Sunnuntai

Tänään on ollut suhteellisen hyvä päivä. Viime yö meni kyllä aika levottomasti. Katsottiin illalla The Ring elokuva telkkarista ja se jäi vähän vaivaamaan ja mieleen pyörimään. En mä ennen ole ollut kovin herkkä ja olen kestänyt tosi rankkoja elokuvia, ihan sellaisista lässykkä-romanttisista elokuvista (enkä kirjoista) tykkää, tykkään enemmän rankoista jutuista, sellaisista mitkä jotenkin vetää mukaansa ja ravistelee. Eilen olin kai jotenkin herkillä ja elokuvasta jäi aika kolkko olo. Elokuvan tunnelma jäi elämään ja nukkumaan meno tuntui vaikealta. Säikyin melkein omaa varjoani. Luin sängyssä vähän aikaa ja yritin nukkua. Aina löytyi jotain, miksi en saanut unta, E. kolisteli ylhäällä, J. kuorsasi, oven välistä kuultava valo valvotti.. Oli epämukavaa, kuuma, hankala olo. Ei väsyttänyt, pelotti.. Koko yö meni ihan huonosti, tuntui levottomalta, hyörin ja pyörrin ja oli taas sellainen kylmä levoton olo, niin kuin olisi pitänyt koko ajan liikkua.

Aamulla olin aika vihainen, ahdisti tosi paljon, oli kireä ja hermostunut olo. Sellainen tuttu kireä viulunkieli.. Pitkitin sängystä ylös nousemista ja uuden päivän kohtaamista pitkälle, vasta puolen päivän aikoihin nousin ylös. Aurinko paistoi tosi kirkkaasti ja häikäisevästi ulkoa ja se lähinnä ärsytti; tuntuu aina siltä, että kirkas päivä pakottaisi jotenkin hyvälle päälle, pitäisi tehdä jotain, pitäisi olla reipas, aktiivinen ja pirteä. On vaativa. Makkarissa on ympäri vuoden pimennysverhot ja vaikka miten olisi valoisaa ja kirkasta, ei se yletä tänne sisälle. Peiton alla makuhuoneen pesässä, on yhtä pimeää, oli miten aurinkoista ja vaativaa tahansa. Aamu alkoi taas valituksella, ahdistuksella, kireällä ja vihaisella ololla. Aamulääkkeiden ja aamupalan jälkeen olo vähän parani. Olen ennenkin huomannut, että sellaisina aamuina kun herään myöhemmin ja aamulääkkeiden otto jää myöhemmälle, on mielialakin huonompi. On ihan fyysisesti huonompi olo, sellainen kireä levoton paha olo. Ehkä ne lääkkeet on sen verrran lyhytvaikutteisia, että vaikutus ehtii yön aikana loppua ja kun yleensä ne aikaisemmin otan, ehtii olo huonontua, jos en niitä tavalliseen aikaan ota. Viikonloppusin en vaan halua herätä aikaisiin. E. nukkuu teinirytmillä pitkään ja niin voin itsekin nukkua. Meillä on täällä pelkkiä teinejä..

Tänään mua jännitti aamu(päivästä) asti illalla äidin synttäreiden viettoon meno. Viideltä iltapäivällä oltiin sovittu meno yhteen ravintolaan syömään mistä olivat varanneet pöydän. Viimeksi ollaan tavattu joskus joulun aikoihin. Ei yleensäkään sen useammin tavata eikä muutenkaan olla paljoa tekemisissä. Äiti aina välillä soittaa, mutta aika usein jätän vastaamatta puhelimeen. En vaan jaksa kuunnella sen juttuja, aina samoja asioita, omista asioista puhumista ja aina samat valitukset uudestaan ja uudestaan.. Nyt ihan viime aikoina on kyllä vähän avannut silmiään ja korviaan mun asioille ja on kai yrittänyt parantaa meidän välejä, haluaa olla kuulolla. Ehkä on vasta nyt ymmärtänyt mistä mun pitkällä sairaslomalla ololla on kyse. Että tämä nykyinen tilanne on ihan tosi. En ole kunnossa. On pyytänyt käymään päivisin, asutaan aika lähekkäin, ollaan molemmat eläkkeellä ja yksinäisiä, päivät kotona. Sairastetaan samaa sairautta. Mutta mä en jaksa ja haluan pysyä etäällä. Olen miettinyt, että onko sillä jotenkin syyllinen olo ja yrittää jotain korvata. Ja kun varmasti tietää mun asioista jotain enemmän kuin minä itse, niin sekin jotenkin vaivaa. Mitä tietää ja muistaa siitä ajasta, mistä mä en itse mitään muista. Onko joku sellainen tapahtuma tai tietty asia, mikä on johtanut mun sairastumiseen? Mitä tietää, mutta minä en. Mulla on aina kummallinen olo äidin seurassa, en jotenkin viihdy hänen kanssa kahdestaan ja jotain suurta varautuneisuutta meidän välillä on. Se on kummallista. Ikinä ei puhuta sen syvemmin mistään, kierrellään, kaarrellaan ja äiti puhuu vaan omista asioistaan. Niinpä mä aina jännitän äidin kohtaamista ihan hirveästi. Siskollani on paljon läheisemmät välit äitiin, juttelevat kai joka päivä puhelimessa ja muutenkin heidän välit ovat paljon lämpimämmät ja läheisemmät. Mä olen aina ollut se ulkopuolinen ja niillä kolmella on ollut se oma perhe. Mä edustan niitä vanhoja ja kipeämpiä asioita ehkä äidille, muistutan isääni, joka äidin jätti. Josta ei ole vieläkään päässyt yli, vaikka siitä on aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Siskolle olen kateellinen ja ajattelen, että mikä oikeus sillä on olla niin tasapainoinen, terve ja elämä rullaa ilman suurempia suruja. On aina ollut tärkeämpi kuin minä.

Koko päivä meni siihen että rauhoittelin itseäni iltaa varten. Ajattelin että joudun ottamaan ylimääräistä rauhoittavaa lääkitystä tai jotain että pysyn nahoissani, etten räiskähtele ja hermoile. Pikkuhiljaa valmistauduin, katselin vaatteet, kävin suihkussa, meikkasin, laitoin hiukset ja sain samalla kerättyä vähän itseluottamusta ja rakennettua suojakuorta (no, en mä nyt yleensä ikinä suoraan sängystä mihinkään lähde, kotona kyllä pyörin ihan zombiena) itselleni. Ihan kiva oli vähän laittautua parempiin, laittaa vähän parempaa päälle ja meikata rauhassa. Mä olen vähän huolestunut hiusteni ohentumisesta. Lito lääkitysen jälkeen on hiuksia alkanut lähtemään enemmän, hiusharja on aina ihan täynnä hiuksia ja hiuksia pestessä jää suortuvia aina käsiin enemmän.. Kyllä sen ohenemisen huomaa jo päältäkin vähän. Inhottaa. En mä halua sentään kaljuksi tulla ja lopetan kyllä Liton jos alkaa siltä näyttämään, ettei sulkasadolle tule loppua ollenkaan. Ulkonäkö on mulle kuitenkin tärkeä, en halua lihoa enkä menettää hiuksia..

Ilta oli kyllä ihan kiva kaikesta huolimatta. Haettiin H. ja S. mukaan ja käytiin ostamassa äidille kukkia lahjaksi matkan varrelta. Pari tuntia oltiin syömässä, ruoka oli hyvää ja seura myös. Oli ihan rento, lämmin tunnelma, juttua ja keskustelua hyvässä hengessä riitti. Aika kului tosi nopeasti ja tuntui että pidempäänkin olisi voinut istua iltaa. Stressasin taas ihan turhaa. Joku varaus meidän kaikkien välillä aina on, mutta riittävän hyvä ilta nyt kuitenkin, koko perhe yhdessä.

Nyt taas elokuvan pariin, Cast Away- tuuliajolla tällä kertaa.