Aggressio

Sairaus on ottanut niskalenkin musta nyt kokonaan. Tuntuu että koko kahden vuoden aika, mitä olen terapiaa toivonut ja odottanut, hoitanut itseäni lääkkeillä, sen takia että olisin vahva hoitamaan ja käsittelemään asioita, jotka käsittelemistä vaativat. Ja nyt tämä viimeisin puoli vuotta, kun olen työstänyt terapian aloittamista. Etsinyt terapeuttia ja valmistautunut vähitelen terapian aloitukseen. Olen koko sen ajan uskonut meneväni eteen päin, uskonut että saan vihdoin apua, minua hoidetaan ja saan apua. Pitkästä aikaa mulla oli jotain mitä odotin toiveikkaana ja positiivisin mielin, oli jotain mitä odottaa tulevaisuudelta. Ainut, mikä hieman ehkäisi sitä totaalista, täydellistä turhuuden ja toivottomuuden tunnetta, mikä mulla on koko tämän viimeisimmän sairastamisjakson aikana ollut. Ihan turhaan. Nyt vajoan taas syvempään masennukseen, millään ei ole mitään väliä. Olen pääni sisällä vankilassa, enkä todellakaan tiedä, mistä löytäisin omin avuin keinon nousta sieltä ylös. Mun elämä ja mieli on tämän kotini kokoinen. En pääse täältä ulos. Mulla ei ole muuta elämää. Kaikki se mielen musta tuhoaa kaiken, vangitsee mut tänne neljän seinän sisälle, jossa olen ja pysyn, olen henkisesti amputoitu, en pääse ulos. Selvästi siis taidan olla toivoton tapaus. Hoito olisi turhaa. Pysy tuollaisena. Olen hiljaa ja pysy poissa parempien ihmistn silmistä.

Eilinen oli hirveä päivä, itkin ja raivosin vuorotellen. Millään ei ollut mitään väliä. Turtumusta ja raivon kuohahduksia vuorotellen. Napsin rauhoittavia lääkkeitä ja pidin itseni niillä mahdollisimman turtana. Kun edellisen vaikutus hiipui, otin toisen. Aikaisemmin en tarvinnut turvaa rauhoittavista juuri koskaan. Olin tasapainossa, uskoin johonkin ja koin olevani tarpeeksi hyvä hoidetavaksi ja sain siitä voimaa kestää ahdistusta. Kuvittelin ahdistuksen olevan sellaista, jonka pystyn hallitsemaan. Kun olen kuitenkin menossa valoisampaa kohti. Käsittelin asioita, tunsin olevani hallinnassa enkä täyin sairateni otteessa. Väärässä olin. Matto vedettiin jalkojen alta, eikä mulla ole enää mitään odotettavaa. Olen katkera, vihainen, raivoissani, eikä epäusko ole kokonaan vielä laantunut. En ole sisäistänyt asiaa vielä. Olen siihen kuitenkin puoli vuotta tukeutunut. Siihen, että saan hoitoa. Mieli on musta eikä missään ole mitään hyvää. Inhoan kaikkia, joilla menee hyvin. Miksi mun elämä on mennyt pilalle.

Eilen heittelin tavaroita seinille, raivosin. Jos olisin saanut pesäpallomailan käsiini, olisin huitonut sillä menemään.. Olisi tehnyt mieli rikkoa paikkoja, heitellä tavaroita ulos, paiskoa huonekajuja seinille.. Niin hirveä raivon aalto kävi mun läpi. Sydän kumahteli rinnassa, itkin ja huusin. Huidoin J.tä. Halusin lähteä ulos keskellä yötä. Tukahduin kotona, seinien sisäpuolella. Olisin lähtenyt metsään, huutamaan ja kirkumaan, repimään puiden lehtiä ja oksia. Hakannut, raastanut, repinyt. Huutanut, karjunut, kiljunut niin paljon kun keukoista olisi lähtenyt. Yht'äkkiä rauhoituin. Ihan kuin "kissan häntä" olisi yllättäen tipahtanut löysänä alas ja hetkessä olin melkein turtunut. Tunnoton. Apaattinen. Raivo laantui ihan kuin seinään. Toimiikohan Lito niin. Ennen sitä lääkitystä raivo ei olisi päättynyt noin nopeasti.. Otin lisää rauhoittavia ja sain nukuttu, kello oli silloin jo kolme aamuyöllä.

Nyt yritän lähteä ulos. Sisko perheineen on taas vuokrannut mökin.. Vartiosaaressa on insinööriliiton huvila vuokrattavissa ja sen ovat varanneet kokonaan käyttöönsä yhdeksi yöksi, sunnuntaista maanantaihin. Mennään sinne purjeveneellä. Moottorilla ajellen siinä menee aikaa tunnin verrran. Aluksi en meinannut lähteä mukaan, ajattelin että haluan olla yksin, nukkua koko päivän vaikka lääkkeiden yliannostuksen voimalla. Itkin ja raivosin, oli taas sellainen kumma kuumottava olo, mikä mulle usein tulee, kun olen hermostunut. Otin aamulääkkeet, rauhoittavat mukaanlukien ja päätin nyt sit kuitenkin lähteä. En tiedä miten siellä menee. Sen näkee sitten. Pillerit kulkee käden ulottuvilla.

Liian sairas

 
Miten voi olla liian sairas hoidetavaksi jos en ole ikinä tarvinnut sairaalahoitoa, olen pystynyt hankkimaan itselleni ammatin, vakituisen työpaikan (joka mulla on edelleen) ja olen ollut toimintakykyinen koko ajan, olen pystynyt huolehtimaan itsestäni ja lapsistani, enkä läträä viinan tai muiden mömmöjen kanssa. Vittu että vituttaa! En voi ymmärtää! No, jotain hyvää tässäkin, pysyvän eläkkeen saaminen ei luulisi olevan vaikeaa nyt.. Raatakoon muut. Ne jotka hoidetaan jos sairastuvat. Kukahan sitä terapiaa sitten saa? Saako edes kovin moni kaksisuuntaista sairastava? Kelan lausunto näyttää sellaiselta, että tulostavat saman kaikille, siinä ei ole edes lääkärin nimeä mainittu, ainoastaan käsittelijän, eikä tietenkään allekirjoituksia. Valitusaika on 30 päivää mutta siihen varmaankin vaaditaan lääkärin lausunto. Vähän vaikeaa, kun lääkäri on lomalla kuusi viikkoa. Ja silloin kun palaa töihin, on hänellä ajanvarauskirja täynnä tärkeämpiä potilaita ja saan ajan johonkin puolen vuoden päähän. Olen varmaan jo niin kroonistunut ja toivoton tapaus, ettei minuun kannata satsata ja tuhlata aikaa. 

Pakko vielä mainita katkeraan sävyyn, että äitini, joka on sairastanut kaksisuuntaista koko ikänsä ja oli silloin kun synnyin, 70-luvulla, huonossa kunnossa ja oli usein sairaalahoidossa. Sai kahden vuoden psykoanalyysin 80-luvulla ILMAISEKSI (silloin sen sai). Sen jälkeen, ja aikana sai suoritettua pitkät yliopisto-opinnot valtiotieteellisessä, valmistui ja sai töitä. Jäi eläkkeelle vasta pari vuotta ennen vanhuuseläkeikää ja on ollut nyt eläkkeellä ehkä viitisn vuotta. Nykyään tapaa psykiatrian polin lääkäriä kerran kuukaudessa ja lääkäri soittaa hänelle kahden viikon välein!! Mulle on puhuttu nyt kahden vuoden psyk.polikontaktin jälkeen, että pian siirtyisin perusterveydenhuollon asiakkaaksi, terveyskeskuslääkärin armoille, joka ei ymmärrä näistä vaikeammista psyykkisitä sairauksista yhtään mitään! Lääkereseptit varmaan osaisi uusia, siinä se hoito. Ei mua ilmeisesti ole tarkoituskaan hoitaa. Mutta mihin kuntoutetaan lähes seitsemänkymppistä, jo yli neljäkymmentä vuotta sairastanutta äitiäni, kun mulle ei riitä lääkärinaikoja eikä mitään muutakaan hoitoa!? Lääkkeiden muutokset ja aloitukset ovat mulla menneet koko ajan hoitajan kautta. Tapaan hoitajaa kerran kuukaudessa tai jos jotain erikoisempaa ja nopeampaa puuttumista vaativaa tapahtuu mun voinnissa, hoitaja juttelee lääkärin kanssa tilanteestani, keksivät jonkun uuden mömmön ja sitten hoitaja soittaa, että käy hakemassa resepti. Kyllä se siitä. Psykpolin lääkäriä en näe ikinä, ja jos onnistun ajan saamaan ja jotain yritetään, kestää lausunnon kirjoittaminen lääkärillä monta kuukautta. Puoli vuotta meni tuon projektin kanssa ja innolla terapiaa odotin. Turhaan! Kuulin jostain että uuden hakemuksen käsittely olisi nopeampi kuin ihan valitus, sen käsittely voi venyä vaikka vuosiksi.. Mutta valitan ja teen kaikkeni, usko ja jaksaminen on kovilla, mutta pakko on taistella.


Ja jos jo nyt olen sairastanut jo liian kauan ja sairastan tulevaisuudessakin pitkään, en varmaan kelan mielestä ole parin kuukauden / vuoden kuluttuakaan valmis terapian, olen ollut silloin vielä kauemmin sairas. Varmaan sitten kun haen jatkoa kuntoutustuelle (työkyv.eläkeelle) -olen ollut sillä jo yli 2v- olenkin kohta varmaan liian terve laiskottelemaan kotona. Ja kun selkeää kuntoutussuunnitelmaa ei ole, niin aika tyhjänpäälle taidan tipahtaa. Takapakkia menee tämä toipuminen varmasti nyt ihan kunnolla. Huolestuttaa. Aamulla heti herättyä oli sellainen olo, että olisi tehnyt mieli alkaa räiskiä tavaroita seinille. Rauhoittavien voimalla on nyt vaan pakko yrittää jaksaa, ne rauhoittavat hieman. Ilman hyppisin varmasti seinille. Ymmärrettävää varmaan, liian sairas kun olen.

 

Kelan päätös

Tässä se sitten seisoo; Kelan päätös hakemaani terapiatukeen. Hakemus hylätty. Olen liian huonossa kunnossa hoidettavaksi.
Tässä linkki lääkärin kirjoittmaan B-lausuntoon terapian tarpeesta.

Mä en vaan voi ymmärtää, etten saanut sitä tukea. Olin ihan varma että saisin sen. Välillä mieleeni toki hiipi pieni epäilys, että mitä jos ei sittenkään, mutta vaiensin ajatuksen ja yritin pysyä toiveikkaana. En uskaltanut antaa sijaa ajatukselle, että se evättäisiin multa. En vaan halunnut ajatella niin. Mulle toitotettiin polilla moneen kertaan niin hoitajan kuin lääkärinkin toimesta, että "totta kai sä sen saat, kuka sen sitten saisi, jos et sinä?". Ja mä uskoin. Lääkärini mielestä pitkä psykoterapia (suositteli pskodynaamista terapiaa ja sitä hainkin, löysin mahtavan tuntuisen terapeutin ja odotin..) olisi ainut mahdollisuus ja välttämätön edellytys sille, että voisin vielä toipua ja palata työkykyiseksi. Mulla on niin paljon traumoja lapsuudessa, vakavia sellaisia, joiden takia olin lapsena, 70-luvun lopulla, lasten psykiatrisella osastolla hoidettavana. Mun mieli on kaikesta tapahtuneesta niin solmussa, täynnä käsittelemätömiä asioita, olen ollut todella turvaton, häiriintynyt, täysin puhumaton ja monin tavoin järkkynyt, ettei ne asiat vaan anna mulle vielä tänäpäivänäkään rauhaa. Elän tunne-elämässäni edelleen niitä menneisyyden tunteita ja tunnetiloja. Mulla ei ole itseluottamusta ollenkaan, pelkään, jännitän, en jaksa mitään, välttelen ihmisiä, eristäydyn, en edes halua palata ihmisten joukkoon. Mulla ei ole ystäviä joiden kanssa haluaisin viettää aikaa, joille voisin jutella. En luota, en osaa puhua. Mistä ihmiset puhuu. Mua vaan ahdistaa.

Silti olen onnistunut solmimaan ihmissuhteita elämässäni, sain kaksi lasta, pystyin huolehtimaan heistä vaikka välillä oli todella vaikeita aikoja. Kaksi vaikeaa eroa, avo- ja avioliitosta (lapsillani on eri isät). Suhteissa oli paljon minuun kohdistuvaa niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Pääsin niistä yli ja pyrin parantamaan omaa ja lasteni elämää. Onnistuinkin siinä. Pärjäsin lasteni kanssa yksinhuoltajana monta vuotta. Elämä palautui päällisinpuolin koko ajan tasaisemmaksi, löysin hyvän miehen rinnalleni. Muutimme yhteen. Aloitin opinnot lähihoitajaksi. Samoihin aikoihin kun elämä oli päällisinpuolin turvallista ja olin aloittanut opinnot (v.2002) aloin saamaan pahoja paniikkikohtauksia, ahdistuin, laihduin lyhyessä ajassa kymmenen kiloa.. ja sain masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit. Pidin taukoa opinnoista, olin töissä ja lopulta sain suoritettua opintoini päätökseen ja valmistuin mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistuneeksi lähihoitajaksi vuonna 2007. Samana kesänä sain heti vakituisen työpaikan kaupungin kotisairaanhoidossa, olin ollut siellä pari kesää kesätöissä ja minua pyydettiin sinne vakituiseksi. Olin hyvä ja pidetty hoitaja. Neljä vuotta tein niitä töitä. Alussa viihdyin hyvin, vähitellen aloin väsymään. Huomasin miten kova kiire ja tehokkuuden ajatus pyörittää alaa, missä herkkyydellä, ajan antamisella ja empaattisuudella pitäisi olla suuri painoarvo. Niin ei ole. Kiire alkoi syömään minua, en halunnut tehdä työtä vanhusten parissa niin huonosti, kuin mitä se olisi pitänyt tehdä sen ajan puitteissa, mitä mitattiin ja supistettiin jatkuvasti. Hoidettaviin olisi pitänyt suhtautua kuin tavaroihin liukuhihnalla. Ei ihmisiä saa kohdella niin. Ei minusta ollut siihen. Ahdistuin ja lopulta pelkäsin töihin menoa. Viimeiset puoli vuotta menin joka päivä itkien ja paniikki kurkussa töihin. Ei olisi pitänyt.

Vuonna 2011 sain diagnoosin kaksisuuntainen mielialahäiriö, tällä hetkellä ilmeisesti 1tyyppiä, jatkuva sekamuotoinen jakso. Puoli vuotta odotin lähetteen saamista psykiatrian poliklinikalle, ja kun se meni läpi, odotin vielä lähes puoli vuotta että näin lääkärin. Alusta asti oli selvää että tarvitsen terapian. Psykiatrini on myös äitini psykiatri, joten tietää, tai osaa varmasti hyvin kuvitella, mun taustani ja on sen sanonutkin. Puolitoista vuotta sopivaa lääkitystä etsittiin. Masennuslääkkeitä olen aina kieltäytynyt syömästä ja se on varmaan loppupeleissä ollut ihan hyvä asia. Niitäkin kokeiltiin tässä pienen hetken, mutta eivät sopineet ollenkaan. Muutuin entistä hermostuneemmaksi ja ärtyneeksi. Olen aina ollut erittäin lääkekielteinen, mutta nyt näiden parin vuoden aikana olen hyväksynyt Liton, Lamictalin ja tarvittavat Oxaminin ja Tenoxin, valikoimiini. Toimivat riittävän hyvin. En halua lääkitä itseäni liikaa, "huopatossuksi", kärsin mieluummin ajoittaista kovaakin ahdistusta. Olen pärjännyt, en ole ollut ikinä sairaalahoidossa. Lito ja Lamictal ovat ihan hyviä ja riittävät.

Puoli  vuotta sitten lääkäri sanoi että nyt olisi aika aloittaa terapian hakeminen. Olin siitä ihan mielissäni, sitä olen kuitenkin toivonut ja tiennyt tarvitsevani jo kymmenen vuotta. Vuonna 2002 haettiin Kelan terapiatukea, en saanut sitä silloinkaan. Silloin masennusdiagnoosilla. Kevättalvi meni terapeutin metsästämiseen, etsin sopivaa, lähetin sähköpostia varmaan kolmellekymmenelle terapeutille, kymmenen kanssa sovin tapaamisajan, kolmea kävin lopulta tapaamassa ja kun sopiva osui kohdalle, olin tyytyväinen ja odotin innolla lääkärin B-lausunnon saamista ja Kelan hakemuksen jättämistä. Juhlallista melkeinpä. Kolme kuukautta odotin lääkärinlausuntoa ja Kelan päätöstä kaksi kuukautta. Koko ajan olen ajatellut vaan ja ainoastaan terapiaa. Olen ollut innoissani, toiveikas, on ollut tunne, että ehkä tässä nyt eteenpäin mennään. Terapeutti on välilä laitanut tekstiviestejä ja kysellyt kuulumisia. Jäi nyt lomalle ja tarkoits oli päästä aloittamaan terapiaa kesän jälkeen, elokuussa. Ajattelin että on ihanaa, kun mulla on tulossa tuollaista tärkeää sisältöä elämään, rytmiä viikkoihin. Asiani ovat tärkeitä ja minua kannattaa hoitaa.

Mutta väärässä olin. Olen liian sairas hoidettavaksi. Olisinpa sairastunut johonkin fyysiseen sairauteen. Tuskin löytyy yhtään fyysistä sairautta, jota sairastavalle sanottaisiin "ei sinua voi hoitaa kun olet noin sairas". Kuolevatkin hoidetaan asiaankuuluvalla tavalla. Mielenterveyspotilaita ei. En edes uskalla ajatella miten voin tästä eteen päin. En varmaan paremmin ainakaan. Miten saan itseni huomenna ylös sängystä, miten saan enää ikinä kipinää tai motivaatiota mihinkään. Tänään olen turruttanut itseni rauhoittavilla. Kun avasin Kelan kirjeen, aloin tärisemään ja itkemään niin paljon, ettei siitä muuten olisi tullut loppua ollenkaan. Se auttoi ja nyt on aika välinpitämätön, turta olo.

Unetonta

Kirjoitan epämukavassa asennossa sohvalla, netin langaton yhteys meni jostain kumman syystä sekaisin juhannuksen aikaan kun ei oltu kotona, ja nyt joudun kirjoittelemaan olohuoneen sohvalla, kone sylissä, lankapiuhalla seinään kiinnitettynä. Ärsyttää ettei netti voi toimia langattomana, kun on aikaisemmin niin tehnyt. Koneelle pitäisi tehdä -jotain, mitä en tosiaankaan ymmärrä- jospa se auttaisi ja saisin taas vapaammin liikkua koneen kanssa ympäri kämppää. Yleensä tykkään istua keittiön pöydän äärellä ja kirjoittaa siinä. Siitä on näkymä ulos kujalle, jonne näkee aika tuuhean pensasaidan, parvekekukkieni ja bambukaihtimen yli juuri sopivasti. Välillä ulkona näkyy joku ihminen silleen sopivasti ja saan siitä vähän sellaista mukanaolon tunnetta. Aamuisin kadehdin (tavallaan) töihin kiiruhtavia ihmisiä hyvissä vaatteissaan, itse istun kahvikupin kanssa keittön pöydän ääressä tukka pystyssä ja silmät harittaen nuhjakkeena mökkihöperöitymässä. Päivällä siinä liikkuu aika vähän ihmisiä, ja iltapäivällä taas niitä töistä palaajia, illalla koirien kanssa ulkoilijoita ja muita iltakävelyihmisiä.. Kuja on aika kiva, vastapäinen talo on aika lähellä ja maisemasta tulee  mieleen joku basaarikuja etelässä (ainakin näillä säillä), talot on osittain värikkäitä ja vastapäisellä naapurilla on aika vehreä terassi, niinkuin meilläkin. Tykkään katsella ulos kun kirjoitan. Olohuoneen ikkunasta näkyy vaan toinen talo, ankean harmaa, ja yksinäinen mänty. Nämä uudet talot on aika tiuhaan rakennettu, eikä luontoa juuri näy. Tehokkaasti vaan täytetty jokainen mahdollinen maaläntti. Meidän kotikin, kolmio, on rakennettu ylöspäin. Meidän kodissa on kolme kerrosta.

Tänään mulla on ollut kova kirjoitusinto. Aamulla kirjoitin yhden kirjeen ja täyttelin sellaisia kysymysslameja. Halusin tulla nyt laittamaan muutaman rivin tänne, ja vielä iltapäivällä ajattelin kirjoittaa kirjeen. Eilen illallakin kirjoitin aika paljon, omituinen huimauskohtaus vaan lopetti touhun kesken, olisin halunnut vielä jatkaa, mutta pää ei kestänyt alas päin katsomista kun rivit pomppivat silmissä. Sain kirjeen onneksi päätökseen aamulla. Olin aika kauan kirjoittamatta käsin ja nyt vastaamista odottavia kirjeitä on aika paljon, aikaisemmin kirjoittamiini kirjeisiin on alkanut tippua vastauksia, ja kirjoittamista riittää. Kivaa! Postia on niin kiva saada. Yhteen kirjeenvaihtoilmoitukseen vastasin ja ensikirje odottaa kirjoittamista, se on aina paljon vaikeampi kirjoittaa, kun ei ole sitä kirjettä mihin vastata. Tämän viikon aikana aion senkin saada tehtyä.

Eilen illalla tuli tosiaan aika hirveä olo. Inhoan huimausta ja menen siitä melkein paniikkiin. Mielikuvitus lähtee laukkaamaan ikävästi ja näen silloin itseni sieluni silmin ties missä hirveissä hoidoissa kamalassa kunnossa. Aivovammaisena jossain. Pelkään jostain syystä ihan hirveästi pään magneettikuvaukseen joutumista. En ole ikinä ollut, enkä ole sellaiseen nyt tietääkseni joutumassakaan, mutta on ajatuksena niin hirveä ja ahdistava, että panikoin sitä aina välillä. Ilman mitään järkevää syytä. Silloin kun huimaa, ahdistun ajatuksesta entisestään. Mua ei sinne putkeen saisi, ei vaikka miten esilääkittäisiin tai saisin musiikkia korvalapuista kuunneltavakseni. Mut pitäisi nukuttaa, muuten mua ei sinne saisi. Ja kun sitä syyttä näin pelkään, olen varma, että se on jonkunlainen enne siitä, että sellaiseen joudun jossain vaiheessa. Taidan olla taikauskoinen? Lito vaikuttaa aivojen käpylisäkkeen toimintaan ja voi aiheuttaa jotain valekasvaimia ja jotain muutakin neurologista. Todella harvinaisia, mutta mahdollisia silti. Kuulostaa pahalta. Mun äiti on joskus aikoinaan Litoa kymmenisen vuotta syötyään, saanut pahan litium-myrkytyksen, joutui dialyysiin ja kaikenmaailman magneettikuvissa joutuu edelleen käymään säännöllisesti. Joku kasvain siellä onkin, keskellä aivoja, niin ettei sitä voi leikata. Siitä varmastikin mun pelko. On kuitenkin hengissä ja ihan kohtuullisessa kunnossa. Mutta illalla siis huimasi mukavasti, eikä se paniikkiin menemällä paremmaksi muuttunut. Heilutti kuin olisi ollut laivassa myrskyllä ja silmissä heitti. Vähän oksettikin. J. luki Liton haittavaikutuslistaa eikä siinä varsinaisesti sellaisesta oireesta puhuttu. Lamictalia olen syönyt niin kauan (yli kaksi vuotta) etten usko siitä enää saavani sivuvaikutuksia. Oxepamia olen syönyt nyt pari kolme viikkoa säännöllisesti ja siinä huimaus mainitiin sivuvaikutukseksi heti ensimäisenä. Siitä siis. Jätin illalla (tai siis yöllä, menin vasta klo 01.30 sänkyyn) Oxepamin ottamatta. En saanut nukuttua. Ihan kamala yö oli. Makuhuone oli kuin sauna ja mua ärsytti, hermostutti ja häiritsi taas kaikki, äänet (oli pakko pitää ikkunaa auki ja aina ulkoa jotain kuuluuu) tuntui kovilta korvatulpista huolimatta ja olo oli kaikenkaikkiaan ihan hirveä. Hikisenä pyörin sängyssä, saatoin välillä nukahtaakin. En oikein muista. Aamulla en osannut nukkua ja nousin aika aikaisiin, hereille en tosin päässyt pitkään aikaan. Muutaman kahvikupillisen, puuron ja suihkun jälkeen olo on ihmismäistä etäisesti muistuttava. Aika huuruinen silti.


Nyt ärsyttää ja väsyttää taas siihen malliin, että on parempi etten sano enää yhtään mitään.

Töttöröö

Paree se on pari riviä kirjoittaa, muuten ei jää tästä päivästä mitään muistikuvaa. Mulla on todella huono muisti, tuntuu tosi vaikealta hahmottaa menneitä päiviä ellei niissä ole ollut jotain poikkeuksellista ja mieleenpainuvaa, ja harvoinpa sellaisia on. Kaikki päivät menevät aika samaan malliin, enimmäkseen tylsästi. Usein jo edellisenä iltana jännitän, stressaan ja murehdin, että miten saan taas seuraavan päivän kulumaan. Miten jaksan aamulla nousta ja tehdä jotain, pitää itseni käynnissä. Mulle on kyllä harvinaista että olisin ihan toimintakyvytön ja flegmaattinen edes yhtä kokonaista päivää, enemmänkin stressaan ja ruoskin itseäni sillä, että koko ajan pitäisi olla jotain tekemässä, mennä ja tulla. Mee ja tee! Armoton stressaaminen ja olemattoman kiireen luominen itselle väsyttää. Kummallista streesiä. Väsyttävää. Rentoutumisen vaikeus taitaa olla se mun suurin ongelma jännittyneisyyden lisäksi. Uuvuttavia ovat molemmat. Eikä pingottaessa paljon ehdi hetkessä elää.

Aamulla mulla oli herätessä yläselkä ja hartiat ihan jumissa ja raskaat. Yleensä mulla ei pahemmin paikat kipuile, mistä olen iloinen (olen jo kuitenkin neljänkympin paremmalla puolella..) mutta nyt jumitti ja tuntui kuin hartiat olisivat olleet korvissa. En oikeastaan ole ymmärtänyt vieläkään mistä se johtuu, että olen niin jännittynyt. Mihin se liittyy tai mihin oireeseen kuuluu? Inhoan sitä, ja usein tunnen olevani ihan rautakanki ja nolottaa jos vaikutan jotenkin jäykältä ja kankealta. En kuulemma vaikuta (kysytty puolueellisilta henkilöiltä; mieheltäni ja pojaltani; sanovat mitä haluan kuulla). Luulen että osuutta asiaan on sillä, että olen taas alkanut kirjoittamaan paljon. Kirjoitan huonossa asennossa, hartiat korvissa ja vauhdilla. Välissä oli aika pitkä tauko etten kirjoittanut tänne tai paperille yhtään sanaa, nyt taas en osaa olla kirjoittamatta. Ärsyttää jos en ehdi tai malta keskittyä, koitan aina sen ajan kuitenkin ottaa joka päivä. Aamulla aamukahvia juodessakin kirjoitin  vähän aikaa, saattelin loppuun eilen päivällä aloittamani kirjeen. Aamu on kiva aloittaa kirjoittamalla heti aamutuimaan. Tai siinä kymmenen aikaan nousin vaikka olin laittanut kellon soimaan kahdeksaksi.

Seuraava stressin aihe oli saada poika heräämään. Vuorokausirytminsä on käänytnyt sellaiseksi että valvoo johonkin aamukolmeen -neljään ja nukkuu sitten jonnekin kahteen iltapäivällä. Joka päivä narisee sitä, että miksi häntä ei herätetty, vaikka mun jokainen aamupäivä kuluu siihen, että koitan saada pojan heräämään. Myöhäinen rytminsä ärsyttää ja häiritsee kuulemma itseään ja myös mua. Kolistelee täällä yöllä ja luulen, että vaikken liikkumisiaan täällä kuule, tunnen sen alitajuisesti unen läpi, enkä sitten pääse syvään uneen (jos se lääkkeillä muutenkaan onnistuu) ja olen aamulla kuin perseeseen ammuttu karhu, hartiat jäykkinä.. Tämänpäiväinen saavutus oli puoliltapäivin ylös. Hermot menee kun koko aamupäivä menee siihen kun ramppaan huoneessaan. Voisin tietysti antaa vaan olla ja keskittyä johonkin muuhun, joihinkin omiin juttuihini (mitä mulla ei ole). Jos jättäisin pojan vaan nukkumaan ja rientäisin itse jonnekin muualle maailmalle, tuntisin siitä kauheaa syyllisyyttä. En tiedä miksi. Kyseessä on kuitenkin jo teini-ikäinen. Tänään lähdettiin heti kun pääsi lopulta ylös sängystä, rannalle, ostettiin läheisestä kahvilasta eväitä mukaan ja suunnattiin Uutelan rantakallioille. Oli pakko päästä uimaan kun oli niin kuuma. Päivällä lämpötila kävi korkeimmillaan kolmessakymmenessä asteessa ja sen kyllä huomasi. Ilma tuntui ihan trooppiselta, kostealta ja raskaalta ja yhden tavallisen mäen ylös kulkeminen kävi voimille. Ymmärrän -vähän- niitä, jotka eivät helteestä tykkää. Mä tykkään silti, vaikka lähellä oli, etten.. Oltiin rantakallioilla ottamassa aurinkoa ja käytiin vähän väliä meressä uimassa, muuten ei olisi pystynyt olemaan auringossa yhtään. En nyt tiedä, onko se kovin järkevää muutenkaan näin kuumalla, mutta kyllä mä viihdyin. Tykkään auringon ottamisesta ja siitä, että iho on vähän ruskettunut. Kolme tuntia oltiin ja ihanaa oli. Kotiin tullessa oli vähän huterahko olo, en ollut juonut tarpeeksi, enkä paljon syönytkään. Olo kuitenkin koheni vähän kun join, söin vähän hapankorppuja ja kävin suihkussa.

Ruokaa en jaksanut laittaa, enkä edes käydä kaupassa, sen verran töttöröö olin ja muutenkin kyllästyttää jatkuva ruokatsupparina toimiminen. Mietittiin että J. olisi töistä tullessaan käynyt hakemassa vaikka pizzat jostain, mutta päätettiinkin sit lähteä autolla koko sakki jonnekin syömään. Päädyttiin Tapanilaan yhteen (ennen) ihan kotoisaan pitseriaan. Matkalla alkoi satamaan, eikä terassilla voinut istua, mutta sisälle mahtui. Enkä ihmettele, ihmettelen että miten tuo paikka voi yleensä edes kannattaa. Sisällä oli tosi likaista, pöydät oli ihan tahmeat ja muutenkin kaikki oli ränsistynyt siitä, kun oltiin siellä viimeksi käyty (asuin ennen Tapanilassa ja vihdyn muuten niissä maisemissa). Ruoassakaan ei ollut hurraamista, mä otin kreikkalaista salaattia ja se oli pilattu paksulla kasalla sinappikastiketta, leipä oli joskus kymmenen vuotta sitten pakastettu ja sulatettu pitsanpohja, tai siltä se ainakin maistui ja näytti. Miehet söi kebabia, muttei ollut kuulemma kummoista. Pakasteesta sekin. Sinne ei tarvii enää mennä.
Äsken tultiin kotiin ja nyt kyllä väsyttää. Matkalla käytiin vielä kastelemassa siskon kukat -kun ovat itse vielä siellä maalla, olen kade!- ja katsomassa postit.

Me päätettiin että lähdetään ensi viikon maanantaina taas mökille, Parikkalaan päin tällä kertaa. Ensi viikostakin on tulossa niin kuuma, etten halua jäädä kaupunkiin kärvistelemään kun ei ole kerran pakko. J.n loma alkaa nyt perjantaina. Että sellaista. Lisää myöhemmin.

Helle

Selvisin sitten hengissä siitäkin krapulasta, vaikken eilenillalla ihan varma ollutkaan. Vettä kittasin varmaan viisi litraa ja kunnes alkoi pelottamaan se liiallinen veden juominen ja lähetin miehen hakemaan mulle sipsejä kaupasta.. Ettei mene ihan suola- ja nestetasapainot sekaisin. No joo, varmaan aika terveellistä, ensin vesiöverit ja päälle vielä suola sellaiset. Sekin vielä, että "laihdutuskuuri" meni taas pilalle. Voi sitä itseinhon ja vatsamakkaroiden määrää taas. Kätevästi luin ensin Fit-lehteä; hyviä jumppa- ja syömisohjeita, miten joku treenaa kaksi kertaa päivässä kuutena päivnä viikossa bikinifitnessiin, ja sitten painelin sipsipussia rapistelemaan. Ei erotu sikspäkki tänäkään kesänä. Ei ole kyllä ennenkään erottunut. Ihan sama, ei jaksa nipottaa. Ihan kohtuullisesti väsyin siinä illan mittaan, kuitenkin kello huiteli jo yhtä ennen kuin maltoin mennä maaten. Se on kyllä aika normiaika, en yleensäkään osaa mennä aikaisiin nukkumaan, en tiedä olenko ikinä nukahtanut ennen puoltayötä. Ehkä korkeassa kuumeessa joskus? (ei mulla ole ollut kuumetta varmaan kymmeneen vuoteen..)

Yö oli ihan kohtuullinen vaikka kuuma olikin, olen oppinut pitämään makkarin oven ja olkkarin ikkunan auki ja niin pääsee ilma vaihtumaan (makkarin ikkunaa ei voi pitää auki kun pihalta kuluu typerä ilmastointilaitteen hurina ja se häiritsee mua vaikka olisi korvatulpat korvissa). Muutenkaan en kuulu niihin ihmisiin, jotka jaksavat valittaa yhtenään kuumuudesta kesällä, syksyllä sateista ja pimenevistä päivistä ja illoista, talvella lumen määrästä ja pakkasesta, keväällä kurasta ja siitepölyistä. Mä tykkään kuumuudesta, mitä kuumempi, sen parempi. Nautin. Tykkään olla auringossa, ottaa aurinkoa ihan keskipäivän paahteessa rantakallioilla (ah!), pulahtaa välillä uimaan, maistella mansikoita. Eri asia olisi ehkä, jos pitäisi tehdä jotain.. Näitä eläkeläisen riemuja (ja muita ärsyttää kun vaan loikoilen ja nautiskelen..). Kävin kesäkuun ensimmäisellä viikolla, kun oli helteinen  viikko, meressä uimassa monena päivänä ja makasin aurinkoa ottamassa <3 Kuumuus ei haittaa mua etelässäkään, joskus olin Turkissa kun siellä oli päivällä yli neljäkymmentä astetta mittarissa, eikä haitannut yhtään. Suomessa ei vaan voi mun mielestä olla liian kuuma. Ei varsinkaan yöllä. Nukuin Oxaminin voimalla aamuun asti.

Mulla oli aamulla aika psykpolin hoitajalle, sain onneksi J.ltä kyydin sinne, koska muuten mulle olisi tullut kiire. Tarviin yli tunnin aamulla siihen, että virkoan siitä hetkestä kun saan silmät auki siihen kuntoon että pääsen ovesta ulos. Pitää pestä hiukset, laittaa ne, valita vaatteet, ehkä silittää, meikata ja haalia kamat kasaan. Jotain on aina hukassa ja kaikki pitää tarkistaa vielä pari kertaa ennen kuin uskallan lopulta sulkea oven ja lähteä maailmalle. Laukussa kulkee aina sen verran omaisuutta, että luulisi reissun olevan pidempikin kuin pari tuntia. Liioittelen aina kaikessa. Mulla olisi viime viikolla ollut ylimääräinen aika hoitajalle, viikko sen akuuttiajan jälkeen (kun olin syönyt niitä rauhoittavia yli omien tarpeideni kerralla..), mutta peruin sen, kun en tuntenut olevani yhtään käynnin tarpeessa. Tänään oli aika ja ihan perus meininkiä oli. Vähän sellaista turinaa nuo aina ovat, en oikein tykkää puhua asioistani, en osaa. Huomaan jotenkin itse aina sen, miten sekavia ja ympäripyöreitä mun asiat, ajatukset, olot ja tilanteet on. Edelliskerralla olin sitä mieltä ja tällä kertaa tätä ja samalla tuntuu kuitenkin, että samoja asioita siellä jauhetaan. Ei oikein ehdisty hommat. Voisi tulla jo se terapiatuen päätös. En sitä olekaan odottanut kuin kaksi kuukautta. Viime kerralla hoitaja antoi mulle luettavaksi läpsykän epävakaasta persoonallisuushäiriöstä ja käski lukea. Mies luki sitä mulle pari kertaa ääneen, nukahdin kesken molemmilla kerroilla (en jaksanut itse keskittyä, liian epäkiinnostavaa..). Mua ärsytti. Joopa joo. Sekin vielä. Nytkö diagnoosi sitten onkin toinen. Sopiihan ne kaikki kuvaillut oireet ja käyttäytymismallit minuun, mutta ihan samojahan ne on kuin kaksisuuntaisessa? Ja kaksisuuntaista sairastavilla kuulemma on usein kyseinen häiriö. Okei, mitä eroa niissä sitten on. Lääkityskin näytti olevan melkolailla sama. Ja hoito. Ja jos on joku mielenterveydellinen diagnoosi, niin eikö silloin ole aina jonkunlainen persoonallisuuden häiriö. Jos ei olisi niin mikä niitä oireita pitäisi yllä? Se, että sanotaan että kaksisuuntainen on biologinen sairaus on aika ontuvaa sekin. Lääkäri on sanonut mulle joskus, että jos elää lapsuuden traumaattisissa olosuhteissa, muokkaa se psykologinen ympäristö ihan sitä biologiaakin ja vaikuttaa aivojen toimintaan ihan fysiologisestikin. Aika ympäri pyöreää kaikki mun mielestä. Tai sittten jollekin tulee kaksisuuntainen vaan ihan "tyhjästä". Pitäähän sitä olla ihmisillä töitä. Ehkä mä saan eläkkeen helpommin jos diagnoosilista on pidempi. Parempi olisikin. Hoitajakäynnin lopuksi pyysin että saisnko kaikki itsestäni kirjoitetut kertomukset tämän reilun kahden vuoden ajalta, kun olen ollut tuolla bipotyöryhmässä hoidettavana. Saan kuulemma, piti vaan käydä täyttämässä johonkin lippuun nimi ja sotu ja paperi menee ensin omalääkärin käteen ja siitä vielä ylilääkärin käteen ja sitten vaan printteri laulamaan. Viikon päästä saan kuulemma paperit hakea. On niissä sitten lukemista. Olen miettinyt, että pitäisikö joskus tilata tai käydä lukemassa ne paperit ja kertomukset, mitä musta kirjoitettin sillon kun olin lapsena (joskus 70-luvulla) hoidossa niin ikään psykiatrisista syistä. olen ne paperit joskus nähnyt, mutten silloin niihin sen tarkemmin tutustunut. Ehkä terapian aikaan niitäkin voisi käydä läpi.

Hoitajalla käynnin jälkeen käytiin J.n kanssa syömässä, tuli töistä Itäkeskukseen ja käytiin jossain lounaspaikassa, tai ennen se oli meksikolainen ravintola, nykyään kai jotain vähän tasapaksumpaa, mutta ruoka oli hyvää. Söin lohta ja lämpimiä kasviksia. Sitä ennen J.tä odotellessa kävin UFF.n kirpparilla kiertelemässä ja jotain sieltä tarttuu aina mukaankin, nyt ostin yhden värikkään hellemekon, läpikuultavan kukallisen ohuen lirupaidan ja mustan hameen (joka olikin liian pieni ja vetskari meni kotona rikki kun vedin hametta päälle..). Olen herännyt huomaamaan että kaikki mun vaatteet on joko beigejä, harmaita, mustia, valkoisia tai raidallisia (sitä seiloriraitaa). Hyi! Miten musta on tällainen tullut, yököttää kaikki noi konservatiivisen väriset ja näköiset vaatteet. Ennen mullla oli sentään joku tyyli, eikä vaan tollasta super-boring-osastoa. Ihan mustakin olisi parempi kuin värittömyys, värejä en ole ikinä osannut käyttää, mutta koitan vähän rikkoa kaavaa ;)
Kotiin tultua kirjoitin paljon käsin, kirjoitin kahten kirjevihkoon (aiheina vuodenajat ja toinen ns. "nuorten eläkeläisten vihko") ja yhtä kirjettä aloittelin. Kävin nukkumassa hetken kun kirjoittaessa alkoi niin ramasemaan, nousin laittamaan ruokaa ja illemmalla käytiin tekemässä vielä pieni kävelylenkki. Pakko oli päästä vähän haukkaamaan happea ja ihan hyvää tekikin. Ihanan lämmin ja aika kostean tuntuinen ilma oli, trooppista.

Vielä ei väsytä yhtään, mutta eipä mua ole ennenkään vielä tähän aikaan väsyttänyt. Tekisi jo vähän mieli mennä nukkumaan, jos väsyttäisi. Iltalääkkeet (Litot) otin, mutta ne ei enää väsytä yhtään. Alussa väsyttivät, oli kai joku aloitusoire.. Ehkä menen lukemaan, en enää jaksa kirjoittaa (enkä oikeastaan tältä päivältä muuta keksikään). Hyvää yötä. (Kello on 23.55, ei sitä mitä bloggeri näyttää)

Dagen efter juhannus

Terveisiä juhannuksen jälkeisen elämän ankeista tunnelmista hei!

Konekkin on ehtinyt mennä ihan sekaisin ja kaikki asetukset on vähän sinne sun tänne, mutta eipä se nyt mitenkään suurin ongelma tässä ole. Vaan se, että mulla on ihan hirveä ikävä takaisin maalle ja kamala ahdistus, että pitää olla täällä kaupungissa, mä haluun takaisin luonnon helmaan! Mulla iskee ihan aina tämä kaupunkinpaluuahdistus yhtä voimakkaana! Ihan sama, miten kauan maalla olen, niin yhtä hirveää on tulla pois. Kun ajomatkalla kilometrit Helsinkiin vähenee, lisääntyy kaipuu sinne mistä olen tulossa ja ahdistus siitä minne olen menossa. Mökille mennessä tunnelma on ihan päinvastainen. Kaupungissa on niin rumaa, ankeaa, harmaata, likaista, meluisaa, maisema on vastapäisen talon seinä.. Kotona tuntuu kuin olisi jossain ihmeen laatikossa, maalla pääsi heti herättyään ulos, astui vaan sängystä noustua suoraan pihalle, auringon paisteeseen, järveen aamu-uinnille virkoamaan ja kahvit mökin kuistilla, maisema pitkälle järven selälle. Leppoisaa oleilua kallioilla, soutelua, laiturilla lepuuttelua varpaat järvessä, ihana rauha ja hiljaisuus, eikä vieraita ihmisiä missään. Ajatus lepää ja liikkuu vapaana. Saunan lämmittämistä, vesien kantamista järvestä, ruokien valmistamista, ulkona grillailua, kuistilla ilta-auringossa syömistä, auringonlaskun katselua ja takkatulen äärellä ulkona istumista. Mä olen niin mökki-ihminen kun olla ja voi. Mun pitäisi saada olla koko kesä maalla. Talvella en ehkä välittäisi, mutta kesällä voisin olla alusta loppuun maalla ja muulloinkin käydä vaikka viikonloput rauhottumassa ja rentoutumassa ihanassa hiljaisuudessa ja koko ajan erilaisesta maisemasta ja luonnon muutoksista nauttimassa. Tykkään että mökillä on mahdollisimman luonnonmukaista kaikki, mitään "mukavuuksia", sähköjä ja muita vempaimia en mökille edes haluaisi, jääkaappi on ihan hyvä olla (pysyy juomat kylminä:) mutta muuten askareiden tekeminen kaikessa rauhassa on vaan kivaa; ruoanlaitto ulkona grillitulilla, tiskaaminen (kaasu)hellalla keitetyllä vedellä ulkona ja puiden kantaminen mökille ja saunaan. Ihanaa, ettei ole tietokonetta, telkkaria eikä mitään muita ärsyttäviä metelivetkaimia. Mä en tajua sellaisia, jotka haluavat että kesämökillä on kaikki viimeisen päälle ja löytyy aparaattia joka lähtöön. Kiitos ei. Mitä vähemmän kaupungista muistuttavia (muka) tuiki tärkeitä aparaatteja, sen parempi. Mutta kukin tyylillään. Mä tykkään että mitä vanhempaa, luonnonmukaista ja tunnelmallisempa sen parempi. Tietokonetta ei tosiaankaan tullut kolmen päivän aikana ikävä (eikä mullla ole edes sellaista puhelinta jolla pääsisi nettiin. Onneksi!)

Juhannus oli siis onnistunut. Perjantaina saavuttiin mökille aikaisiin iltapäivällä. Ajomatkakin meni hyvin eikä ruuhkia enää oikeastaan ollut, Juhannusaatto kun jo oli. Mulla on tosiaan mökille mennessä aina tunnelma katossa, ihailen maisemia ja ensimmäiset järvimaisemat ihastuttaa. Perillä asetuttiin ja katseltiin nukkumapaikat. En ole ollut tuolla vuokramökillä ikinä yötä, pari kertaa siellä on tullut käytyä kylässä pikaisesti muilta mökeiltä, kun sisko miehensä kanssa on sitä vuokrannut muutaman kerran. Me nukuttiin sellaisessa tosi vanhassa vierasaitassa. On todella vanha rakennus, ovet oli tosi matalat ja seinät jo melkein mustaksi tummunuttta hirttä, ikkuna oli tosi pieni ja mökin sisällä oli hämärää, eikä ollut koolla pilattu, mutta hyvin sinne mahtui kaksi sänkyä ja pieni lipasto. Mulle sopiva, hämärä ja suojainen paikka ihan metsän keskellä. On varmasti ainakin sata vuota vanha rakennus ja pinnat taitavat olla aikalailla alkuperäiset. Silti oli jotenkin raikas kun oli kivasti laitettu, valkoista peittoa, verhoa, lipastoa.. Lattialankut kivasti narisevat. Nukuin siellä hyvin, mutta siihen voi olla kyllä muitakin syitä kuin mökin tunnelma. Varsinainen mökki ja sauna ovat vanhoja myös ja ympäristö ja piha-alue ovat kivan luonnontilaset, kalliota ja järvi siinä ihan vieressä, näköala ihana pitkälle järven selälle.

Illalla saunottiin, grillattiin, käytiin soudellen katsomassa juhannuskokkoa ja soudeltiin meidän mummon mökille vähäksi aikaa moikkaamaan niitä meidän muita sukulaisia, tätejä miehineen. Ihan kivaa oli, usein sitä muodostaa ihmeellisiä ennakkoluuloja, ollaan harvoin suvun kanssa tekemisissä ja silloin tulee muodostettua sellainen asenne, että "idiootteja ovat", enemmän pitäisi olla sosiaalisempi ja kiinnostuneempi suvustaan. Ollaan aika etäisiä kaikki ja vetäydytään omiin oloihimme herkästi. Yhtä epäsosiaalisia ollaan kaikki. Paremmin tuollainen luonteenlaatu istuu minun kuin kauhea hössöttäminen, pinnallisuus, marttakerhoilu ja typerä kaakatus. Mutta kiva oli käydä ja nähdä pitkästä aikaa niin sukulaisia kuin mummon mökki ja se ympäristö, josta tulee aina niin nostalgiset tunnelmat ja muistoja vaikka minkälaisia. Me päästään sinne oman perheen kesken viikoksi heinäkuuun puolivälissä, en malta odottaa (ja sieltä lähtemisestä en sano mitään..).
Vähän myöhemmin illalla istuttiin ulkotakan ääressä ja muutama olut ja viinilasillinen siinä tuli otettua. Mä innostun yleensä liikaa ja sitten tulee ikävä olo, kohtuullisuus ei oikein kuulu mun hyveisiin. Juon harvoin, mutta sitten kun juon, maistuu se sen verran hyvin, etten malttaisi mennä nukkumaan ollenkaan, voisin viettää iltaa vaikka aamuun asti, ja niinhän siellä tehtiinkin. Olin heränyt perjantaiaamuna ennen seitsemää kun lähdettiin ajoissa ajelemaan, enkä vielä kolmelta aamulla ollut väsynyt.. En olisi millään malttanut lähteä nukkumaan, mutta pakkohan siinä oli päästää muut nukkumaan. Mä en saa yleensä nukuttua jos olen juonut ja niin oli pakko napata rauhoittavaa sen alkoholi määrän päälle mitä olin nauttinut. Että sekakäyttöäkin vielä. Muuten en olisi saanut itseäni sammutettua ollenkaan. Ilta Litot jätin ottamatta. Olen pariin kertaan todennut, että jos otan ne juomisen päälle, on olo niin hirveä, ennen ja varsinkin jälkeen.  Niiden(kään) kanssa ei saisi juoda ollenkaan, ja olen kyllä tosiaan ymmärtänyt sen säännön perustelluksi ihan käytännössä. Jos otan, jää lääkkeet ottamatta. Paitsi siis Oxamin. Se ei ole ihan niin paha yhdistelmä.

Juhannuspäivä sujui aikalailla samoissa tunnelmissa, käytiin kyläilemässä päivällä siellä sukulaisten luona ja syötiin kasvisruokaa ja juotiin kahvit siellä, haettiin vähän ruoka ja juomatäydennystä bensiksen kaupasta, lämmitettiin mökillä sauna, saunottiin, uitiin järvessä (vesi oli ihan hirveän kylmää, kylmempää kuin mitä merivesi oli silloin kesäkuun ensimmäisellä viikolla kun oli helteistä ja kävin monta kertaa uimassa), laitettiin ruokaa ulkona, ihailtiin auringonlaskua ja istuttiin tulen äärellä. Juomaa meni silloin vähän liikaa, paasasin jostain aiheesta, mitä en enää kunnolla edes muista, ja join siinä ihan huomaamatta tosi lyhessä ajassa pullollisen valkoviiniä. Humahti aika voimalla päähän ja loppuillan/yön olo oli aika huono.. Pyörrytti, kaaduin ja oksetti : / En ole yleensä ikinä niin huonossa kunnossa, mutta nyt olin. Että ihan kiva. Onneksi selvisin siitä kun mulle juotettiin paljon vettä, enää ei kunto riittänyt muunlaisiin juomiin, harmi sinänsä, että ilta loppui paljon lyhyempään kuin edellinen. Silti en silläkään kunnolla saanut nukuttua ilman tablettimuotoista tyrmäystä. Krapula ei silti ollut kovin ihmeellinen, aamulla käytiin saunassa ja uimassa, herätti kyllä ihan mukavasti, ilman olisi olo ollut varmasti paljon heikompi. Siinä se päivä meni nopeasti ennen kun piti aloitttaa tavaroiden haaliminen kasvaan, auton pakkaaminen ja lähdön tekeminen. Käytin vielä kirkonkylällä pizzalla koko porukka ja sitten suunnattiin auto kohti Helsinkiä. Tylsää!

Ja täällä sitä nyt ollaan. Eilen illalla oli tosi ikävä olo, ahdisti niin paljon tämä kaupungissa oleminen, oli huimaava ja huono olo (varmaan johtui ihan krapulasta..), mutta onneksi sain sentään nukuttua aika hyvin (lääkkellä yllättäen) eikä tänäaamuna kooma ollut ihan niin hirveä kuin olisi voinut kuvitella. Jouduin heräilemään itselleni aikaisiin kun piti mennä labraan. Mukavasti taas kostean viikonlopun jälkeen otetaan kilppari ja litiumlabrat.. Näin on tapahtunut aikaisemminkin, taisi olla heti vuoden vaihteen ja vapun juhlimisen jälkeen sama juttu. Kätevää.. : /

Nyt tekisi mieli mennä nukkumaan, on niin harmaat että ei jaksaisi katsella, mutta puoltapäivää vasta mennään, pitkä päivä edessä. Väsyttää siihen malliin että pakko on jossain vaiheessa nukkua päiväunet.
.. Nukuin parin tunnin päiväunet, kylläpä väsytti, ja nukuin kuin "kuollut" (joskus sen tuntee että uni on niin syvää ettei siitä varmasti hievahdakkaan ennen heräämistä). Aika huono olo oli ja on edelleen, keikuttaa ja tuntuu kuin olisi vähä vinossa.. Jotain nestehukkaa varmaan, mutta eiköhän tässä hengissä selvitä.

Hyvää Juhannusta

Juhannusaaton terveiset vielä (ettei juhannuksentoivotukset jää ihan tuolle eilisiltaiselle angsttasolle).
Heräsin hyvissä ajoin, kello on vasta vähän vaille seitsemän, heräsin puoli tuntia sitten itsestään ilman herätyskellon soittoa, ajattelin pompata jo ylös. Jos olisin nukahtanut uudestaan, olisin todennäköisesti ollut vaan väsyneempi kellon piipatessa. Muu perhe vielä nukkuu, mutta saa nukkuakin, musta on ihan kiva heräillä täällä itsekseni vähitelen, kohta käyn suihkussa, pesen ja laitan hiukset (seuraavat kolme päivää se peseminen tapahtuu järvessä:), katson mitä laitan päälle, tekisi mieli laittaa shortsit tai jotain muuta lyhyt jalkaista automatkalle, mutta tällähetkellä ulkona on aika kylmä, jotain +15c.. Hrr! Kahvin laitoin jo tippumaan ja jotain pientä pitäisi ehkä syödäkin..

Eilen illalla pakkaamisten välillä käytiin ulkona syömässä nepalilaisessa raivntolassa tässä lähellä, söin tuorejuustoa pinaattikastikkeessa ja riisiä (yleensä en syö mitään valkoista hiilaria..), hyvältä maistui silti oikea lämmin ja tulinen ruoka. Nyt juhannuksena pitää ottaa vähän rennommin näiden syömisten kanssa, ei sinne juhannusvieraaksi kehtaa laihduttamaan mennä ja niin monenlaista herkkua on kuitenkin tarjolla. Aamulla kävin vaa'alla, enkä tietenkään ollut tyytyväinen lukemaan, mutta miloinpa nyt olisin. Välissä mun paino ehti nousta tavallista korkeampiin lukemiin, varmaan oli suurimmaksi osaksi turvotusta, jostain, mutta nyt on onneksi tippunut sen kolme kiloa ja olen taas niissä kiloissa missä olen tottunut olemaan. Kirjoitin eilen illalla vielä yhden kirjeen loppuun, syötiin iltapalaa ja sitten, vähän ennen nukkumaanmenoa iski taas tavallinen nukkumaanmenoahdistus.. Lopulta, jokus yhden jälkeen sain unta, nukuin ihan kohtalaisesti, mutta vähän turhan vähän tunteja tuli.. Tänäiltana tulee kuitenkin valvottua, järven rannalla, saunanraikkaana, nuotiolla istuen, herkkuja syöden ja vähän juoden.. Ihanaa olla muutaman tunnin kuluttua maalla, rakkaissa maisemissa.

Mutta nyt mä lähdensinne suihkuun, aamut menee aina niin nopeasti ja yhdeksältä pitää olla jo menossa. Aurinkoista, ja mahdollisimman vähäahdistunutta, juhanusta! :)

Syvä huokaus

Mä olen niin stressaantunut tänään, just nyt, ollut koko päivän aamusta asti. Tai oikeastaan jo eilisillasta asti. Ilta oli ihan kauhea, mulla oli tosi huono olo, huimasi, keinutti ja heikotti. Olin syönyt ihan liian vähän kulutukseen nähden ja siitä tuli jotenkin ihan pelottava olo. En mä saisi olla näin huonolla syömisellä, mutta olen silti. Söin siihen huonoon oloon neljä palaa ruisleipää, juustoa ja mustikoilla höystettyä raejuustoa, tosi paljon siis kerralla itselleni, ihan kunnon mässyt.. Mutta kyllä se siihen fyysiseen pahaan oloon auttoi. Hyvä niin. Muistin myös juoda tarpeeksi, eilen oli aika kuuma päivä ja kuumalla liikkuessa nesteentarve lisääntyy huimasti. Ja seliseli. En mä nyt mun syömisistä tullut tänne kirjoittamaan. Tai no, nukkumisestakin vielä muutama sananen. Nukuin tosi levottomasti. Oli tosi ikävä olo. Mun Litoannostusta nostettiin juuri vähän aikaa sitten, siitä en saa mitään sivuvaikutusia, tai en ainakaan niin, että sitä huomaisin, mutta enpä tiedä siitä hyödystäkään sitten, mutta parempi sillä kuin ilman, näin olen päättänyt. Otin ennen nukkumaanmenoa yhden Opamoxin, en ole enää hetkeen osannut nukkua ilman sitä, mutta sillä nukun, yleensä, ihan hyvin. Luulen että se on pientä lumevaikutustakin, mene ja tiedä. Unilääkkeellä (Tenox) en nuku, olen nukkumaan käydessäni niin ahdistunut, ettei Tenox siihen auta. Ahdistus on vahvempi kuin se pelkää nukahtamisen vaikeus. Viime yönä ahdisti silti, meinasin jo ottaa isomman annoksen Opamoxia, mutta kumma kyllä nukahdin jossain vaiheessa ja sain nukuttua aika pitkät unet. Heräilin vasta kymmenen jälkeen (aamulla:), unta tosin sain vasta joskus yhden jälkeen. Mutta hyi mikä olo mulla oli ennen sitä. Sellainen polttelevan kirvelevän kireä olo, selitin miehelleni, että mulla on selainen olo kuin useat köydet puristaisi mua ympäri kehoa ja muu osa kehosta roikkuisi pehmeänä ja raskaana, tahdottomana köysien välissä (vähän niinkuin verkko kinkun päällä. Yäk mikä mielikuva), haluaisin olla pehmeä ja rento, mutta jokapaikkaa kiristää näkymättömät kuristavat köydet. Ikävä mielikuva ja varsinkin kammottava olo. Ennen nukahtamista säpsähtelin hereille monta kertaa, sätkähtelin silleen, vähän niin kuin sähköiskun saaneena. Usein räpsähdän nukahtamisen hetkellä, mutta tuo oli sellainen kertaa sata. Onneksi lopulta nukahdin, hulluksihan tuossa olisi muuten tullut..

Aamulla oli nihkeää herätä, kroppaa kiristi eilinen hullu treenaaminen, jalat tuntuivat painavilta ja yläselkä oli jumissa. Pienillä venytelyillä ja parilla kupillisella kahvia sain itseni hereille sen verran että jostain tulee jotain, enkä ihan hajalla ole ollut. Koko ajan olen jotain tehnyt. Aamulla kirjoitin kirjettä samalla kun join aamukahvia, kirjoitin tosi paljon, muistaakseni neljä A4 (molemminpuolin). Kirjeen kirjoittaminen vie niin mukanaan, että voisin tehdä sitä vaikka kuinka kauan, asiaa aina riittää. Kirjoitin ehkä vähän reilun tunnin ennen kuin piti ryhtyä johonkin "hyödyllisempään", oli pakko syödä jotain ja keitin puuroa, mustikoiden kanssa meni ihan hyvin alas, vaikkei oikein nälkä ollutkaan. Aamupalan jälkeen hain postin (sain kaksi kirjettä ja kirjepaperitilaukseni, ihanaa), pyykit ja yhden matkalaukun kellarista. Luin postit ja aloin pakauspuuhiin. Sain katsottua vasta omat vaatteet.... Ja vielä on paljon tekemistä. Mä olen aina niin tarkka vaatteistani, jopa maalla, joten sovittelin kaikki yhdistelmät ja vaihtovaatteita olisi ainakin viikon, tai koko kesän, tarpeiksi. Vielä pitäisi ehkä silitää jotain, vaikka laukussa ne kuitenkin ryttääntyy..

(Ollaan siis huomenna aamulla lähdössä juhannuksen viettoon siskon & co. vuokraamalle mökille Savoon. Ovat siellä pari viikkoa ja me mennään heidän vieraikseen sinne pariksi päiväksi. Mökki on mun lapsuusmaisemissa, saman järven rannalla kuin meidän jo edesmenneiden mummon ja ukin mökki. Siellä tuli vietettyä kaikki lapsuudenkesät ihan ensimmäisestä kesästä alkaen, serkkujen ja isovanhempien kanssa. Oltiin siellä ihan koko kesä ja välillä jonkun vanhemmat olivat siellä jonkunaikaa loma-aikoinaan. Muun aikaa oli kai parempaa tekemistä, mutta hyvä näin. Kesät olivat aika ihania, enimmäkseen. En niistä niin yksityiskohtaisesti paljoa muista, mutta maisema ja sijainti ovat rakkaita edelleen. Mökki on edelleen olemassa, mutta meidän äiti möi osuutensa siitä siskojensa kanssa riideltyään, eikä mulla ja siskollani ollut sinne sen jälkeen pitkään aikaan mitään asiaa, vaikka me oltiin oltu siellä lapsina kaikista eniten. Nykyään -äidin veljen kuoltua- meillä on osuus siellä, viikko kesässä. Kymmenen vuoden tauon jälkeen. En ole kovin tyytyväinen, mutta tyhjää parempi tuokin. Äiti ei meidän mielipidettä paljon kysellyt, mutta sinä nyt ei ole mitään ihmeellistä tai uutta. Mökki on hyvin vaatimaton pieni tönö järven rannalla, ilman mitään ns. "mukavuuksia" -enkä niitä kaipaakaan, en edes haluaisi sellaista mökkiä joka olisi täysin varusteltu kuin kaupunkiasunto-, eikä sillä ole juuri mitään rahallista arvoa, mutta tunnearvoa senkin edestä. Äiti sai siitä varmaan muutaman tuhat markkaa. Halvalla meni lapsuusmuistot. Haista ... huomenna ollaan menossa siis saman järven rannalle, mutta eri mökille. Vuokratulle. Meillä on se yksi viikko vuodesta kun saadaan mummonmökillä olla, eikä se nyt juuri sattunut kohdalle. Ihan kiva päästä jokatapauksessa maalle, mutta silti vähän jännitän miten jaksan olla muiden seurassa melkein kolme päivää. En ole tottunut olemaan muiden kanssa paria tuntia pidempää ja kyllä mua kieltämättä vähän pelottaa, miten jaksan tuon ajan olla ihmisiksi..)


.. Ja sitten soitti äiti, tai itseasiassa minä soitin sille. Yritti soittaa eilen illalla, mutten todellakaan jaksanut vastata kun olin jo muutenkin niin huonolla tuulella ja hermostunut, mitähän siitä olis tullut.. Yhteen ääneen olisi huudettu ja papatettu. Tänään soitin sille kun lupasin, ei olis pitänyt. Oikeesti! Mulla menee NIIN hermot ja tulen NIIN pahalle päälle koko loppupäiväksi, että voisin kaataa vaikka  talon seinät, tai ihan mitä vaan. Äiti on maaninen (sairastaa siis ykköstyypin bipoa) ja sen kyllä kuulee. Puhui puolituntia itsekseen, oikeastaan ilman mitään taukoa. Puhui kaikki maailman epäkohdat; politiikan, leipäjonot, vanhustenhoidon, eriarvoisuuden ihmisten välillä, miten kalliita autoja oli nähnyt, miten paljon ihmiset ostavat kaupasta ruokaa, miten ei pääse liikkumaan, miten syö mitäkin lääkettä ja minkälaisia sivuvaikutuksia niistä saa, mitä lääkäri se ja se sanoi siitä ja tästä. Jumalauta lista on loputon! Ja kaikki samat asiat joka kerta kun soittaa -tai silloin kun nyt jaksan sille vastata, eli suunnilleen joka toinen tai kolmas kerta-. Mun olisi tehnyt mieli huutaa puhelun aikana että "pidä jumalauta pääsi kiinni, olen kuullut kaikki noi samat asiat sata kertaa!". Välillä laitoin puhelimen pöydälle ja sai jutella ihan itsekseen. Ei olisi varmaan huomannut vaikka olisin laittanut linjan poikki.. Ikinä ei kysy mitä mulle kuuluu, tai mun lapsille, miten voin, ei mitään. Siltä ei saa suunvuoroa ollenkaan. Jos yritän sanoa jotain johonkin väliin, puhuu samaan aikaan. Ei kuule mitä toinen sanoo. Eikä sairasta muita sairauksia kuin sitä samaa mitä minäkin, kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaikka toisin voisi kuvitella kun puheitaan kuuntelee. En jaksa. Ai niin, no viimeksi sanoi "Paljon huonommassa kunnossahan sinä olet kuin minä".. Joo, okei.

Mä en niin kestä noita puheluita, en kestä enkä jaksa. Miksei mulla voi olla normaalia äitiä, joka huolehtii, on kiinnostunut, välittää ja näyttää sen. Vaan tuollainen super-itsekäs ihminen jonka päähän mahtuu vaan yksi asia; Minä. Että sellaista. Voisin tästä aiheesta avautua vaikka koko internetin täyteen, kirjoitettavaa ja kerrottavaa riittäisi ja löytyisi. Kaikki ne sanat mitä en koskaan ole saanut sanoa, mitä kukaan ei ole ikinä kuunnellut. Vaikken niitä paljon muista. Vanhempani erosivat kun oli kuusi vuotias ja siitä asti olen ollut äitini kuuntelija ja hoitaja, kuulostellut aina että miten jaksaa ja voi, kulkenut varpaisiltani ja ollut se kiltti tyttö. Kuunnellut. Silti olin ihan paska. Isä löysi uuden vaimon joka sai uuden lapsen, mä jäin äidille. Kunnes äiti löysi uuden miehen ja sai uuden lapsen. Silloin olin mummolla, äidillä, isällä tai laitoksessa, sellaista kiertokulkua. Kuunnelkoot muut äidin sairaudet, minä en ole siltä saanut muuta kuin biologisen olomuotoni ja samanlaisen sairaan aivotoiminnan, elämästä en ole ihan varma. Ensi kerralla en vastaa puhelimeen.

Hyvää juhannusta!

Vihan vuodet

Tulin nyt taas kirjoittamaan kun intoa nyt näyttää olevan (tai no, kierrän kyllä edelleen konetta kuin kissa kuumaa puuroa, siis ainakin tämän blogini osalta, ja niinpä järkeilin sen olevan sellainen merkki, että mun todellakin pitää tänne kirjoittaa. Helppoa tämä (keittiö-)psykologia, heh;). Joten niinpä nyt koitan saada jotain naputeltua.

Kohta lähden ajelemaan pyörällä ihanaan arinkoiseen lämpöön, potta päässä, kuntosalia kohti. En osaa päättää menenkö viiden jumppaan vai spinningiin, ajattelin vaikka heittää kruunaa ja klaavaa ja katsoa, mitä se sanoo. (Onko tää muuten taikauskoisuutta?) En vaan osaa päättää, kumpikin siis tuntuu kivalta vaihtoehdolta, tykkään molemmista tunneista ja molemmista ohjaajista, eilen olin jumpassa ja sunnuntaina spinningissä, että ehkä olisi taas aika hypätä pyörän selkään sisätiloissakin. Moni aina ihmettelee (tai moni ja moni, sisko on ehkä joksus naurahtanut..?) että "miksi et pyöräile ulkona kauniilla säällä?". Teen sitäkin välillä, mutta mun mielestä tavallinen mummopyörällä ajelu ja maisemien ihailu ei ole varsinaisesti urheilemista, vaan sellaista rentoutumista ja no, maisemien katselua ja viiletämistä tukka putkella tuulesta pyörän omalla painolla. Spinningissä taas hiki lentää oikein kunnolla ja siellä pääsee päästelemään ihan todella voimiensa äärirajoilla ja se jos joku kohottaa kuntoa. Jokainen kerta kun puuskutat, nousee kunto aina vähän, jokaisesta hengästyneestä henkäyksestä. Spinningpyöräily vastaa tehoiltaan kilpapyöräilyä, asento ja vauhti on kovimmillaan sama. Olen ajatellutkin että olisi joskus kiva kokeilla ihan oikeaa kilpapyöräilyä.. Mutta siihen tarvii niin monenlaista kalliin pyörän lisäksi, ettei ehkä ihan näillä tuloilla sopisi kokeiluluontoiseksi harrastuskokeiluksi..

Mutta hoho hoijaa, ei mun kyllä pitänyt tulla kirjoittamaan liikunnasta vaan jostain ihan muusta. Kas kun kädetkin alkoivat tärisemään, ehkä en saakaan kirjoittaa. Mikä ihme tässä nyt taas mättää. Naurettava numero taas yhdestä asiasta, joka päättyyy todennäköisesti siihen, että unohdan koko jutun ja annan  pölyn vaan laskeutua.

No, tänään tajusin tässä iltapäivällä etten ole ikinä surrut kunnolla avioeroani entisestä miehestäni, poikani isästä. Erottiin viisitoista vuotta sitten, silloin kun odotin poikaa. Halusin eroa jo ennen kuin sain tietää että olin raskaana (raskaus ei siis ollut suunniteltu) ja oikeastaan koko yhdessäoloaika oli sellaista eroamista, erottiin ja palattiin yhteen varmaan viikottain. Viitisen vuotta ehdittiin olla yhdessä ja naimisissa (mentiin pikanaimisiin kun oltiin oltu yhdessä pari kuukautta) ja se oli kyllä sellaista vuoristorataa että heikompaa hirvittää. Ja vahvempaakin, kun jälkeenpäin olen asioita muistellut ja sitä, miltä musta silloin tuntui. Miten jumissa olin siinä tilanteessa ja ajattelin ettei se ikinä pääty vaan elämä on loppuun asti sitä vuoristorataa, eroamista ja yhteen palaamista. Vähitellen suhde raukesi, vähän kerrassaan, vähän huomaamattakin. Erotiin, oltiin vähän pidempää erossa, palattiin vähän myöhemmin vähäksi aikaa yhteen ja taas erottiin. Lopulta ei enää palattu yhteen. Minä halusin eroa enemmän, mutta en oikeastaan tiedä oliko se ihan koko totuus kuitenkaan. Uskon että mies olisi kuitenkin halunnut jatkaa yhdessä oloa. Mä en enää jaksanut. Oli liian vaikeaa ja repivää. Epäili ettei lapsi ole hänen ja oli muutenkin melkein vainoharhainen asiasta. Oli myös aggressiivinen ja väkivaltainen, muttei vakavasti. Uhkaili kyllä vakavilla asioilla sanallisesti, pelon ilmapiiri oli paljon raskaampi kuin tönimiset, lyönnit ja kuristukset. En ollut ikinä sairaalassa.
Vaikka väkivaltaa oli, on mun pakko sanoa, että vastapainona oli paljon iloa, onnea, naurua, intohimoa ja ihaania asioita. Poika siitä todisteena. Ei kai kukaan ihminen jaksaisi pelkkää helvettiä vuodesta toiseen.

Lopullinen ero sai pisteen siitä, että löysin uuuden miehen, nykyisen mieheni. Tiedän sen kaiken, ettei uuteen suhteeseen saisi mennä heti edellisestä pilalle menneestä suhteesta, vaan ne asiat pitäisi kunnolla käsitellä. Se on kai tavallista, että joku pitää monen vuodenkin tauon vanhan ja uuden suhteen välillä, tai on haavoittunut suhteeessa niin pahasti, ettei uuteen uskallaudukaan.
Mutta mä en ole käsitellyt sitä edellistä suhdetta ja tästä mun piti itseasiassa kirjoittaa. En ole sitä aikaisemmin oikeasti edes tajunnut! Siis sitä käsittelemistä ja suremista. Aika paljon on sellaista mitä en ole käsitellyt, niitä on niin paljon, etten edes muista kaikkia.Tai olen mä eroa joltain kantilta miettinyt, siltä, että olen tuntenut vihaa, suuttumusta, katkeruutta, ärtymystä, inhoa, sääliä entistä miestäni kohtaan. Minne ne hyvät muistot unohtuivat? Kun niitä hyviäkin puolia kuitenkin oli. Olen ollut aika yksisilmäinen. En ole surrut, kaivannut, itkenyt, ikävöinyt. En tosiaankaan. Pitkät  vihan vuodet siis. Ei ihme että ahdistaa.

Kello 20.57

Nyt väsyttää ja tuntuu raukealta, samalla silti vähän hermostuttaa ja otsa tuntuu kireältä ja hartiat on korvissa (se on ainakin aika yleinen jumituksen kohde spinningiä harrastaville..). Pinna meinaa olla kireällä. Tekisi mieli mennä jo sänkyyn makaamaan ja yrittää rentoutua. Mä olen liikkunut tänään paljon. Aamulla kävin tyhjällä vatsalla (se tehokas rasvanpolttokikka..) reippaalla vajaan tunnin kävelylenkillä, laitoin kotona juoksulenkkarit jalkaan kun ajattelin että voisihan siinä koittaa muutaman juoksuaskeleenkin ottaa, mutta kävelin vaan reippaasti. Ihan lämmin siinäkin tuli. Kävelylnkin jälkeen tein vatsatreeniohjelmaa netistä sellaisen vartin. Puolen päivän aikaan söin ekan kerran, puuroa ja mustikoita. Iltapäivän vaan häröilin kotona, vähän aikaa loikoilin ja luin kirjaa. Söin munakkaan ja salaattia. Ja sitten se pojan isä tuli käymään ja hakemaan siis E.tä mukaansa.. Ja siitä tämä ajatus nyt lähti..

Nyt iltapäivällä kävin sitten sillä spinning-tunnilla ja olikin raskas tunti, Vuoristospin. Taas sai revitellä voimiensa äärirajoilla ja jalat viuhuivat polkimilla sellaista vauhtia ettei uskoisikaan. Nousi syke ja hiki lensi kuin hanasta. Se on aika ihmeellistä että miten paljon sitä jaksaa tsempata itseään, ohjaajalla ja musiikilla on siinä aika olennainen osa, ei varmaan yksin kuntopyörällä sotkiessa pääsisi samoihin sykelukemiin ja hikimääriin ja lukemiin. Välillä tuntui kuin sydän olisi kurkussa ja hengittäminen vaikeampaa. Maksimisykkeillä mennään kai silloin. Mutta taas jaksaa. Ajelin pyörällä kotiin, kävin suihkussa ja laitoin ruokaa. Söin pinaattilettuja, puolukoita ja raejuustoa. En muuta.
Nyt en jaksa ajatella paljon muuta enkä enempää tätäkään. Palaan ehkä myöhemmin siihen aiheeseen mistä mun piti alunperin kirjoittaakin. Nyt vähän huimaa.

kuulumisia

Torstai 6.5.2013

Aggressiot on taas palanneet. Pelottaa vähän, mitä sitä joskus kimmahduksissaan voisi tehdä. Eilen lenteli lautaset miehen päälle yms : / Mulla vetää terapian alkaminen (pian, kunhan päätös tulee) johdot ihan sekaisin päässä. Huolestuttavaa. Onko muilla vastaavaa, siis sellaisia aggressiokohtauksia / -piikkejä?

Ne aggressiokohtaukset tuntuu tosiaan siltä kuin olisi "riivattu", tulee sellainen kauhea piikki ja sitten huomaa jonkunajan kuluttua että se olo, piikki, tulee alas vauhdilla ja sitten masentaa.. Mulla on ollut kaksi tosi väkivaltaista miestä ja nyt kun ei enää ole, olen itse ollut tällainen. Mulla ei Lito näköjään auta tarpeeksi.

Sunnuntai 19.5.2013

Hieno päivä ja vielä parempi yö.. Viime yönä unta pari tuntia rauhoittavilla, kamalat painajaiset mitä hourin tällä unissani, aamulla niin järkyttävä itkuahdistus että tavallisten lääkkeiden kanssa rauhoittavia (yleensä en tarvii niitä päivisin ikinä). Vähän auttoi ja huurussa sai päivän sujumaan. Illalla, tai aamulla kahden aikoihin, tenoxia ja oxepamia että alkaisi väsyttämään. Ei nukuttanut. Kello kohta neljä ja pää ihan tukossa ja seis, mutta ei nukuta, kropassa levoton olo enkä osaa rentoutua, mutta pää niin tukkoinen, ettei mikään ajatustyötä vaativa toiminta onnistu. Mahtavaa.

Torstai 23.5.2013 

Ihan hirveä olo! Koko ajan kauhea hyrräävä ahdistuksen tunne, mikä tuntuu sellaisena jatkuvana särkynä ja kiristyksenä kehossa. Hermostuttaa ja sitten samalla kuitenkin uuvuttaa voimakkaasti. Mahtavaa..

 Perjantai 24.5.2013

Onkohan joku mahdollisesti jakanut mun numeroa täällä ryhmässä (numeroni oli vielä vähän aikaa sittten julkinen eikä Suomessa ole muita samannimisiä, ainakaan numerotiedustelun mukaan)? Joku sekopää on soitellut mulle tässä muutaman viikon hämysoittoja tuntemattomasta numerosta niin, etten ole ehtinyt puhelimeen vastata. Tänään vastasin, ja joku aika puuroisen kuuloinen miesääni kyseli "onko sulla bikinikuvia".. Löin luurin korvaan. Ikävältä tuntuu tällaiset häiriösoitot.
En välttämättä ajattele tai väitä, että numero olisi täältä lähtenyt kiertämään, mutta kyselempä silti.

Keskiviikko 29.5.2013

Taas yksi turha päivä edessä. Aamuisin aina itkun kanssa herätys uuteen turhaan päivään ja illalla nukkumaan ahdistuksesta viulunkielenä..

Torstai 30.5.2013

Tänään sain mentyä kahden viikon arpomisen jälkeen labraan ja hain reseptit polilta. Hauskaa oli, kun psykiatrini tuli samaa matkaa metrolla ja tuli juttelemaan. Julkisessa kulkuvälineessä vastaanotto ; ) On muutenkin tosi hauska ja omaperäinen tyyppi, on jo eläkkeellä mutta tekee osa-aikaisesti töitä. Huolestuttaa ihan, että jää varmaan aika pian pois, on jo seitsemänkymppinen (ja sillä on 4 ja 7- vuotiaat lapset -> piti tuokin nyt mainita, vaikeki liity asiaan millään tavalla;).

Maanantai 10.6.2013

Otin lisää Oxepamia, 2,5tbl. Vuorokauden sisällä mennyt jo 5 kpl.. eli aika hyvin yli ohjeen,harvoin on näin huonoa päivää.. En oikein tiedä mikä niin ahdistaa, tuntuu vaan niin turhalta ja tyhjältä kaikki ja itseinho/-häpeä pitää sisällä. Nyt sen verran zombieolo ettei taida ulosmeno onnistua : /

Tiistai 11.6.2013

Oxepam ja Tenox yliannostuksen takia akuuttiajalle hoitajalle tänään. Sain nukutua koko eilisen päivän kun vedin niitä nappeja, mutta jokainen hereillä olo heti tuntuu tuskaiselta.. /

Vakava masennus (niin kui se aina menee masentuneena). Huomenna konsulto lääkäriä ja miettivät mitä uutta myrkkyä määräävät. Mulle ihan sama, en tätä oloani kest. Abilifytä itse ehdotin. Kotiin tultua vedin samantien itseinhoisena ja häpeävänä (niin kuin aina nykyään ihmisten ilmoilla) pari oxamiinia naamaan ja menin nukkumaan. Miloin tämä hirveä olo loppuu..

Perjantaina  14.6.2013

Löysin tälaisen mielenkiintoisen artikkelin toisesta ryhmästä.
Järkytyin vaan, kun luin että Lito onkin lihottava lääke! Kyllä jää syömättä jos paino alkaa nousemaan. Käyn vaa'alla lähes joka päivä ja olen vaikka syömättä pari päivää jos kiloja on tullut lisää..

Mä olen jo 41 v mutta olen aina ollut normaali-/alipainoinen. En halua lihoa tai mutenkaan "rupsahtaa" sillä perustella etten ole enää ihan nuori. Olen nyt laihtunut melkein kolme kiloa parissa kolmessa viikossa. paino kävi korkeammalla kuin yleensä ja nyt olen ylimääräiset pöhötyksen karsistanut.. Olen 171 cm ja 62kg

 

Maanantai 17.6.2013 tunnelmia 

Apua, nyt häärätyttää oikein kunnolla.. En osaa olla yhtään aloillani tai keskittyä kunnolla mihinkään. Sydän hakkaa ja on "kurkussa", kädet tärisee vauhdista. Olen parin päivän aikana liikkunut pari tuntia / pvä ja eilen siivossin kaapit, kellarin, varaston, sovittelin suurimman osan vaatteistani (ja niitä ON paljon!), siinä meni monta tuntia ja silmät palaen häärään edelleen taas tänään. Huhuh, eipä ole kivaa tämäkään. Yhtään en väsy ja unohdan syödä (kun ei ole nälkä..).

Wikistä: "Tyypin I bipolaarihäiriössä esiintyy maniajaksojen lisäksi joko masennusjaksoja tai sekamuotoisia jaksoja. Häiriötä on aiemmin kutsuttu maanis-depressiiviseksi mielisairaudeksi. Sairauteen ei välttämättä liity psykoottisia oireita ja se voi myös muodostua toistuvista sekamuotoisista jaksoista. Maniajakso on useimmiten tunnistettavissa ja maniajakson aikana ihminen nykyisin usein toimitetaan hoitoon".

Kirjoitukset on lyhyitä merkintöjän Bipolar-ryhmään. En ole osannut kirjoittaa tänne pitkään aikaan, ja kun aikaa on kulunut tarpeeksi, on toimeen ryhtyminen aina vaan vaikeampaa. Mistä kirjoitan, kirjoitanko aikaisemmin tapahtuneista asioista ja oloista (mitä tosin harvoin muistan), vai aloitanko taas ihan tyhjän päältä ja jätän menneet viikot ihan pimentoon. Teen niin. Mitäpä sitä jokaikistä mielen nyrjähdystä kirjaamaan. Ehkä tämä kirjoittaminen alkaa taas sujumaan vähitellen.