Tuulimyllykuulumisia

Kirjoitin selontekoa viikonlopusta toiseen blogiin, mutta ajattelin tänne kirjoittaa selontekoa, meriselitystä ja kertomusta eilisestä uroteostani. Tai jotain sen suuntaista. Koko viikko meni siinä arpoessa että menenkö, vai en, sinne Tuulimyllyn päivätoimintakeskukseen. Viikko sitten perjantaina olisi ollut tarkoitus olla ensimmäinen päivä, niin oli sovittu, kun sen viikon maanantaina kävin paikkaan tutustumassa. Sen viikon perjantaina petin itseni, en mennyt, vedin peittoa korviin, en mä. Ja sain siitä pahan mielen, epäonnistuneen luuseri olon, syrjäytyneen ja vittuunutuneen mielialan ja sekopäiset mielialan vaihtelut, puristavan tunteen rintaan, vatsaan, päähän, rytmihäiriöitä. Erakoidun iäksi-suunnitelmat, koko viikoksi.

Juttelin tämän menneen luuseriviikon maanantaina hoitajan luona paljon aiheesta, tämä osallistuminen johonkin missä on muitakin ihmisiä, ja järkytyin itseäni kuunnelleessa, että miten häilyväinen olen. Toisaalta ajattelin että en sovi sinne, siellä ne kaikki on sellaisia sairaampia ja surkeampia mölliköitä, mitä hittoa mä siellä teen, en hitossa halua olla sellasten joukossa, ei hitto. En mä tollanen ole enkä tollaseksi tule. Kiitti vaan. Mutta samaan aikaan ajattelin, että olen mä ehkä sittenkin, ja vielä hullumpi ja ankempi, aikaansaamattomampi hulluluuserizombi. Minä kökötän kotona neljän seinän sisällä, pelkään ja jännitän kaikkea mikä liikkuu kahdella jalalla, enkä melkein kehtaa kauppaan mennä kun olen niin paska. Tai halua nähdä ketään. Menin maanantaina istumaan kahvilaan yksin, ajattelin, että äkkiä kotiin ja nukkumaan, enkä kauaa viihtynyt. Kävin kuitenkin. Nämä ihmiset jotka käyvät Tuulimyllyssä saavat oven auki aamulla ja itsensä liikenteeseen ja toisten pariin. Osaavat tehdä monenlaista (mitä siellä on niitä kaikkia ihania kudintöitä, maalauksia, kaikkea ihanaa nähtävillä) mitä mä en todellakaan osaa. Jos nyt olisi ihan dingdong, ei osaisi mitään niin hienoa. Eli ota tästä nyt selvää sitten.

Torstaina mietin ihan tosissani, että mitä hittoa. Mitä mä teen. Hirvee myrsky vesilasissa. Menekö vai en. Teenkö jotain elämässäni, vai enkö tee sitten yhtään mitään muuta kuin ylös sängystä peiton alta hemmetin moisen ahdistuksen ja ketutuksen saattelemana, kahvia, koneelle, sänkyyn, jumpaan ehkä, henkihieverissä, meni kaikki voimat, sänkyyn. Ylös kahville, sänkyyn. Ruoanlaittoa, sänkyyn. Syömistä, sohvalle, telkkari, sänkyyn. Olen alkanut tässä pelkämään tätä omaa meininkiäni. Tuntui että olen kokoajan sängyssä tai ainakin menossa sinne tai yrittämässä päästä sieltä ylös. Usein huimasi, ei ihme. Koko ajan tuntui että on ilta ja yö. Päivät loppuu, ja elämä tätä menoa. Jostain pitää saada otetta, ihan pakko. Olo alkoi olla saman lainen kuin kuivalla syskyn lehdellä (jostain syystä ajattelin ruskeaa haavanlehteä) merellä. Ei mitään otetta, ei mitään tolkkua minne päätyy ja miten. Tuskin mitään kovin rakentavaa ainakaan. Sinne se homehtuu.

Itse otin tuon aloitteen päivätoimintaan menosta, jos joku polilla olisi sitä mulle määrännyt, en varmasti olisi sitä edes ajatellut. Tiesivät lie sen? Edistystä sekin, aikasemmin en ole edes ajatellut että voisin johonkin tuollaiseen osallistua. Torstai-iltana päätin sitten koko viikon pohdintojen jälkeen, että enemmän se kaduttaa jos jään vaan kotiin aamulla märehtimään onnettomuuttani, kuin siinä tapauksessa jos menen, vaikka siellä olisi minkälaista. Olihan siellä ovi, mistä pääsi sisään ja myös ulos silloin kun halusi. Jos siellä olisi ollut ihan hirveetä, olisin voinut vetää takin niskaani ja häipyä vaikka edes sanomatta mitään kenellekään. Illalla aloin valmistautumaan, laitoin vaatteet näin, laukun pakkasin, selkeesti kaiken niin, että aamulla olisi ollut vaikeampi jäädä vaan kotiin, ja helpompi lähteä. Kellon laitoin soimaan puolitoista tuntia aikaisemmin kuin millon tarttis ovesta lähteä, ja J vei mut autolla perille asti. Vaikea olisi ollut keksiä syitä olla menemättä.

Kiva päivä oli, ei valittamista. Ja nyt jälkeenpäin on ollut oikein hyvä mieli siitä, että sain mentyä. Hyvä homma. Enää ei tarvii virpoa sitä juupas eipäs hommaa, ei jännitä eikä panikoituta. Tai ärsytä tai ole luuseriolo. Eikä edes mitenkään erityisesti väsytä tai tunnu raskaalta. Ajattelin että olisin moisen jännittämisen ja kieltämättä ison muutoksen jälkeen niin rättipoikkiväsynyt, etten hereillä pysyisi. Aika jännä muuten että jos on vaan kotona lepäilemässä, on sitä ihan huomattavasti enemmän väsynyt, kuin jos tekee jotain ja menee jonnekin. Eipä kai ihmistä ole tarkoitettu istumaan yksinään kotona. Tuolta kotiin tullessa alkoi kyllä hitusen ahdistamaan, ajattelin että miten voi olla mahdollista, että olen ollut kaksi vuotta vaan kotona! Siis jumppia ja kaupassakäyntejä lukuun ottamatta, tai muutamaa siskolla käyntiä mukaan laskematta. Joitan yrityksiä nähdä joku, käydä jossain. Kaatuen aina siihen, että en mä nyt jaksa, tänään ei tarvii tehdä mitään. Kaksi vuotta siis tässä nykyisessä kodissa, vuoden edellisessä, mistä sitten tähän muutettiin. Näiden seinien sisällä, enkä ole todellakaan halunnut siitä irrottautua tai tehdä jotain uutta. Olenkohan mä ollut jotenkin masentunut? Silleen tavallista enemmän.

Tuolla oli hyvä tunnelma ja meininki. Heti tuntui kotoisalta mennä sinne. Kuulun kai tollaiseen paikkaan sit? Menin vähän aikasemmin kuin muut, ohjaajien lisäksi siellä ei tainnut olla kuin yksi asiakas, tai ehkä kaksi. Vähitellen niitä muitakin alkoi sinne valumaan. Istuttiin siinä keittiössä aamupalalla ja ihmiset tulivat sinne ihan rentoina, ja tavallisina ihmisinä. Ei mitään sen suurempaa ja kivan luontevaa. Ja mikä talo tuo on. En lakkaa sitä ihmettelemästä varmaan ikinä. No joskus ehkä totun, mutten ainakaan vielä. On tosi hieno! Sellainen vanha huvila, linna, kartano, joskus on ollut välillä kuulemma Amerikan suurlähetystön talo. Parikymmentä vuotta oli Niemikotisäätiön kuntoutuskoti ja muutamien asuintalona, nyt päivätoiminnan käytössä. Huoneita on paljon, ja kaikki ne on kivasti laitettu, kodikasta ja paljon kaikkea ihanaa, käsitöitä. Joka paikassa kaikkea kivaa katseltavaa :) Ja se puutarha siinä on ihan mahtava. En voi uskoa miten hieno on sitten, kun puut puhkeaa lehteen.

Kivoja tyyppejä tuolla oli. Olisiko ehkä vajaa kaksikymmentä henkeä, yli kymmenen nyt ainakin. Suunnilleen ikäistäni, vähän vanhempaa väkeä. Kolme miestä, suurinosa naisia. Naiset oli jotenkin hiljaisempia ja väsyneemmän oloisia, en tainnut kenenkään naisen kanssa paria sanaa enemää vaihtaa. Pari miestä siellä oli, toinen tosi puhelias ja menvä tyyppi ja toinen vähän hiljaisemmalla käyvä, mukavia ihan molemmat. Niiden seurassa taisin enimmäkseen olla, silloin kun jonkun seurassa olin. Aamullla menivät risusavottaan ulos ja menin mukaan. Omaa tehtävää en vielä saanut, mutta kuljeskelin puutarhassa. Ei hullumpaa. Ohjelmassa oli päivällä joogaa, ruokailua, hengailua, kahvit ja sitten kotiin. Se jäi vahvimmin mieleen miten tuolla oli rento meno, kaikki oli niin omanlaisaan, omat juttunsa, enemmän höpötystä ja naurua, välillä möllötystäkin, mutta se sopii sekin ihan hyvin. Ei mitän pönötystä tai pätemistä. Kaikiallahan ne omat vitsinsä tietysti on, tuskin tuokaan mikään hupikerho pelkästään on, mutta ensivaikutelma on ihan hyvä. Huomasin itse olevani aika sosiaalinen ja puhelias, hyväntuulinenkin jopa. Ehkä mä en ihan toivoton tapaus olekaan :)

erakko

Väsyttää niin paljon etten meinaa jaksaa hengittää tai pitää silmiä auki. Viime yönä unta vaan muutama tunti. Eilen levottomuutta ja kierroksia rytmihäiriöille asti, tänään niin koomassa ettei ajatuskaan liiku. Ehkä rentouduin eilen sitten niin hyvin, etten tänään jaksa paljon kättä nostaa? Tai pysyä toimessa. Soitin J.n tulemaan töistä ja käymään kaupassa, kaapissa ei ole oikein leipääkään, eikä ole kiva jos E tulee koulusta niin, että vastassa on äiti tukka pystyssä, naama täynnä peiton ja tyynyn jättämiä viivoja (mun iho on mennyt kai ohueksi koska saan tosi helposti viiruja ihoon, ihan t-paidoistakin, ja nyt siis peitoista ja tyynyistä?) naama valkoisena ja pää vaisuna. Mulla ei ole yhtään nälkä eikä ruokahalua, mutta pakko se on silti yrittää jotain syödä.

Olo tuntuu samalta kuin olisi niin kuin oikeasti kipeä, kuumeessa. Lihakset on ihan väsyneet ja raskaat. Miten voi olla uupunut tällaisesta, ei paljon mistään. Fyysisestä ei mistään? Ajattelin eilen ja tänään että tekeekö mieli nyt tepposet, etten enää kohta mene minnekän, sinne jumppaankaan. Vähän pelottaa. Silloin kolme vuotta sitten kun jäin sairaslomalle sairastelin ja oireilin lähes kokonaan somaattisesti, hengityssairauksilla ja sellaisilla. Sen jälkeen kun jäin töistä pois, paranin niistä samantien. Käykö jumpalla käymisellekin nyt samoin. Sitten musta tulee täyserakko. Voihan vitalis.

Että mä tykkään.

Lepo

Nyt on aikaa jäänyt moneen muuhun tekemiseen kun olen jumppakiellossa tosiaan tämän viikon. Olo on jo ollut sellainen että ihan hyvin voisin mennä salille, äh, ei tunnu missään. Mutta koitan nyt kerrankin olla uskollinen itselleni ja tehdä niin kuin olen tässä aikaisemmin tämän päivän aikana päättänyt. Aamuiset rytmihäiriöt kuitenkin säikäyttivät sen verran. Epämiellyttävä kokemus jälleen kerran. Sydän lähtee ylikierroksille ja syke pomppaa ihan hirmuseksi, tuntuu vatsassa ja päässä asti, ihan kuin vaikka juostessa, ilmat että teen mitään muuta kuin istun koneella. Tärisyttää käsiä ja koko kroppaa, tuntuu kuin syke vetäsi jotenkin eteenpäin, hyppää rinnasta ulos. Ihan kiva siis. Propralilla olot ja oireet katosivat, hyvä niin, ja sain jatkaa päivääni.

Päivällä ajattelin että voisin lähteä kävelylle, aurinkoinen kirkas päivä ja kaikkea. Päädyin pyytämään E.n mukaan ulkoilemaan ja lähtikin :) Otti pyörän mukaan, jätti sen kuitenkin tuonne rantaan ja käveltiin lenkkiä muuten ja käytiin Villa Ullaksen kahvilassa kahvilla ja pullalla, minäkin jopa söin voisilmäpullan...

Asutaan ihan sumppuun rakennetulla uudella asuinalueella, monesta asiasta keksin valittamista, mutta ulkoilualueet täällä on ihan hienoja, meren ranta parinsadan metrin päässä meiltä ja monenlaista luontopolkua (katso vastarannalle) ja merenrantaa. Muuallapa Helsingin lähiöistä näin hienoa olekaan, meri ympäröi täällä monessa paikassa, Vuosaari on ennen ollut nimensä mukaisesti saari :)

Mutta kiva rentouttava iltapäivä, ulkoilua ja aurinkoa.

lisää kuvia

Veis-fit

Tällä viikolla olen havainnut saavani keväiseen tapaan ikäviä sydämen rytmihäiriöitä. Liittyy tietysti liikaan liikkumiseen, huonoon nukkumiseen, kilpirauhasarvojen heittelyyn (vajaatoimintaan), anemiaan ja ihan tähän perussairauteenkin. Kierroksia ja hermojen kiristelyä riittää. Pahimmillaan ahdistus tuntuu siltä, kuin rinnan päällä menisi vyö joka on liian kireällä, henkeä saa melkein haukkoa hetkittäin ja sydämen takana kuumottaa, sydän on "tulessa" ja vatsassa velloo paha olo. Psyykkistä, mutta samalla fyysistä. Ja nyt parina päivänä sydän on möykynnyt, menee sekin raukka ylikierroksille. Ylikunto oireita siis. Psyykkinen rasitus lisää varmasti muun rasituksen lisäksi kehon kuormaa, ja nyt se sittten laittaa hanttiin. Näin on ollut ja tapahtunut aikaisempinakin keväinä. Sydäntä on tutkittukin ja eteisvärinätaipumus diagnosoitukin. Miten sen nyt menikään, terve ruumis terveessä mielessä. Täsä tapauksessa kai toisin päin.

Lisää täällä  http://cathrinaz.blogspot.fi/

toisella puolella

Kuulumisia nyt enemmän toisen blogin puolella

http://cathrinaz.blogspot.fi/2014/03/hengitellen.html

Jokapäiväinen

..pettymys

Jokapäiväisestä bloginpidosta on näköjään tullut kertaviikkoinen, mutta samapa tuo. Jotain muistia haluan laittaa elämästä ja päivistä tänne, joten puolipakottaudun kirjoittamaan välilllä. En tiedä miksi, enemmän kuin masentuneisuudesta, tämä kirjoittelemattomuus johtuu siitä, etten yksinkertaisesti ehdi, tai sitten en jaksa. Aamuisin olen tyyliä hyvä kun pääsen sängystä ylös, en vielä sängyn alla, mutta peiton alla pysyisin tiiviisti, ellei olisi perheen takia noustava. Se nyt olisi vihon viimeinen homma, että makailisin täällä aamulla kun lähtevät ja iltapäivällä kun tulevat. Ja illalla ja siinä välissä ruokalepoa. Väsyttää. Eilen tein niin, etten edes herännyt kun E heräsi ja lähti kouluun, tai J joskus sitä ennen. Heräilin pari tuntia myöhemmin, ja vähitellen tajusin, että olempa maannut taas aamuni ohi. Hyi hitto. Inhoan silloin itseäni koko päivän, onhan se nyt aika ällöttävää. Akka makaa puolitajuttomana kun muut tekevät jotain. Ennen aamulääkkeiden ottoa olen aika väsynyt, kireä, ärtynyt, eikä huvita. Hyvä kun jaksan sormea liikuttaa. J yleensä lataa kahvinkeittimen valmiikis, niin mun ei tarvii kuin tosiaan sitä sormea liikuttaa vähän. Kaivaa ne pillerit purkista.

Lääkkeet otettuani ja kahvin hörpittyäni herään henkiin, vajaassa tunnissa muutun ihan eri ihmiseksi, varmaan kaikki aamuhönöstä vähän muuttuvat, mutta mulla muutos on niin suuri, muutun ihan eri ihmiseksi. Ihan kuin olisin joku robootti, vähän bensaa koneeseen, niin jo alkaa päivä rullaamaan ja virtaa riittää. Ainakin vähäksi aikaa. Aamupäivisin mulla on yleensä vaikeuskia päättää mihin ryhdyn, kuvitteln että olisi niin monenlaista aktiviteettia, etten osaa valita mitä tekisin. Ja sitten teen nopeasti monta asiaa kerrallaan.

Vaihtoehtoina on tässä lähiaikoina ollut; kirjeiden kirjoittelu (saan niiden parissa aikaa kulumaan kaksi kolme tuntia kerralla, en kirjoita mitään kauppalappuja juosten kusten, vaan pitkään ja hartaasti, ja silloin olen kuulemma kirjoitustranssissa -sanoo poika- joten pyrin sen tekemään silloin kun on koulussa. Kirjoittaessani en osaa pysähtyä tai sisäistää mitään ulkoa tulevaa). Toinen vaihtoehto on blogin kirjoittaminen (mihin en ole nyt kyllä päätynyt vähään aikaan), kolmas kirjan lukeminen (luen suunnilleen kirjan viikossa, mutta aamuisin en sitä viitsi harrastaa, liian suuri nukahtamisvaara aamuhönöyden vielä vaikuttaessa) ja sitten tietenkin jumpalle lähtö. Sinne lähdenkin monta kertaa viikossa, liikuntainnosta ei ole puutetta, ja hyvä niin (J liittyi mun monen vuoden houkuttelun jälkeen tuonne Fressin kuntokeskukseen ja käynnit siellä on nyt jääneet enemmän iltapainotteisiksi) Kotityöt hoidan yleensä aamupäivn aikana, tiskaan, pesen pyykkiä, järjestelen. Tänään imuroin ja pyyhin pölyt, meinasin pestä olohuoneen ison maton kylppärin lattialla, mutta tyydyin heittämään sen vaan saunaan, lauteiden alle piiloon. Mietin kirjahyllyn kirjojen imuroimista, pölyttävät aika hyvin, mutta jätin senkin tuonnemmaksi. Olen kova siivoamaan, olen sellainen ylisiisti, vihaan sotkua ja epäjärjestystä, ja likaisuutta tottakai. Edelleen en ymmärrä miten jollekin voi siivoaminen olla vaikeaa, itse en voisi olla siivoamatta. Koko ajan. Metsälenkkikin tekisi ihan hyvää hapettomalle ololleni. Usein olen huomannut, etten hengitä, ainakaan kunnolla. Huomaan toisinaan haukkaavan ilmaa enemmän, hengitän siis liian pinnallisesti ja tuppaan pidättämään hengitystä, ilmeisesti. Usein onkin sellainen puristava ja hengetön olo. Niin kuin seinät olisivat liian lähellä (mitä kyllä ovatkin..) Kaupassa käyminen on jokapäiväinen rituaali. Joka päivä kiroan sitä, miksi ei voida käydä kunnolla autolla kaupassa vaikka pari kertaa viikossa, mutta ei. Liikaa suunnittelua vaativaa ohjelmaa. Ja sitten raahaan sen mitä jaksan, joka päivä. Voisi sitä muutakin ajanvietettä olla. Vie kallista aikaa mun rauhassa olemiseltani.

Tässä siis aamupäivän ohjelmat. Iltapäivällä yleensä uuvun, usein olen unohtanut syödä, tai olen syönyt liian vähän, huomaan sen huimauksesta. Silloin on yleensä mentävä pienille päivänokosille. Yleensä en osaa nukkua päivällä vaikka haluaisinkin. Kirjan lukeminen ei onnistu, kirja tippuu, mutta jään pilkkimään. En osaa nukkua ilman lääkettä enää. Tai nukahtaa. Jonain päivänä, kun olin tosi väsynyt, ajattelin, että pitääkö tässä alkaa vetämään rauhoittavia päivälläkin, että saisin ne toivotut päiväunet nukuttua, mutten siihen sentään ole mennyt. Se nyt vielä puuttuisi. Usein on samaan aikaan väsynyt ja silti levottoman jännittynyt, kireä olo, mikä jatkuu vaan (en keksinyt mihin se loppuisi). En ole tähän mennessä käyttänyt ylimääräisiä lääkkeitä päivällä, enkä aio niin tehdä vastakaan. Sitäpaitsi, silloin nukkuisin vielä kun poika tulee koulusta kotiin. Olisin ällöttävä aamun lisäksi myös iltapäivällä. Tällähetkellä tuo on ainut periaate mikä mulla on, tai selkäranka päivissä, ja sitä varten tsemppaan. Juodaan joka iltapäivä E.n tullessa koulusta kahvit ja syödään jotain välipalaa (mitä olen aamulla aina erikseen käynyt ostamassa), kertoo päivästään, aloittelee läksyjä. Mä yleenä nuokun hiljaa ja yritän keskittyä kuuntelemaan ja tajuamaan mitä kertoo. Mulla ei yleesnä ole mitän kerrottavaa tai sanottavaa, ja se tuntuu kamalalta. Voi hitto mikä tyhjäpäinen zombimössöaivoidiootti olen. Ei ole kiva huomata olevansa näin tympeän tyhjä ja ajatukseton (välillä olen miettinyt, että onko mulla skitsofrenia, siinä tyypillisenä oireena on juuri erakoitumsenhalun, outoudentunteen, ajatuksettomuuden ja tyhjyydentilan tuntu, mutta niin se on masennuksessakin. Silloin kun se ei ole tyyliä paranen ottamalla itseäni niskasta kiinni) ja tyhmin meidän perheestä. Siitä ei ole epäilystäkään.

Tänään sain taas itseni tuntemaan itseni epäonnistujaksi. Petin itseni, tai en pettänyt, vaan toimin juuri niin kuin yleensä toimin, silloin kun pitäisi jotenkin totutun kaavan ulkopuolisesti toimia, eli en toimi. Miksi pitää olla niin vaikeaa astua sen mukavuusalueen ulkopuolelle, mihin olen tottunut. Vaikka tiedän ihan kirkkaan selvästi, että se mihin nyt olen tottunut, on pelkästään huonoksi minulle. Mitä paremmin sen tiedän, sitä enemmän sitä vastustan. Ihminen pelkää ja välttlelee aina muutosta. Vaikka se olisi loppujenlopuksi hyvä muutos, silti sitä pysyy kynsin ja hampani siinä vanhassa tutussa, vaikka ei niin turvallisessa. Jos järjellä ja pidemmällä tähtäimellä ajattelee. Sepä se on, järki, mikä tässä puuttuu. Järki toimia niin kuin itselle olisi parhaaksi.

Ai, miten mä nautin olla vaan yksin kotona, oikeasti. Jos ei olisi pakko, en lähtisi varmaan koskaan mihinkkän täältä. Täällä on niin mukavaa ja turvallista, sänky ja hämärä makkari tuolla lähettyvillä ja helposti saavutettavissa. Hiljaista ja rauhallista. Voin olla ihan lökövaatteissa. Kävin suihkussa äsken siivousrupeaman jälkeen. Vaihdoin vaatteet. Laitoin toisen yöasun päälle (teepaidan ja flanellihousut), ajattelen että se on kotiolo-asu, mutta yöpuku se on. En mitenkään osaisi olla normaalivaatteissa kotona, jossain farkuissa tai vastaavissa. En ole ikinä osannut olla. Jos tulen jostain, vedän ensimmäiseksi tehtäväksi kotivaatteet päälle. Ja nyt kun käyn aika harvoin missään, on asukin usein sama.

Mutta siitä järjen puutteesta ja sen vaikutuksista. Miksi mä en vie itseäni johonkin. En ole käynyt kaupungilla enkä missään, elämä tapahtuu ehkä kilometrin säteellä? Viime viikolla tein uskomattoman ison jutun poiketen tästä nykyisestä normaalielämästä. Oltiin puhuttu hoitaja kanssa siitä, että mun pitäisi tosiaan käydä jossain missä on muita ihmisiä. Soitin sinne Niemikotisäätiön päivätoimintakeskukseen, Tuulimyllyyn, sovin tutustumiskäynnin sinne, ja kumma kyllä sain itseni paikalle sovittuun aikaan täsmällisesti (en koskaan myöhästy mistään), eikä kovin paljon edes jännittänyt. Maanantaina kävin siellä, ohjaaja esitteli mulle taloa (on niin upea, että siitä pitäisi kyllä saada kuva tänne) ja tykkäsin kovasti. On vanha kartano, jonkun upporikkaan kesäpaikka ollut joskus ammoisina aikoina, nykyään Helsingin kaupungin omaisuutta ja on ollut Niemikotisäätiöllä vuokralla montakymmentä vuotta. Voi sitä, tilaa oli kolmessa kerroksessa ja huoneita varmaan ainakin kymmenen. Ihana sokkeloista ja vanhaa kaikki. Olisiko ehkä satavuotta vanha rakennus ja huoneet sellaisia tosi valtavia. Kodikasta, ei mitenkään laitosmaista tai sellaista nopeasti ja mahdollisimman kerralla ja tylsästi ja turvalliseti laitettua, niin kuin jossain sairaaloissa, poleilla tai mitä voisin kuvitella tuollaisten olevan. Paljon tavaraa, taiteellista ja boheemia juttua. Kukkia, kirjoja.. Kaikkea ihanaa. Virkattua, maalattua, savitöitä, vaikka mitä. Ihania yksityiskohtia.

Mutta voi elämä, ja anteeksi nyt vaan, mutta se porukka siellä säikäytti minut. Sellaisia ihan liian ylilääkittyjä ihmisiä. Äh. En ole ikinä aikuisena ollut psykiatrisessa sairaalassa hoidettavana (paitsi sairaalassa ja kuntoutumiskodissa opiskeluaikana, siis lähihoitaja opiskelijana, hoitajana), avo-osastolla Laaksossa ja Myllypuron kuntoutuskodissa. Ei niissä ollut noin huonokuntoisen oloisia ihmisiä. Olivat siinä aamukokousta pitämässä kun menin, tulin käytetyksi siinä hallin ovella ja näin sen sakin siinä kerta rysäyksellä. Kaikilla oli täysin lasittunut katse, seisovat silmät, kukaan ei reagoinut mihinkään mitenkään (olen tottunut siihen, että jos jotain tapahtuu näköpiirissä, muuttuu ilmekin jotenkin, tai katsotaan, tai jotain) vaan möllöttivät ja katsoivat käsiään tai olivat vihaisen ja sulkeutuneen näköisiä. Mä olen usein vihainen ja sulkeutunut, mutten sitä ulos näytä (niin sulkenutunut, etten paljon ovesta ulos pääse) Kaikki tuolla oliva aika iäkkäitä. Nuorille on kuulemma joku oma paikka, yli kolkytviisvuotiaat ovat vanhoja. Miten mä muka voisin tuolla alkaa käymään? En mä halua viettää aikaa selvästi itseäni huonompikuntoisten ihmisten kanssa, tai ainakin aika paljon tanakammin lääkittyjen, pysähtyneiden ihmisten kanssa. Mitä sosiaalista tai virikkkeellistä seuraa tai ympäristöä se olisi. Eikö se nyt ole tiedettyä, että aikaa kannattaisi viettää mieluuummin itseään fiksumpien kanssa mieluummin kuin toisinpäin. Itse en siis vietä aikaa kenenkään kanssa. Sitten pitäisi kai olla todella fiksu..?

Tänään mun olisi siis pitänyt sovitun mukaisesti mennä sinne aamulla puoli yhdeksältä. Alkuviikon tutustumiskäynnin jälkeen olin aika varma siitä, etten todellakaan ala käymään siellä zombiekartanossa. Eilen ajattelin että ehkä menen sittenkin katsomaan tämän yhden päivän. Sielä on ihan kivaa ja mulle mieluisaa ohjelmaa, taidejuttuja monelaisia ja ihastelin ihan todella siellä kiertokäynnillä näkemiäni käsitöitä ja askarteluja, ei olleet todellakaan mitään vessapaperirulla teipattuna seinään, vaan sellaisia mistä ajatttelin etten ikinä osaisi tehdä noin hienoja juttuja. Siellä voisin oppia. Joka osaa sellaisia tehdä, ei voi olla mitenkään täysin latvasta laho (tajusin sen vasta nyt) Itse en olisi varmaan osannut tehdä siellä mitään, muuta kuin sen vessapaperirullan teipata seinään tai maalata viivan paperille, vaikka yleensä olen kuvitellut, että olen taiteellisesti suuntautunut. Olenkin, mutta epävarmuus ja jännittäminen syö kaiken altaan. Omaa aikaa tuolla voisi myös vietää, tiloja siihen olisi paljon enemmän kuin täällä meillä kotona, ja maisema ikkunasta on ihan eri maailmasta, kuin tässä missä asutaan. Parempi. Huomattavasti. Ne ajat käyttäisin lukemiseen ja kirjoittamiseen. Voisi olla ihan kivakin.

Mutta enpä saanut menyä. Enemmän olisin yllättynyt jos olisin mennyt. Periaatteessa sekin olisi ollut mahdollista, muttei sitten toteutunut. Laitoin sentään aamulla tekstarilla viestin, etten tule. Ehkä ensi viikolla. Koko menneen viikon olin tosi väsynyt tuon käynnin jälkeen, sieltä tullessa tuntui siltä, kuin olisin vetänyt vettä väkevämpää koko yön. Pari päivää sen jälkeen pidin ihan kokonaan kotipäiviä, olin niin rasittunut mokomasta pienestä tutustumiskäynnistä tossa lähellä. Aika pelottavaa, miten rajalliset voi voimat tuollaisissa tavallisuudesta poikkeavissa asioissa olla. Se muutoksen verhon paikaltaan siirtäminen. Eilen yöllä ennen nukkumaan käymistä ajattelin, että enkö osaa luopua tästä masentuneen ja sairaan roolista. Mennä verhon toiselle puolelle ja jättää tämä vaatimaton kolmen vuoden (!) kotonaolo taakse, osittain. Lähteä vähän toiseen suuntaan, kun vaihtoehtona on kaivautua yhä syvemmälle lämpimän peiton alle, hävetä itseään, arastella muita ja eristäytyä koko maailmasta (joka on kyllä aika hyvin onnistunut). Mutta ei. Ei kai vielä ole sen aika. Ehkä tässä vielä muutama vuosi menee näin. Tai ehkä ensi viikolla.

Nyt kyllästyttää.
Hyvää viikonloppua!

Kuoriutumista

Onkohan musta tullut zombie kun en ole enää avautumassa tänne joka päivä, kuten joskus aikaisemmin. Eikö mulla ole enää mitään asiaa? Aikaisemmin kirjoittamisen pakko oli aika akuutti, päässä pörräsi niin paljon, että niistä oli saatava joku tolkku ja vedettyä vähän sotkun päästä ja selviteltävä, jotain. Yleensä se auttoikin, kun tulin raivona, kädet täristen ja syke pilvissä avautumaan jostain mikä ärsytti, tai muuten vaan mylvi päässä, oli asia mielessä jo vähän selkeämpi kun tuotos pääsi loppuunsa ja sitä pääsin lukemaan. Joku järki siinä kai aina sitten oli kuitenkin. Ettei ihan puuta heinää sormet syytäneet. Tai itse ajattelen niin. Vaikeahan se on itse itseään arvoida, mikä nyt on järkevää, mikä täyttä paskaa. Uskoisin olevani kuitenkin enemmän järjen puolella, ja hyvä niin.

Tällä kertaa en ole ollut kirjoittamatta tänne sen takia, että olisin niin masentunut etten saisi mitään itsestäni ulos tai ei kirjoituttaisi. Olen nyt keskityynyt enemmän käsin kirjoittamiseen, kirjoitan niitä vanhoja kunnon etnakirjeitä, ja pitkiä kirjoitankin. Kirjoitettavaa ja asiaa on aina, se mihin ne puran, vaihtelee. Haluan tännekin kuitenkin kirjoittaa, vaikka harvemmin, mutta mielelläni jätän itsellenikin jotain tästä ajasta muistiin. Muuten asiat katoavat, hetket unohtuvat ja osa elämästä jää unohduksiin. Mulla on aivan järkyttävän huono muisti.

Ja on kivaa, että blogiani luetaan ja siitä tykätään. Kivaa kommenttia sain tuossa jonain iltana (en musita mikä ilta oli, mutta oli kiva yllätys:), tuntuu kivalta, että jotakin kiinnostaa lukea mun kirjoituksiani, ajatuksiani. Tänne kun kirjoitan ajatukseni, niin kuin ne minusta oikeasti ovat, niin kuin miten osaan niitä ulos tuoda. Olen vaan huomannut sellaista, että jos on jotain kivaa kerrotavaa, kaikki ei ole ihan paskaa ja mustaa, on se yleesä vähemmän suosittua kuin silloin, jos kaikki menee ihan päin helvettiä ja olen täällä pilleripurkki kourassa kaivelemassa veitsilaatikkoa ja matkalla seudun korkeimman talon katolle. Silloin tykätään. En nyt tätä yleistä, mutta sellainen mututuntuma vaan tässä tuli joku päivä, en sitä sen enempää haudo. Enkä muuten ole siis koskaan ollut oikeasti tuollaisessa edellämainitussa kaoottisessa tilanteessa. En halua pääty aivovammaosastolle tai kasviksi paskat housussa minnelie, mutta kirjoitan kärjistäen. Ihan tylsäähän tämä muuten olisi. Ymmärrän kyllä senkin (olen nyt erittäin ymmärtäväinen ja sovittelevainen, en ärsyynny mistään ja sädekehä loistaa pään päällä..), enkä ole mitenkään yllättynyt, en ihmettele, olen itsekin joskus sellainen. Jos itsellä menee helkkarin huonosti, pitää muillakin mennä. Olen itsekin kateellinen aika usein jostain. Melkein aina.

Olen kirjoittanut tänne niin vähän, etten muista edes mitä olen kirjoittanut ja mitä en. En kai paljon mitään pitkään aikaan. Mutta onhan tässä ollut monenlaista tapahtumaa ja muutoksiakin ilmassa. Pelkäsin kevättä etukäteen, muttei tämä aurinkoisten päivien ja valoistuvien iltojen saapuminen ole oikeastaan niin paha ollut. Lääkitys ehkä puree? Musta on tullut tylsä. En angstaa tai raivoa. Eikä niin hirveästi ahdistakaan. Aamuisin tuntuu hiukan olevan metalliverkkoa selässä, taas tätä, mutta kai ihminen kaikenlaisissa tilanteissa jäisi mielellään peiton alle jatkamaan unia, eikä päivän tulevat, tai tulemattomat, jutut niin innosta tai pilviin lennätä. Näppäimetkään ei laula samaan tapaan kuin ennen, mutta ymmärrän sen vaan ihan hyväksi. En mä täällä maadu tyhjänä pimeässä. Äsken kun oltiin syöty aamupuurot, kävin vaa'alla (paino on sama kuin viimeksikin) ja poika lähti kouluun, mietin että mitähän mä tekisin, menenkö lenkille kun aurinko paistaa (en mennyt, olin eilen sekä lenkillä että salilla, tänään riittänee yksi tunti ja kerta liikuntaa, ja se tapahtuu illalla) kirjoitanko kirjeen (en nyt viitsi ihan samantien vastata) vai menenkö lukemaan (nukahtamisvaara). Kotitöitä ei nyt ole tehtäväksi, on ihan siistiä, pari kuppia saa odottaa tiskaamista. Aamulääkkeet on vielä muuten jäänyt ottamatta, ne pitää muistaa ottaa.

Syön edelleen ihan samaa lääkitystä kuin aina ennenkin, muistin virkistykseksi vaan. Lito toimii hyvin, on oikeasti hyvä lääke, olen  syönyt sitä kohta puolitosita vuotta, ja se todella auttaa, ja on vaikuttanut, selkeästi. Toinen lääke, Lamictal, menee myös. Sen vaikutuksesta en ole varma, mutten sitä halua pois jättää (kerran jätin, olin syönyt sitä silloin vain muutaman kuukauden. Jätin sen pois. Seuraavassa hetkessä rikoin tavaroita, menin makaamaan maantielle ja juoksin ympäri lähitaloja ja kanavanrantaa yöllä ja huusin niin että varmasti puoli pitäjää heräsi. J haki kotiin. Lupasin haukkua kaikki sen työkaverit, kun vehtasi niiden kanssa,  ja tulla paikanpäälle toteuttamaan tämä mielenilmaus) Sitä olen syönyt kohta kolme vuotta, eikä siitä mitän haittaa ainakaan ole. Paitsi hinta, ei ole kaikkein halvin lääke mitä löytyy, mutten lähde terveyttäni parista kympistä sekoittamaan. Vaikkei kalleinkaan. Lito taas on melkein halvin, mulla on niin reilu psykiatri, että määrää mielellään näitä vanhoja kunnon myrkkyjä, joista on hinta tippunut (uudet lääkkeet maksaa aina ihan h...tisti, mutta pian kun myyntilupa vapautuu, laskee hinta vauhdilla) kun lääketehtailijat ovat keksineet jonkun uuden napin, millä voivat rahastaa enemmän. Ihan vaan sen rahastamisen takia. Tai niin mun kokemuksen mukaan. Vanhassa vara parempi. Voihan sitä miettiä miten ne lääkkeet vaikuttavat mihinkin, sulaako maksa tai posahtaako mikä tahansa. Mutta miten vaikuttaa mikä tahansa? Sohvalla makaaminen, epäterveellinen ruoka, muut lääkkeet, liikkumattomuus, ylipaino, tupakka, viina, tiellä käveleminen, hengittäminen. Kaikki ovat myrkkyjä. Pari viikkoa sitten mua huimasi, olin siinä uskossa että nyt on myrkyt sekaisin ja akka kuin myrskyn silmässä, keikutti ja keinutti. Lääkäri neuvoi seuraamaan verenpaineita vähän aikaa. Mulla on oma mittari, seurailin, arvot oli ihan oppikirjamaisen hyviä (120/65 pulssi 60, tyyliin), pari päivää seurasin, lopetin, ja huimaus katosi. Eikä ole palannut. Jäin henkiin, en jäänyt ruokkimaan paniikkia ja pahoja aavistuksia.

Joitain viikkoja sitten aloittamani kevennyskuuri on edelleen voimissaan ja sen kolmisen kiloa olen laihtunut. Hyvin hitaasti, mutta kun ylipainoa ei ole (vaan paino on pari kiloa alipainosta, painoindeksi taitaa olla kahdenkymmenen pintaan), lähtee vähäiset, ylimääräiseksi laskemani, läskit hitaasti, mutta lähtevät kuitenkin. Tarpeettomia ovat, joten saavat lähteä. En keksi mitä virkaa jollain läskimakkaroilla vyötäröllä on? Ei mitään. Nelikymppisenä varsi ei ihan norjana pysy mitään tekemättä, joten teen. En ole taipuvainen lihoamaan, mutta kyllä se paino nousee jos änkeän suustani alas mitä sattuu, enkä liiku. Joten en änkeä, ja liikun. Enkä halua olla mikään persjalkainen. Syömähäiriöt nostelevat päätään aina sopivissa väleissä, vertailen itseäni lähinnä fitness-kilpailijoihin, ja sitten kadehdin, miksen mä ole tollainen, vaikken jää parikymppisille lapsettomille naisille yhtään toiseksi. Syön tosi kurinalaisesti ja aika harvoja laatuja, lähinnä puuroa, raejuustoa, salaattia, ruisleipää, salaattia, kalaa, hedelmiä, jugurttia, mutta syön ja säännöllisesti, aina samoihin aikoihin. Pari vaaleaa paahtoleipää voilla ja kermajuustolla sai minut eilen illalla masentuneeksi. Tuntui kuin olisin venynyt kokoa senttitolkula, ajattelin miten valkoiset jauhot muuntuvat sokereiksi ja valuvat vatsanahan taakse muhuimaan ja muuttumaan vaaleankeltaiseksi läskiksi. Ihan terveen papereilla tässä ei mennä, mutta tiedostan sen ja olen tähänkin asti saant narut pysymään käsissä, enkä ole ajatellut muuttaa mitään.

Muutenkin olen oman itseni kanssa vähän hakusessa, olenko sellainen vai tällainen, olenko laiha vai läski, ruma vai lihava, nuori vai vanha, kassi-alma vai ihan hyvä. Mihin lopun ja mistä alan. En näe itseäni ihan oikein, vaan ihan väärin. Aina sinne huonoon suuntaan. Mutta se on mulle se oikea. Inhoan itseäni. Olen ruma ja epävarma. Ihmiset katsoo. Huomaan viistäväni tuolla kaupoilla nenä pitkin lattiaa ja katselen kenkiäni. Hetkittäin koukkaan kunnolla vainoharhaiseksi ja olen huomaavinani mieten ihmiset katsovat ihmeissään ja itsestä tuntuu, että naamaan on kirjoitettu hullu tai vedetty mustalla rasti kasvojen yli. En viihdy ihmisten ilmoilla, enkä siellä juuri käy. Jos lähden jonnekin, minne nyt on pakko mennä, lääkäriin, hoitajalle, käytän ainakin kaksi tuntia siihen, että käyn suihkussa, katson vaatteet, sovittelen, silitän, laitan, rasvaan, puunaan, rullaan, föönaan, meikkaan, laitan vähän lisää. Vaihdan ja laitan vähän toisin. Ja lopulta kun pääsen ulos olen samantien tyytymätön, alan häpeämään ja välttelen kaikkia kiiltäviä pintoja, ikkunoita, peilejä.. Koska näen niistä vain kaikki huonot puolet, hiukset pörröttää väärällä tavalla, nenä on punainen ja silmät vuotaa. Pahimmillaan sairastuessani silloin joskus kolme vuotta sitten vedin melkein hupun päähäni enkä todellakaan katsonut peiliin, en julkisest enkä paljon yksinkään. En voinut lähteä töihin, olisi vaatinut koko päivän, tai koko viikon, että olisin päässyt ulos ovesta. En tiennyt mistä alan ja mihin lopun. Millainen ilme mulla on. Olenko jotenkin outo (olen), ilmeilenkö liikaa vai liian vähän. Mitä toi sanoi, mitä mun pitäisi sanoa tuohon. Yleensä sanon väärin ja muistan väärin, enkä lopulta enää muista, mikä nyt oli väärin. Miten olisi pitänyt. Enkä sitten tee. En todellakaan halua lähetä kaupungille, en todellakaan halua tavata ketään. No, kavereita mulla ei kyllä edes ole. Sellaisia ketä tapasin. Voisin, mutten osaa, jaksa, halua, pysty. Viihdyn kotona hyvin yksin, vähän liiankin hyvin. Jos jään vaan kotiin, en kohta osaa enkä uskalla lähteä enää ikinä minnekään. Koti vetää liikaa puoleensa. Ja yksinäisyys. Kohta mulla ei ole mitäään asiaa kenelekkään, ei perheellenikään. En tajua, en kuule, ymmärrä, jaksa. Pakko yrittää kuoriutua ulos.

Tällä viikolla yllätin itseni ja soitin sinne päivätoimintakeskus Tuulimyllyyn. Juteltiin silloin viimeksi viikko sitten hoitajalla käydessäni siitä, että mun pitäisi keksiä joku, jotain, missä kävisin, vaikka kerran pari viikossa edes. Itse sen keksin. Yleensä tuolla ei ole koskaan menty siihen, että sieltäpäin sanottaisiin että tee niin tai näin. Tietävät varmaan, etten siinä tapauksessa todellakaan tekisi niin. Mutta tuo paikka tuli siinä jutelessa mieleen, monenlaistahan täällä päin on, mutta tuo Tuulimylly nyt tuntui sopivimmalta vaihtoehdolta. Aikaisemmin olen suhtautunut (ja suhtaudun kai edelleen) kaikkeen tuollaiseen erittäin skeptisesti. En varmaan mene mihinkään hullujen kerhoihin, en mä ole sellainen enkä halua sellaiseksi tullakaan tai sellaisiin profiloitua. Olenko mä niin kuin alkoholisti joka ei myönnä ongelmaansa? Ei mua mikään vaivaa, en tarvii tuollaisia. Pyh.

Maanantaina menen tonne tutustumaan. On kivan kuuloinen paikka, painottunut kaikkeen luovaan toimintaan, kirjoittamiseen, maalaamiseen, askarteluun, on joogaa ja museovierailuja (en varmaan mene missään hullu-letkassa kaupungille..) Fyysisesti hommat tapahtuvat tosi hienolla paikalla tässä lähellä, parinkymmenen minuutin pyörämatkan päässä meiltä. Sellainen iso valkoinen kivitalo, remontoitu, isot ikkunat, "prinsessaparveke" ja kuisti, missä ihanat isot vanhat valkoiset puiset kalusteet, matot, purkit ja purnukat. On tosi luovan näköinen ympäristökin, ei mikään betonikolhoosi missään parkkipaikalla. Ympärillä on iso puutarha ja meri siinä pari metrin päässä. Ympäristö ainakin huokuttelee, on varmaan tosi upea, kun kohta alkaa vihertämään. Jännittää vaan ihan julmetusti, nyt on jo viikonloppu ja maanantaina pitäisi sinne mennä tutustumaan. Saankohan edes mentyä?
Sitäkin olen saanut kuulla että "mieluummin minäkin kävisin maalailemassa ja joogaamassa kuin töissä väsyneenä raatamassa" . En yhden ehkä kahden kertaa. Sellaista se on. Eihän tässä mitään sairautta olekaan, kun käyn salilla ja syön terveellisesti ja nyt vielä pääsen jonnekin kartanoon leikkimään jotain taiteilijaa muiden laiskojen yhteiskunnan elättien ja vapaiden nautiskelijoiden kanssa.

Sitä kohti siis!

Toivo jotain

Tulipa todettua että meikäläisellekin voi tulla idea talon ostamisesta :)

Onneksi mulla ei nyt tähän hätään ole niitä luottotietoja. Hah, ehkä olisi tullut ostettua sika säkissä. Tai ainakin melkein. Sen verran impulsiivinen olo oli tänään. Katselen aina välillä myytäviä asuntoja ja taloja, kesämökkejä. Naamakirjaan saan niistä ilmoituksia ja niitä on usein kiva ihan vitsillään katsella, minkälaista sitä onkin olemassa ja myynnissä tässä maassa. Kirjo on kyllä valtava, niinkuin olettaa saattaakin. Maalle muutto on ollut mielessä ja pinnalla nyt vähän pidemmänkin aikaa kuin ihan tänään vaan. Muutaman vuoden on mökiltä tullessa ollut niin kova ahdistus aina kaupunkiin päin tullessa, että jotain sekin kertonee. Inhoan asua kaupungissa, ja tässä missä nyt asutaan. Haluan luontoa, omaa rauhaa, tilaa, happea. Haaveilen, että tässä pikkuhiljaa vanhetessa pääsisin jonnekin rauhaan. Omaan talon, omalle pihalle. Pois ihmisten keskeltä. Koko ajan täällä ahtaasti rivitalossa, tulitikkuastikodissa, asuessa näkee ja kuulee ihmisiä, muiden melua, lapsia joita on liikaa mun nykyisille vanhoille, isojen lasten äidin korville, kesäaikaan pihan lapset huutavat ulkona kuin sirkkelit ja rämisyttävät kaikenlaisia vempaimiaan niin, että ikkunat on pidettävä kiinni, vaikka kuinka kuuma olisi. Nyt huomaan todella tulleeni vanhaksi.

Muttei se haittaa, se haittaa, ettei haaveitaan voi toteuttaa. Näin sairastaessa on kädet tavallaan sidotut, tuntuu ettei elämäänsä voi vaikuttaa millään tavalla. Sairauden ennalta-arvaamattomuus ja sen tuoma taloudellinen ahdinko (kyllä vaan, yhden ihmisen, vaikka insinööri onkin, on erittäin vaikea tulla toimeen Helsingissä), se että ei ole mahdollisuutta ostaa mitään, ei uutta mattoa, ei uutta sohvapöytää, ei vehoja, jos telkkari, sohva, pesukone hajoaa, ei uutta voi hankkia. Meidän auto on yhdeksänkymmentäluvun alun mallia, pesukone ostettu käytettynä. Kuten sohvakin, joka on jo aika rispaantunut. Telkkarikin on yli kymmene vuotta vanha, eikä todellakaan taulutelkkari. Kampaajalla en ole käynyt yli vuoteen, J.llä on reikäiset kengät. Mutta asumisesta maksetaan ihan helvetisti! Pakko se on jossain asua. Ja mullahan niitä tuloja ei ole nyt lainkaan. Toteuta siinä sitten jotain unelmia.

Voin mennä metsään kävelemään, muttei se riitä. Siellä on aina muita ihmisiä, enkä nykyään voi sietää ihmisiä ollenkaan. Haluan olla rauhassa. Ja mielelläni maalla. Lähteä vuorille kuolemaan (niin lapsellinen en ole että haluaisin kuolla. En ole vielä päässyt kunnolla elämäänkään, mutta tiedän, että kuolen joskus). Haluaisin ihan maalle, en mihinkään pakettitaloon keskelle peltoa, sellaisia on valtavasti. En ymmärrä miksi joku haluaa asua omakotitalossa, missä on heti metrin päässä toinen ihan samanlainen talo? Ja niitä kertaa kymmenen. Öö? Sellaisessa idyllissä asutaan suunnillleen nyt, ei omakotitalossa, mutta rivitalossa. Jokaisesta ikkunasta näkyy vaan muutaman metrin pässä olevan viereisen talon harmaa seinä. Väliin on jätetty YKSI mänty.

Tänään käytiin katsomassa taloa Porvoossa. Yli sata vuotta vanha talo, punainen, valkoiset ikkunanpuitteet. Kaksi erillisrakennusta, toinen vaja, askartelutilana käytetty ja toisessa isommassa erillisrakennuksessa on pidetty kahvilaa! Pieni, sellainen satavuotinen sekin, puna valkoinen, hirsiseinäinen. Kaikella hintaa juuri sen verran että kolmenkymmenen vuoden maksuajalla maavuokran lisäksi maksaisi suunnilleen samanverran kuin mitä tämä nykyinen tulitikkuaskieläminen. Pihaa oli parituhatta neliötä. Pihalla lukuisia omenapuita, pensaita. Talo oli remontoitu ihanaksi, vaaleaa ja valkoista, muutama hirsiseinä oli jätetty näkyville. Olisi kelvannut, kuvista päätelleen. Suunnittelin jo että miten pitäisin kahvilaa, leipoisin ja laittaisin osan aikaa, välillä tekisin käsitöitä verstaassa, ompelisin jotain (olen joskus osannut vähän) tai pitäisin kirppistä. Välillä voisin ehkä haaveidentäyttymisen hinnaksi tehdä jopa niitä hoitotöitäkin. Jos edes jonkun haaveensa voisi toteuttaa joskus, osinkin, auttaisi se varmaan jaksamaan niitä vähemmän miellyttäviä juttujakin. Jos olisi jotain minkä takia jaksaa. Ihan niin yksinkertaistahan se ei ole, mutta voisi ehkä olla? Ei kai kaiken kuulu olla vaikeaa ja tuskaa ja epämieluisaa ja valitusta ja hampaiden kiristystä ja vitutusta ja katkeruutta ja kateutta. Että ei olisi haaveita, kuin muillakin on, tai ei ole.

No, talo osottautui erilaiseksi kuin mitä kuvista olisi voinut päätellä. Tulikin mieleen että henkilö joka on talon ja ympäristön kuvannut, voisi saada vaikka vuoden valokuvaajan palkinnon. Melkein. Tontin toisella puolella oli rakenteilla muutama kymmen pakettimuovielementtiomakotitaloa, sellaisia kloonoitaloja, mitä on jokapuolella ja ympäristö oli siis pelkkää työmaata ja myllerrystä ja toisella puolella, melkein talossa kiinni, meni vilkas maatie. Jos asuisin maalla, olisi nuo molemmat ehdottomasti sellaisia mitä en toivoisi lähettyvillä olevan. Tai siis siinä metrin päässä. Ei tarvii kaihtota enää tuota kohdetta.

Mutta sain tuosta jonkinlaista voimaa. Mä osaan siis haaveilla, toivoa jotain ja unelmoidakin ehkä. Tiedän kyllä senkin, ettei olo tai elämä muutu paikkaa vaihtamalla, mutta ehkä sillä, että toivoo jotain?

Päivä ilman kuvia

Tässä hienon ja tapahtumarikkaan perjantaipäivän tekemiset.

Kello 07.15
Nousin ylös sängystä kun kello oli soittanut viisitoista minuuttia, torkutusta. Kiire herättelemään poikaa kouluun. Neljäkymmentäviisi minuuttia juoksin edestakaisin, alakertaan, ylös pojan huoneeseen. Herättelyä paljon. Tunnin ravaamisen ja huhuilun jälkeen nousi kello kahdeksan. Koulu alkaa klo 8.15. Myöhästyi puoli tuntia. Avain oli kadonnut jonnekkin, eikä löytynyt. Soitin J.lle muutaman kerran ja haukuin kun hävittää aina kaiken. Sisälsi ilkeitä tekstiviestejä ja ääniviestin. Oli eilen nostanut avaimet lattialta. Join kahvia ja otin lääkkeet.

Kello 08.30
Tuijottelin Facebookkia, lueskelin jotain mikä ei pätkääkään mua kiinnostanut. Kirjoitin muutaman kommentin erääseen ryhmään (jotka myöhemmin poistin) ja heitin koneen kiinni. Vituttaa koko typerä netti.

Kello 08.50

Painuin sänkyyn lukemaan, valot pienelle ja kaikki neljät vehot (sälekaihtimet, ja kolme päällekkäistä valoa lämpäisemätöntä sivuverhoa, päällekäin) makuhuoneen ikkunassa kiinni. Ihanan hämärää, peiton alle. Luin puolisen tuntia ja nukahdin. Näin monenlaisia sekavia unia, leikkasin esimerkiksi meidän portaita mattoveitsellä ja täytin portaiden alustaa sukilla, siivosin jääkaappia ja siskon vauva oli syntynyt ja nukkui meillä tiskipöydällä. Nukuin kello yhteentoista asti. Ei olisi huvittanut herätä ja nousta ylös, mutta oli pakko mennä vessaan.

Kello 11.00

Kävin vaa'alla (olen muuten tässä laihtunut tasaiseen tahtiin ja olen tyytyväinen, kolme ja puoli kiloa on lähtenyt (64,3 - 61 kg) ja kolmisen senttiä vyötäröltä (74-71 cm, jes, lähtee oikeasta paikasta kilot:). Tavoitteena pari kiloa miinusta vielä. Söin pari leipää, kun en aamulla jaksanut. Laihduttaminen on ainut projekti tässä mikä on nyt ihme kyllä onnistunut, en edes muista koska olen painanut näin vähän, sitä on vuosia. Ja olen tyytyväinen että kilot lähtevät tosiaan sieltä mistä halauankin,  eli vatsasta. Sikspäkki alkaa erottumaan, vatsa on ihan kova kun painaa sormilla. Ei makkaroita eikä röllöä. Syön kerran viikossa, yhden kerran, herkkuja, yleensä ne on niitä sipsejä, pizzaa ja leipää monenlaista ja monenlaisilla juustoilla. Keksin tai pienen sulkaapalan saatan syödä muulloinkin. Syön päivässä viisi kertaa, säännöllisin väliajaoin. Tänävuonna urheilutunteja on tullut 46.

Kello 11.40

J soittaa, kirjoitan tätä. Puhelun jälkeen painun takaisin sänkyyn lukemaan. Ei kiinnosta tehdä muutakaan.

Kello 12.00

Painuin takaisin sänkyyn, luin hetken ja sain vähän unta. Pätkissä torkuin pari tuntia. Olisin voinut nukkua enemmänkin. Oli tyhjä olo, olenko mä täällä, miksi mä olen täällä. Raskas olo, mitä varten näin? Milloin musta on tällainen tullut. Surkea turha tyhjä tyyppi. Kuluisipa aika nopeammin ja pääsisi tästäkin päivästä. Halju ja valju. Ei jaksa.

Kello 14.00

Soitin J.lle, mulla ei ole mitään ruokaa enkä todellakaan saa itseäni ulkos ja kauppaan. Mahdoton ajatuskin. En jaksa pukea ja suoriutua kaikista velvollisuuksista ja toimista mitä kauppaan kahdensadan metrin päähän pääseminen vaatisi. Olen ihan hirveän näköinen. Kalpea ja paska. En jaka enkä kehtaa mennä ulos. En jaksa. En halua edes katsoa peiliin. Itkin puhelimeen J.lle kaikki maailma vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet, vainoharhat, kiusaamisen ja kaiken, vaikeuden. Itkin vielä puhelun jälkeenkin, ahdisti. Otin puolikkaan tabletin rauhoittavaa, vaikken koskaan ota sitä päivällä. En olisi muuten kyennyt olemaan normaalisti kun E tuli koulusta. Se on se ainut tehtävä mistä haluan päivässä selviytyä. Se on mun työ ja tärkein asia, siihen panostan. Muuhun en jaksa (paitsi laihduttamsieen).

Kello 14.40

E tuli koulusta. Keitin kahvit. Juotiin ne ja syötiin parit leivät. kaapissa oli sentään puolikas pussillinen paahtoleipää ja juuston kannikoita ja tomaatteja. Niistä sai jotain. Juteltiin. E.llä oli tänään yhteishakupapereiden täyttö ja lähettäminen. Sinne meni. Toiveina Herttoniemen lukio (8,6) Vuosaaren lukio (7,3) ja Kontulan lukio (7,1) kun kolme piti laittaa. 13.6 tulee tieto mihin pääsee. Vuosaaren lukio todennäköisesti. Keskiarvo ei ihan riitä Herttoniemeen, vaikkei ole kasia huonompia numeroita tänä keväänä saanut. Tiskasin.

Kello 15.47

Tyhjää ja turhaa, tympäisevää aikaa. Menisikö taas sänkyyn. Tämä on se yleinen päiväuniaika mulla, tänään olen tosin nukkunut jo kahdet päiväunet. Rauhoittava ei vaikuta juuri mitenkään, ei väsytä, muttei onneksi ihan niin paljon ahdista ja pystyn olemaan. Ei kaadu seinät päälle eikä ajankulu ole seisahtunut. Tämäkin hetki, tämäkin päivä liikkuu ja aika muttuu. Olokin varmaan. On nämä päivät pitkiä ja hetket tyhjiä.

Kello 23.12

En jaksanut enempää tänne edes kirjoittaa, mitään kirjoittamisen arvoista ei ole tapahtunut. Peiton alla olen pysytellyt suurimman osan ajasta, välillä olen erehtynyt roikkumaan netissä, naamakirjassa lähinnä, ja huomannut miten turhaa, tylsää, typerää ja super-yksinäistä sielläkin vaan on. Ei mitään lisättävää. Sängyssä makaamisen lisäksi olen syönyt pizzaa, sipsejä ja jäätelöä (tänään on se yksi päivä viikosta) ja maannut sohvalla peiton alla. Nyt on niin huono ja täysi olo vatsassa, etten tästä paljon jaksa liikkua.

Yksi turha päivä takana monta edessä. Pari pilleriä alle, ja tervetuloa uni.

Erakko

Nyt tulee avautumista

Olen ollut kohta kolme vuotta kuntoutustuella, nyt päättyi viimeisin pätkä ja sain uutta pätkää puoleksi vuodeksi. Aikaisemmin olen saanut kahdesti vuoden kerrallaan ja ihmettelin tätä lyhyempää pätkää nyt. Terapiaa ollaan haettu (ja hylätty) jo kohta puolitoista vuotta, en saanut tukea terapiaan joten en saanut terapiaakaan. Olin liian huonokuntoinen Kelan mukaan terapiaa saadakseni. Liian epävakaa ja vaihtelevainen. Hullu mikä hullu. Ymmärtäisin asian paremin toisinpäin, että olisin liian terve, eikä hoitoa katsottaisi tarpeelliseksi. Tästä aiheesta olen tosin avautunut niin paljon aikaisemminkin, etten nyt malta siitä sen enempää.

Nyt keväällä on edessä työkyvynarviointi työterveyden ja esimiehen kanssa, vakituinen työpaikka hoitoalalta löytyy siis, ja lääkäri vähän puhui että katsellaan sitä syksyä silmälläpitäen. Joudunko nyt siten töihin? Vaikken ole saanut sitä terapiaakaan, mikä olisi ollut lääkärin mielestä edellytys työkyvyn palautumiseksi. Pelottaa että joudun väkisin yrittämään työssäoloa, vaikka tiedän etten jaksaisi sitä. Neljä vuotta sitä ja sitä ennen opiskelua, yritin ja oli jatkuvaa sairaslomalla oloa- töihin ja taas sairaampana sairaslomalle. Kymmenen vuotta on mennyt tässä pelleilyssä. Luulisi niiden siellä työterveydessä ja töissä esimiehen näkevän jokaikisen sairasloman mitä niitä tuli, ihan valtavasti. Kirjaa en ole pitänyt, mutta valehtelematta puolet ajasta, pari päivää viikosta, pari viikkoa kuukaudesta. Varmasti olin ennätyssijoilla sairauspoissaolojen kanssa. Opiskelu - ja työhistorian aikaan, tähän kymmenen vuoden aikaan, mahtuu myös kolme pidempää sairaslomaa, kaksi vuoden mittaista ja yksi puolen vuoden mittainen. Luulisi siinä olevan sitä näyttöä minun työssäjaksamisesta. Mutta ei kai sitten. En kai ole sitten kuitenkaan liian huonokuntoinen. Vielä. Vielähän tässä henki pihisee, jotenkuten.

Itse haluaisin jo pysyvälle eläkkeelle, mutta pitää vaan yrittää. Kun olen kuulemma niin "fiksu ja filmaattinen"... Mutten jaksa ja nyt stressaan jo syksyä, että olenko sitten töissä väkisin vääntämässä ja väsymässä ja sairastamassa enemmän. Missään hyvässä kunnossa en ole, olen eristäytynyt enkä jaksa/halua olla missään tekemisissä kenenkään kanssa. Väsyn jo parin tunnin asioilla käymisestä ja vietän loppupäivän sängyssä. Psyykkisesti olen ihan epävakaa, mustavalkoinen, rajatilassa, sekamuotoinen ja tunne-elämältäni yhtä vakaa ja vahva kuin pikkulapsi. Olen niin eristäytynt ja erakoitunut, että olen siitä itsekin hieman huolestunut. Huomaan ja tiedän, että elämä fyysiesti kutistu kutistumistaan. Mulle riittää jumppa, sänky ja kotityöt. Olen yksin koko ajan (paitsi illalla kun ruokin ja yritän seurustella perheen kanssa), hiljaa koko ajan. En puhu suurimpaan osaan ajasta kenenkään kanssa. En kuuntele mitään, enkä katsele. Viihdyn ihan hissukseen. Aika ei silti käy pitkäksi. En oikeastaan tiedä, millä täytän päiväni. Ihan itseni kanssa vaan, siinä sitä haastetta. Tylsää ei silti ole. Oleminen riittää. Tiedän, huomaan ja ymmärrän, ettei tämä ole mikään ihan hyvä tie. Huomaan perheen kanssa jutellessa, etei mulla ole mitään sanottavaa, ei mitään. Kuuntelen, ja kommentoin jotain. Sen kuuntelemisenkin kanssa vaan on vähän niin ja näin. En muista mitä olen juuri sanonut. Tänään kysyin pojalta kolme kertaa viiden minuutin aikana samaa asiaa. En huomannut. Elämä on vähän niin kuin sukkula taas, olen omissa ajatuksissani, kotona ja viihdy ihan hyvin. Tiedän, että tästä pitäisi päästä vähän murtamaan jäätä. Vaikken todellakaan haluaisi. Pakotan itseni sille yhdelle käynnille päivässä, yleensä se on se jumppa. Tai kirjasto. Liikun valtavasti, lähes joka päivä. Tänään kaksi tuntia. Luen myös paljon, vähintään kirjan viikossa. Ja kirjoitan.

Eilen hoitajalla käydessäni juteltiin tästäkin aiheesta, että mitä voisin tehdä. Missä voisin harjoitella toisten kanssa olemista. Vaikken haluaisi, en välittäisi. Jos en välitä, on kohta sängyn allakin liikaa tilaa. Ongelma vaan on se, ettei sopivia paikkoja oikein ole. On joko ihan kroonikoille tarkoitettuja paikkoja missä opetellaan ihan arjenhallinnan juttuja, päiväsairaala, joka on kuulemma muutttanut muotoaan eikä olisi mulle sopiva, ja sitten jotain nuorten, alle kolmevitosten, paikkoja. Sinnekään en sovi. Ja taisi olla joku muukin epäsopiva vaihtoehto, mitä en enää muista. Mihinkään työväenopistonjuttuun en voi mennä, meinaan saada paniikkikohtauksen kaupan kassalla, hiostuttaa. Huimaa. Joten en tee mitään. Tuntuu aika vahvasti, että tässä alkaa hapertua ja kuihtua, kaikki into ja sellainen toivo ja rakentavan tulevaisuuden ajattelu tuntuu niin kummalliselta, etten osaa siitä edes kirjoittaa. Jos jotain toivoisin, suunnittelisin tai haluaisin, ei se onnistuisi kuitenkaan. Haluan vaan olla. Mielellään rauhassa.

Mutta nyt olen siis niin hyvässä kunnossa, että töihin paluu (ja se olisi sitten se entinen homma mitä pitää kokeilla, neljän vuoden kokeilu ei riittänyt) on ajankohtainen juttu. Pitäisi kai ottaa itteään taas niskasta kiinni. En varmaan ota. Olen ulkoistanut itseni, tai sitten mulla on joka kaksoispersoona, mikä ei mua ihmetyttäisi ollenkaan. Lääkäri puhui näistä, että jotain suunnitelmaa pitäisi olla ja plaa plaa, en muista mitä muuta. Kysyin että kenestä se on kiinni, kuka sen päättää? Vastasi Anna. Kysyin, ai kuka? Lieni melko Freudilainen lipsahdus (yleesä se mitä ensin sanoo vahingossa on se, mitä oikeasti ajattelee, ainakin näin hullujen keskuudessa ;) Jos mä saisin päättää niin elämän kolmio varmaan pienenisi ennestään. Niin, lääkäri vastasi tuohon, ettei täällä muitakaan ole.. Katsoinpa vielä taakseni. Vitsilläni.

Terve