Mikä hirveä aamu seuraa eilistä itkuista iltaa. Yksinäisyyden tunne on niin kova, että se tuntuu raskaana päällä. Aamu alkaa itkemällä, ilman mitään halua mihinkään, ilman jaksamista. Mitä sitä edes tekisi, jos jaksaisi. Aina yksin. Yksinäisyys taitaa synnyttääkin yksinäisyyttä, kaikki katoaa ympäriltä kukaan ei soita, kukaan ei puhu. Aina saa yksin itkeä. Tänä aamuna aloitin Sepramin.

Tällaisen surkean ilmoituksen laitoin Mielenterveys Helmin kirjeenvaihtopalstalle. Jotain sentään yritän;



" Hei,
Olen 40-vuotias nainen Helsingistä ja haluaisin kirjekavereita naisista. Jos asut lähettyvillä, voisimme tutustua ja tavata, jos siltä tuntuu. Ensisijaisesti etsin kuitenkin etanapostikavereita. Olen ollut nyt sairaslomalla vajaan vuoden ja yksinäisyys vaivaa usein varsinkin päivisin. Masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön sairastun ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten. Nyt uutena diagnoosina on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tarkoitus olisi vielä kuntoutua töihin. Olen työskennellyt hoitoalalla. Minulla on mies ja kaksi lasta. Harrastan kirjeenvaihtoa, lukemista, elokuvia ja liikun aika paljon, käyn kuntosalilla, uimassa, kävelylenkeillä luonnossa.
söhköposti: annaco(a)luukku.com"


Kello 14.14
Ilta päivälä valoa elämässä hiukan. Käytiin Joonaksen kanssa syömässä Loistossa nepalilaista ruokaa, pinaattia ja tuorejuustoa mulle. Sen jälkeen käytiin vielä ajelemassa lentokentälle, Joonas vei sinne jonkun työkalun jollekin reissuun lähtevälle kaverille. Kivan aurinkoinen päivä, kevättä jo selvästi tuntuu, vaikka kylmä on. Joonas on kulta <3 Kiukutelen ja olen mustasukkainen vaan liikaa. Omaa elämää on liian vähän.

Eilen ennen hoitajakäynnille lähtöä.

Tämän aamuiselta kävelylenkiltä.

Hei.

Aika nihkeästi tuntuu alkaneen bloginpito. En ole jaksanut aikoihin kirjoittaa, enkä edes käydä sivulla. Ei ole vaan huvitanut nähdä omia räpellyksiä. Mielessä on kuitenkin ollut kirjoittaminen ja jos saisi taas vähän inspistä kirjoittaa tänne (vaikka mitäpä sekään hyödyttää..), kirjoittaminen kaikissa muodoissa kuitenkin aina helpottaa ja on mukavaa. Jäsentelee ajatuksia ja kun ei ole oikein ketään kenelle puhua, on kirjoittaminen ainut vaihtoehto. Kirjoittamalla on muutenkin helpompi sanoa sanottavansa ja saa päässä pyöriviä asioita vähän pois.

En ole mitenkään erityisen hyvin jaksanut, välillä todella huonosti, painajaisia, paniikin tunnetta, itkua, vajoamisen tunnetta ja jaksamattomuutta. Eniten en jaksa omia olojani ja ne tuntuu valtaavan aivan liian ison osan kaikkea. On kuitenkin muutakin ja siihen muuhun pitäisi enemmän suunnata, ettei jäisi vaivojensa vangiksi, tuleen makaamaan. Helpommin sanottu kuin tehty tällä hetkellä. Somaattiset vaivat pitää olon huonona ja mielen matalalla, vaikka muuten yrittäisi liikkua, ajatella muuta ja olla positiivinen. Hengenahdistusoireet vetää väsyneeksi ja pelokkaaksi. Silti teen jotain joka päivä, vaikka väkisin. Äsken kävin kävelylenkillä rannassa päin. Ihana punerva auringon nousu ja sinisen valkoinen maisema, ihana. Otin mutaman kuvankin. Pokkari oli mukana ja siitä heti loppui akku, muutaman kuvan ehdin silti ottaa.

Nyt kauhea väsymys, silmät painaa ja päässä on raskas olo. Kello on 9.35 ja harvoin olen tähän aikaan edes vielä tehnyt mitään. Heräsin seitsemältä ja lähetin Emilin kouluun. Ei olisi tehnyt mieli nousta ollenkaan, mutta oli pakko. Hyvä niin. Kyllä siitä vähän piristyi, enkä sitten enää mennyt takaisin sänkyyn. Päiväunet pitää varmasti kyllä ottaa jossain vaiheessa. Jotain pitäisi kyllä syödäkin, yhtään ei ole nälkä eikä ruokahalua juuri lainkaan. Kohta menen laittamaan munakkaan, vaikkei mieli teekään yhtään. Lääkkekin vie nälkää (Lamictal) ja kohta pitäisi aloittaa uusi lääke, Sepram, jonka sivuvaikutuksiin kuuluu myöskin ruokahaluttomuus.

Iltapäivällä on kaupunkiin meno. Pitää mennä papa-kokeeseen Mikonkadulle, Vitaliin. Olen sen jo kaksi tai kolme kertaa perunut, mutta nyt on mentävä. Saan Joonaksen mukaan, tulee saattamaan. Kuin mikäkin mummo olen.. Jännitää kaikki. Mutta pienin askelin, sentään menen.