Miten lamautunut olo mulla onkaan tänään. Ihan pysähtynyt ja jumiin jäänyt olo. Olen liimautunut sohvalle tai sänkyyn. Pyörin vaan täällä kotona, enkä saa lähdettyä minnekään, en mitään tehtyä. Seinät kaatuu päälle, pöly ja lika näkyy selvästi. Ulkona on ärsyttävän kirkas aurinkoinen sää, joka saa kaiken kurjan näkymään turhan kirkkaasti. Inhoan itseäni. Inhoan valon lisääntymistä ja varsinkin valoisat illat on ikäviä. Väsyn, mutten saa levättyä. Menen ylikierroksille, joita en kuitenkaan osaa käyttää tai suunnata mihinkään järkevään tekemiseen. Sisällä vaan kuplii ja kiristää ahdistava olo, olen hermostunut ja täynnä vihaa. Kaikki ärsyttää, tuntuu typerältä. Ihmiset ärsyttää ja tuntuvat tyhmiltä, mitään ymmärtämättömiltä idiooteilta. Ajatukset on ylimielisiä, "mitä tuokan mistään ymmärtää.." . Ja samaan aikaan ruoskin itseäni lukemalla blogeja, mitä kauniit, rikkaat, menestyvät ja onnelliset ihmiset pitävät. Esittelevät täydellisiä kasvojaan, meikkejään, vaatteitaan, vartaloitaan, kotejaan, matkojaan, ostoksiaan, ajatuksiaan.. Kaikki on huonompia ja toisaalta parempia kuin minä, samaan aikaan. Kukaan ei ole samalla aaltopituudella, olen kuin vieraalta planeetalta kaiken keskellä. En tiedä ketään, kuka tuntuisi edes vähän ymmärtävän, olevan samanlaisessa tilanteessa, joku läheinen, jonka kanssa oltaisiin kuin sielun siskokset. Ei sellaista ole, ei läheskään.
En halua mennä edes kauppaan. Olen niin ruma ja epäonnistunut, masentunut, harmaa, surkea. En saa naamalleni tasaista ilmettä, enkä tiedä miten päin pitäisi olla. Olenko jotenkin outo. Katsoiko toi jotenkin oudosti? Säälivästi? Onko mussa jotain vikaa? Haluaisin vaan maata sängyssä, kippurassa peiton alla. Pehmeässä piilossa ikävää maailmaa, joka jossain tuolla kaukana pyörii ilman minua. Ihmiset siellä yhdessä. Olen kuin likaisen ikkunan takana ja elämä on jossain ulkopuolella. Kaikki se, mistä olen jäänyt paitsi. Valon lisääntyessä ja kevään koittaessa mä masennun aina enemmän. En puhku intoa ja riemua, haluaisin että olisi hämärämpää. Syksy ja pimeys tuntuu aina lohdullisemmalta. Kaksi vuotta sitten kesällä sairastuin -tällä erää- ja koko kesä oli ihan hirveä. Säikyin omaa varjoanikin. Niin huonoon kuntoon en sentään ole enää mennyt. Kiitos lääkkeiden?
Mulla ei ole ollut tänään(kään) yhtään ruokahalua. Olen ollut hereillä jo aamuseitsemästä (kello on nyt 13.29), enkä ole syönyt kuin yhden banaanin ja purkillisen ananasta. Ei vaan tee mieli mitään, ei ole nälkä, eikä edes tunnu siltä, että pitäisi syödä. En tarkoituksella panttaa tai ole syömättä. Nikotiinipurkkaa syön koko ajan ja kahvia on tullut juotua, aamulla tosin vaan. Tälle viikolle suunnittelin liikunnat niin, että kävisin salilla joka toinen päivä ja niillä keroilla tekisin 1,5-2 tunnin treenit. Ihan on viikko mennyt suunnitelmien mukaan. Tälle aamulle suunnittelin body pump- ja spinningtunti yhdistelmän, mutta jäipä väliin. Väsytti liikaa (vaikka nukuin yön yllättävän hyvin. Ilman lääkettä). No, menen illalla, yhdelle tunnille tosin vaan. Urheilemaan pakotan itseni, sitä en jätä väliin. Vaikken sitten muuta tekisikään. Tänään en jaksa sinne kävellä, J. vie sitten kun tulee töistä. Vähän niin kuin ramman kuntoutukseen. Välillä -tai aika useinkin- iskee itseinho salillakin, en mielelläni peilaile siellä itseäni ja nolottaa, kun olen aina ihan hiuslatvoja myöten hiessä tunnin jälkeen. Nyt viime aikoina olen treenannut enemmän ja säännöllisemmin ja sen kyllä huomaa, selvästi on vatsassa vähemmän "höttöä" ja vaihtelevat tunnit saa aina jotain tuntumaan lihaksissa. Enemmän vaan pitäisi syödä, muuten ei jaksa, tai sittten kaikki energia menee liikkumiseen, aivot käy hitailla, hapen puutetta.
Tänään en ole siis tehnyt yhtään mitään. Kiertelen vaan, välillä käyn alhaalla juomassa vettä, tulen tähän koneelle katsomaan mistä kaikesta taas jään paitsi, yritän keskittyä kirjan lukemiseen (Kari Hotakaisen Ihmisen osa) ja välillä vaan ryven itsesäälissä ja katselen ikkunasta ulos. En vastannut puhelimeen kun äiti yritti soittaa. Yritin soittaa J.lle ja kun ei heti töissä ehtinyt vastaamaan, sain kauhean itkukohtauksen.Tänään olen muutenkin ollut tavallista itkuisempi, yleensä en itke millään, en kovin helposti ainakaan, vaikka syytä kyllä olisi, mutta tänään olen ollut selvästi herkempi. Olen miettinyt, että tekeekö terapia-asioiden ajatteleminen ja järjesteleminen sen, todennäköisesti. Mitenköhän sekaisin olen sitten, kun terapia alkaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti