Zombie

Apua minkälainen olo mulla on. Olen kuin joku tärisevä raunio, niin väsynyt, että hyvä kun jaksan pystyssä olla. Olen zombie, haalistunut, kalpea, vatsassa kiertää ja painaa, pää tuntuu raskaalta, valun täällä huoneesta toiseen, suljen ikkunoiden kaihtimia kun en halua taas katsoa kirkasta ja silmiä häikäisevää päivää, maailmaa joka taas pyörii tuolla jossain. Lasin takana. Ilman minua, tai minä ilman maailmaa. Ei kukaan huomaa mun puuttumistani. Yritän saada itseni hereille. Juon kahvia muki kaupalla ja saan siitä vaan enemmän tutisevan olon, kädet tärisee ja vatsaa vääntää. En käynnisty millään. Olen kuin hidastetusta elokuvasta. Miten mun elämästä on tullut tällaista sumuista raahustamista päivästä toiseen? Olen ihan toivoton, näköalaton, enkä keksi yhtäkään asiaa, mikä toisi tuulta purjeisiini ja kuljettaisi mun ajatuksia johonkin rakentavaan suuntaan. Kaikki tulevaisuudessa vaan pelottaa ja tuntuu raskaalta. Mahdottomalta. En jaksa enkä osaa ajatella. Ihan kuin pää olisi sumussa, kelmun alla missä ajatukset pyörivät vaan samaa ahdasta rataa. Onneksi saan sentään kirjoitettua, vaikka suurimman osan ajasta inhoan ja häpeän kaikkea mitä kirjoitan. Ihan paskaa. Luen muiden blogeja ja vertailen omaa tekstiäni ja ajatuksiani niihin. En mä osaa mitään, olen tyhmä, en osaa ajatella oikein, en tajua. Eikä kukaan näitä typeriä kirjoituksia kuitenkaan edes lue. Mitä järkeä tässäkään, tai missään muussakaan. Haluan silti kirjoittaa. Yritän jäsennellä ajatuksiani silloinkin kun en kirjoita, mietin mitä kirjoittaisin ja koitan kuvailla erilaisia hetkiä mitä elän ja tunteita mitä tunnen, sanoin, muodostaa niistä muutakin kuin pelkää mössöä, pukea sanoiksi ajatuksia. Varmaan ihan hyvä juttu kuitenkin, että niin teen. Kamalaa jos en jaksaisikaan jossain vaiheessa kirjoittaa. Jos tulee vaan stoppi, eikä tekstiä tule. Vetäydyn kuoreen, mikä on niin tuttua ja helppoa mulle. Automaattista. Taistelen sitä vastaan nyt kaikin voimin. Tämä on kuitenkin sellainen asia, mitä haluan tehdä, jotain mikä auttaa nousemaan aamulla sängystä, jotain mistä tykkään. Pidän tätä enimmäkseen itseäni varten, lukijoita tällä blogilla ei kovin montaa ole, kiitos teille jotka luette tätä sekavaa vuodatustani. Ilman teitä en varmasti jaksaisi kirjoittaa. Pidän tätä sensuroimattomana päiväkirjana, kirjoitan tänne suoraan sen mitä ajattelen, häpeilemättä, enkä välitä mitä joku tästä ajattelee. Unohdan menneet päivät helposti, kaikki päivät toistuvat niin samanlaisina, että harvoin on mitään sellaista erityistä, mikä oikein jäisi mieleen. Sen takia kirjoitan joka päivä, jää jotain jokaisesta päivästä, niistä ajatuksista ja tunteista mitkä ovat sillä hetkellä, sinä päivänä pällimmäisinä. Tai mitä vaan mieleen tulee. Tunteista ja mielenkuvista.

Kello on nyt 12.58 ja mä juon täällä vasta aamukahvia, pakko yrittää jollain saada itsensä käyntiin. Heräisi aikaisemmin lähettämään pojan matkoihin. Aloitti tänään työharjoittelujakson ja meni tuohon meidän lähikauppaan. On tosi kiva pieni "kylä"kauppa ja siellä on tosi kiva, rento henkilökunta. Ei mikään persoonaton superhyper-marketti, vaan ihana, kotoisa pikkukauppa. Myyjät ovat melkein kuin kavereita, tuttuja, nuoria, rentoa porukkaa. Joskus tuo oli äänestetty Helsingin ystävällisimmäksi kaupaksi. Tai että siellä on ystävällisin henkilökunta.  Välillä tuntuu, ainakin huonoina päiviä, ikävältä käydä siellä. Tuntuvat niin tutuilta, että tuntuu kuin huomaisivat sen, kun olen huonommassa kunnossa, harmaan kelmeänä ja välttelevänä, kädet täristen ja katse maata viistäen. Silmät liian vähäisestä nukkumisesta punoittavina, itkemisestä turvoksissa ja vetistävinä. Mutta mieluummin käyn siellä, kuin isommissa kaupoissa. En jaksa kävellä pidemmälle ja raahata ostoksia sieltä kävellen. Hyvä kun tuosta lähempää, parinsadan metrin päästä. Aina en jaksa sinnekään. Mutta nyt E. on siellä ahertamassa ja lupasin mennä tänään katsomaan sitä sinne. Kohta lähden, kunhan saan vähän järjestettyä ja kerättyä itseni kasaan ja pääsen liikkeelle ja ovesta ulos. Pakko mennä, en voi jäädä vaan tänne kotiin imeytymään sohvan tai sängyn pohjalle, vaikka mieli tekisikin. En halua että E. näkee mua näin löysänä tiskirättinä, sahanjauhopäisenä ja poissaolevana, haluan sen takia tsempata ja olla edes vähän reippaampi tai vähemmän poissaoleva ainakin. En ikinä ole nukkumassa kun tulee koulusta. Yleensä olen aina odottamassa, syödään välipalaa yhdessä, jutellaan, E. kertoo päivän kuulumisia ja tapahtumia. Välillä se väsyttää, kerään voimia tunteja etukäteen, että jaksan olla olemassa, läsnä, jaksan kuunnella ja jutella. Joskus huomaan, etten jaksa seurata, unohdan mitä on vähän aikaa sitten sanonut, ja tuntuu raskaalta jutella, kun en itse osaa mitään sanoa, kyselen ja haastattelen vaan. Mulla ei ole mitään sanottavaa tai kerrottavaa, kun ei mulle ikinä tapahdu mitään. Välillä on taas vaikea istua paikallaan ja kuunnella. Muistan kun oma äitini aina nukkui kun tulin koulusta. Veti peittoa korviin, käänsi selän ja oli poissa. Ajattelin, että on varmaan tarkoituksella sellainen, karkaa minua unimaailmaan, ei halua kohdata. Aika harvoin tosin olin koulussa, ettei tuo asetelma niin yleinen ollut.. Mutta mä haluan olla toisenlainen, en halua jättää lapsiani yksin ja ponnistelen vaikka kaikin voimin, etten tuota heille pettymyksiä tai ota pois mitä olen luvannut antaa, vaikkei se paljoa ole. Olen kuitenkin paikalla ja kai sekin jo on paljon. Missään pumpulissa lapseni eivät ole kasvaneet, päinvastoin, pettymyksiä on riittänyt ja sen takia yritän pitää nämä pienet arkiset asiat voimissaan ja toimivina. Pystyn siihen.

Muttta nyt mä lähden suihkuun ja koitan saada itseni kasaan, vetää vaatteet päälle ja päästä ovesta ulos. Nyt mä olen sellainen kun aikaisemmin kehuin etten ole. Sellainen että suihkuun meno ja päälle pukeminen olisi isokin juttu. Ajattelin ja puhuin pilkallisesti sellaisista, masentuneista, jotka kirjoittavat jossain foorumeilla, että koko päivä menee siihen, että saavat suihkussa ja kaupassa käytyä, sängyn pedattua, hyvänä päivänä pyykit ripustettua kuivumaan.. Mulla oli kai aikaisemmin  niin vauhti päällä, että siivosin koko kodin huiskista vaan, jokainen tavara oli paikallaan, tyynyt sohvalla oikeassa järjestyksessä, tiskit tiskattuna. Riensin aamulla pirteänä ja energiaa uhkuen salille ja jumppasin siellä helposti sen pari tuntia. Jos olin vaan yhden jumppatunnin, ei se tuntunut missään ja suunnittelin, että teen tästä lähtien kahden tunnin treenin ja menen vielä uimaan sen jälkeen kilometrin. Yhdestä tunnista liikuntaa tuli vaan luuseri olo, että enkö mä nyt parempaan pysty, yksi tunti kuluttaa vaan viisisataa kaloria.. Söin salaattia ja proteiinia, kalaa, raejuustoa, proteiinipirtelöitä, hedelmiä. Ei mitään viljoja, sokereita. Hyppäsin vaa'alla joka päivä, mittailin vyötärönympärystä, laskin kaloreita, painoindeksiä ja kaikenlaisia suhdelukuja, vyötärön ja lantoin suhdetta, suunnittelin kehonkoostumusmittaukseen menoa.. Peilailin ja mallailin moneen kertaan, miltä vatsa nyt näyttää, edestä, sivulta. Onko nyt vähän kiristynyt edellisestä kerrasta. Niin kuin voisin silmilläni  nähdä heti muutoksen. Toivoin että vaatteet tuntuisivat löysiltä. Merkkasin liikuntatunnit ylös ja yritin koko ajan kasvattaa liikkumisen tuntimääriä. Kuusi tuntia viikossa tuntui vähältä ja tähtäsin ylöspäin, kymmenen tuntia voisi olla hyvä. Ruokahalu lähti, enkä saanut päivässä kaloreita edes sen vertaa, mitä liikkumalla kulutin. Hullua ja vaarallista, päässä huimasi ja silmissä sumeni, mutta kumma kyllä jaksoin liikkua ja touhuta vielä hyvin kotonakin. En osannut levätä ja rentoutua. Luin fitness-lehtiä ja -blogeja, vertailin itseäni niissä esiintyviin naisiin. "kovin erinäköinen en ole, vähän vaan rasvaa tuosta pois". Paino ja pituus olivat suunnilleen samassa suhteessa. Olen aikaisemmin käynyt kehonkoostumusmittauksessa ja sen tulosten mukaan kehoni rasvaprosentti on tavallista alhaisempi ja rasvaprosentti alhaisempi.

Mutta nyt mä en jaksa mitään. Viime viikon olin treenaamatta, mutta tällä viikolla lupasin itselleni aloittaa taas kuntokuurin. Ajattelin että menisin tänään aamutunnille, mutta pah. Nukuin, enkä todellakaan jaksaisi edes kävellä salille asti. Nyt musta on tullut tällainen zombi, minkälaiseksi pelkäsin tulevani, enkä jaksa tehdä mitään taistellakseni sitä vastaan. Mä vaan syön, viime viikolla kolmena päivänä sipsejä, suklaata joka päivä, pizzaa. Leipää, fetaa, oliiveja, keksejä, kookosleivoksia.. Ruokahalua mulla ei ole, oikea ruoka ei maistu, mutta herkkuja tekee mieli senkin edestä. Koko ajan jotain hyvää. Pitäähän se kalorivaje jollain korvata.. Puolet päivästä saattaa mennä kokonaan syömättä ja sitten ahmin sokeria, rasvaa ja suolaa. Näen itseni kamalana valaana, röpelöisenä, valkoinen kuiva iho, muhkurainen roikkumaha, mikä pursuaa housujen päälle. Ihme kyllä paino ei silti ole noussut, vaikka sitä tuntuu todellakin. Vaa`alla käyn joka päivä pakkomielteisesti ja aamulukemat siinä kertovat tulevan päivän tunnelman. Nyt just en jaksa välittää.

Hohhoijaa mitä sontaa on taas tullut kirjoitettua pitkät pätkät. Nyt on jo ilta ja päivä on mennyt aamun tunnelmiin nähden yllättävän hyvin. Kävin siellä kaupalla ruokaostoksilla ja katsomassa E.tä. Pääsi samalla lähtemään kotiin, vaikka työaikaa olisi ollut vielä tunti jäljellä. Ei kai se siellä ole niin tarkkaa. Hyvin oli viihtynyt ja oli iloinen. Kertoi tyytyväisenä päivästään. Koko päivän oli purkanut tavaroita rullakoista. Kantanut laatikoita, täyttänyt hyllyjä.. Rankkaa oli kuulemma ollut, mutta ihan kivaa silti. Juotiin kahvit ja syötiin, pesin pyykkiä, kirjoitin, laitoin ruokaa, pyykkäsin x2, syötiin. Illalla meidän piti vielä käydä H. kanssa katsomassa yhtä kania mikä oli myytävänä, mutta kun oltiin menossa sitä katsomaan, sieltä soitettiin, että kani olikin jo myyty jollekin toiselle. No olipa kiva taas. Ikävää että H. joutuu pettymään niin usein kun on jostain ilahtunut. Mulla on onneksi nyt illalla riittänyt energiaa enemmän ja välillä on ollut jopa ihan kiva mieli. Mukavaa rentoa oloa kotona rakkaiden kanssa. Eli todella selkeä ja tasainen päivä taas..

Ps. Viime yö oli kamala. Nukuin kello 03.00-07.00 ja sitten  kello 09.00-12.00. Lääkeunta.

(en osaa edelleenkään säätää tätä bloggerin ajastinta, kello on nyt 23.03)