Päivän kulku

Mä olen ihan jäässä. Miten voi paleltaa näin paljon, vaikka yleensä mulla ei ole ikinä kylmä. Useammin kuuma ja hiostuttaa. Talvellakin. Nyt pitää olla villasukat koko ajan jalassa ja alakerrassa pari neuletakkia päällekkäin. Viime keväänäkin täällä oli kylmä, varsinkin tuolla ekassa kerroksessa, mikä on maan tasalla ja keittiössä on ikkuna melkein maahan asti. Keväällä kai vähentävät lämmitystä kuukauden mukaan, ei lämpötilan. Talvella täällä oli ihan sopivaa. Kävin aamulla puolentoista tunnin kävelylenkillä. Pakkasta oli suunnilleen kuusi astetta, mutta puolen päivän aikaan aurinko lämmitti paikoitellen niin paljon, että toppatakissa ja pipossa tuli kuuma. Aurinkoisessa ja suojaisassa paikassa oli kuuma, varjossa kylmä. Aurinko paistoi tosi kirkkaasti ja aurinkolaseille oli käyttöä. Tykkään pitää niitä, tuollaisia isoja ja mustia. Niiden taakse on kiva piiloutua. Ne sopii mulle aika hyvin ja niiden takana saa olla ikään kuin rauhassa. Katseilta. Metsässä hanki on niin kirkas, sieltä lumi ei ole ehtinyt sulamaan, enkä voi olla ilman aurinkolaseja, mulla on niin valoherkät silmät. Voi olla että ulkoilusta jäi kylmä olo, kylmyys varastoitui kehoon kun ulkoilin niin kauan. Olisi ihana mennä saunaan, mutten osaa tai välitä sinne yksin mennä. Ei tule lämmitettyä sitä vaan itselleni. Kerran saunoin päivällä yksin, mutta se tuntui kauhean yksinäiseltä ja surulliselta. En tiedä miksi. Koko perheen saunottavaksi yhtäaikaa tuo sauna on aika pieni, tuollainen rivitalosauna ja sieltä tuntuu happi lopuvan nopeasti, jos istutaan siellä kylki kyljessä kaikki kolme. Sängyssä oli mukavan lämmin ja jotenkin painoton olo.

Äsken nukuin tunnin päiväunet. En vajonnut ihan kokonaan uneen, vaan sellaiseen puolihorrokseen mitä nukun usein päivisin, ja huonoon aikaan yölläkin. Luin vähän aikaa sitä Anne Swärdin kirjaa peiton alla lämpimässä ja kymmenen sivua luettuani silmät painuivat kiinni. Pitäisi opetella lukemaan istuma-asennossa. Sykkyrällä peiton alla se vaan on paljon mukavampaa. Istuminen on epämukavaa ja hankalaa, on sellainen olo, että pitäisi ponnahtaa siitä ylös jotain muuta tekemään. Lähtökuopissa. Silmäillen ympärille, jos jotain tärkeää on jäänyt tekemättä. Siivoamista tai jotain. Mutta saan mä välillä luettua kirjoja loppuun. Olisi tylsää, jos ei voisi keskittyä lukemiseen. Ennen päivälepoa söin; salaattia, fetaa ja ruisleipää, luin Hesaria (yleensä en jaksa sitä edes silmäillä, ei kiinnosta. Mitä noi mulle kuuluu?) ja naureskelin lukiessani Nyt-liiteen Suomen vähiten vaikutusvaltaisimpien ihmisten listaa. Ei ole pitkään aikaan naurattanut niin paljon. En mä tiedä, miten toi nyt niin hauska oli, mutta kyllä se vaan oli. Aikaisemmin kävin siellä lenkillä, sen jälkeen kävin kaupassa ja moikkaamassa E.tä kun on siellä edelleen työharjoittelussa. Ja ennen kävelylenkkiä kirjoitin yli tunnin, kirjoitin yhden kirjeen loppuun, tekstiä tuli 12 aa nelosta.

Yöllä nukuin tosi hyvin, unet on nyt muuttuneet paremmiksi, tai nukkuminen ainakin. Unia muistan tosi harvoin, tai sitten en edes näe niitä. Menin yhdentoista aikaan illalla jo sänkyyn, nukahdin nopeasti, aamulla heräsin vähän ennen kahdeksaa. Nukuin ilman mitään nukahtamisnappeja. Ihanaa. Mutta myös ilman J.tä.. Harmittaa, etten osaa enää nukkua sen vieressä. Joudun olemaan joka ilta sama kusipää kun ajan sen aina, erikseen joka ilta, sohvalle nukkumaan. Aina yrittää ettei tarvitsisi ja mua ahdistaa. Uskoisi nyt. En vaan osaa rentoutua, jos on mun vieressä. Aika kamalaa. Olen jännittynyt ja ärsyynnyn jokaisesta puhinasta ja tuhinasta minkä päästää. Ihan tavallista nukkuvan ihmisen hengitystä, ei mitään maita järisyttävää kuorsausta, vaikka niin itselleni uskottelen. Olen huomannut, että olen muuttunut jotenkin tunnekylmemmäksi, tasapaksummaksi. Ei oikein hetkauta mikään eikä tunteet tunnu enää samoilta. Tuntuu välinpitämättömältä. Vaisulta. J. sanoi että mun hermostumiset ei kestä enää niin pitkään kuin ennen. En jaksa reuhata, mutta ei tunnu paljon miltään muultakaan. Muulta kuin tylsältä. On  vähän ikävä vanhaa aikaa, silloin tunteet tulivat korkealta ja kovaa, toisaalta taas vetivät alas tai räiskähtelivät ympäriinsä hallitsemattomasti. Olin enemmän iloinen, toisaalta myös vihaisempi ja aggressiivisempi. Tuntui joltain. Mutta nukun nyt paremmin enkä ole ollenkaan niin ahdistunut kuin aikaisemmin. Silloin ahdistus oli illalla niin kovaa, että tuntui kun sisällä olisi ollut iso kylmä rautaputki, mikä esti rentoutumisen ja melkein salpasi hengityksen. Aamulla heräsin kiukkuisena kuin ampiainen, heti silmät avattuani alkoi sellainen pörräys ja hyrinä, olin nopea liikkeissäni ja kiivaus veti tekemään asioita kiireellä, samalla tuntui, että eikö tämä voisi jo loppua. Anna mun olla. Ahdistus on vähentynyt mutta taidan olla nyt masentuneempi.

Lito on siis auttanut ja haitannut. Vaikutus tuntuu ihan selkeältä kun tarkemmin ajattelen ja kun sen tuohon kirjoitin, näyttää se entistä selvemmältä. Kai tuo tunnekylmyys ja viileys on ihan tarkoituksenmukaista. Olen rauhallisempi ja olo on pehmeämpi. Rautakanki on hävinnyt. En ole varma, kumpi on parempi? Tällä hetkellä kallistun kyllä tähän viileämpään vaihtoehtoon. Olenkohan tullut jo niin tunnekylmäksi, etten välitä? Eilen illalla aloin miettimään enemmän sitä kilpirauhasen vajaatoimintaa. Luin niitä oireita joka paikasta ja olin huomaavinani jokaisen niistä itselläni. Panikoin ja ajattelin heittää lääkkeet alas vessanpöntöstä, heittää ne seinään. Kirjoitin asiasta netin vertaistukiryhmään -mikä on kyllä viime aikoina tuntunut enenmmän "vertaistukiryhmältä"- ja pelkkää pelottelua sieltä tuli. Onpa joo vertaistukea taas. Kilpapri tuhotuu kokonaan ja loppu elämäksi, kädet tärisee loppu elämän kuin spurgulla, tukka tippuu, paino nousee ainakin viisikymmentä kiloa.. Varmaan joo kahden kuukauden Liton syömisellä. Juu juu, tuho on jo tapahtunut etkä voi sille yhtään mitään. Kateellisia, jolle se ei ole sopinut. Kateellisia, joita ärsytän jo valmiiksi. Otin silti illalla puoli tablettia vähemmän Litoa. Katsotaan mitä tapahtuu. Saanko niitä hirveitä hallusinaatoita kohta. Ehkä luotan lääkäriin ja pyydän ensi viikolla sille soittoajan. En tarvii mitään puoskarineuvoja. Suurimmasta osasta vertaistukiryhmiä olen joko lähtenyt  ovet paukkuen tai virtuaalisista olen häipynyt nappia painamalla. Inhoan virtuaalisiakin akkalaumoja. Ehkä siksi olenkin yksinäinen? Jossain on kai joskus sanottukin, ettei vartaistuesta ole hyötyä. Sokea rampaa taluttaa. Mutta lääkkeistä, niitä on kai pakko syödä.

Nyt on jotenkin yksinäinen olo. E. tuli kotiin ja lähti heti tapaamaan tyttökaveriaan. On aurinkoinen perjantai-iltapäivä, valo on vähän samanlainen, kuin joskus kesäiltoina. Mä möllötän täällä kotona yöpuvun housuissa ja nuhjusessa paidassa, hiukset seisoo ympäri päätä päiväunien jäljiltä. J. tuntuu tulevan töistä joka ilta myöhemmin, eilen tuli vasta vähän ennen kuutta. Puhuu puhelimessa ruuasta. Ihan kuin mä olisin senkin äiti. Eilen lupasi viedä mut tullessaan jumppaan, myöhästyi ja mä myöhästyin tunnilta. Tein sitten muuta salilla ja menin seuraavalle tunnille. Illalla sain murehtia yksinäni kilpirauhaspaniikkini. Möllötin ja lietsoin lisää paniikkia itseeni koneella. Itketti ja tuijotin seinää. J. halusi katsoa telkkaria. Olisi tehnyt mieli ottaa vähän enemmänkin lääkkeitä ja painua nukkumaan saman tien. Vaikka pariksi päiväksi. En kuitenkaan tehnyt niin. Impulsit sammuvat ja hiipuvat nopeammin. Ihan hyvä niin. (Enkä mä ole koskaan ollu oikeasti itsetuhoinen, tiedän miten siinä aika todennäköisesti kävisi. Todennäköisempää on päätyä kasvikseksi jollekin sairaalaosastolle loppu iäksi, kuin päästä sinne iki-uneen mihin moni kai kaipaa. Olen ollut töissä sairaalassa aivovamma-osastolla.) Lopulta J. tuli juttelemaan, tai siis kuuntelemaan mun paasausta.
Mun elämä vaan valuu hukkaan, päivät kuluu enkä mä keksi mitä järkevää voisin tehdä elämälläni. Seuraan vaan kun päivät kuluu.