Haikeaa

Maanantaiahdistus alkaa näköjään painamaan päälle jo nyt sunnuntai-iltana. Mulla noudattaa rytmiään nämä mielialan ailahtelut melkein kellon tarkkuudella. Ainakin mitä viikonpäiviin tulee, on mulla sunnuntaisin aina aika surullinen, yksinäinen ja masentunut olo. En oikein tiedä tarkalleen, että miksi. Mutta näin on ollut jo kauan. Aina? Viikonloput on aina mukavampaa aikaa kuin arki, jolloin olen suuren osan ajasta yksin ja silloinkin kun täällä kotona on paikalla muitakin, ovat he arjestaan väsyneitä ja poissaolevia. Mä olen odottanut koko päivän seuraa ja kun J. tulee töistä, törmää meidän tarpeet ristiin, mä kaipaisin seuraa ja juttukaveria, J. lepoa ja rentoutumista pitkän ja kiireisen työpäivän päätteeksi. On puhumaton, väsynyt ja tylynkin oloinen mun mielestä ja mulla on taas syytä olla onneton ja valittaa. Mulla pitäisi olla muitakin aikuiskontakteja, kavereita tai joku yhteisö mihin kuuluisin, joku sidosryhmä, paikka missä tapaisin muita. Mutta ei ole, enkä tee mitään sen eteen että tulisikaan. Kaikessa on aina jotain vikaa. Ja olen oikeastaan väsynyt ja kyllästynyt yrittämään saada kavereita tai muuta sosiaalisempaa toimintaa elämääni kuin mitä siinä nyt on. Ihmiset tympäsee mua, enkä koe pääseväni mitenkään samalle aaltopituudella oikeastaan kenenkään kanssa. Olen vähän kyllästynyt kirjoittamiseenkin.

Mutta perheeni kanssa mä viihdyn kyllä ja olen tosi onnekas, että mulla on niin ihanat lapset ja mies. Meillä on yleensä aina kivaa yhdessä ja viihdytään, kun saadaan olla rauhassa keskenämme. En mä kaipaa ketään muita. Kaikki muu tuntuu pinnalliselta ja turhalta. Monet ihmiset ärsyttää mua, joku tuntuu typerältä, joku taas paremmalta, ja molemmat syyt riittää esteiksi yrittää tutustua muihin. Olen kyllä yrittänytkin, mutta antaa olla. Ei kai sen niin väliä, ei kai sitä tarvii niin sosiaalinen ollakaan. Sain ehkä hoitajan työssäni tarpeekseni ihmisistä. Neljä vuotta pakollista sosiaalisuutta kahdeksan tuntia päivässä viisi-kuusi päivää viikossa. Potilaiden kuuntelemista, ymmärtämistä, tukemista, auttamista, jaksamista. Vielä raskaamapaa työkavereiden jaksaminen, kuunteleminen ja mukana pystytteleminen. Aina haukuttiin poissaolevia, potilaita, esimiehiä, viereistä tiimiä. Oli kuppikuntia. Itse en liittynyt niihin. En vaan halunnut, kuvotti joka ikinen ryhmä. Aina niissä puhuttiin pahaa jostain, supistiin kulman takana miten joku sanoi sitä tai tätä väärin ja mikä milloinkin ärsytti tai poikkesi omista mielipiteitä. Moni yritti mullekin tulla tekemään rekrytointiaan omaan ryhmäänsä, lisää tukijoukkoja toisia vastaan. Noi on ihan tyhmiä. Esimiestaholla tuo mun kuppikuntaistumatoomuuteni herätti lähinnä positiivista huomiota. Pystyttelin erossa sellaisista ja keskityin työn tekemiseen. Olin siinä mielessä harvinainen hoitaja, ettei potilaat koskaan valittaneet minusta eteenpäin. Ei koskaan, neljän vuoden aikana. Pelkää positiivista palautetta. Sitä esimiehenikin ihmettelivät, sanoivat että vastaava on todella harvinaista.
Mutta niin, eniten väsyin työkavereihin. Että mä inhoan niitä akkoja. Olin aina eri mieltä muiden kanssa, erilaisella asenteella, potilaiden puolella. Mutta eipä se riittänyt. En jaksanut. Hoitakoot nyt miten parhaaksi näkevät. En ikinä sano ei koskaan, mutta vaikealta tuntuu ajatus, että ikinä hoitotyöhön palaisin. En halua tehdä mitään niin huonosti, mitä hoitoalalla työskennellessä pitää tehdä. Olen pettynyt ihmisiin. Valtaosa ihmisistä vaan ajattelee eri tavalla kuin minä. Olen saanut ähkyn sosiaalisuudesta. Reunalta näkee paljon paremmin.

Mutta ihana viikonloppu alkaa olla takanapäin. Perjantaina käytiin ulkona syömässä, käytiin Töölössä Dennis-pizzeriassa, on aito sisilialainen pizzeria. Pizzat on siellä jotain ihan muuta, kuin jossain hikisessä ostarin pizza-kebabissa. Onneksi on auto, niin pääsee täältä idästä välillä pois. Vaihtelua. Kaupungille meno tuntuu aina raikkaalta, vapaus koittaa, mitä kauemmaksi kotoa ja idästä pääsen. Olen asunut suurimman osan elämästäni kantakaupungissa ja olen sielultani vieläkin kaupunkilainen. Lähiössä olen asunut yli kymmenen vuotta, mutten silti ole tänne kokonaan sopeutunut. Täällä missä asutaan, on kyllä ihana luonto ja merenranta lähellä, enkä ehkä kokonaan kaupunkiin enää haluaisi takaisin. Vähän pysähtynyttä täällä kuitenkin on. Jos saisi luonnon ja vanhat kivitalot samaan paikkaan, olisi se aika kiva. Pitäisi ehkä lotota.. Mutta hyvin syötiin taas ja kotiin tultua mentiin saunaan. Kyllä kelpasi. Ihana ilta ja kaikki hyvin. Nukuin saunan jälkeen huonosti. Mua saunominen ei sillä tavalla rentouta, en tiedä mikä siinä on. Nukuin aika levottomasti ja hikoilin kamalasti. Yök.

Lauantaiaamuna oli huonon yön jälkeen vähän levoton ja kireä olo. Olo oli jotenkin omituisen krapulainen (vaikken juo ollenkaan, en edes saunaolutta. Mulle tulee oluesta ja muustakin alkoholista vaan ankea olo) ja hermostunut. Kädet tärisi ja kasvot oli omituisen turvonneet ja silmät pöhöttyneet. Lähdettiin Itäkeskukseen ostoksille kun sain itseni kasaan. Jonkunaikaa siinä meni että olo tasaantui ja sain niissä oloissani itseni sellaiseen kuntoon, että viitsin ovesta ulos lähteä. Ostettiin E.lle vaatteita ja itselleni ostin meikkejä. Mua ahdistaa, kun ei ole enää vapauttta katsela kaupoilla ympärilleen ja ostaa jotain kivaa itselleni. Kaipaan sellasita vähän. Yllättävän vähän kyllä. Oikeastaan kun tarkemmin kaupoissa ympärilleen katselee, ei mikään oikeasti näytä siltä, mitä todella haluaisin. Turhia rättejä suurin osa. Mulla on kuitenkin paljon vaatteita. Tarpeeseen en tarvitse. Kun vuosi sitten muutettiin tähän uuteen kotiin ja kävin vaatevarastojani läpi ja heitin turhia rättejä pois, tuli niitä poislähteviä kymmenen isoa jätesäkillistä. Saman verran suunnilleen jäi. Onhan noita kertynyt. E.lle ostettiin tarpeeseen.

Lauantai-iltana käytiin vielä J.n kanssa pesemässä auto. Jätettiin auto palvelupesuun (?) parkkihalliin muiden käsinpestäväksi ja pyörittiin se aika kaupoilla. Itse käytiin siivoomassa auto sisältä. Puhdasta tuli. Ilallla laitettiin ruokaa ja katseltiin telkkaria. Mua väsytti ja välillä masennus meinasi hiipiä mieleen, itsesääli ja valitus, mutta ei onneksi liikaa. Yöllä luin liian kauan enkä sitten nukkunutkaan kovin hyvin, mutten kauhean huonostikaan, tai niin, että jaksaisin siitä sen enempää valittaa.

Tänään oli ihanan aurinkoinen päivä, ja Palmusunnuntai, virpomispäivä. Oltiin varauduttu parilla karkkipussilla ja odoteltiin aamupäivä noitia virpomaan. Ikkunasta katseltiin, että jonkunverran niitä oli liikkeellä, mutta meidän oven taakse ei kukaan niistä ikävä kyllä tullut. En tiedä sitten miksi. Täällä on tosi paljon lapsia, mutta meidän oven taakse niistä ei kukaan tullut. Lähdettiin puolenpäivän aikaan ulkoilemaan. Käveltiin tuolla metsässä, merenrannalla, meren jäällä ja käytiin pullakahveilla yhdessä ihanassa rantakahvilassa. Melkein kolme tuntia ulkoiltiin. Päälle nukutttiin pienet päiväunet ja herättiin laittamaan ruokaa. Ihana päivä. Ei valittamista. Paitsi että nyt illalla alkaa olla haikea olo, mutta eipä se vaarallista ole. Ensi viikko on onneksi vähän lyhyempi.