tulppaanit

Pikainen kuvatervehdys, ja vähän muutakin.

Tänään on ollut aikas huono olo. Samoin oli eilen illalla. Voi sitä huimausta, väsymystä ja kuvottavaa oloa. En ole paljon koskaan ollut niin väsynyt kuin mitä eilen illalla olin. Enkä tietenkäään saanut sellaista lepoa aikaiseksi, mikä olisi tuonut apua. Roikun kuin lepakko orrella päivällä, kiinni kuluvassa päivässä, enkä osaa päästää itseäni rauhoittumaan. Valvon vaan vaikka miten väsyttäisi ja olisi huono olo. Olen kuin yliviritetty jousi silloin. En voi sanoin kertoa kuinka kamalaa ja väsyttävää se on. Miten voi olla liian vaikeaa levätä. Vaikka siihen nyt kaikki aika ja mahdolisuus olisi?

Se olen näistä nyt saanut, huonon olon ja punaisten silmien kanssa, että saan ilmeisesti panikkikohtauksia. Hetkittäin kuvittelen että olen just hengenvaarassa, ja sitten taas en. Tulevat päälle kuin kohtaus, milloin mikäkin fyysinen oire. Jos olisi oikeasti hätä, luulen ettei se huono olo menisi välillä pois vaan etenisi entistä huonommaksi. Soittelin J.lle hädissäni töihin, olin saamassa litium-myrkytyksen (ja otinkin sitä muuten vähäemmän tänään kuin mitä kuuluisi). Kaupassa sain kurkkua kuristavan, hikoiluttavan ja sydänmuljauksia aiheuttavaa pakokauhua. Törkeä hiki, pakkaspäivänä. Että mä nautin. Tulin kotiin, kauppareissulta ja olo oli siitä ponnistuksesta kuin maratonin juosseella. Minne meni se viimeviikkoinen huippukunto?

Enkö mä voi enää urheilla. Lihonko mä nyt. Pitääkö mun olla vaan kotona. Kuolenko jos liikun. Pysähtyykö sydän. Vai saanko litium-myrkytyksen. Ja joudun lääkäriin. Magneettikuvaukseen. Dialyysiin. Kuolen. Enkö mä saakaan laihduttaa. Pitääkö syödä hirveesti, ettei huimaa ja litiumarvot pompi kummallisesti. Yleensä ne on olleet hoitotason alarajoilla. Tuskin ovat siitä muuttuneet. Pitääkö syödä enemmän. En jaksa mitään. Tekisi mieli nukkua, mutten malta. Herään kuitenkin väsyneenä ja hermostuneena. Pitäisi mennä liikkumaan. Haluaisin. Enkö taaskaan jaksa.

Mikä tämä tällainen päivä nyt on. Onko mulla nyt sitten masennus vai? Onko se touhukkuus ja liikkuminen ja energisyys ja intoilu ollut jotain ihme näytelmää vaan. Tai joku ihmeen esirippu. Missä se nyt on. Heti kun johonkin tottuu, se viedäänkin heti pois. Haluan sen takaisin. Huomenna menen liikkuman vaikka mikä olisi. Tai perjantaina nyt ainakin. En ala mitään huimauksia ja kuumeisia oloja kuuntelemaan. En ole kipeä kuitenkaan koko ajan. Hetkittäin vaan. Kyllä kai sen sitten huomaisi jos olisi tosi kyseessä.

Tänään en kaupassa käynnin ja kirjoittamisen lisäksi tehnyt paljon mitään. Paitsi napsin kuvia. Olin koneella. Käsittelin kuvia. Pesin pyykkiä. Luinkin vähän ja torkahdin puolihorrokseen.

Illalla oltiin kyläilemässä mun äidin luona. Jännitin sitä vierailua ja meinasin sen jo perua ihan viimemetreillä. Äiti oli kuitenkin varmistanut alkuviikosta että ollaanhan tulossa, sanottiin olevamme ja niin mentiin. Oli leiponutkin. Monille äidin luokse meneminen on varmaan tosi arkista huttua, ei siinä mitään, mennään vaan ja poiketaan. Niin kuin kotona kävisi. Ja käydään, usein tai vähän harvemmin. Me ei käydä juuri koskaan. Jouluisin lähinnä. Ja nyt. On paljon pyydellyt että käytäisiin, mutten ole halunnut. Olen niin paljon ollut vihainen, ärsyyntynyt, surullinen, katkera. Miksi mulla oli sellaista, miksi mulla on tollanen kauhea äiti joka on sairas, eikä ole mua huomioinut kunnolla ja hoitanut ja kiinnittänyt huomiota. Omiaan vaan puhunut ja ittestän vaan välittänyt. Mulla ei ole sitä tai tätä, enkä ole saanut tilaisuutta tai mahdolisuutta. Ei ole kuunneltu. Ei sitä eikä tätä. Voi mua poloista. Väärinkohdelua, ymmärrettyä. Nyyh, mua raukkaa. Vitsi mikä itsekäs paska. Siinä suunnilleen se mitä nyt ensimmäiseksi tulee mieleen mitä olen ajatellut äidistäni. Syyttänyt vähän joka asiasta. Kuvitellut ettei mulla ole elämää tai ainakin kaikki on pilalla. Ja että siihen on vaan yksi syypää.

Ehkä olen vihannut nyt vähäksi aikaa tarpeeksi ja olen ajatellut sotakirveiden hautaamista. Ainakin vähän, silleen puoliksi. Vähän jeesustelua. Äiti on jo kuitenkin aika vanha, eikä mikän paraskuntoinenkaan alle seitsemänkymppiseksi. Monet sen ikäiset tekevät ja jaksavat vaikka mitä. Mun äiti ei voi liikkua ilman miehensä, rollaattorin tai pyörätuolin apua. Fyysinen terveys on huono, kuten psyykkinen. Käsikädessähän ne kulkevat, missä se ero sitten menee, mikä on mitäkin. Lääkkeet psyykkiseen sairauteen on tehneet neljänkymmenen vuoden käytön jälkeen pahojaan nekin, samoin elämäntavat, mitkä johtuvat nekin psyykkeen heilahtelusta. Kenen syy mikäkin on. Sairauksiaan ei ainakaan kukaan voi valita. Eikä ne ole kenenkään syy. Eikä kukaan niitä toivonut. Joten, koitan katsoa välillä peiliin, en ole ainut ihminen maailmassa. Eikä kaikki muut väärässä. Tai minä oikeassa.

Ehkä kasvan joskus aikuiseksi.


Ps. alimmat kuvat otettu äidillä (paisti noi mekkokuvat..). Ostin tänään kaksi samanlaista tulppaanikimppua, ekan halusin pitää kotona ja kävin sitten ostamassa äidille toisen.. :)

Kotitulppaanit

Kasikolmonen ja kyykätty on. Huoh

Poro ja pullot

Ja se uus pipo..

Purkkeja purnukoita ja välipala

?

Lounas..

Äidiltä

No tollanen oli päällä illalla

Äidiltä

Papuja ja pöhöjä

work hard, play hard..

soi vaan päässä. Pumppi-biisit nimittäin.
Muutenkin on hiukan levoton olo. Ja multa muuten lähtee hiukset ihan just. Ovat niin surulliseen kuntoon päässeet ja ohentuneet valtavasti, että vähän jo meinaa huolestuttaa. Multa on jo kauan lähtenyt hiuksia, uskallaan syyttää lääkkeitä ainakin osittain, sekä tietysti stressiä, mitä tämä vuoristorataelämä välillä tuottaa. Jatkuva väsymys, vaikka lepoa olisi nyt mahdollista nauttia niin paljon kun haluaisi. Mutta silloin kun siihen olisi mahdollisuus ja aikaa tarjolla, ei sitä osaa, malta, viitsi tai vaan pysty käyttämään hyväkseen. Aina sitä kaipaa sitä mitä ei ole. Ja nyt mä siis kaipaisin parempikuntoisia ja paksumpia hiuksia. Kamalaa söheröä. Voi. Muutenkin inhoan vanhenemista. En haluaisi enää olla parikymppinen, mutten kyllä nelikolmonenkaan (syksyllä). Oikeasti tunnen itseni ihan samanlaiseksi kuin viistoista vuotiaana, mä olen tullut siihen päätelmään, ettei sitä kai koskaan valmistu, varmaan ihminen tuntee itsensä pohjimmiltaan aina samanlaiseksi. Eikä ikinä tule valmiiksi, sen tavoittelun olen lopettanut jo aikoinaan, vaikken ole varma olenko niin koskaan ajatellutkaan. Nuorempana en ajatellut muutenkaan juuri mitään, ainakaan tulevaisuutta tai muutenkaan ollut erityisen johdonmukainen tai suunnitelmallinen. Mummoltani, ja eräältäkin asiakkaalta työssäni, kuulin myös sitä, ettei sitä valmiiksi tule. Aina voisi ajatella että teinkö oikein, valitsinko oiein, käännyinkö oikeassa risteyksessä. Milloinkaan ei tule sitä maalia ja päätepysäkkiä missä lukee onnea, selvisit, valitsit oikein. Palkinto on tässä. Nyt olet tasapainoinen, tätä olet aina odottanut. Eipä niin. Ehkä joillekin käy niin, mutta mä en omalla kohdallani siihen usko. Pitäisi kai elää hetkessä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, on mun elämä nyt huomattavasti parempaa kuin kaksikymmentä, tai kymmenen vuotta sitten. Kaikesta huolimatta. Koen elämän vieneen kuitenkin eteenpäin, vaikkei joka päivä uskoisikaan mun nyt näin ajattelevan ja kirjoittavan. Pitäisi ainakin yrittää elää hetkessä ja nähdä aina jotain hyvää. Usein se piirre tai asia voimistuu mihin kiinnittää huomiota.

Mutta niitä ulkoisia muutokia, maanvetovoiman vaikutuksia en kaipaa. Vaikka väistämttömiään ne kaikille ovat, jotka saavat riittävän kauan elää. Hiukset ohenee ja kasvot alkaa näyttää aamuisin (ja päivisinkin) entistä hirveämmiltä. Mulla on nyt viikonlopun jälkeen ollut ihmeellinen aamupöhö naamassa, ihan kellon ympäri pysyy. Luulisi, että laihtuessa kasvotkin ohentuisivat (se on paha tässä iässä jos ne liikaa kaponevat..) eikä niin turvottelisi. Mutta taitaa olla päinvastoin. Huolestuttaa vähän muutenkin, että mitenhän sekaisin mulla mahtaa puurot ja vellit olla, neste ja suolatasapainot. Viikonloppuna pizzan ja sipsien muodossa sellainen suola-annos, mikä varmasti lähentelee myrkytystilaa, ja sitten ei mitään. Hirveää hikoilua ja jumppaa ja suhteellisen kevyttä ravintoa, minimaalisesti suolaa. Hmm.. Liton kanssa juuri suolatasapainon muutoksia pitäisi vältellä. Mulla on myös taipumusta sydämen rytmihäiriöihin, joten ei pitäisi leikkiä liikaa. Meneehän tämä mun syöminen vähän maanisuuden puolelle, juoksen vaa'alla nyt joka päivä ja pelkään edelisenä iltana, että jos näyttääkin enemmän kuin eilen. Vatsa kurnii ja eilen illalla oli vähän huono olo. Ja tänä aamuna. Olen niin mustavalkoinen kaiken kanssa, joko olen tosi neuroottisen tarkka, tai sitten lappaan suuhuni mitä satun kiinni saamaan. Joten aika keskeneräistä hommaa tämäkin. Luulisi nyt aikuisen ihmisen tajuavan. Anoretisissa mitoissa en onneksi ole, enkä sellaiseksi haluakaan, mutten kyllä halua lihoakaan. Ja olen aika hyvänä pysynyt, nelikakkoseksi. Kai. Joskus telkkarissa näkee (usein amerikkalaisia) niin leikeltyjä ja kiristeltyjä keski-ikäisiä naisia, että voi vaan kauhistella. Yhdelläkin oli kasvot niin tiukalla, ette ilmeet vaihdelleet ollenkaan, ei voinut edes nauraa! Pelkkää jäykkää höhötystä vaan. Todella raikasta ja nuorekasta. Juups.

Tänään nappasin taas yllättäen muutaman kuvan (suurin osa jää tietenkin julkaisematta:) aamulla enne hoitajakäynnille lähtemistä. Toisissa kuvissa näytän murjottavan ja seuraavassa taas on silmät niin killillään että huvittaa. Voi apua. On pienesti maaninen ilme silmissä? Vaikken mä ikinä masentunut tai maaninen olekaan, vaan ihan mä vaan. Olenpahan joskus iloisen näköinen, vahingossa, ja ihan naurettavuuteen asti. Mutta antaa mennä vaan. On ainakin ilmeitä jäljellä :)

Eilisen ruonlaitonkin dokumentoin, niin kuin aikaisemmin kirjoitin. Kirjoitin reseptinkin kuvan päälle -jos siitä nyt selvää saa. Ihan perus Pirkka-kideneypapupurkin takaa otettu resepti. Olen tuota pataa tehnyt ennekin, ja on hyvää. Siinä on kivan paljon kasviksia ja tulisuutta tulee jalopenoista. Riisin ja salaatin kanssa tuota syötiin. Ja tänään syödään uuselleen. Tuo reseptissä mainittu annosmäärä olisi ohjeen mukaan kolmelle, mutta meille siitä tulee ainakin viisi annosta. J ei yleensä paljon kasvisruokia syö, joten säästyy sitten muille pariksikin päiväksi.

Eksyin tänään hoitajalla käynnin jälkeen Itäkeskukseen kaupoilla. Mahdotonta, kun sen polin pitää olla sielläpäin. Tässä kuussa rahaa on mennyt vähemmän kuin viime kuussa, jolloin oli joulu, joka teki aika pahan taloudellisen kriisin ainakin mun tilille. Ja kun olen syönyt vähemmän ja laittanut järkevämpiä ruokia on rahaa mennyt vähemmän. Joten voin ostaa jotain. Hmm.. Viime viikollakin ostin ja nyt. Ostin taas uuden pipon, en tykäänyt edellisestä, tai on hassun ohut, eikä lämmitä yhtään, sellainen ohut pannulappu. Ostin Intersportista vähän paksumman, vaalean tupsupipon. Tykkään, on aika paksu ja lämmin. Uuden treenitopin meinasin ostaa, mulla on niitä liian vähän ja kun olen nyt niin aktiivinen liikkuja, loppuvat aina kesken. Ostin juomapullon ja LIndexiltä tuon alhaalla kuvassa olevan valkoisen teepaidan treenipaidaksi ajateltuna. Käynee liikuntaankin. (Voin huijata että olen kasikolmonen. Heh)

Nyt on pakko mennä oikasemaan hetkeksi ennen kuin E tulee koulusta. Kauhean nopeasti päivät menevät..

Kirjasta

"Hetki on omanlaatuinen. Se on lyhyt ja ajallinen, kuten jokainen hetki; se on katoava, kuten kaikki hetket ovat; se on ohi, kuten jokainen hetki seuraavalla hetkellä. Ja toisaalta se on määräävä ja täynnä ikuisuutta. Sellaisella hetkellä pitäisi olla selvä nimi; kutsukaamme sitä ajan täyteydeksi".

"Kunpa tätä kaikkea vain voisi hidastaa! Hän oli ollut kahdeksanvuotias sata vuotta. Hän oli kolmekymmentäneljävuotias seitsemän minuuttia. Varsin usein hänen mieleensä nousi kaavio, joka oli piirretty liitutaululle kauan sitten, kun asiat vielä etenivät järjellistä vauhtia. Kellotaulu, jonka oli määrä kuvata maailmankaikkeuden hstoriaa kahdentoista tunnin jaksona. Suuri pamaus tuli puoliltapäivin. Dinosaurukset saapuivat joskus iltapäivän keskivaiheilla. Kaikki, mikä koski ihmistä, saatiin mahtumaan viiteen minuuttiin ennen keskiyötä"

Zadie Smith Risteymiä.

repeat800

Huhhuijakkaa maanantai-iltaan

Mä olen painanut täällä pää kuumana koko päivän, välillä on tullut ihan kuumeisen tuntuisia hulmahduksia. Olen kai liikkunut liikaa. Aamulla painelin taas pumppitunnille, paino oli taas laskenut vähän ja luulen että nopea painonputoaminen (parissa viikossa vajaa kaksi kiloa) laittaa hetkittäin pään vähän pyörälle. Anemia varmaan voi edelleen hyvin vaikka rautatabletteja syönkin, ja pidän ruokavalitota niin terveellisenä kuin vaan osaan. Luulen silti, että syön liian vähän kulutukseen nähden, kävelen, pumppailen (ohjaaja maintisi muuten ihan random-tietona että tunti sisältää kahdeksansataa toistoa) ja tänään siivosin iltapäivällä innokkaasti ja tein suunnilleen toisella kädellä ruokaa, kasvis-meksikonpataa, ja toisessa kädessä heilutin imuria/moppia, rättiä.. Ja siistiä tuli.

Välillä tuntuu kuin olisin joku kyökkipiika. Eikä ihan harvoin tunnukaan. Olenhan mä kotona ja silleen, mutta teen kaiken ja sitä tekemistä riittää. Mitähän kaikeka sitä ehtisikään ja jaksaisi tehdä, jos ei tarvitsisi kokoajan olla siivoamassa, pykkäämässä, käymään kaupassa, laittamassa ruokaa. Huolehtimassa pojan läksyt, wilmat, opettajien viestit, liikuntatunnit, kokeiden kyselyt ja muistuttelut. Hammaslääkärit, salilla käymiset, projektit. Maksamiset, muistamiset, ostamiset. Mitä kaikkea niitä nyt onkaan. Mun pää räjähtää. Hyvää fyysistä kuntoa tämä kyselee tämäkin. Kuten psyykkistäkin.

Olen nyt miettinyt että taidan olla kuitenkin aika kohtalaisessa kunnossa, toimintakyky on hyvä, vähän liiankin, eikä mielialassakaan ole pahemmin valittamista (mitä nyt kotitöistä purnaan). Aika tyyntä. Ehkä hiukka tyhjää, välillä mietin, että mun pitää oikein onkia pään syvyyksistä jotain mietittävää. Tai tuntuu että missäs tässä nyt mennään, pitäisikö mun muistaa jotain, olla huolissani jostain. Kun en ole hermostunut. En ole jaksanut enää pitkään aikaan vetää hernettä nenään jokaisesta vastaantulevasta uutisesta tai Facebook-päivtyksestä tai muistakaan vääryykisistä. Olen ehkä zombiutunut jossain määrin. On ehkä vähän pää tyhjää täynnä, muttei liikaa. Aikaisemmin oli turhankin ruuhkainen. Hetkittäin tuntuu melkein tylsältä kun en passaa ja höyryä kaikista asioista. Kaikki ei enää kiinnosta, siis ihan kaikki, koko maailman asiat, vaan osaan jotenkin suhteuttaa asioita. Olen enemmän kiinnostunut omista ja perheeni asioista, vähemmän koko muun maailman ja ihmisten. Silleen höyryämismielessä. Huomenna on ihan varmasti toinen ääni kellossa kun nyt näin kirjoitan, mutta tämä nyt kertoo vain tästä päivästä.

Lääkitys menee ennallaan, rauhoittavia joudun ottamaan edelleen, koukussa kun olen. Määrää pystyn onneksi välillä tiputtamaan ihan pikku muruseen, mutta sekin on liikaa. Olen jo yli puoli vuotta syönyt tarvittaessa käytettävää lääkettä säännöllisesti. Riippuvuus siihen on outo, välillä meinaan nukahtaa ilmankin, mutta sitten viimeisillä voimilla otan pillerin, nielen sen ja nukahdan samantien. Voisi olla parempi jokin muu iltarutiini. Se mitä sitä otan, on tosiaan  todella pieni, en tiedä onko sillä todellisuudessa juuri mitään vaikutusta yhtään mihinkään, muuta kuin se että olen psyykkisesti siitä riippuvainen. Pelkään ähän sitä sen haitallista vaikutusta kognitioon. Mitä jos en osaa sen takia oikein keskittyä lukemiseen ja ajatuksetkin ovat välillä kateissa, muisti pätkii. Niitä varmaan. Voi kun joku voisi vaihtaa tietämättäni pillerit vaikka kalkkitabletteihin. Jos olisivat samassa paketissa ja samannäköisiä, en varmasti huomaisi mitään eroa. Lääketieteellisä vaihtoehtoja tällä tilanteelle olisi toki olemassa, mutten suostu vaihtamaan puolikasta viidestätoista milligrammasta Oxepamia johonkin neuroleptiin. Ei tule kauppoja. Jos niinkseen tulee että nykyisen myrkyn reseptihanat laitetaan kiinni, niin sitten laitetaan. Vielä ei ole sellaisella peloteltu. Sitten totutan itseni vaikka Ataraxiin (allergialääke). Ensi viikolla pitääkin muistaa mennä labraan, että on sitten lääkärikäynnillä uusimmat arvot katsottavissa. Saa nähdä mietn huonot hemoglobiini- ja kilpirauhasarvot mahtaa nyt olla.

Lääketietoisuuttta siis. Huomenna on aika hoitajalle. En ole siellä käynytkään sen jälkeen, kun olin käynnillä tosi piikikäs ja seuraavana päivänä laitoin niitä järkyttäviä tekstareita sille. Ollaan sentään juteltu ihan sävyisä puhelu sen jälkeen, mutta silti vähän nolottaa. On nuori ja rento nainen, ettei nyt niin pahasti, kuin ehkä voisi, mutta kuitenkin. Kamala työ niilläkin.. Kaikenlaista saavat kuulla, ja mä tuskin olen edes pahimmasta päästä. On se vähän niin kuin yhdessä kirjassa kirjoitettiin, että elämä on kaksisuuntainen peili. Se on aika hyvä ajatus lyhykäisyydessään.

Äsken syötiin sitä laittamaani kasvispataa (kuvasin tietysti ruoanlaiton vaiheita, ainekset ja valmiin annoksen) ja J sai jäädä keittiöön siivoamaan sotkut (=lautaset pöydästä) ja mä karkasin koneelle. Tässä tämänpäiväisiä kuvia, varmaan laitan ne ruokaohjeetkin tänne jossain vaiheessa.
Kamalaa miten paljon tuli juttua lääkkeistä, vaikken mä ole niitä edes ajatellut tänään. Tylsäksi menee.
Ennen tykkäsin olla aina kotona hiljaisuudessa, ehkä pää oli liian busy. Nyt hiljaisuus on tuntunut ikävältä ja yksinäiseltä. Olen alkanut kuuntelemaan enemmän noita YouTubista löytyviä trance-levyjä. Yksi oikeakin levy on, mutta se on enemmän automusiikkia. Onneksi netistä löytyy mitä vaan enkä ole turhan hifisti, etten ainkaan huomaa mitään vikaa äänenlaadussa. Ihan kivalta kuulostaa ja rentouttaa tuollainen. Tykkään.

:)

Viikonloppu

Viikonlopputerveisiä nopeasti. Kuvat puhukoon puolestaan. On ollut olevinan taas niin paljon tekemsitä etten ole malttanut kirjoittaa, kuvia olen napsinut sitten senkin edestä. Olen kohta lähdössä uimahalliin, H.n kanssa treffataan siellä ja mennään uimaan. Ihanaa. Vesi tuntuu ihanalta, rentouttaa ja saunassa on ihana jutella ja rentouta. Nyt ollaan onneksi onnistuttu pitämään tästä sunnuntaiuinnista kiinni, välillä se on jäänyt, mutta koitetaan pitää kiinni tästä tietystä ajasta nyt.

 H.n asiat huolestuttaa ja surettaa, sillä on niitä paniikkioireita ollut eikä ole nyt pariin viikkoon pystynyt menemään töihin. Lääkäriinkin on haluton menemään, joten mua pelottaa että tilanne pääsee pahemmaksi, jos jää vaan kotiin ja jättää menemättä töihin. Kuulin viikolla ettei ole pariin viikkoon ollut töissä, edelliskerralla kun oltiin uimassa ei puhunut asiasta mitään. Mutta nyt kertoi. Toivottavasti jaksaisi tsempata vielä, puolen vuoden kuluttua olisi jo kokin tutkinto hankittuna. Jos nyt jättää homman kesken, ei menneistä parista vuodesta ole ollut mitään hyötyä. Ja mitä mahdolisuuksia on työllistyä yhtään mihinkään jollei ole jotain koulutusta hankittuna. Ei varmasti minkäänlaista. Kamalalta tuntuu, jos nuoren tulevaisuudensuunnitelmat ovat sitä luokkaa että saisiko sitten toimeentulotukea. Jos se on ainut toive ja suunnitelma, on asiat aika huonosti. Liian helposti sitten vaan jää. Surullista. On ehkä yrittänyt liian kauan jaksaa voimien äärirajoilla, ja nyt ei sitten enää jaksakaan. Paljon murehdin tätä menneellä viikolla, syyllistin itseäni tietysti kaikesta, mutten voi kaikkeen vaikuttaa mitä elämässään tekee ja kuinka valitsee, vaikka äitinsä olenkin. Asioihin vaikuttaa moni muukin asia. Silti maailma tuntuu liian raskaalta liian usein. Murehdin, mutta koitan osata olla murehtimattakin.

Tilasin tässä pari viikkoa sitten uudet uikkarit. Edellisistä on lähtenyt väri melkein kokonaan kloorivedessä, oikeaa uimapukua mulla ei ole ikinä ollut, enkä osaisi sellaista pitää. Parin vuoden takaiset Lindexin raidalliset bikinit on käyneet ihan hyvin, mutta nyt olevat niin harmaan jo, ettei niitä viisti oikein enää pitää. Tilasin siis uudet. Kerrankin kun uskalsin ja raaskin itselleni jotain ostaa. Kävin hakemassa ne postista, menin kauppaan, laitoin pussin ostoskärryihin. Ja kun olin maksamassa ostoksia (olin laittanut samaan pussiin aikaisemmin ostamani korvakuulokkeet soittimeen), katosi pussi kärryistä! Kun selkä vähän vältti siinä maksaessani ruokaostoksia! Kyllä voi olla röyhkeitä ihmisiä. Kyseltiin infosta ja ties mistä, vartoitakin hätyytettiin ja lopulta tehtiin rikosilmoitus. Muutaman kerran seuraavalla viikolla käytiin kyselemässä olisiko joku palauttanut ottamansa tavarat, mutta eipä ole kuulunut, eli tuskin oli vahingossa pussia napannut mukaansa. Kyllä ärsyttää vieläkin! Viisikymppiä hävisi siinä kun selkäni käänsin. Toivottavasti jollain kolkuttaa omatunto. Poliisit ei tietenkään noin pieniin rikkeisiin puutu millään tavalla. Parempi olla ostamatta siis yhtään mitään.

Perjantaina ostin uuden pipon ja samalla huivin ja rannekorun, tuollaisen "rannevyön", ne onnistuin saamaan sentään kotiin asti, ja oli niin tärkeä tapahtuma, että piti uusista hankinnoista ottaa kuvia. Heh. Mitäpä mä en kuvaisi.. Olin perjantaina siellä pumppi tunnilla ja zumbassa, ja sen jälkeen oli vielä energiaa käydä kaupoilla, samalla matkalla. Olin tyytyväinen :)

Mitäs muuta, viikonloppu on mennyt taas nopeasti, J oli viikonlopun töissä ja päivät on kuluneet aikalailla arkiseen tapaan mulla. Vähän tyhjän panttina toisaalta, mutta koko ajan on ollut kyllä tekemistä ihan tarpeeksi. Liikkuessa ja ruoanlaiton parssa, vähän olen lukenut ja kirjoittanut. Tänään se uinti. Syömishommat on pysyneet ihan hyvässä järjestyksessä. Perjantaisen pizza-suklaa-sipsi-mässyilyn jälkeen on tehnyt ihan hyvää syödä kevyesti, sekä lauantaina että tänään söin fetasalaattia, jugurttikastiketta ja falafeleja. Meinattiin kokeilla tehdä niitä itse, muttei nyt tänä viikonloppuna jaksettu kun J oli töissä ja meidän tyylillä ja tuurilla niiden kanssa sähläämiseen tuhraantuisi koko päivä, kun ei olla niitä itse ikinä tehty. Enkä edes tiedä mistä niitä kaikkia ihmeellisen kuuloisia mausteita löytäisi, mitä resepteissä on mainittu. Aamupalaksi söin bulgarianjugurttia, ananasta, banaania ja vähän kaurahiutaleita. Oli tosi hyvää, ihanan raikas aamupala. Mitään raskaampaa ei edes tee mieli, leipää ja muitakin hiilareita koitan välttää, vähentää reilusti. Ilman leipää en osaisi kokonaan olla. Mutta haluan tämän mahan ryllykän pois. Kutistumista on tapahtunutkin. Perjantain syöpöttelyistä tuli oikeastaan vaan huono olo ja pöhötys on kestänyt koko viikonlopun. Joten ei tee tiukkaa olla kevyemmällä ravinnolla. Jaksan paremmin ja ihokin on selvästi paremmassa kunnossa. Runsaalla liikunnan harrastamisellakin on varmaan osuutta asiaan.

Mutta aika liikunnallista elämää siis täällä. Mielikin pysyy selvästi hallinnassa nyt paremmin. Välillä tulee hermostumispiikkejä, olen älyttömän huono nukahtamana, kaikki pienetkin rapinat ärsyttää ja aamuisin herään väsyneenä ja kiukkuisena. Olisipa joskus aamuisin leävnnyt olo. Mutta kohtuullisen hyvää nyt kuitenkin kuuluu.

Sellaisia kuulumisia. Mukavaa sunnuntaita!

jäättävä

Hrrr,

olen jäässä. Istun sohvalla tyynyjen välissä ja alla, pipo päässä ja kaulahuivi tiukasti kaulassa, leukaan asti vedettynä. Kylmä! Olen jo ihan kyllästynyt näihin pakkasiin ja koko talveen. Tulisi jo kevät. Eilen oli niin kauniin aurinkoista että lähdin kameran kanssa ulkoilemaan, ajattelin ensin, että olisin vaan kotona, oli vähän flunssainen ja väsynyt olo, mutta menin kuitenkin. Happea ja aurinkoa tarvii aina. Kävelin Aurinkolahden rantaan, aurinkoa päin. Ihanan näköistä, mutta niin kylmä. Pysähtelin välillä ottamaan kuvia. Hyi että, ei sitä heti huomannutkaan miten jäässä sitä olikin. Olin ihan jääpuikkona ja tunnoton. Lopulta painelin melkein juoksujalkaa kotiin. Taas oli liian vähän päällä ja palellutin onnistuneesti jalkani. Vaikka omasta mielestäni mulla oli riittävästi päällä, niin paljon, että just liikkumaan pystyi. Paniikkia melkein pukkasi, niin kylmä ja kohmura ehti tulla. Ei tuolla ulkona voi olla, parinkymmenen asteen pakkanen täällä meren rannassa on vähän liikaa. Lopu jo talvi! Päivät on jo paljon pidempiä ja valoisampia, puolitoista tuntia päivä on jo pidempi pimeimpään aikaan verrattuna.

Eilen oli hiukan vauhdikas olo muuten, hääräsin täällä kotona menemään.. Kirjoitin paljon (kirjeitä) ja otin kuvia, ja käsittelin niitä. Jään välillä jumiin kun teen jotain, teen vaan, enkä millään malttaisi lopettaa. En tiedä onko se maanisuutta vai mitä, kun vaan teen teen teen.. Ja uusia ideoita tulee. Vielä tää.. Mitään pahaa tai älytöntä en silti tee, en suunnittele pankkiryöstöä tai varaa matkaa avaruuteen, joten ei liene niin vaarallista, että jaksaisin niin merkille laittaa. Eilen taisin unohtaa aamupillerit purkkiin, voi olla että se oli omalta osaltaan vaikuttamassa pään vahvaan vetoon. Mulle tulee päähän outo vetävä tunne kun on oiken menevä olo, en osaa selittää sitä, mutta vähän kuin olisi juonut jotain hapokasta tyhjään vatsaan. Sama tunne päässä. Sellainen kupliva. Kivana se on tietysti kiva, muta jos menee hermot, niin siinä vaiheessa se ei ole niin kiva. Päässä posahtaa, enkä meinaa nahoissani pysyä. Huimaa, humpsahtaa. Sellaista lievää nyt. Lääkkeet kannattaisi varmaan jakaa taas dosettiin. En ole sitä nyt muistanut käyttää. Menee noita pillereita kuusi tai seitsemän kuitenkin päivässä.

Mietin tässä tänään, että toisaalta olisi kiva päästä mokomista myrkyistä eroon kokonaan. En viitsi edes kovin syvällisesti miettiä noiden lääkkeiden mahdollisia vaikutuksia pidemmällä juoksulla, niin psyykkiseen kuin fyysiseen kuntoon ja kehon toimintaan. Tiedän ne, mutten viitsi niitä ajatella. Siis jotain litiumia. E niitä opiskeli kemiassa. Alkaalimetalli. Palaa vihreällä liekillä. En antanut kokeilla. Pillerillä. Saattas palaa. Joudun varmaan kuoltuani tällä menolla ongelmajätelaitokselle. Ja muutenkin. Huomaan lääkkeen vaikutuksesta sen, että päässä on hiukan sumuinen olo koko ajan, vähän kuin olisi vetänyt kevyen muovikelmun pään ympärille. Kemiallinen lobotomia. Kevyt, mutta silti. Olen huumattuna koko ajan. Ja kroppa kärsii ja on mahdollisesti vaarassakin, ei kai nitä veriarvoja muuten seurattaisi. Ja se psyykkinen olo, turtumusta ja tunnottomuutta. Keskittymiskyvyttömyyttä. Olenko edes sen kummempi kuin ennen lääkkeitä? Onko ne mitään muuttanut? Tuskin kovin paljon ainakaan. Nyt olen siinä pisteessä, etten uskaltaisi enkä ehkä pystyisikään jättämään lääkkeitä pois. Että mä vihaan niitä. Vastustan lääkkeitä taas, vastustin ennen ja vastustan taas.

Jaksanhan mä käydä rannassa, ja siellä jumpassa ja siellä täällä. Mutta niin olen koko ajan jaksanut, ei se minkään kemiallisen yhdistelmän ansiota ole. En saa niistä polttoainetta tehdäkseni asioita. Pitääkö mun syödä lääkkeitä sitä varten, että voisin olla jossain vaiheessa tarpeeksi turta, että hyväksyisin mitä vaan, tekisin mitä vaan, epämotivoituneena ja painaisin kuin jokin kone suorittamassa jotain mitä pitää? Ei ahdistaisi tai tuntuisi kovin väärältä tai pahalta, muttei sitten paljon miltään muultakaan. Ei miltään-tuntumisen ehkäisemiseksi, ja ahdistusta paetakseni teen sitä mitä nyt teen, ja niitä asioita tekemällä saan sen kaiken tulemaan lähemmäksi keskelle. Tuntuu, eikä niin pahasti ahdista. Kirjoittaessa, kuvatessa, jumpatessa (en pysty lukemaan..) ja luonnossa saan ne hetkeksi unohtumaan. Mutta koko ajan jotain. Ahdistusta on helpompi purkaa ulos päin kuin katsoa ja kuunnella mistä se tulee, mikä on se paha olo, mitä ei anna olla ja rentoutua. Mikä väsyttää. Herään joka aamu ihan hemmetin väsyneenä ja vihaisena. Koko päivän on kipeä ja raskas olo. Tänään aamulla tuntui siltä, kuin olisin tehnyt kymmenen työvuoroa putkeen. Sellaiselta kuumeiselta. En saa ikinä levätä! Yöllä en malta nukkua, sammun lääkkeen kanssa ja herään aamulla hermostuneena. Jos lääkäriltä kysytään, on se lääkkeiden vähyydestä johtuvaa.

Matkalla jumppaan ajattelin näin. Ajattelin etten pysy edes jaloillani, silti salille päin kävi imu. Jumppasin kaksi tuntia, ensin pumppi-tunnin ja päälle zumban. Se ei ole mun laji ollenkaan, mutta jäin kokeilemaan (olen kai kerran tai kahdesti aikaisemmin sitä kokeillut), kun edellinen tunti tuntui loppuneen niin nopeasti ja energiaa oli vaikka kuinka. Kolmaskin tunti olisi varmaan mennyt, mutta järki käski jo lähtemään kotiin. Zumbassa mulle tulee lähinnä tuskan hiki, enkä todellakaan saa siitä mitään tanssin huumaa, niin pihalla mä siellä olen. Mutta liikuinpa nyt kuitenkin. Oli siinä jotain ihan kivoja kohtia :) Olen liikkunut tällä viikolla joka päivä, jos kävelylenkit lasketaan mukaan, ja lasketaanhan ne. Kunto on noussut nyt humahtaen, kun tuntuu taas ettei yksi jumppatunti tunnu missään vaikka olisi raskaskin tunti. Paino on laskenut, tänään se oli 62,8kg. Ihan hyvin kuin reilu pari viikkoa sitten se oli melkein kaksi kiloa enemmän. Alle kuudenkympin painon ei tarvii tippua, mutta niille main tavoittelen.

Tänään oli pizza-päivä, käytiin ihan ravintolassa pizzalla. Ihan hyvää oli, mutten mitenkään kieli pitkälläni ollut. Sulkaapatukan söin jälkiruoaksi. Olen aina pitänyt viikossa yhden herkkupäivän, tai vapaapäivän kuurilta, ja on se ihan toiminut. En pystyisi kieltämään kaikkea epäterveellistä itseltäni, jos niin tekisin, menisin paniikkiin ja söisin kaiken mitä näkisin. Näin on ihan hyvä olla. Pienemmällä syömisellä jaksaa oikeastaan paremmin. Kun siis kuitenkin syön.

Paleleminen vaan jatkuu. Ulkona on ihanana näköistä, puut ovat ihan valkoiset lumesta ja tummaa taivasta vasten näyttävät tosi hienoilta. Olisipa ihana päästä kuvaamaan niitä, mutta ei tonne voi mennä. Jään tähän sohvan nurkkaan ja aletaan katselemaan kohta kai jotain leffaa.

Hyvää viikonloppua:)

Punaiset posket

Illalla en taaskaan meinannut malttaa nukkua vaan näppäilin kuvia ja leikin kuvankäsittelyohjelmalla varmaan yhteen asti yöllä. Lopulta otin kirjan käteen, ja sitten silmät kyllä menivät kiinni. Olisi ihan kiva tosiaan joskus lukeakin, mutta untakin tarvii. Aamusta asti pirteänä, heti piti käydä jotain tarkastamassa ja kokeilemassa. Kuvajuttuja. Mun pitäisi saada tästä palkkaa (harmi ettei tämä ole niin kuuluisa blogi ;), hyvin tulisi meinaan tiliä. Ainakin jos se ajassa laskettaisi. Mitäpä hyötyä näistä on? Ei yhtikäs mitään. Pääasia että joku tekeminen napaa edes vähän, välillä. Nyt aika useinkin. Ainakin nämä blogihommat.

Joskus nuorena ajattelin että haluausin töihin mainostoimistoon, tai graafikoksi. Tai mitä näitä on? Tietenkin nyt vähintään joku taiteellinenjohtaja. Vähintään! Ajattelin että voisi olla mulle sopivaa hommaa, kuvat ja kirjoittaminen on kuitenkin se mun juttu. Ei mua juuri mikään muu kiinnosta (lukemisen lisäksi. Niin ja jumpan). Niin. Parikymppisestä vähän ylöspäin päätin, että haluan jonkin ammatin mistä on oikeasti hyötyä. Mitä jotku mainokset. Ihmiset vaan ostaa enemmän ja enemmän, turhempaa ja turhempaa, kalliimmalla aina vaan. Saastuttaa maailmaa. Meidän ainutta. Ostaa. Valheellisilla mainoskuvilla. Valheellisia mielikuvia. Ei mikään, eikä kukaan, näytä siltä miltä ne kaikkialla näytetään, telkkarissa, lehdissä, kuvissa. Hesarissa oli viime viikolla lista siitä, mitkä ammatit tulevat vähenemään voimakkaati tai jopa katoamaan (kaikki sellainen muuten, mitä voi tehdä pienellä koulutuksella, tai kokonaan ilman) Toimistoapulaiset ja muut pomoja alhaisemmat saavat lähteä. Ja aiheseen liittyen, kohta ei tarvita enää malleja. Kaikki tehdään tietokoneella. Mainostoimistoilla menee varmaan hyvin. Mainosmiehillä ja -naisilla. Sellaista toivoin ja suunnittelin ammatiksi itselleni joskus kaksvitosena. Ja vähän päästä lähdin opiskelemaan hoitoalaa, lähihoitajaksi. Se tuntui siltä tärkeältä ammatilta. Sellaiselta, mistä oikeasti olisi jotain hyötyä, apua toisille, auttaa, ja nähdä se pieni olon helpotus potilaissa. Miten siinä voisi sillä yhdellä hetkellä, just sillä hetkellä, olemalla itse siinä, omana itsenään, nyt ja tässä. Kuulostaa helpolta, tärkeältä, auttavaiselta. Epäitsekkäältä. Epäpinnalliselta.

Neljä vuotta jaksoin, en sen kauemmin. Sellaista. Ei ollut kivaa eikä helppoa. Epäinhimillistä, raskasta, luonnotonta. Kiirekiire, ja raha se on ihmisiä hoidettaessakin tärkeintä. Surullista. Olin hyvä hoitaja, empaattinen, kaikki potilaat ja esimiehet missä olin, tykkäsi musta. Sanottiin että miten joku voisi olla sinusta tykkäämättä. Esimies joskus tuli sanomaan, että on harvinaista, ettei hoitajasta noin pitkän ajan aikana valiteta kertaakaan. Päinvastoin. Se että valitetaan, potilaat ja omaiset, on aika tavallista. Aina ei vastattu edes puhelimeen kun taas se soittaa ja valittaa. Itse en ollut ihan samaa mieltä siitä, että potilaiden omaisten soitteluihin ja kyselyihin olisi jätetty vastaamatta, esimiestasolla. Itse olisin ainakin aika huolissani jos äitini olisi niin huonossa kunnossa, että saattatsi lähteä talvipakkasilla hortoilemaan kaupungille ja jäädä sinne hankeen makaamaan. Tai että olisi lukittuna oven taakse yksin kotiinsa. Vuorokaude läpensä. Ai niin, hoitajat kävi. Viisi minuuttia aamulla, sama illalla. Lääkkeet jätettiin eteen, ja voileipä. Tossa on. Aamulla ne olivat yleensä samassa paikassa koskemattomina.
En voi tehdä hoitotyötä sen takia, koska en voi tehdä mitään niin huonosti kuin mitä useissa paikoissa hoitoalalla joudutaan tekemään. Onneksi pääsin sieltä pois!

Se mainosala mistä puhuin aikaisemmin. En haluaisi tehdä mitään niin turhaa ja pinnallista. Työelämässä on niin kova kyynerpää-tekniikka joka paikassa. Ja ainakin Helsingissä työntekijät valitaan vähänkin suositumpiin paikkoihin pian ulkonäön ja iän perusteella. Se on ihan paska puhetta etä vaikka samlla koulutustaustalla oleva nelivitonen ja kaksivitonen hakisi samaa paikkaa, että olisivat siis saman arvoisia. Nelivitosen viiskymppisen on mahdoton työllistyä, ellei ole hoitaja, lääkäri, lakimies.. Tai ehkä joku lääke-edustaja?

Joten.. näppäilen kuviani ja tanssittelen sormiani kotonani ilman kilpailua ja kyyenrpäitä kyljessä. Paljon tästä ei makset, mutta noh. Ainakin elän ihmisarvoisempaa elämää kuin mitä vaikkapa töissä ollessani. Jonain säästöpellenä pompimassa tekemässä itselleni ja muille vaan pahaa mieltä. Elän huomattavasti mieluummin näin, lähes samansuuruisella toimeentulolla kuin jos olisin työtön. (työpaikkahan mulla on edelleen odottamassa...) Ruokaan raha kuitenkin riittää, ja johonkin pieneen ja kivaan joskus, harvoin. Niin kuin tulppaaneihin. Kevään ekat. Aika moni asia mitä rahalla saa, on kuitenkin aika turhaa. Turhempaa kuin terveys ainakin. Sillä, omani tai toisten, en enää suostu leikkimään.

Tällä hetkellä oma terveys vaan tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta ;) Olin siis aamulla jumpassa, yllätys! Menin Step-tunnille, rankin, oranssi tunti mitä tuolla on. Aivan mahtava tunti. Jalka nousi ja hiki virtasi. Niin tykkäsin. Tunnin pompittuani, koko tunnin jaloilla askeltaen, jäin vielä toiselle, puolen tunnin tunnille. Nyt iltapäivällä olo on ollut aika väsynyt, pää on kipeä. Huomenna varmaan jalat. Pitää yrittää syödä vähän enemmän tänään. Ja juoda vettä.

Tänään jumpasta, kukka- ja ruokakaupan kautta kotiin päin tullessa, kirvelevän kylmässä auringonpaisteessa joku vastaantuleva, koiraa ulkoiluttava (sellainen valkinen ihana terrieri mistä mä tykkäsin ellen olisi allerginen) mies sanoi että onpa hieno päivä, aurinko paistaa ja naiset on kauniita. Oli ihan kiva -ja yllättävä- kuulla. Naama punaisena pakkasesta ja meikittömänä jumpan jälkeen, pipo silmillä:)

Book

Muutelin vähän blogin ulkoasua. Huomasin että monivärinen, sekava tausta teki tekstin lukemsen vähän hankalaksi. Tällaisen tein. Olkoon nyt näin, ainakin jonkinaikaa. Haluaisin näihin päivtyksiin kehykset, että jokainen kirjoitus olisi tavallaan oma arkki. Ehkä tämä uusi ulkoasu on vähän tylsempi, en tiedä, mutta olkoon nyt näin. Vaihtelu virkistä.

Yritin äsken lukea, luen Zadie Smithin Risteymiä- kirjaa. Lainasin sen viikon lainana viime viikolla, vähän yli puolivällin olen kirjan kanssa päässyt, mutten ole varma olenko tajunnut siitä sitäkään vertaa. Voi elämä. Äsken menin lukemaan, luin viisi sivua ja alkoi silmät painumaan kiinni, joten oli pakko lopettaa. Jos nukun kuuden aikaan illalla, en todellakaan nuku yöllä. Kiva juttu. Nyt on siis pakko kukkua koneella tai katsoa telkkaria. Kumpikaan ei oikein tunnu siltä, mitä mieluiten tekisin, eli lukisin. Kiva olla liian väsynyt lukeakseen. Haluaisin lukea tuon kirjan loppuun, vaikken ole ollut kovin onnekas vielä tänä vuonna lukemisyritysteni kanssa. Sen Riikka Pelon Finlandiavoittajakirja, Jokapäiväinen elämämme ei oikein kulkenut. Luin siitäkin, viisisataa sivuisesta kirjasta puolet, ja jätin kesken. Kun ei uppoa niin ei uppoa. Alkoi ärsyttämään ja hermostuttamaan koko kirja. Voi plaah. Tossa se nököttää, ja kun ei ole kirjaston kirja, vaan J.n äidiltä lainattu, niin saa ollakin. Ehkä saan sen luettua jossain vaiheessa, tai sitten vaan harpon sen sieltä täältä. Jari Tervo Layla-kirja on myös kesken, se on tosin ollut kesken niin kauan, etten enää muista minne jäin, joten se lienee aloitettava alusta, jos sen mielin lukea. Viime viikolla lainasin Stef Penneyn Näkymättömät ja M.L. Stedmanin Valo valtameren yllä kirjat, toivottavasti pääsen niiden kanssa kohta alkuun. Risteymiä on aika loppusuoralla jo, huomiseksi en saa sitä silti palautettua. Yhden kirjan olen sentän saanut luettua jopa loppuun asti tänä vuonna. Yksi tai kaksi vähän tökkivämpää kirjaa meinaa kyllä latistaa vähän lukuintoa. Ohi menenee..

Ja tietysti se, ettei silmät pysy auki illalla lukiessa ja päivällä olen liian menevä lukeakseni. Tai en ehkä niin menevä, mutta keskittymiskyvytön. En osaa loikoilla päivällä sängyssä tai sohvalla vaan teen aina jotain. Eilen illalla menin jo kymmenen aikaan sänkyyn lukemaan, sainkin tunnin verran luettua. Silmät alkoivat lurpsumaan, mutta lääkkeestä huolimatta en saanut unta. Naapurista kuului kolinaa, vauvan itkua ja vessaa vedettiin. Häiriinnyn aina kaikista ylimääräisistä äänistä ja kolinoista, eikä siinä vaiheessa enää korvatulpistakaan ole apua. Vatsalihaksetkin oli kipeät, treenasin niitä eilen siellä salilla ja vielä kotonakin sellaisen vartin session. Nälkäkin oli ja vatsa kurni. Olen syönyt selvästi vähemmän nyt, ja sen huomaa. Vatsa muirisee (ei enää niin paljon kuin aikaisemmin, ja olen laihtunutkin ainakin kilon, 64,6 ->63,2kg. Tavoite on nyt noin 60 kg) enkä saa unta edes niin hyvin kuin aikaisemmin. Ihmettelin kahteen asti, nousin ylös ja tulin koneelle, selailin silmät ristissä muita blogeja, sellaisia varisinkin, mitkä mua ärsyttää (olen kateellinen) ja mitä saa mut tuntemaan itseni maailman rumimaksi, köyhimmäksi ja epäonnistuneimmaksi ihmiseksi maailmassa. Sellaista itsehoitoa. Selkeillä hetkilläni en näin ajattele, mutta yön pimeydessä on helppo ajatella kaikkea huonoa, ja väärin. Puoli kolmen aikaan laitoin lisää nappia naamaan, ja sain unta.

Aamussakaan ei ollut kehumista. Ensimmäisen kerran heräsin siihen, kun E tuli kauhealla kolinalla kotiin. Oli unhotanut liikkakamat ja tuli ekalla välitunnilla yhdeksän jälkeen niitä hakemaan. Ihan kiva paska-äiti olo taas. Kiva aamu kivan yön perään. Jäin vielä nukkumaan ja yhdentoista aikaan vasta heräsin henkiin kun J soitti ja herätti. Oikein erittäin hyvä aamu, olipa. Olin eilen suunnitellut meneväni yhdentoista jumppaan, mutta jäipä väliin sitten sekin.  Loistavaa, mä olen maailman onnistunein ja suunnitelmista kiinni pitävin ihminen.

Aamupala vaan alas ja lenkille. Olen miettinyt, ja mietin tänäänkin, että mitähän tapahtuisi jos päättäisin olla menemättä minnekään, jumppaan tai lenkille tai kauppaan tai kirjastoon, tai uimaan, yhtenä päivänä. En osaisi olla. Ravaisin täällä kotona. Mietin sitäkin, että onkohan se nyt sitten hyvä vai huono merkki? Olenko niin energinen että jaksaisin enemmän kuin mitä nyt tarvitsee, jotain eteenpäin menoa elämässä. Aika asettaa uusia tavotteita elämään? (tämä ei ole muuten tullut mieleen kotvaan) Vai olenko niin kärsimätön ja ahdistunut, etten halua tai voi olla vaan kotona ja antaa itseni vaan rentoutua, ja vaikka lukea kirjaa. Päivällä. Olenko niin kuin joku raukka parka eläintarhan eläin (sillä etuoikeudella tosin, että pääsen ulos tästä asumuksestani) joka veivaa eteenpäin edes takaisin seinästä toiseen. Usein nimittäin olen kotona sellainen. Kävelen, käännyn, menen alas, vien, tuon, haen, laitan. Ja sama uudelleen. Siistiä on. Ahdistunut ja päättämätön niin, etten osaisi edes kuvitella mitä se jokin muu voisi olla kuin mitä nyt teen, ne tavalliset rimpsut. Olen jonkin aikaa ajatellut että oisi kiva käydä katsomassa ja ehkä ostamassa uusi pipo. Vanhassa ruskeassa on liikaa nukkaa ja musta tekee kalpean näköiseksi. En ole saanut aikaiseksi mennä sellaisiin kauppohin, missä niitä voisi olla. Lenkillä ja jumpassa silti jaksan juosta. Olen niin kaavoihini kangistunut ettei tosikaan. Kaavat on vaan aika ahtaat ja yksinäiset.

Eilen illalla ajattelin ajan nopeaa kulkemista, kulumista. Päivät on kuin kärrynpyörät. Klonk klonk. Taas on ilta, taas aamu. Taas menen kauppaan, lenkille, jumppaan, laitan ruoan, syön, tiskaan. Katson telkkaria. Ja kaikki uudestaan huomenna, samalla tavalla. Klonklonk. Niin kuin kellon viisari, pampam. Elämä kuin liukumäki, alas päin. Viuh. Koko ajan kiihtyvässä vauhdissa. Pampam seiniä pitkin. Auts, joku paikka rikki. Päästä varpaisiin. Kiihtyen. Ja lopussa kuoppa, loppu, pimeä. Piste. Silleenhän se menee. Pelottaa. Kauhistuttaa. Ehkä ei ihme ettei uni tullut. Näitä olen miettinyt viimepäiviä aika paljon. Tottahan se on, niinhän se menee. Kaikilla omalla tavallaan oikeasti fyysisesti ja pään sisällä psyykkisesti, lopputulos vaan kaikilla sama. Sen takia olisi kiva elää sellaista elämää missä ei koko ajan tarvitsisi olla tällainen. Tyytymätön. Tai ahdistunut, mistä milloinkin. Valmiiksi ei tule ikinä, sitä on turha odottaa, sen uskon. Mutta jotenkin vaan. Mitä nyt? Miten nyt? Tiedän että pitäisi elää hetkessä, elänkin. Ei tässä muuta ole. Mutta mitä jos tämä hetki tuntuu siltä, kuin olisi pesukoneen rummussa, ohjelmassa joka menee joka ainut kerta täsmälleen samalla tavalla, samat temput ja mutkat tehden. Heittää seinään, uppeluksiin, välillä nostaa ylös ja lämmittää, ja välillä heittelee ja ravistelee kuin viimeistä päivää, nitistää viimeisetkin mehut ja voimat. Lätkii ja litistää. Taas kevenee ja huljuttaa, tuuli puhaltaa. Ja kaikki uudestaan. Eikä haluaisi enää siinä olla. Uusia kujia, mutkia on vaikea tehdä, mutta tässä tilanteessa se taitaa olla tarpeen. Käynnistää uusi ohjelma.

Tässä sohvalla istuessa, naapurissa hypitään taas tasajalkaa ja kolistellaan (en ymmärrä enää latsen normaaleja elämiseen kuuluvia ääniä kun omat lapset ovat isoja), J laittaa pesukonetta. Vähän on nälkä, mutta muuten ihan hyvin. Kohta keitän teetä ja syödään iltapalaa. Perheen kanssa. Aika kotoisaa.
Huomenna menen ehkä jumppaan..