja esittänytkään. En jaksanut jatkaa riidan haastamista ja menin nukkumaan. Ärsytti silti tosi paljon, mutta mua rauhoitti kun viestiketjussa oli yksi samalla tavalla ajatteleva kirjoittaja, jolla oli hyvät mielipiteet aiheesta. Mies. Miehet ovat yleensä paljon mukavampia, fiksumpia ja jotenkin, en ole tainnut ikinä riitautua kenenkään miehen kanssa (paitsi tietysti puolisoideni, mutta se onkin ihan eri juttu). Tuo laittoin mulle yksityisviestillä että älä välitä, idiootit ei tajua. Akoista en tykkää ja kamalalta tuntuu ajatuskin, että joksus mahdollisesti työelämään joutuessa joutuisi sitä akkalauma-kuppikuntakerhoilua kestämään..

Kone mulla onkin ollut auki siitä asti kun sen aamulla avasin ja olen käynyt täällä vähän väliä kurkkimassa ja sitä toista blogiani olen kirjoittanut monta tuntia, olen tehnyt sinne tänään kolme eri päivitystä, tai luonnoksia, yhden päivässä julkaisen. Olen muokannut taas kuvia varmaan tunteja ja ottanut niitä lisää. Tänään kuvasin kevätvaatteita ja takkeja mitä kaivoin kaapista esille ja niitä olen silittänyt ja laitanut, järjestellyt. Ihan hiki päässä. On sellainen olo etten vaan osaa lopettaa tekemistä ja hääräämistä, hyvin tyypillistä mulle. Aamupäivällä yritin olla hetken pitkälläni ja lukea, nukahdin kymmenen sivua luettuani. Iltapäivällä yritin samaa ja taas kävi samalla tavalla, nukahdin ja heräsin vasta kun E. tuli koulusta. Mulla oli herätessä samanlainen olo kuin nyt muutamana aamuna on ollut, etten halua herätä, haluan vaan nukkua ja vaikka kuolla pois. Oleminen tuntuu liian raskaalta ja kivuliaalta. Kuumalta ja raskaalta. Kiertää ja hyrrää ja vatsassa on sellainen kiertävä olo, sydän on takonut kylkiluita vasten levottomana, sen huomaa varsinkin silloin kun yrittää olla paikallaan ja rentoutua. Niinkuin ympärillä olisi koko ajan rautainen soikio veitsenterävin reunoin, mikä ei osu minuun, mutta heiluu siinä ympärillä koko ajan kuin vanne. Siitä huolimatta olen onneksi osannut nukkua, nyt päivällä hetken kaksi kertaa ja yölläkin kuutisen tuntia. En osaa ikinä mennä illalla ajoissa nukkumaan ja hillun ylhäällä ainakin yhteen asti. Ei ihme kun roikun koneella ruokkimassa kierroksia. Yön kuitenkin nukun, nukahdan nopeasti ja herään aamulla, suunnilleen samaan aikaan joka aamu. Olen varmaan niin väsynyt kaikista hermostuneista vaativista kroppaa kuluttavista kierroksista että vajoan syvään uneen väkisinkin. Hyvä niin.

Touhukas mä olen, en osaa olla tekemättä mitään tai vaan maata telkkarin edessä tunti tolkulla, keskittyminen ei oikein riitä suurimpaan osaan ohjelmia, enkä ole edes ikinä välittänyt mistään sarjoista tai muusta viihde-hömpästä. Blogijtuttujen kanssa askarrellessa on mennyt aikaa, kuvankäsittelyohjelma on ollut ahkeralla käytöllä. Plärään muita lifestyle- / muotiblogeja ja saan niistä inspiraatiota, kuvausideoita ja vaikka mitä. Aika luovaa ja inspiroivaa, tykkään. Välillä kadehdin, tolla on paljon hienompi se ja se, mutta osaan kuitenkin suhteuttaa asioita, enkä lähde kadehtimaan suositun nuoren italialaiskaunottaren muotiluomuksia ja kuvia. Blogien lukeminen ja varsinkin se kauniiden kuvien katselu on enemmän kuin lukisi jotain kaunista hienoa muotilehteä, ei osaa kuvia kahdehtia ja olen ihan tyytyväinen omiin kuviini, tyyliin ja ideoihini. Ja mietin mitä seuraavaksi kuvaisin, minne menisin, mitä tekisin tai mitä laittaisin päälleni. Kuvissa itsestäni huomaan nyt, kun olen taas tottunut olemaan kameran edessä, etten niin kamala olekaan, ruma tai läski, kuin mitä pääni sisällä olen :)

Koneella olen ollut kyllä oikeastaan koko päivän, eikä se kyllä ole mikään hyvä juttu. Siis silloin kun en ole ollut kameran takana tai edessä, järjestelemässä vaatekaappeja, silittämässä vaatteita, järjestelemssä eteisen naulakkoa tai heivaamassa talvisimpia takkeja ja huiveja varastoon, laittamassa ruokaa, tiskaamassa, pyykkäämässä.. Kädet käy nopeaan tahtiin enkä osaa istua pitkään aloillani, ellen siten kirjoita tai käsittele kuvia tai ota kuvia. On vähän sellainen kierrosolo, iso pyörä pyörii enkä osaa sitä kokonaan jarruttaa ja pysäyttää. Mutten mä tiedä, miksi pitäisikään. En häärää öitä läpensä tai tee jotain älytöntä, saan aikaan asioita. Kestän ahdistuksen mieluummin kuin olsiin niin rauhallinen etten jaksaisi tehdä mitään. Se olisi ihan kauheaa, enkä mä ole ikinä niin masentunut ollutkaan, etten olisi mitään jaksanut tehdä; käydä suihkussa, tiskata, pestä pyykkiä.. Ehkä mä olen sitten koko ajan maaninen? Mutta jos en tee mitään tyhmää niin mitä se sitten haittaa? Tai ehkä mulla ei mitään sairautta olekaan, olen vaan laiska, huijannut itseäni ja muita?

Nyt illalla katsoin A-Studion telkkarista ja siellä oli erittäin mielenkiintoista keskustelua tästä koulujen työrauha-asiasta. Siellä oli keskustelemassa kasvatustieteiden professori ja tyttö joka oli itse ollut yläasteikäisenä häirikkö koulussa. Paha olo ajoi häiriökäyttäytymiseen ja opettajille suuta soittamaan, niin kuin se aina on. Ei kukaan ihan ilkeyttään 'häiriköi'. Kasvatustieteilijällä oli tosi fiksuja mielipiteitä, puhui mm. siitä että lapselle pitää puhua niitä hyviä puoliaan vahvistavasti, miten noin fiksu poika noin käyttäytyy, eikä syyttelemällä. Aggressiivinen käytös tai puhetapa aikuisen puolelta saa aikaan vaan lisää aggressiivisuutta nuoressa / lapsessa. Tekevät niin kuin aikuisetkin tekevät. Ottavat mallia. Ja se, että kaikista pahin vaihtoehto on se, ettei se viha tule ulos ollenkaan, vaan jää sisälle kasvamaan kamalaksi möykyksi. Yleensä koulusurmaajat eivät ole olleet niitä räyhääjiä koulussa vaan enemmän hiljaisia ja syrjäänvetäytyviä. Ja vielä sen sanoi, että pitäisikö kaikki lapset laittaa jo valmiiksi vankilaan ettei kouluhäiriköimisiä tai -ampumisia tulisi? Tuo oli ensimmäinen keskustelu tästä aiheesta missä asiaan suhtauduttiin oikeasti psykologisen ajattelu kautta. Kaikkialla muualla on vaan puhuttu siitä, miten räkänokat pitäisi saada kuriin ja järjestykseen.
Hurraa! On varmasti ihan hyvä idea kuunnella lähinnä itseään viisaampia ja jättää ala-arvoiset v..sanan viljelyt huomiotta. Miksi niin moni sitten puhuu niin? Mun kimppuun hyökättiin eilen niissä keskusteluissa, kysyttiin sitä onko napit oikeassa järjestyksessä (kyseinen henkilö ei tiedä mun sairaudesta tai siitä että syön lääkkeitä) ja muuta vastaavaa. Mutta mesotkoon siellä keskenään.

Kuitti.


tiistai 9. huhtikuuta 2013

Sopeutumaton epärytmi

Taas olen kiehunut melkein koko päivän Facebookissa, tänään aiheesta Alppilan koulussa sattunut tapahtuma, opettajan erottaminen ja siitä syntynyt opettajan pelastamisprojektin. Vielä eilisiltan asti olin itsekin sitä mieltä, että kyseistä opettajaa oli kohdeltu väärin ja erotetuksi tuleminen virastaan oli liian iso rangaistus ja seuraus asiasta; yläasteikäisen pojan ohjaaminen ulos ruokalasta kun käyttäytyi levottomasti. Näin sitten videon jossa tapahtuma oli kuvattu, eikä se ollut ihan sitä mitä olin ajatellut. Mulla vaihtui mielipide kun näin miten opettaja kävi voimakkaasti kiinni nuoreen ja suunnilleen heitti tämän ulos ruokalasta, otti oikein vauhtia ja siinä lensi viisitoistavuotias poika vauhdilla ulos kun kuria pitämässä oli kaksi kertaa isompi äijänköriläs. Facebookissa on koko päivän kiertänyt kaikenlaisia adresseja opettajan puolesta ja ihmiset on jakaneet kantaansa asiaan, kaikki tuntuvat kannattavan mitä suuremmissa määrin lasten ja nuorten fyysistä kurittamista ja väkivaltaa, luunappeja, tukistamista.. Ihan niin kuin kaikki nuoret olisivat jotain anarkisteja joita vastaan pitää taistella kurinpitotoimin ja heihin suhtautua jo valmiiksi vihamielisesti. Mun mielestä jos valitsee työskentelypaikakseen koulun, pitäisi olla sen verran vahva psyyke, että kestää suun soiton ja vittuilun nuorelta, eikä polta päreitään, menetä malttiaan ja ala itse käyttäytymään kuin pikkulapsi, joka ei heti saa tahtoaan läpi.

Kyllä kai asiat pitäisi pystyä puhumalla selvittämään lapsen ja aikuisen välillä, jos puhe ei mene perille, pitää yrittää jotain muuta, tehdä yhdessä jotain, kuunnella mitä nuorella on sanottavana oikeasti, ei se suunsoitto tarkoita sitä, että pitäisi tarttua vitsaan. Aikuiset ei vaan jaksa kuunnella nuoria, ei ole aikaa, voimia, omat asiat on liian solmussa.. En mä itsekään osaa varmasti olla lähimaillakaan aina juuri oikeanlainen äiti, mutta aika hyvin olen onnistunut selviämään ihan puhumalla asioista, välillä huutamalla, mutten käy kimpuun tai käyttäydy sanallisestikaan aggressiivisesti. En hauku tai lyttää. Silloin kun olin töissä oli varmaan aika poissaoleva kotona, olin niin väsynyt. Nyt onneksi jaksan olla läsnä ja kuunnella, olla kiinnostunut. Huomaan välillä, ettei mulla riitä keskittymiskyky ja ajatukset herpaantuvat jonnekin muualle kuin mitä poika kertoo, mutta ainakin olen läsnä, enkä hauku, syyttele, tuomitse.. Moni tuntuu huutavan ja tiuskivan lapsilleen ihan ilman mitään syytä. Eilenkin joku äiti huusi kirjastossa tosi rumasti lapselleen joka halusi vaan katsoa jotain. Istui rattaisssa ja oli ihan nätisti, äiti istui koneella ja olisi varmaan halunnut siinä rauhassa toimittaa omia asioitaan.

Tänään taas sain ihmetellä sitä, miten tyhmiä suurin osa ihmisistä on. Suurin osa on täysin keskustelutaidottomia ja oma mielipide on vain ja ainoastaan se oikea ja jos on toista mieltä, alkaa henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu, ei mitään keskustelua, heti jyrätään jos ajattelee jostain asista toisin. Ja tunnun taas kerran olevan todellakin se joka ajattelee eri tavalla kuin suurin osa muista. Mitenhän se aina onnistuu niin menemäänkin? Mä inhoan ihmisiä. Pahoitin mieleni oikeasti siitä, että aletaan haukkumaan; onko pillerit oikeassa järjestyksessä, oletko sä joku Äiti Teresa (millonkohan siitä on tullut haukkumasana?) tervetuloa nykyaikaan. Enkä mä muuta kuin kertonut oman mielipiteeni asiaan, että mun mielestä lasten / nuorten kunnioitusta ei saavuteta voimakeinoja käyttämällä, viha ja väkivalta vaan ruokkivat itseään ja lisäävät sitä. Lapsena selkään saanut kokee usein ansaitsevansa ruumiillisen kurituksen, kuten käy usein aikuisena jos joutuu kokemaan perheväkivaltaa, lapsi ei useinkaan kyseenalaista saamaansa kohtelua, vaikka se olisi kuinka vääränlaista ja sairasta, vallankäyttöä ja häikäilemättömyyttä. Luja selkäranka kuulemma syntyy Koivuniemen-herralla. Että sellaista asennetta ja mielipidettä taas. Voi huh! Ja mä olisin vaan halunnut aikaansaada ihan järkevää keskustelua, mutta ei onnistunut. Taaskaan. Miksiköhän mä aina ajattelen väärin, tai eritavalla kuin muut? Omasta mielestäni ajattelen tietenkin viisaammin ja fiksummin. Enkä usko että se on mitään maanista harhaa tai suuruusluuloa. En varmaan ikinä opi ajattelemaan niin kuin muut, tai niin, että sietäisin epäoikeudenmukaisuutta tai selvää idioottimaisuutta.

Ei ole taas tämäkään päivä mennyt ilman sydämentykytyksiä. Aamulla herätessä olin tosi hermostunut, olo oli ihan kamala, sellainen  kireä ja tosi ahdistunut. Aloin taas itkemään melkein heti kun sain silmäni auki ja tuntui ahdistavalta saada taas yksi päivä kuljettua läpi. Ihan hirveän raskas olo. Samalla sisällä kova levottomuus, sydän jytkytti, oli tärisevä olo ja sellainen kiristävä omituinen tunne rinnassa. (Onneksi olen muuten saanut nukuttua ihan hyvin, nukahdan nopeasti enkä heräile, en ole niin häiriöherkkä kuin vähän aikaa sitten ja J. on saanut taas nukkua omalla paikallaan) Niin, no niiden rytmihäiriötuntemusten takia soitin heti kahdeksalta terveyskeskuksen varatakseni ajan lääkärille ja sainkin sen heti samalle aamupäivälle. Kävin sydänfilmissä ja sen jälkeen lääkärin pakeille, filmissä näkyi kuulemma pientä epätasaisuutta, ei kai varsinaisia rytmihäiriöitä, mutta pientä epätasaisuutta lyöntien väleillä. Lääkäri oli tosi ihana, tosi perusteellinen ja selitti niitä käyriä ja muuta. Mulle on aikaisemmin tehty se holter-vuorokausiseuranta ja siinähän oli lisälyöntejä löytynyt. Tuo tutkimus oli tehty viisi vuotta sitten, kaikista niistä lukemattomista teksteistä, joita on muuten todella paljon, löysi lääkäri ton kyseisen lausunnon. En ole varmaan ikinä ollut noin pitkää aikaa kerralla terveyskeskuslääkärin vastaanottohuoneessa, olin varmaan parikymmentä minuuttia. Kyseli mun kontaktit psykpolille, katseli labroja, kävi niitä läpi, huomasi kilpirauhas- ja hemoglobiiniarvon olevan raja-alueella ja määräsi uudet labrat. Juteltiin siitä että kilpirauhasarvon heittely voi aiheuttaa sydämen rytmihäiriöitä kun säätelee hormoonitoimintaa. Myös siitä oli puhetta, itse otin asian puheeksi, että kevät ei ole mitään parasta aikaa mulle tämän kaksisuuntaisen diagnoosin takia. Mitään beettasalpaajia en vielä saanut, Propralia ei suositella jos on taipumusta astmaan. Huomenna menen aamulla labraan ja lääkäri sitten soittelee tuloksista jos niissä jotain on ja jos ei niin ensi viikolla psykpolihoitajan ajalle voidaan käydä läpi noita juttuja Tuntuu vaan, ettei tämä nyt ihan yksinkertainen tilanne ole. Ehkä Litoannosta pitäisi nostaa, että olisin rauhallisempi, toisaalta se voi pahentaa kilpirauhasarvoja ja siten lisätä sydäntuntemuksia ja muita oireita ja ne taas aiheuttaa omia juttujaan ja lisää oireita. Mä niin tykkään tästä sairaudesta.

Olen ollut aika kierroksilla, myönnettävä se on. Varmaan kroppakin käy kierroksilla sen takia, ja niinhän se menee. En ole riittävän raukeaksi lääkitty ilmeisesti (en ollut eilen illalla uskoa silmiä kun taas joku kirjoitti olleensa tosi ahkera kun oli saanut tiskattua..) enkä saa rentouduttua tarpeeksi, en osaa levät ja menen kierroksille vähän kaikesta. Ihan mistä vaan. Kamalan invalidisoivaa on, jos ei voi mitään tehdä ilman että sykkeet on pilvissä ja sydän muljahtelee, hikeä pukkaa.. On tämä kyllä aika vaikeaa.