Öitä!

Huonon yön huomenet!

Tein eilen lääkärin määräämän lääkemuutoksen ja otin vähemmän iltalääkettä, Litoa, minkä annosta pitää nyt laskea kilpirauhasen vajaatoiminnan takia. Kokeillaan, onko annoksen pienentämisellä vaikutusta, viikon päästä painelen labraan ja sitten se selviää. Vähän hermostuttaa. Olen aikaisemminkin ajatellut sitä, että kun yhtä sairautta hoidetaan lääkkeillä, tulee mukana pussillinen uusia oireita kestettäväksi, ja pahimmassa tapauksessa ihan pysyviä vahinkoja ja sairauksia, niin kehoon kuin mieleenkin. Toivottavasti sinne asti ei olla sentään vielä menty, mutta silti. Ei paljon naurata. Vaan ahdistaa. Eilen ajattelin, ettei olisi pitänyt ruveta syömään lääkkeitä ollenkaan. Ei niistä ennenkän ole ollut oikein apua, mutta jos ihan totta puhutaan, en enää voisi, tai uskaltaisi, olla ilman lääkkeitä. Vaikka niistä sitten seuraisikin muita sairauksia. Hyödyt ja haitat pitää punnita, mutta mistä sitä sitten tietää mikä on sairauden oire ja mikä lääkkeen sivuvaikutus. Tai yhteisvaikutus muiden lääkkeiden kanssa. Aikaisemmin olen ollut yllättävänkin perusterve (paitsi että sairastelin flunssia koko ajan kun olin töissä) ja olen pärjännyt ilman säännöllistä lääkitystä yli neljänkympin rajapyykkin. Mutten enää. Masennusdiagnoosin jälkeen söin vhän aikaa masennuslääkkeitä, eivät sopineet, jätin ne pois ja pärjäsin mielestäni ihan hyvin. Tiettyyn pisteeseen saakka. Kymmenen vuotta masennusdiagnoosista putosi pommi, ja tässä nyt ollaan. Kaksisuuntaista sairastaessa on ihan tavallista, että lääkkeitä joudutaan justeeraamaan pitkään ja hartaasti, kahden vuoden kokeilujakso mullakin on tässä takana, eikä sille näy nähtävästi loppua. Olen lääkekielteinen enkä huoli syödä suurinta osaa lääkkeistä (se syömishäiriö; en vaan salli itseni lihoa, tai altistaa sille. En vaan voi.), joten sekin tekee omat kommervenkkinsä asioihin. Ja nyt ollaan siinä pisteessä, että joudun pelkäämään, mitä seuraavaksi ja mitä jos sekään ei auta. Ei kaikille edes löydy sopivaa lääkitystä, ei tasapainoista elämää ja harmoniaa, tai edes siedettävää oloa. Ei vaikka pistäisi suustaan alas mitä tahansa. Ei ole olemassa mitään onnellisuuspilleriä, mikä korjaisi kaiken ja palauttaisi elämänhallinnan ja poistaisi invalidisoivan ahdistuksen rinnan alta kytemästä. Ei voi vaan niellä jotain pilleriä ja kääntää päätään toisille poluille. Se olisikin helppoa. Aikaisemmin masennuslääkkeitä kutsuttiin onnellisuuspillereiksi. Onkohan ne jotain auttaneet? Eikä ne kaksisuuntaista sairastavalle ole yleesnä kovinkaan sopivia lääkkeitä. Itselleni eivät sopineet. Ei silloin, eikä nyt. Ehkä mä kuulun niihin, joilla oireet pysyvät vaikeina? Kolmannes toipuu oikealla hoidolla pärjääväksi ja toimintakykyiseksi, joillain jää lieviä oireita, ja joillekin jää se osa, että oireet ovat ja pysyvät pahoina aina vaan. (näin opetettiin koulussa kun opiskelin mielenterveystyötä. Silloin puhuttiin siis vakavammista mielenterveysongelmista, skitsofreniasta ja kaksisuuntaisesta, jotka kulkevat saman alalajin alla)

Eilisilta oli aika paha. Päivällä kaikki oli ihan hyvin, rentoa kotona oleilua, ruuanlaittoa, syötiin, autoin E.tä läksyissä, luin, katselin telkkaria. Myöhemmin illalla alkoi omituinen pelko hiipiä mieleen, luulen että se johtui sen päiväisistä uutisista mitä lääkäri kertoi. Tuli turvaton olo, ahdisti ja pelotti, että mitä jos mulle ei löydy sopivaa apua, mitä jos jään tällaiseksi, tai joudun vielä käymään pahempaakin läpi. Lääkityten rukkaamista ja niiden väistämättä mukana tuomia oireita, sivuvaikutuksia, sairauden vaiheiden pahenemista. Epätasapainoa ja pomppuja. Niitä on muutenkin liikaa. Pitäisikö vaan vaijentaa päänsä. Purematta niellä kaikki mitä tarjotaan. Olisi ihanaa, jos olisi pehmeämpi, rennompi ja helpompi olo kaikin puolin. Eilisiltainen ahdistuskohtaus repi ja puristi päätä ja teki jännittyneen olon. Eikö tämä voisi jo loppua. Olen tottunut hetkellisiin kohtauksiin, ne menevät aina ohi, jossain vaiheessa. Psykiatrikin sanoi, että ahdistuskohtaus kestää yleensä pari tuntia. No joo, en ole ihan varma allekirjoitanko tuota. Ehkä se sen hetkinen oire. Kulman takana on odottamassa seuraava. Ei tämä elämä nyt sentään jatkuvaa limbossa pyörimistä ole, vaikka siltä ehkä kuulostaa.

Pystyin kuitenkin katsomaan leffan Rita Hayworth - avain pakoon, joka oli loistava! Tykkäsin tosi paljon. Katson paljon elokuvia, mutta tuo oli ehkä yksi parhaimmista mitä olen nähnyt. On sanut loistavat arvostelut, eikä turhaan. Illalla luin uutta kirjaa, Karin Fossumin Minä näen pimeässä, ehkä vähän turhan ahdistava tällähetkellä, ei sovi mulle iltalukemiseksi. Mutta onhan noita muitakin vaihtoehtoja, mulla on parhaillaan kolme kirjaa menossa. Mä en osaa lukea kevyttä kirjallisuutta, enkä katsoa kevyitä elokuvia, ne saavat minut vaan ärsyyntymään, lässyn lässyn lötinät. Ei voi mitään. Ei onnistu. Dramatiikkaa, rikkinäisiä ihmiskohtaloita. Olen viimeaikoina huomannut kiinnostuneeni myös Lähi-Itää koskevista kirjoista; sotia, sortamista, naisten asemaa, sellaisia kirjoja olen lukenut lähiaikoina jo kolme. Kirjan pitää puhutella ja koukuttaa ja vetää mukanaan ja saada tuntemaan. Mulla on kirja ja elokuva riippuvuus. :)

Yö oli ikävä. Ei taaskaan väsyttänyt yhtään, ei tipan vertaa. Ei vaikka olin herännyt aamulla ihmisten aikaan, joskus kahdeksalta, enkä ollut nukkunut päiväunia, en ollut edes käynyt sängyssä lepäilemässä, lukemassa ja tai nuokkunut hetkisen, niin kuin usein teen. Aamulla odotin sitä lääkärin soittoa ja puhelun jälkeen lähdin salille. Ja sen jälkeen puuhastelin kotona kaikenlaista. Ja kirjoitin. Ja luin. Olisi luullut, että siinä yhden aikaan yöllä olisi silmät jo painaneet ja olisi nukuttanut, mutta ei. Miksi ei voi väsyttää ja nukuttaa. Pää ei vaan pimene, ei millään. Inhoan sitä. Haluaisin nukkua. Silloin kun olin töissä ajattelin joskus, että olisipa ihanaa jos ei tarvitsisi käydä töissä, voisi vaan nukkua ja levätä silloin kun huvittaa, olla ihanan rento ja huoleton. Hymy huulilla ja kasvot sileinä, hartiat rentoina ja pehmeänä. Ei mennyt ihan niin. Olen nykyään stressantuneempi ja kireämpi kuin silloin, aikaisemmassa elämässäni. Omituista, mutta totta. Nukuin neljä ja puoli tuntia. Aamulla heräsin kuuden jälkeen.  Väsyneenä, mutten osaanut enää nukkua. Tällaistako tämä tuleen nyt olemaan? Aikaisemminkin on ollut vastaavanlaisia kausia, mutta aina ne ovat yhtä hirveitä. Niihin ei totu ikinä. Koko päivä menee ihan sumussa, eikä mistään tule mitään. Pää on pussissa. Yritän ehkä mennä tässä aamupäivän aikana sänkyyn lukemaan, ehkä jaksan sen verran olla aloillani, keskittymiskyky on onneksi ihan kohtuullinen ja muistan mitä olen lukenut. Onneksi mulla on jotain järjellistä toimintaa vielä päässä.

Tänään on poikani nimipäivä. Mä en muista ikinä, en koskan, kenenkään nimipäiviä! Omani tiedän, mutta en kenenkään muun. Aika noloa, ja ikävää. Mutta jotenkin, en ole ikinä pitänyt sitä kovin tärkeänä tai erikoisena juttuna. En muista ketään nimipäivien johdosta. Meillä ei ole seinäkalenteria eikä allakkaa mistä niitä voisi katsoa, ja vaikka opetella lastensa ja miehensä nimipäivät ulkoa. Hesarissakin kerrotaan ketä kyseisenä päivänä pitäisi muistaa, mutten yleensä jaksa niitä sieltä katsoa. E. kertoi eilen, että sillä on huomenna nimipäivä. Noloa. Mä olen huono äiti. J kävi nyt aamulla ennen E.n heräämistä ostamassa kaupasta pieniä suklaaleivoksia ja Omar-karkkeja aamupalan jälkiruuaksi. Jos olisin hyvä äiti, olisin edellisiltana leiponut, mutten koskaan leivo. Syötiin sentään aamupala ja herkut yhdessä. Aina ei ehdi sitäkään. Illalla tilataan pizzat. Jotain sekin. Silti olen huono äiti, ja vielä huonomaksi tulen, kun sitä koko ajan mietin ja pyörittelen pääsäni. Se korostuu, mitä koko ajan ajattelee. Niin on joku viisas kai joskus sanonut. E sanoi eilen että mulla on ihan hirveät vanhemmat, toinen ajattelee vaan rahaa ja toinen puhuu vaan itsestään. E. isä on kiireinen yrittäjä, tapaa poikaansa kerran viikossa, pari kolme tuntia kerrallaan. Käyvät jossain syömässä ja kahvilla. Ei muuta. Eilen tapasivat ja kävivät taas syömässä yhdessä. Isänsä oli kuulemma koko ajan puhelimessa. Ihan kiva. Ja mä nyt olen tällainen. Toisaalta, ei mua se E.n sanominen järkyyttänyt. Kai teini-ikäisen pitää jotain ikävää vanhemmilleen sanoakin, joskus? Ja totta tietysti puhuikin. On ollut äksy viime aikoina, ja välillä saan tehdä töitä, etten mene siihen valitukseen, huutamiseen ja kitinään mukaan. Olen nyt toisen teini-ikäisen äiti, ehkä ensimmäisestä opin jotain. Tai sitten en. Mutta olen mä osannut pitää pinnani kurissa ja olla aikuinen.

Mutta nyt tämä aikuinen lähtee makkarin suuntaan, peiton alle, Laitan korvatulpat korviin, puhelimen äänettömälle ja oan kirjan käteen. Ehkä silmät painuu kiinni hetkeksi.

quick fix

Ann Heberlein; en tahdo kuolla, en vain jaksa elää.

"Joskus elämä - ankea, harmaa arki ja paska, banaali maailma - satuttaa liikaa tai on sietämätöntä. Välillä taas on sellainen olo kuin pystyisi mihin vain".
"Mitä tehdä, kun elämä tuntuu turhalta ja arvottomalta? Miten vastustaa ahdistuskohtauksia ja itsemurha-ajatuksia? Kuka voisi auttaa ja kuunnella?"

Itse itsestäni

Torstaiset napaan tuijottelu terveiset.

Olen tässä miettinyt, että mitä mä osaan tänne kirjoittaa, tai siis mitä haluan kirjoittaa. On ollut monenlaista vaihtoehtoa mielessä. Mietin, että pitäisikö mun kertoa vähän taustatietoja (mikä blogi tämä nyt oikein on) kun nyt tein tästä blogista eilen taas vähän julkisemman luomalla uuden Facebook sivun blogilleni, joten (oletan) että lukijoiksi tulee kutsumiani kavereita, joka tunnen muutakin kautta. Kuin siis netin. Aikaisemmin olen pitänyt tämän blogin anonyyminä, enkä ole halunnut että kukaan oikeassa elämässä tuntemani ihminen lukee tätä. Siis joku sellainen johon pidän yhteyttä jotain muutakin kautta. Aikaisemmin (lähes) kaikki lukijat ovat olleet sellaisia joita en tunne, tai en edes tiedä keitä ovat. Oma perheeni  ei saa lukea tätä vieläkään. En halua että J lukisi tätä, lapsista nyt puhumattakaan. En halua näyttää tätä siskolleni, äidilleni, enkä kenellekään muulle sukulaiselle. Ei tulisi mieleenikään. Terapeuttini tietää tästä, ja jossain vaiheessa silloin kun kuvittelin, että pääsen terapian aloittamaan, oli kiinnostunut lukemaan tätä blogia, mun ajatuksen juoksua. Olisi ollut varmasti hyvä lisä terapiaistuntojen välillä ja niiden lisäksi, tapa työstää asioita mitä mieleen tulisi, kirjoittamalla. Ja niitä varmaan tulisi tuutin täydeltä. Muutos ja oivallukset ajattelussa, asioiden paikoilleen loksahtelu mielessä, tai sijoiltaan meneminen, tapahtuisi kuitenkin ihan muualla, kuin  terapiaistunnolla pari kertaa viikossa. Ehkä terapeutillekin voisi olla apua päästä kirjoituksieni kautta mieleeni. En tiedä. Tällä hetkellä taidan olla ihan vaan oman elämäni guru, ja toimin itseni terapeuttina. Tai jotain. Välillä tuntuu, että toimin päinvastaisesti, en kovin rakentavasti. Huonosti, haahuillen. Tai en mitekään. Jumitan. Ja sitten laitan muut lukemaan sitä sekasotkua.

Olen jo aikaisemmin heitellyt ihmisten silmille avoimesti asioitani, ehkä liikaakin. Olen puhunut sairaudestani. Ei ole varmaan ketään, kuka ei sitä tietäisi ja huomaisi monestakin asiasta, että mistä milloinkin tuulee ja missäs nyt mennään. Olen aktiivisesti provosoinut ihmisiä ja tunkenut sairauttani ja itsesääliä, huomionkeruuta, joka paikkaan. Katsokaa, miten mä kiehun, vajoan, vapisen ja vouhotan. Olen piikikäs ja ajattelen ettei kukaan tajua mitään. Ihan kuin voisin heittää vastuun ahdistuksestani ja elämästäni muille, siinä on, katso nyt ja kanna osa. Tai pysytellä vaan omalla planeetallani. Voihan se olla, ettei ihmisiä kiinnosta vähääkään. Tulin jo kaksi ja puoli vuotta sitten niin sanotusti ulos kaapista tämän sairauteni kanssa. En suostunut sitä häpeämään silloin, enkä häpeä vastakaan. En kuitenkaan halua profiloida tätä miksikään sairauskertomus-blogiksi, en mainosta tai tuo sitä sellaisena esille, eikä blogin kuvauksessakaan ole mitään sairauteeni viittaavaa. Olen kuitenkin ihminen, joka ihmettelee maailmaa, muita ihmisiä ja varsinkin itseään milloin miltäkin kantilta. Välillä liian tarkkaan, viiltävästi ja välillä taas kuoreeni vetäytyen, välittämättä mistään mitään. En suostu kulkemaan kaksisuuntaisen mielialahäiriö diagnoosin lipun alla, selitellä tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni sairaudella. Nyt olen tällainen koska.. En itseasiassa ikinä edes tiedä, mikä ns. sairauden vaihe mulla on, enkä oikeastaan halua tietääkään. Mitä se hyödyttäisi. Huomaan olevani välillä hermostuneempi, kiihkeämpi, piikikkäämpi, aggressiivisempi, iloisempi, riehakkaampi, toimeliaampi, vähäunisempi, ja huomaan milloin en tahdo päästä sängystä ulos, vihaan jokaista asiaa, minkä näen, kuulen, tunnen. Lääkityksen ansiosta en mene pitkin seiniä kummassakaan päässä. Ainakaan enää. En ole ikinä ollut psykoosissa (tietääkseni) enkä sairaalahoidossa (paitsi lapsena), joten en osaa niitä pelätäkään. Vaikken mielestäni kuljekaan sairauden lipun alla, tahtoo se silti liehua mun päällä ihan tahtomattakin. Mielivaltaisesti. Vievän valoon ja varjoon. Huomaan monesti, että vaikka ajattelen etten ratsasta sairaudellani enkä mieti sitä, huomaan kuitenkin miettiväni ja puhuvani siitä yhtenään. Kun kirjoitan tänne, saan asioita jäsenneltyä johonkin suuntaan, saan siivottua ajatuksia omille hyllyille. Huoneisiin päässäni, ja sanoiksi tullessaan ajatukset selkiintyvät. Useinkaan en tiedä alussa mitä kirjoitan, tai miten. Tekstiä vaan tulee. Ties mistä. Ajatuksia on usein liikaakin, monta levyä soi yhtä aikaa päällekäin, jokus puhun jostakin, jätän aikaisemman asian kesken, ja aloitan jotain uutta. Tai molempia yhtä aikaa. En ole kovin koostunut. Enemmänkin hajanainen. Labiili. Niin lukee varmaan lääkärin papereissa, kertomuksissa missä kuvailee minua. Papereita ja kertomuksia, mitä en saa itse nähdä ja lukea (kysyin hoitajalta aikaisemmin miten voin tilata kertomuksiani luettavaksi. Täytin tarvittavan lipun, ja kahden ja puolen kuukauden kuluttua kuulin lääkäriltä, että on parempi ettet lue niitä itseksesi. Kuohahdin, miksi en? Mitä lääkäri tai hoitaja tietää minusta, mitä en itse tiedä. Pitäisihän jokaisella olla oikeus lukea itseään koskevia sairauskertomuksia. Mä en nyt saa. Hoitajan kanssa voisin, mutten halua. Kertomuksia on niin paljon, että saisi varata aikaa hoitajalle viikon putkeen, en halua vaan vilkuilla. Varmaan ymmärtäisin kaiken väärin. Joten olkoon. Kirjoitan sitten omat tarinani itse itsestäni. En omasta mielestäni ole kuitenkaan mitenkään ihmeellinen, enkä ainakaan tällähetkellä tunne itseäni sairaaksi tai muutenkaan sen huonommaksi, tai paremmaksi, kuin kukaan muukaan.

Aamu alkoi silti aika äkäisissä merkeissä. J herätti minut ja olin heti kuin ampiainen. Suu kävi vaikken ollut vielä herännyt kunnolla. Valitettavaa löytyi vaikka mistä, tulevan päivän raskaudesta ja ärsyttävyydestä lähinnä. Nukun huonosti lääkkeistä huolimatta. Tunteja tulee jonkunverran, ei ehkä tarpeeksi, mutten valvo öitä läpensä. Lääkeuni ei tosin kummoista ole, vähän niin kuin menisi illalla humalassa nukkumaan, ja aamulla heräisi krapulassa. Sellainen olo. Ilman lääkkeitä en nuku, en rauhoitu enkä pysähdy, joten pakko ne napit on niellä. Olen siis kehittänyt itselleni hyvän bentsoriippuvuuden. Muuta en huoli. (siis litiumin ja Lamictalin lisäksi) Bentsot sopivat hyvin. Aamuäreys johtui osittain siitä, että aloin odottamaan psykiatrin soittoa. Kävin viime viikolla labrassa ja tänään sain kuulla tulokset; mulla on anemia, kilpirauhasen (lievä) vajaatoiminta. Litium pitoisuudet ovat hyvät, mutta lääke joudutaan ajamaan todennäkösesti alas, ainakin nyt ensialkuun vähentää annosta. Lito aiheuttaa herkästi pysyvän vaurion kilpirauhasen toimintaan jos arvot heittelehtivät tai temppuilevat muuten. Joten parempi jättää pois. Juuri kun alkoi lopulta olemaan hoitotasolla. Kun tutustuttiin, pitikin jo hyvästellä. Jos yksi on hyvä, tulee samalla muutama huono. Tänään pitää pienentää annosta ja viikon päästä taas labraan, katsotaan, onko vähennyksellä mitään vaikutusta. Tilalle pitäisi aloittaa neurolepti (en varmana aloita!), Ketipinor. Pienellä annoksella, just joo, ja vähän ajan kuluttua sitten isommalla. Ensin lääkäri sanoi ettei sitä annosta tarvii nostaa, eiei, lopulta sanoi kyllähän elimistö tottuu näihin psyykenlääkkeisiin ja sitten annosta joudutaan nostamaan. Tulihan se sieltä. En aio hakea lääkkeitä, enkä aloittaa sitä. Niin kauan kun ei ole ihan pakko, en tämän lääkeryhmän myrkkyjä suustani alas pistä. Piste. Eipä sitten muuta. Ai niin, oli laittanut lausunnon kaupungin maksusitoumusta varten, sitä millä haetaan sitä terapian rahoitusta. Wow, nopeaa toimintaa. Eka kerta! Terapeuttikin on kirjoittanut oman lausuntonsa terapian puollolle ja sen pitäisi tällä viikolla tulla postissa. Jännä nähdä, mitä on kirjoittanut minusta. Olen asennoitunut ajatukseen, ettei tässä mitään terpaiaa ole tulossa, ihan sama ja parempi niin. Jossain kuitenkin tapahtuu jotain, mutten halua ajatella itseäni siihen osalliseksi vielä. Jos en saa terapiatukea kaupungiltakaan, en saa sitä mistään. Ajattelen valmiiksi etten saa. Pessimisti ei pety.

Muilta osin päivä on ollut melko onnistunut tähän mennessä. Lähdin lääkärin soiton jälkeen ajelemaan pyörällä salille, menin taas samaan aikaan kuin toissapäivänä ja salilla oli taas mukavan hiljaista. Jokunen vanhempi eläkeläisrouva oli treenaamassa, joten sovelluin hyvin joukkoon. Taas tuli hiki ja kuuma, ja mitä mä täällä teen. Katselin kelloa, tunnin olin. Vähän tylsältähän se niiden koneiden edes takaisin hinkkaaminen tuntuu, mutta kai siitä jotain hyötyä on. Tuleepa käytyä jossain, ja ihan kiva olo siitä jälkeen päin tulee. Ehkä siksi, että se on ohi? Tai siksi, että pääsen kotiin ihmisten ilmoilta, missä kekkuloin naama valkoisena, kiiltävänä, hiukset märkinä (likaisina) ja hienhajuisena, peilejä vältellen todellakin. Ruokahalu on taas huonontunut, aamulla söin leipää, iltapäivällä söin leipää. Ei huvittaisi laittaa ruokaa. Poikakin meni isäänsä tapaamaan, ettei senkään takia tarvitsisi laittaa ruokaa. Jotain olis kai syötävä. Heitän ehkä lohkoperunat ja falafelit kohta uuniin. Salaattiakin on eiliseltä. Kahvia join just kolme kupillista. Ei ihme, että kädet vähän tutisee. Olen aika herkkä kofeiinille. Välillä jätän kahvin pois, silloin kun olen kaikista hermoheikoimmillani, en voi ajatellakaan kahvin juomista.

Mutta eipä tässä muuta tällä kertaa. Ei valittamista.
Kivat niille, jotka jaksoivat lukea :)

Pink Floyd - Learning To Fly

Heiaheia

Treenikärpäsen puremana moikkailen,

Eilen päätin aloittaa uuden elämän, täältä kotoa on päästävä välillä pois, joten lähden liikkumaan. Siihen nyt pystyn. Ja jaksan, toivottavasti alkua pidemmällekin. Onneksi kuntoilu ei ole mikään uusi harrastus mulle, olen liikkunut aktiivisesti jo lähes kymmenen vuotta, vuodessa pidän parin kolmen kuukauden tauon. Pari pidempää laiskottelupätkää. Enkä mene sairaana salillle, muttta flunssaa en ole potenut yli vuoteen. Ennen sairaslomalle jäämistä, työelämässä vielä ollessani, olin kipeä pari kertaa kuukaudessa. Aina jotain. Hengitystietulehduksia oli monta kertaa vuodessa ja söin jatkuvasti antibiooteja. Nyt tuntui tauon jälkeen etten olisi käynyt ikinä salilla, tai missään, niin vaikealta tuntui saada itsensä lopulta päättämään ja lähtemään. Mutta olen mä käynytkin, olen pitänyt kirjaa käynneistä ja liikkumisista. Katsoin just (heiaheiasta), että mulle on kertynyt liikuntatunteja tänä vuonna 109, salilla tai jumpassa olen käynyt 70 kertaa. Salilla ja jumpassa käymisten lisäksi olen pyöräillyt, kävellyt ja uinut. Eilen aloitin treenit. Päätin aamulla että tänään aloitan, pakkaan treenikassin mukisematta, hyppään pyörän selkään ja polkasen itseni sinne salille. Nyt! Maksan kuitenkin tuosta jäsenyydestäni joka kuukausi, joten parempi on että käyn. Olen laskenut että tauoista huolimatta käytän kuntokeskusta keskimäärin kolme kertaa viikossa, silloin hintakaan ei muodostu älyttömäksi, eikä tauotkaan ole älytöntä tuhlausta. Ei aina voi jaksaa. Välillä olen miettinyt eroavani kuntokeskuksesta ja säästäväni sen kuusikymppiä mitä sinne kuukaudessa maksan, mutta en halua niin tehdä. Missä mä sitten kävisin ja mitä tekisin. Tuonne osaan ja usein haluankin mennä, joten on sen arvoista. Haluan tehdä jotain. Onneksi jaksan liikkua. Nyt. Sekin on paljon. En kuitenkaan liiku väkisin. Huonoimpina aikoina en saa itseäni liikkumaan. Siihen voi olla kaksi eri syytä, toinen on se, etten halua nähdä muita ihmisiä, haluan vajota huonouteni ja häpeäni kanssa maan rakoon, vetäytyä pois kaikesta, ja toisinaan taas on ollut pakko pysähtyä, kun ylikunto-oireet ovat tulleet niin pahoiksi. Olen liikkunut liikaa, en ole syönyt, en nukkunut. Hermostun nollasta sataan sekunnissa. Ja muuta vastaavaa. Depressiivisesti ja maanisesti. Yleensä vähän molempia, sekaisin.

Mutta nyt olen innostunut taas. Olin tyytyväinen itseeni kun lähdin. Matkalla jo oli hyvä mieli, ihanaa että sain lähdettyä. Maailma on taas olemassa ja pääsen muuallekin kuin lähikauppaan. Aina en päässyt sinnekään. Saan laittaa kotioven kiinni pidemmäksi aikaa, kuin mitä lähikauppaan kipasemisen ajaksi. Mulla on joku meno. Ei tuntunut vaikealta mennä kuntokeskukseen, ei tuntunut missään. Kivalta vaan. En kärvistellyt tai madellut salin seiniä pitkin. En saanut paniikkikohtauksia, eikä ahdistanut. Olin salilla alkuiltapäivästä ja arvioin, että siellä on siihen aikaan mahdollisimman vähän muita ihmisiä. Ja oikein osasin arvioida, rauhallista oli. Hyvä niin. Alku sekin. Aluksi mua väsytti, hengästytti ja uuvutti, syke nousi ja hiki virtasi. Tuntui siltä, kuin en olisi ikinä kuntoillut. Pian alkoi endorfiinit vallata mieltä ja kroppaa, eikä mikään tuntunut enää pahalta tai ikävältä, tai raskaalta. Tein lyhyitä sarjoja ja pienillä painoilla, kahden ja puolen kuukauden tauko tuntuu ja pitää aloittaa rauhallisesti. Mulla tuppaa olemaan pahana tapana se, etten malta olla liikkumatta kun vauhtiin pääsen, ja sitten liikunkin jo liikaa. Ahnehdin tunteja, haluan tuolle ja tuolle tunnille, olen pari jumppatuntia peräkkäin. Tai jos en liiku, tulee laiskaläskipaska-olo heti. Joskus tuntuu, että tunnen itseni hoikemmaksi ja sopusuhtaisemmaksi silloin kun en liiku. En tiedä, miten se sitten voisi olla mahdollista. Nyt olen kuitenkin myönteisellä mielellä, ei valittamista. Tuntui kivalta liikkua ja iltapäivälläkin oli energiaa. Olin paljon paremmalla tuulella ja hyvällä mielellä. Erilainen kuin pitkään aikaan.

Eilen salilla tuli mieleen, että mun kannattaisi tehdä se viikko-ohjelma (mitä en ole suunnitellutkaan kuin ehkä vuoden..) itselleni. Lukujärjestys. Suunnittelisin vaikka maanantaina tulevan viikon, joka päivälle keksisin jotain kodin ulkopuolista aktiviteettia. Muutakin kuin kaupassa käyminen siis. Pari salikäyntiä, ehkä yksi jumppatunti, kirjastopäivä. Kirppiksen koluamista. Joskus voisin käydä jossain kahvilla tai ehkä peräti syömässä jossain ulkona (J tulee joskus töistä kotiin keskellä päivää ja käydään yhdessä jossain lounaalla). Joka viiikko jotain erilaista. Tai samoja vähän eri järjestyksessä. Mutta suunnitelman ajattelin tehdä. Päätin. Ja yrittää sitten myös noudattaa sitä. Olen usein aika päättämätön ja levoton. En yleesnä osaa päättää teenkö jotain vai en, ja sitten energia menee siihen, kun en osaa päättää, turhaudun ja sitten onkin luovuttamisen vuoro. En tee tänään mitään, huomenna sitten. Tänään en tee yhtään mitään. Tyhjä päiväkin on tietenkin hyvä olla välissä. Tyhjät päivätkään eivät ikinä ole ihan tyhjiä; teen kotitöitä, laita ruokaa, useampina päiviä kirjoitan ja luen, olen perheen kanssa. Tai aikakin tärkeimmät niistä. Eilen tein salin jälkeenkin asioita, kuuntelin musiikkia pitkästä aikaa, Pink Floydya (en muista milloin olisin viimeksi halunnut kuunnella muksiikkia..), pyykkäsin, luin, kävin illemmalla kaupassa ostamassa viikon ruoat yhdessä J.n kanssa. Käytiin kirjastossa. Laitettiin ruokaa, ja oltiin yhdessä. Tänään ajattelin mennä ulkoilemaan.

Käytän omaa aikaa joka päivä kirjoittamiseen ja lukemiseen. Lukemisesta olen varsinkin innostunut paljon. Onneksi olen jaksanut keskittyä siihen nyt koko vuoden. Olen lukenut tänä vuonna melkein kolmekymmentä kirjaa. Tällä hetkellä luen kahta kirjaa yhtä aikaa (hain eilen kaksi kirjaa kirjastosta, Karin Fossumin Minä näen pimessä ja Hisham Matarin Erään katoamisen anatomia). Pää on ollut aika aktiivinen silloinkin, kun en ole saanut itseäni liikkeelle täältä kotoa. Vaikka seinät ovat kaatuneet päälle enkä ole päässyt sängystä ylös, on ajatusten ulos tuominen tuntunut tärkeältä. Ajatuksia on aina niin paljon, pää oikein kuhisee niistä. Pää on kuin painekattila ja jotenkin sitä on saatava purettua. Löysättävä venttiiliä. Kirjoittaminen auttaa. Lukeminen taas auttaa saamaan omia ajatuksia taka-alalle. Nyt viimeaikoina olen huomannut saavani jonkinlaista perspektiiviä elämääni ja muuhun maailmaan. Muutkin kuin omat ajatukset pyörivät mielessä. Osaan ajatella muutakin kuin itseäni. Ehkä empatiakyky on herännyt, en enää ole niin raivoissani kaikesta. En räjähtele ja riehu joka asiasta. Hermostu jokaisesta uutisesta tai jostain nettipäivityskestä mitä näen.

Huomasin viimeviikkoisen lääkärissä käynnin jälkeen että aloin rauhoittumaan vähän. Hetken tuntui masentavan enemmän,tuntui siltä kuin turtuneisuus olisi valunut päällle, pää tuntui tyhjemmältä kun en ollut enää niin hermostunut. Vähitellen huono olo, kipu, ja terävä ahdistus väistyi ja pieni rauhan kaltainen olo on asettui minuun. Ei ääripäähän, mutta huomaan selkeän muutoksen. Olo on parempi. Luulen sen vaikuttavan, että minulla on taas yhteys lääkäriin, hoitajaan ja terapeutti on pitänyt yhteyttä tekstiviestein mukavan tiiviiseen tahtiin. Osasin sanoa. Luulen etä noilla on iso merkitys. On tietenkin. Paksuin musta seinä minun ja muun maailman välistä on haihtunut, ihan vähän, muttta kuitenkin. Siltä tuntuu nyt. Olen joskus aikaisemminkin ajatellut, että kaksisuntainen on siinä mielesä parempi sairaus, kuin masennus. Silloin olo on varmaankin enemmän samanlainen jatkuvasti? Joskus, diagnoosini alkumetreillä joku psykiatri sano minulle että ei ainakaan tule tylsää, kun olo käy välillä siellä hyvänkin puolella. Ihan totta se on. Tiedostan huonoimmilla hetkilllänikin sen, ettei se sen hetkinen oloila kestä ikuisuuksia, joskus se menee ohi ja ahdistus hellittää. Välillä se tulee takaisin, mutta sillä välillä ehdin ehkä vähän elää ja ymmärtää, jotain. Vahvalla lääkityksellä suurimmat vaihtelut ja terävimmät ahdistuksen piikit saisi pysymään poissa, tai ainakin lievempinä ja tylppäteräisempinä. Mutta samaan aikaan elämä olisi varmaan tasapaksumpaa ja ikävämpää. Aina samanlaista puuroa ja ehkä ajatuksettomampaa tilaa, hiljaisempaa ja vaisumpaa. Tylsää? Mulla ei ole yhtä samanlaista päivää. Toisinaan ajatukset on mustia, tuhoisia, täynnä vihaa ja katkeruutta, välillä rakentavampaa, oivalluksia, iloakin. Haikeutta ja suruakin. Herkistyn helpommin, mutta se on ihan hyvä tunne. Kuten surukin. Kovan ahdistuksen keskellä olen kylmä, tunnoton. Vihainen ja agressiivinen.

Nyt olen ihan tyytyväinen tähän päivään. Laiton Pink Floydya soimaan. Aurinko paistaa. Kohta lähden ulos. Ja luen myöhemmin uusia lainaamiani kirjoja. Tänään en mene salille, huomenna sitten. Aamulla lihakset olivat vähän kipeät, mutta aika lievästi vaan. Joskus voisi muistaa venytellä, yleensä unohdan sen tehokkaasti. Mutta ei valittamista. laitan nyt koneen kiinni ja lähden tekemään jotain muuta.

Syö

Ajattelin kirjoittaa syömisestä, syömishäiriöistä ja muutenkin vääristyneestä minäkuvasta, jotka ovat mulle ihan jokapäiväistä elämää. Elämä pyörii aika paljon sen ympärillä, miltä näytän, miten paljon painan ja mitä mulla on päällä. Se olisi ehkä tavallista, jos olisin epävarma teini, alta parikymppinen, tai nuori, missä se raja nyt sitten meneekään. Itse olen ihan raivostuttavan lapsellinen ja on pakko myöntää, että tältä osin elämä pyörii aikalailla oman navan ympärillä. Ihan kirjaimellisesti. Odottelen tässä ruuanlaittoon  ryhtymistä, ajoitan ruoan aina niin, että se on  suurinpiirtein valmista silloin kun J. tulee töistä (se tapa ärsyttää mua paljon! Olisin itsekin varmaan jaksanut paremmin työelämässä ja kaikessa muussakin elämässä, jos ruoka olisi valmiina pöydässä, kun tulisin töistä, tai mistä nyt ikinä. Ja kotityöt tehtynä, pyykit pestynä...). Nyt olen ajoittanut aloittavani tämän ohjelmanumeron puolen tunnin kuluttua. Siihen asti istun täsä keittiön pöydän äärellä ja kirjoitan. Mitä sitä nyt muutakaan keksisin. Pöytä ilman leipää. Parempi niin. Ei lihota.

Olen kesän aikana lihonnut muutaman kilon. Röllykkää on kertynyt ja paino on noussut lukemiin, mikä alkaa olla mulle hälytysraja, minkä olen itselleni asettanut "maksimipainoksi". En ole viitsinyt nyt käydä vaa'alla muutamaan päivään, koska tiedän, että lukemat ovat noususuunnassa. Yritän olla välittämättä, yritän ajatella muuta. Vaatteet mahtuu päälle, enkä ole oikeasti lihava tai ylipainoinen. Painoni on juuri normaalipainon puolivälissä, yhtä kaukana alipaino- kuin lievän ylipainon rajasta. Silti, välttelen peilejä, olen valkoinen ja kuntoiluinnostuksen aikainen kiinteä kroppa on muisto vaan. Olen kaksissuuntainen tämän painoasiankin suhteen, en osaa päättää, mikä on mielestäni oikeasti hyvä. Itselleni. Mitä oikein haluan? Välillä katselen tosi hoikkia ihmisiä kahdehtien ja tunnen itseni valtavaksi norsuksi. J on joskus ihmetellyt mulle, että miksi vertan itseäni teini-ikäisiin, laihoihin tyttöihin. Onhan se vähän outoa, ja epätervettä. Miksi mä olen tällainen tantta, keski-ikäinen, keskipainoinen, keskinkertainen ja tylsä. Keski-ikäinen. Päällisin puolin, sisäpuolelta olenkin ihan muuta, epäonnistunut pohjia myöten. Järkytyn usein nähdessäni itseni peilistä. Tankero, selluliittireisi, löysämaha.
Toisinaan ihailen treenattuja vartaloita, harvemmin nykyään. En haluaisi näyttää grillatulta broilerilta, en kiiltävä yliruskettunutta ihoa, erottuvia lihakset, suonet ja jänteet esillä. Isoa habaa. En halua olla kuin kävelevä anatomia kartta. Sitäkin olen välillä tavoitellut. Nyt en. En halua nostaa eneneviä määriä rautaa penkistä, käydä peilin edessä tarkastamassa monta kertaa päivässä, näkyykö vatsalihasten muoto vähän selvemmin nyt, kuin aamupäivällä. Kun en ole syönytkään muuta kuin rasvatonta raejuustoa ja ananasta. Rasvanpolttoruokaa. Haluaisin olla ihan pieni, hoikka, siro, runollisen ohut ja linnunluinen. Olen oikeasti terveen näköinen ja kokoinen. Tavallinen, hoikka. Tunnen itseni isokokoiseksi. Haluaisin olla pienempi, vaikka anorektinen laihuus näyttää minusta kamalalta, kuivalta, sairaalta ja kalvakalta. Varsinkin, jos ikää alkaa olla aikuisen ihmisen verran, ei sellainen näytä kivalta. Onhan sitä jotain siltä väliltäkin, muttten ole sitä löytänyt.

Ongelma on siis se, ettei mikään ole hyvä. Koko ajan olen vääränlainen. Jos syön, syön aina liikaa. Tai liian vähän. Mun ruokahalu on parantunut tässä kesän aikana. Syytän ensimmäiseksi uusinta lääkettäni, Litoa, se on mainittu lihottavaksi lääkkeeksi, mutten sitä uskonut, tai välittänyt. Valitsin sen tunnetumpien ja yleisemmin lihottavien lääkkeiden joukosta pienemmäksi pahaksi. Ajattelin, etten minä liho, kyttään niin tarkkaan painoani, hyppään vaa'alla vähän väliä ja olen vaikka syömättä, jos paino pyrkii nousemaan liikaa. Treenaan, laihdutan. Nyt syön paljon. En liiku. Nälkä on usein, tai ainakin tekee mieli jotain hyvää. Yleensä tapaan pitkittää ruokailuvälejä niin, että päivää ehtisi kulua, eikä aikaa syömiselle jäisi niin paljoa. Mutta sitten kun syön, en osaa lopettaa sitä. En vaan tule kylläiseksi. Syön perusterveellisesti ja olen kasvissyöjä, mutta herkkuja syön paljon. Joka päivä jotain. Aikaisemmin söin niitä kerran parissa viikossa, nyt ainakin kerran päivässä. Voisin elää pelkillä herkuilla, en niin ruuasta välitä, herkuista kyllä. Terve ruokahalu katoaa silloin helposti, kun täytän itseni herkuilla. Paastoan ja taas ahmin herkkuja. Ruokailun järkeistäminen on jäänyt jonnekin, keväälle, kun vielä jaksoin käydä jumpassa ja söin järkevästi. Tai liian vähän. Kun liikun paljon, katoaa ruokahalu. Siihen haluaisin taas pyrkiä, muttei se näytä niin vaan onnistuvan. Tai siis. Sille välille. Että söisin järkevästi ja liikkuisn sopivasti. En osaa.

Sairastin parikymppisenä anoreksiaa ensimmäisen kerran. Sain ensimmäisen lapseni juuri  kaksikymmentä vuotta täytettyäni, sitä ennen olin aina tosi hoikka ihan luonnostaan. Olin liiankin laiha, paino oli alipainorajoilla ja alempanakin, ilman että tein mitään, ja söin. En miettinyt painoani. Jossain vaiheessa painoa alkoi tulla lisää, lihoin kymmenisen kiloa, olin silloinkin melkein kymmenen kiloa kevyempi kuin nyt. Jäin pian yksinhuoltajaksi ja pian tapasin toisen mieheni, nykyisen toisen ex-mieheni. Aika nopeasti elämä luisui hallinnasta ja jouduin myrskyn silmään. Elämä oli pelkkää vuoristorataa, ihanaa, ja kamalaa. Ex-mieheni mielestä olin lihava. Siihen aikaan lopetin syömisen. Saatoin olla viisi päivää viikosta syömättä mitään, se mitä laitoin suuhuni, oli tupakka, purkka ja Pepsi Max. Ihmeen hyvin sitä niilläkin pärjäsi. Kummallista kyllä. Viikonloppusin sitten söin. Kävin ostamassa monta kassillista herkkuja. Kävin parissa eri kaupassa, kun en kehdannut ostaa kaikkia yhdestä kaupasta kerralla. Ja söin, ahmin niin paljon, että vatsa tuntui olevan repeämispisteessä. Makasin sohvalla ja söin. Välillä nousin sen verran ylös, että hain keittiöstä lisää jotain. Suolaista ja makeaa vuorotellen. En ikinä oksentanut, yritin, mutten oppinut sitä. Ihan hyvä niin. Mutta sitten paastosin. Olin monta päivää kokonaan syömättä. Nälkä katoaa ihmeen nopeasti, parissa päivässä. Paino tipui tuolla menetelmälä melkein kilon päivässä. Syömispäivinä se aina nousi, paastolla taas laski.

Jossain vaiheessa lopetin, havahduin. Muistan ajatelleeni joskus illalla nukkumaan käydessäni, kun luut törröttivät kyljistä ja lonkista, että heräänköhän enää huomenna. Lopetin. Välillä. Mitään hoitoa en saanut, enkä sitä hakenutkaan. Kukapa mua olisi tullut kotoa hakemaan ja vienyt jonnekin hoidon piiriin. Minne nyt sellaiset viedään, jotka eivät syö, ja ovat muutenkin pihalla. Ex- mieheni mielestä nainen on sitä kauniimpi, mitä laihempi tämä on. Toisen lapsen saatuani (tämän toisen ex-mieheni kanssa, erottiin kun odotin poikaa) aloitin taas saman, en syönyt. Laihduin raskauskiloista (niitä tuli parikymmentä, kerrankin sai syödä..) yli kolmekymmentä kiloa puolessa vuodessa. Raskauskiloista jäi laitokselle suuri osa, mutta silti, melkein parinkymmen kilon pudotus, puolessa vuodessa. Vakavaan alipainoon. Olin silloin kahden lapsen yksinhuoltaja, ja mietin laihduttamista. Eikä siitä energiasta ja niistä ajatuksista, mitä laihduttamiseen kului, jäänyt paljon muuhun. Niihin tärkeisiin, oikeisiin asioihin. Elämäään. Laiminlöin lapsiani laihuuden ihailuni ja -tavoitteluni vuoksi. Hoidin sen mitä pitikin, mekaanisesti. Henkisesti läsnä en varmastikaan ollut. Lapset olivat joskus keskenään, kun nukuin päivällä. En jaksanut viedä lapsia ulos puistoon muutamiin päiviin. Olin vaan syömättä, enkä sitten jaksanut paljon mitään. Oltiin vaan kotona, keskenämme. Ei meitä kukaan tullut katsomaan tai viemään minnekään. Edelleenkään. Nuorempaa lastani, poikaani, en voinut edes imettää, lopetin sen, kun tajusin, miten elimistöstäni erittyy äidinmaitoon haitallisia kuona-aineita, mitä laihduttaessa, tai siis melkein kokonaan syömättä ollessa, erittyy. Halusin silti olla mieluummin syömättä. Poika sai ravinnon äidinmaidonkorvikkeesta. Varmasti se on ravitsevampaa, kuin mitä minä pystyin tarjoamaan. Jatkoin vaan, mikään ei mennyt laihduttamisen ohi, ei mikään.

Neuvolassa onneksi huolestuttiin jossain vaiheessa, olin niin laiha, että se näkyi päällepäin. Sain lastenhoitoapua kotiin kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan. Lähdin pois kotoa, menin nykyisen mieheni asunnolle, olin siellä päivällä yksin ja söin. Kävin hakemassa läheiseltä kioskilta evääksi suklaata, sipsejä ja lehden, joka vilisi kuvia laihoista ihmisistä. Söin, makasin ja vilkuilin kuvia. Olisipa tuollainen, noin laiha ja kaunis. Kuulostaa ikävältä ja tunnen huonoa omaatuntoa noista ajoista, miten paljon olen pilannut sillä, että olen mietitnyt ihan toisarvoisia asioita. Miten paljon tärkeämpiä hetkiä olen menettänyt. Kaduttaa ja surettaa. Inhoan itseäni. En muista niiltä ajoilta kun lapset olivat pieniä paljon mitään. Olen pilannut kaiken. Lasteni lapsuuden. Itseltäni sen. Mulla on ikävä sitä, niin ikävä, että rintaa puristaa ajatellakin niitä vuosia. Sattuu katsoa kuvia siltä ajalta, niiltä vuosilta. En enää ikinä halua lapsia.

Pari vuotta tästä sain ensimmäisen kerran diagnoosit vakava masennus, yleisynyt tuskaisuus ja ahdistuneisuushäiriö. Viisi vuotta myöhemmin diagnoosilista pidentyi, tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Ja kymmenen vuotta ensimmäisestä diagnoosista tämä viimeisin, kaksisuuntaiseen mielialahäiriön diagnoosin. Ja syömishäiriöön. Anorekisa. Se voi olla normaalipainoisellakin. Nyt se on ensimmäisen kerran huomioitu, otettu puheeksi ja tarkastelun alle. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Mutta olen normaalipainoinen, enkä siis minkään akuutin hoidon tarpeessa sen suhteen. Mutta koko pakettiahan tässä nyt työstetään. Minua. Ja minä työstän.

Mutta mitä olen itse oppinut tästä kaikesta, parin kymmenen vuoden ruoalla ja kehollani leikkimisen, ja omien, itse kehittelemieni, turhien kompleksien keskellä pyöriessä, ison osan elämätäni asialle omistautuneena. En yhtään mitään. Jatkan edelleen samalla radalla, vähän isompikokoisena ja vanhempana, mutta muuten samalla ajatuksella. Pitäisi laihdutaa, pitäisi syödä vähäemmän. Olen kauhean näköinen, lihava, ei mulla ole mitään päällepantavaa. En voi mennä ulos, näytän ihan kassialmalta. Mun elämä on pilalla. En kehtaa liikkua enää missään. Kauhean näköinen mä olen. Hitto kun ei ole varaa hoitaa itseään kunnolla. Ei tämän ikäisenä voi näyttää hyvältä, ellei ole rahaa laittaa ulkonäkönsä ylläpitämiseen. Olisipa kiva ajatella jotain muutakin. Ehkä olen vähän armollisempi itselleni, en ole missään hengenhädässä, niin, että ali- tai ylipaino toisi ongelmia fyysisesti. Henkisesssä hädässä kuitenkin. Pyörittelen asiaa pääsemättä mihinkään järkevään ratkaisuun. Jos syömishäiriö on joskus tehnyt majan mieleen, ei se sieltä järkipuheella pois lähde. Nyt olen pari viikkoa suunnitellut kuntosaliharrastuksen jatkamista kahden kuukauden tauon jälkeen. Ehkä tänään menen. Salilla oman kehon mittailu ja kyttääminen korostuu, mutta voisinhan ajatella sitä kuntoiluharrastuksen hyötyä terveydelle, ei vaan ulkonäön ja kehon koostumuksen kannalta. Maanisena kilpailen kroppaani vastaan. Hyvässä tarkoituksessa, mikä päätyy liialliseen yrittämiseen ja lopulta itseni rääkkäämiseen. Kuntoiluinnostus lähtee helposti käsistä, olen niin voimakkaasti kaikki tai ei mitään-ihminen ja lähden maaniseen kilpailuun kroppaani vastaan. Enkä sitten jaksa muuta. Keväällä treensin paljon, lähes kymmenen tunia viikossa. Ruokahalu meni, ei tehtyt mieli syödä juuri mitään, kiellettyjä ruokia oli enemmän kuin niitä sallittuja. Sain rytmihäiriöitä ja menin kai jonkinlaiseen maniaan. Ylikuntoon ainakin. Olin hermostunut, en nukkunut, sydän hakkasi. Ei sinne. Nyt en ole liikkunut ollenkaan, pyöräilyä, kävelylenkkejä ja uimista mukaan laskematta. Olen liikkunut, mutten jostain syystä laske kevyttä liikuntaa liikunnaksi. Pitäisi mennä kovempaa, yrittää enemmän, tavoitella jotain. Ja taas elämä pyörii oman kehon ympärillä, kunes taas väsyn ja luovutan. En opi mitään. En löydä tasapainoa mihinkkän elämän osa-alueeseen.

Ei tästä nyt ota selvää, joten olkoon. Pitäisi osata antaa vaan olla. Oppia sitä armeliaisuutta itseään kohtaan, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

Heikosti elossa

Maanantai aamu, kello on 08.11 ja mä olen reippaana hereillä. Tai en tiedä siitä reippaudesta, mutta jonkinlaisia elonmerkkejä tuntuu olevan enemmän, kuin vaikka mitä viime viikolla, tai sitä edellisellä. Mitä, alanko mä tottumaan tähän tylsään elämääni, vai millähän sairaudenvaiheella tämäkin suhteellisen normaali olo pitäisi selittää. Mene ja tiedä. Varmaan pitäisi taas nostaa lääkitystä, ettei ihan manian puolelle mene, ei saa olla valoisa olo. Mistä lie tullut. Tänäaamuna ei tuntunut sitä kamalaa ahdistusta, kirvelevää puristusta ja ärtymystä koko maailmaa kohtaan. Painukaa helvettiin kaikki-oloa ei tänään ole. Ehkä myöhemmin on vielä sekin vuoro, mutta nyt ei. Siltikin, että nukuin ihan älyttömän huonosti viime yönä! Lääkeistä huolimatta en saanut unta millään. Ensin meinasin nukahtaa, mutta sitten taas ärsyynnyin jostain, ja rentous ja uni oli taas tiessään. Yskin kauheasti. Sitä ei ole tapahtunut aikoihin, mutta joskus aikoinaan, sairastumisen alkuaikoihin, ja silloin kun olin vielä töissä, olin hermosunut, oli yöyskä tavallinen vieras. Nukahtamisen hetkellä alkaa kova, hakaava, syvältä kumpuava kuiva yskä. On ihan kamalaa, hermot menee. En nukkunut kuin ehkä viisi tuntia, puoli kahdesta puoli seitsemään. Heräsin kun pojan herätyskello soi, kävin vesassa ja aloitin pojan herättelyn. Yleensä herätyskellonsa herättää kaikki muut, itse ei herää. Tällä kertaa heräsi helposti. Mä en meinannut pysyä hereillä, mutta aamukahvin juotuani heräsin henkin, enkä taida mennä enää nukkumaan. Teen nyt jotain mitä en viikonloppuna ehtinyt tehdä. Kirjoitan.

Hah, mulla on aina viikonloppuisin niin kiire, etten ehdi tekemään mitään. Kertoo lähinnä keskittymiskyvyttömyydestä. Perjantaina olin niinkin kiireinen, että sain raahauduttua aamulla labraan, litiumarvot, kilpparikoe ja pieni verenkuva siinä taisi olla myös. Mä olen siitä outo, etten pelkää neuloja, pistämistä tai verikokeiden ottoa. Ei tullut hiki eikä paniikki, ei minkäänlaisia tutinoita. Vuoroa piti odottaa joku puoli  tuntia, mutta ei siinä mitään. Ihan coolina vaan. Labran jälkeen kävin kaupassa, ja pankkiautomaatilla. Siitä tuli paniikki. Mun ei pitäisi käydä automaatilla ollenkaan, saan aina ahdistuskohtauksen kun näen, miten vähän mulla on rahaa. Voi elämä, joku kymmenen euroa päivä, kolmelle hengelle se on aika vähän. Ja kun mun addiktio, nikotiinipurkka, vie melkein sen verran euroja päivässä. Vedän paketin päivässä, reilua yliannosta, jo viitisen vuotta. (Joo, onhan mulla mies, joka saa palkkaa, mutta se menee kokonaan asumismenoihin -mitkä ovat paljon, ja muihin laskuihin ja lainanlyhennyksiin. Mä en maksa laskuja, enkä mitään muutakaan. Paitsi että ulosotto nappaa tuloihini nähden ärsyttävän ja närästävän summan. Eletään pääasiassa mun pienellä eläkkeellä, ja aika usein velaksi.). Ahdistaa, miten sitä voi muka keskittyä kivoihin asioihin ja tehdä jotain, mitä muka voi tehdä ilmaiseksi. Ei mitään. Metsässä voi samoilla ja käydä kirjastossa. Onhan nekin tietysti jotain.

Tuon talouskatastrofin toteamisen jälkeen syöksyin kotiin, inhosin taas jokaista vastaantulijaa, kaikki oli taas niin helvetin paljon parempia ja mä vaapuin kotiin kuin joku kassialma, vastaantulijat olivat kunnon kansalaisia, matkalla töihin, silitetyissä vaatteissa ja suoristetuissa hiuksissa. Jakut päällä, jumalauta. Mulla viisti katse maata. Hiuksetkin oli ihan paskaset. Kotiin päästyäni päätin, etten lähde enää ikinä ulos! En ikinä. Jään kotiin, enkä ikinä enää poistu ihmisten ilmoille. En käynyt edes postilaatikolla. Söin monta leipää ja suklaata. Makasin koko iltapäivän. Välillä luin, välillä vaan makasin ja taisin nukahtaakin välillä. Kroppa oli ihan raskas ja sänky tuntui ihmevän puoleensa, olin kuin liimattuna vuoteeseen. Ihanan mukavaa. Mitä muuta sitä elämältä tarvii, kuin pehmeän vuoteen, tyynyn ja peiton, lämpöön sulaneet jalat, kädet, selän, kaiken. Eikä maksa mitään. Makasin koko iltapäivän. Tajusin sentään nousta ylös kun E. tuli kotiin, tiesin että tulee kaverinsa kanssa, eikä omatunto anna periksi maata kuin härski silli, silloin kun E. tulee kotiin, varsinkaan jos tulee kaverin kanssa. Nousin ylös ja parkkeerasin itseni tähän koneelle. Tukka pystyssä ja vaatteet väärin päin, mutta nousin sentään ylös.
Illemmalla J sai mut vähän liikkeelle, käytiin pienellä pyörälenkillä, en nyt muita missä, tässä lähettyvillä, sama kai tuo.

Yö oli ihan kamala. Yritin nukkua ilman lääkkeitä, eikä siitä tietenkään mitään tullut. Turha toivo. Makasin ehkä tunnin paikallani, väsytti, nuokuin, mutten kuitenkaan päässyt nukahtamaan. Ärsyttävää. Parempi olisi, jos ei väsyttäisi, eikä olisi sellainen tunne, että voisi tästä nukahtaa, mutta ei. En vaan päässyt uneen ja jäin roikkumaan siihen puolinukkumisen reunoille. Ärsyttää, se on musta pahempi, kuin se, ettei vaan väsyttäisi yhtään. Nousin ylös tunnin epätoivon jälkeen ja tuli koneelle. Pari tuntia tein, en yhtään mitään, ja odotin että lääkkeet vaikuttaisivat. Ei paljon vaikuttaneet. Joskus puoli neljän aikaan aamulla sain unta ja nukuinkin sitten puolille päivin. Inhoan tuollaista rytmiä, haluaisin kunnollisen rytmin, mutta sekin on ilmeisesti liikaa vaadittu. Sekaisin vaan kaikki. Pää on kuin kulho, mihin on heitetty lasikuulia ja ne kimpoilevat siellä ihan miten sattuu, eikä mistän saa kunnolla otetta. Lipeävät käsistä ja tulos on joka kerta eri. Väsyttää, ei väsytä. Ahdistaa, ei ahdista. Miksi ei voi vaan nukkua, ei luulisi sen olevan liikaa vaadittu. Ei pitäisi nukkua päivällä, se kostautuu aina, mutta haluan nukkua. Miten muutenkaan saisin päivän kulumaan.

Aamulla, tai siis silloin joskus iltapäivällä, puoli yhden aikaan sain itseni ylös, zombina, mutta kumminkin. J oli töissä ja mä roikuin koneella ja välillä soittelin J.lle valitussoittoja, tule jo kotiin, mulla on tylsää. Hinkkasin välillä keittiön kaappien ovia ja keittiön seinää, mihin oli roiskunut joskus kahvia (kun olin heittänyt kahvit J.n, ja samalla seinien, päälle). Suurimmat sotkut olin siivonnut jo aikaisemmin, mutta ärsyttävät varjokuvat kahviroiskeista näkyivät vielä. Hinkkasin niin maan perusteellisesti, ja lähtiväthän ne ikävät valumaraidat lopulta pois. Roskiskaapinkin hinkkasin kunnolla, saa heittää roskat puhtaaseen kaappiin. Muutenkin kuljin täällä järjestelemässä ja oikomassa paikkoja. Olen aika neuroottinen siivoamisen kanssa, järjestys olla pitää. Välillä se ärsyttää ja koti tuntuu melkein asumattomalta, kun sohvatyynyt on järjestyksessä ja vuode sileänä. Tuntuu, ettei mihinkään saa koskea, enkä osaa vaan jäädä nuokkumaan mihinkään. Siinä se mun suurin ongelma, tai toinen, häpeämisen lisäksi, etten osaa vaan olla. Aina on olevinaan niin kiire. Niin kiire, ettei mitään ehdi tehdä.

Illemmalla tehtiin taas pyörälenkki, ajetiin Vuosaarta ympäriinsä. Välillä oli kylmä ja välillä lämmin, vilustuin ehkä, kun yöllä niin yskitti. Nyt en tunne olevani kipeä, öisin vain. Onneksi J saa mut liikkeelle, ilman sitä homehtuisin täällä kotona kokonaan, enkä pääsisi ikinä mihinkään. Hämähäkinseitin vaan roikkuisi hiuksissa ja kasvattaisin homerihmastoa ympärilläni. Pyöräillessä pää tuulettuu, vaikka vähän ärsytti tällä kertaa, joku oli aina tulossa päälle tai oli tiellä. Joku hymyili väärällä tavalla, varmaan mun typerälle pyöräilykypärälle. Tai ehkä jollekin omalle jutulleen.

Illemmalla, kun tultiin kotiin, saatui erittäin harvinainen tapahtuma, mun puhelin soi. Se on oikeasti todella harvinaista, välillä äiti soittaa (yleensä en vastaa) tai J., mutta nyt kun oli kotona, ei se vaihtoehto ollut mahdollinen. Puhelu tuli numerosta, mitä en tuntenut, joten laitoin J. vastaamaan. Sanoin että sano että oon nukkumassa, tai vessassa, tai jossain. Anna ei pääse nyt puhelimeen. Tai en ole kotona. Puhelin vaan on jäänyt epähuomiossa kotiin. Hyvä, läheiseksi tullut Facebook-kaveri (ihan tosi, uskomatonta, en vihaa kaikkia) soitti. Vastasin puhelimeen. Oli täälläpäin, merenrannalla viettämässä iltaa kaverinsa kanssa, ja päätin ihan vastoin normaalia tapaani repäistä, ja lähteä heitä tapaamaan. J. oli vähän nihkeä, mutta suostui sen takia, kun mä en oikeasti ole varmaan vuoteen halunnut tavata ketään. Tai yleensä halunnut yhtään mitään. Joten mentiin. Yllätin itseni. Kannatti mennä, vaikka aika kylmä jo oli, mutta ei se haitannut. Oltiin rannassa, kallioilla, Aurinkolahden valot näkyivät kivasti ja nähtiin ihana auringonlasku. Paikalla oli muutakin porukkaa, ja tarjolla oli elävää musiikkia, joku soitti kitaraa ja lauloi. Osasi ihan hyvin. Takasin tullessa oli tosi pimeää, en ole ollut tuolla metsässä ikinä pimeällä, polku näkyi juuri ja juuri vaaleampana kohtana, mutta todella pimeää oli. Rakeista, välillä tuntui, että onko näkö mennyt. Pakko oli katsella välillä taivaalle, puiden latvojen yläpuolella näkyi vähän vaaleampaa taivasta, joka helpotti, kirkasti näköä. En ollut sokeutunut. Metsä näytti synkältä, sen vähän, mitä sitä näki. Pelkkää pimeyttä. Jännältä tuntui, onneksi kaikki polut tuolla ovat niin tuttuja, että löytäisin reitin varmaan silmät suljettunakin. Mutta oli kivaa, en valita, ja olen tyytyväinen että lähdin. Oli oikeasti kiva nähdä ihminen, jonka kanssa ollaan netitse juteltu paljon ja meillä tuntuu olevan uskomattoman paljon samanlaisa ajatuksia ja mielenkulkua. Harvinaista, oikeasti. Harvoin, jos ikinä, tuntuu jonkun kanssa, että ajatukset ja tuntemukset ovat samoilla linjoilla. Oli jotenkin tuttu olo, vaikkei ikinä oltu kunnolla tavattu (joskus sattumalta kaupassa kassajonossa). <3

Sunnuntaina kävin tyttöni kanssa uimassa. Aamulla oli taas niin zombiemainen olo, että ihmettelen, että ylipäätään pääsin yhtään minnekään sängynpohjalta. Aika myöhään (vihaan itseäni, kun herään aina niin myöhään viikonloppuisin. Olen sentään perheenäiti ja mun pitäisi nousta kukonlaulun aikaan ja ryhtyä heti leipomaan ja paapomaan perhettä. Sensijaan makaan sängyssä koomassa kuin mikäkin ihmisjäte) Olin illalla juonut pari siideriä. Kotiin tultua aivastelin ja olo oli tukkoinen ja jouduin ottamaan allergialääkettä. Siihen päälle vielä perusiltalääkitys ja parit rauhoittavat unta tuomaan, niin oli siinä aika hyvä, puuduttava yhdistelmä. Nukuin hyvin, enkä kaksitoista tuntia. Aamulla ei ollut levännyt olo. Ihme että pääsin liikkeelle ja harrastamaan liikuntaa. Ei voi olla todellista. Heti ulos lähdettyä olo parani, ajeltiin pyörillä uimahallille ja se jo herätti mukavasti. Jaksoin jopa uida, en ihan niin paljoa kuin yleensä, mutta kuitenkin. Saunottiin pari kertaan, rentoutti ihanasta. Illalla käytiin vielä J.n kanssa pienellä kävelylenkillä.

Olen hengissä. Toivottavasti sama olotila jatkuisi jonkin aikaa. Iltapäivällä tipun varmaan sänkyyn, nukuin sen verran huonosti, mutta tuskin se niin vakavaa olisi.Ottaa pienet päivunet. Ehkä alan lukemaan jotain uutta kirjaa.
Illalla/yöllä luin loppuun Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa-kirjan. Oi, mikä kirja. On varmasti yksi parhaista kirjoista mitä olen ikinä lukenut. Oli neljäsataa sivuinen, mutta luin sen ehkä kolmessa päivässä. Kannatti lukea. Harvoin pääsen kirjaan noin hyvin sisään, henkilöt tuntuivat melkein todellisilta, joita jäi nyt kirjan loputtua ikävä. Kirja loppui ehkä vähän siirappisesti, amerikkalaishenkisesti jotenkin, mutta olisi ollut varmaan liian raskas tarina, jollei siinä olisi ollut, enimmäkseen, onnellinen loppu. Kirjasta on tekeillä elokuva, mutta tulee olemaan varmaan pettymys noin hyvän lukukokemuksen jälkeen, mutta mielenkiinnolla odotan sitä kuitenkin. Parin vuoden päästä tulee esitykseen. Mua on nyt viimeaikoina kiinnostanut yllättävän paljon Lähi-Itään sijoittuvat tarinat, aikaisemmin luin Vesipuutarhat ja aikaisemmin Kirottu Istanbul. Viime viikolla lainasin vielä samaan aihepiiriin sijoittuvan kirjan, Jeninin aamut.


Eipä tässä muuta.

Paranoia

Huseeraan täällä menemään taas niin montaa asiaa yhtä aikaa, etten sitten saa tehtyä oikein mitään. Nyt on auki viisi eri kirja-arvostelua, poimintoja kirjoista, mitkä haluaisin varata kirjastosta, koneella olisi helppo napsauttaa varaukset, mutten ole vielä malttanut. Enkä osaa päättää, mitä kaikkea ottaisin. Toisekseen reuhaan täällä taas päivän polttavia aiheita; Syyrian ihmisoikeusrikkomuksia "Syyriassa on jo yli vuoden ajan tapahtunut pöyristyttäviä sotarikoksia,,, miksi Syyrian katastrofi saa osakseen niin vähän huomiota verrattuna esim. siihen että joku heiluttelee jotakin viiriä jollakin urheilustadionilla,,, ja politiikot kilvan antavat lausuntoja miten tuohon viirin heilutukseen tulisi suhtautua ja mitä siitä ajatella,,," -Jorma Heikkisen kirjoittamaa. Niin totta, enpäs taas tullut tuota itse kirjoittaneeksi. Olen aivan samoilla linjoilla. Olen jo monta päivää paasannut tuosta sateenkaari-asiasta, on niin jännä juttu, että siitä jaksetaan paasata aina vaan. Aivan kuin se olisi tärkein asia maailmassa. Lisäksi löysin ohjelmatiedoista illalla tulevan dokumentin Amerikan köyhistä ja kodittomista lapsista.. Ja Suomi kun ottaa mallia tästä ihanasta Ameriikan ihmemaasta, ei ole sama tilanne kaukana täällä meidän hienossa lintukoto- Suomessa. Onhan täällä kodittomia, vaikka kuinka paljon. Ei näistä asioista vaan puhuta, tai kirjoiteta. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Katsotaan mieluummin kun julkkikset hypivät uima-altaaseen ja luetan seitsemän päivää-lehdestä kuumimmat juorut. Seiska on ainut viikkolehti, mikä ostetaan kaupoista ja lehtipisteistä loppuun. Kaikista muista jää yli. Kertoo aika hyvin siitä, mitä ihmiset tässä maassa ajattelevat ja arvostavat. Miksi? Kai uutisia ja kirjoja on liian vaikea lukea tai uutisia vaikea kuunnella. Tai sitten ei vaan kiinnosta. Ihmiset, ajatelkaa välillä itse.

Mä mietin liikaa, kaikkea. Ihan selvästi. Pitäisi suhteuttaa, eikä aina kasata itselleen ahdistusta maailmantuskan muodossa. En osaa vaan olla ajattelematta tällaisia asioita. Mua kiinnostaa, olen utelias. Joskus sanoin jollekin että olen utelias maailman asioille ja monet asiat kiinnostavat minua. Vastasi, että niin minäkin, ostan aina heti uusimman seiskan.. Tuttavuus ei jatkunut. Liian moni on ajattelematta, ja sen takia asiat menee päin persettä. Oikeasti. Olisi kiva tietää, mitä ihmiset ihan oikeasti ajattelevat. Jos katsoo naamakirjasta -joka tuntuu tällähetkellä olevan ainut kanava muiden perheeni ulkopuolisten ihmisten elämään, ajatuksiin ja maailmaan, niin ei hyvältä näytä. Suurimmaksi osaksi. Sori vaan. Mut ihan oikeasti. Jaan ihmisten silmille ajatuksiani ja toivoisin ihan oikeasti, että niistä asioista käytäisiin keskusteluja, tai saisin jonkun kommentin tai mielipiteen, ihan keskustelun merkeissä, mutta ei tule. Moni varmaan ajattelee, että taas se siellä reuhaa.
Ai niin, eilen sain hienon kommentin, en nyt muista mihin, ei kun olisiko se ollut tähän;

"Olennaista on myös välttää psykiatriseen sairastamiseen usein liitettävä häpeä ja kielteinen leima. Tässä voi auttaa tieto siitä, että monet nobelistit ja kirjallisesti lahjakkaat ihmiset ovat sairastaneet kaksisuuntaista mielialahäiriötä" : )
Tuli tällainen;
"Terve, sairas. Jokohan kohta voisimme kääntää näkemyksemme totuuteen siitä mikä on mitä. Terveimmät tuntemani ihmiset ovat yhteiskunnan määritelmien mukaan mieleltään sairaita. Aah, niin viisaita ja edellä aikaansa, sanoisin minä".
Ihana kommentti, kiitos! Voin taas kulkea selkä suorassa. 

                                        Anna 5v.                    Anna 6v.

Eilen luin häpeästä, häpeän tunteesta. Toissapäiväisen lääkärin vastaanoton jälkeen tajusin että juuri häpeä on mun ongelmista / oireistani suurin. Häpeän koko ajan. Puhuinkin siitä lääkärille, että välillä häpeän kulkea ihmisten ilmoilla, kaupassa, kauppakeskusksessa, postissa (paljon muualla en käy), ajattelen että ihmiset katsovat kun olen niin ruma, oudon näköinen, lihava, omituinen.. Mulle tulee tunne, että nyt on jotain tosi hassusti, ja haluan äkkiä pois paikalta. Tulee tuska, hiki, vajoaisinpa maan alle, en enää ikinä lähde ulos. Kerroin tuon tuollaisenaan lääkärille. Olin vastaanotolla, niin kuin aina, vaitonainen ja katselin paljon alaspäin. Hikoilin. Sain kamalan paniikkikohtauksen kun olin menossa lääkäriin, mertomatka tuntui vaikealta, sydän hakkasi, enkä tahtonut saada happea, hengitelin hitaasti, laskin viiteen, sisään, ulos. Selvisin hengissä, vaikken aluksi niin uskonut käyvän. Polin odotushuoneessa jatkui sama, ja lisäksi olin motorisesti tosi levoton, näpelsin koko ajan jotain, oli hankala olla. Eikä vastaanotolla ollut yhtään sen parempi olo. Voi miten hirveä voi olo ollakin. Oli tosi vaikea olla. Sydän hakkasi, hikoilutti, pyörrytti. Lääkäri kysyi, että oletko ollut koko kesän tuollainen. No, melkein.
Puhuttiin tästä häpeästä enemmänkin, jonkunlaista paranoiaa se on, mutta kunnon psykoosissa kuulemma kuvitellaan tuon olevan tota koko ajan, siis sen, että ihmiset katsovat oudosti ja niin pois päin. En kai ole sitten ihan kunnon psykoosissa, mutta sekaisin ja paranoidinen silleen pikkusen vaan. Nyt mun potilaskertomuksissa lukee varmaan paranoidinen.
Mutta häpeän niin paljon. Itseäni. Olen nolo ja typerä. Hävettää. Vaikken sitä aina huomaisi tai tiedostaisi, on se ihan totta koko ajan.Se on kaventanut mun elämää, vaikuttanut kaikkeen, valintoihini, kaikkeen mitä teen, ja mitä olen jättänyt tekemättä.

Häpesin lapsena, kuusi vuotiaana, kun mutimme Englannista takaisin Suomeen, en puhunut suomea, enkä osannut jutella serkkujeni kanssa, jotka aikaisemmin olivat olleet mulle läheisiä. Nyt en osannut mennä mukaan, vaan piilottelin aikuisten selkien takana. Olisin ehkä osannut suomea, mutten ollut sitä pariin vuoteen tottunut puhumaan, joten en saanut suutani auki.

Häpesin kun vanhempani erosivat kun olin edelleen kuusi vuotias. Äiti masentui, muutimme mummolle, äiti sulkeutui huoneeseen ja pysyi siellä. Laittoi sukan oven väliin, ettei ovi paukkuisi ilmavirrassa. Sanoi "Miksi minusta tuli näin vanha ja ruma ja isäsi jätti meidät" (myöhemmin se muuttui "Anna sanoi, että isä lähti kun äidistä tuli vanha ja ruma.. ja itki kaksi vuotta yöt läpensä"). Hävetti, yleesnä lapset ajattelevat että on heidän syynsä että vanhemmat eroavat. Mun ei tarvinnut arvailla, se sanottiin suoraan. Kun äiti oli vanha ja ruma. Ja joutui vähän väliä sairaalaan. Ikinä ulkoa tullessa ei tiennyt, mikä tilanne on nyt päällä vai onko äiti viety lukkojen taakse mielisairaalaan. Ei mikään ylpeilyn aihe sekään. Hävettävää.

Häpesin kun menin kouluun enkä edelleenkään halunnut puhua suomea, enkä kai siinä vaiheessa enää paljon muutakaan. (edellisen kirjoituksen kuvitus on tältä ajalta) Välitunnit vietin joko sisällä opettajan kanssa tai toisinaan koulun aitaan nojaillen. Nolo juttu. Kavereita ei ollut ja aina jännitti se, mitä siellä kotona odotti. Paksu möykky rinnan alla.. Enkä saanut puhuttua. Pian en mennyt kouluun ollenkaan. Ei tarvinnut sitä sitten pelätä. Äiti joutui taas sairaalaan, kun olin niin hankala etten viitsinyt käydä koulua niin kuin piti, kuulemma (kertoi mummo). Murhetta vaan toin. Onhan se nyt aika helvetin nolo ja hävettävä juttu sekin.

Hävettää kaikki mitä sen jälkeenkin tapahtui, mistä en hirveästi muista. Kaikenmaailman kasvatusneuvoloissa mua yritettiin käyttää kun olin niin hankala tapaus, että ajoin äitinkin hulluuden partaalle, ja vähän ylikin. (eikä äiti lopulta jaksanut mua missään käyttää, kun ne helvetin sosiaaliämmät vaan hukkuivat sitä) Muistan, etten puhunut missään ikinä mitään. Joskus olin jokun leikki-terapeutin vastaanotolla, siellä olisi pitänyt leikkiä nukkekodilla jotain kotileikkejä, löytyi isä, äiti ja pari lasta. Kai. Muistan että nojasin taloon niin, että olin selin terapeuttiin ja peitin sen, mitä talon sisällä tapahtui. Muistaakseni siellä ei tapahtunut mitään, en ole varma. Pidin nukkeja kädessä, kai. Olisi aika mielenkiintoista muistaa.. Myöhemmin olin osastohoidossa, ehkä pari vuotta. Sitä aikaa en muista, ajan käsitys noilta ajoilta on huono. Mutta olin alle kymmenen vuotias. Mutta Aurooran sairaalassa, lasten psykiatrisella osastolla. Muistan ensimmäisen päivän kun menin sinne. Muuten en kovin paljoa. Enkä jaksa nyt ajatella ainakaan. Diagnoosi oli vaikeasti häiriintynyt ja mutistinen (olen lukenut sen aikaisia papereitani joskus kymmenen vuotta sitten). Pelkäsin Darth Vaderia, seikkailin yöllä osaston käytävillä ja olin kuulevinani sen hengitystä. Kuuntelin toisinaan Abbaa. Pelkäsin poikia ja tykkäsin omahoitajastani. Joku nukkui yön kansliassa piuhat päässä. Välillä pääsi uimaan ja saunomaan, grillattiin makkaraa (paitsi minä söin makkarani mieluiten kylmänä ja ilman kuorta). Kesällä kallioilla oli pieni uima-allas, mihin pääsi vähän kastautumaan. Kerran karkasin kotiin, mistä mut toimitettiin nopeasti sinne mistä lähdinkin. Osasto jolla olin, oli suljettu. Suurin osa muista lapsista siellä oli poikia, minun lisäksi siellä oli yksi toinenkin tyttö.


En taida jaksaa  tänä yönä käydä sen enempää elämänkertaani läpi. En tiedä miksi tällaista nyt tarvii lähteä levittelemään, mutta menköön, ja olkoon. Jotain itseterapointia kai tämäkin. Jostain joskus luin, että kirjoittamalla pääsee käsiksi tiedostamattomaan mieleen ja ulos voi tulla sellaistakin mitä ei muistanut tai tiennyt muistavansa, tai ajatelleensa. Tai miten sen nyt menee. Samoin, kuten maalaamalla ja muulla luovalla toiminnalla. Tai jotain muuta sellaista hävettävää paskaa.

"Äänensävy oli kuin taikurilla tai hypnotisoijalla tai lumoojalla, se oli juuri sillä taajuudella jolla ihmisiin saa vauhtia. Se sai tuntemaan, että juuri minä olen syypää äidin kärsimyksiin. Se sai tuntemaan, että juuri minä olen se jonka pitäisi hyvittää kaikki. Minun pitäisi mennä. Minun pitäisi tehdä. Minun pitäisi tulla heti. Minun pitäisi tuntea samaa tuskaa kuin äidin. Minun pitäisi puolustaa äitiäni maailman ääriin. Minun pitäisi kai olla osa äitiä".

Kirjasta Huomenkellotyttö.

Itsekin olen vakavasti psyykksiesti sairaan äidin tytär. Minulla on sama psykiatri nyt kuin äidilläni, joka jatkuvasti kertoo ja muistuttaa minua siitä, "miten vakavasti sairas äitini on niin voimakkaasti maanisen kaksisuuntainen kuin vaan voi olla". Tiedän sen ja ymmärrän osittain sen, miksi siitä joka kerta puhuu. Ehkä osoittaakseen että näkee minut. Mitä ei siis muuten juuri ole tapahtunut, eikä tapahdu tälläkään hetkellä. En jaksa asiasta kirjoittaa enempää nyt. Olen kirjoittanut nyt vähemmän, keskitttymiskyky on niin huono, etten jaksa olla paikallani ja keskittyä kirjoittamiseen ja saadakseni ajatukseni järjelliseen muotoon.

Kuvassa olen ehkä kuusi vuotias. Järkytyn joka kerta kuvan nähdessäni. Ei sen ikäisenä pitäisi näyttää tuolta. Varsinkin silmistä näen syvän kaivon. Miten pupillit voivat olla noin suuret?

Lääkärissä

Tänään kauan ja hartaasti odotettu lääkärin vastaanottoaika. Jännittää ihan kamalasti.. Olen saanut vastaanotolla monesti ikävän panikkikohtauksen; sydän on hakannut ja muljahdellut niin paljon, että on tuntunut kuin tulisi kurkusta ulos, vapisuttaa ja hermostuttaa nin, etten melkein pysty puhumaan ja hiki virtaa! Ajatus / muistikaan ei silloin oikein toimi niin kuin toivoisi.

No, tänään aion kyllä varustautua rauhoittavalla lääkityksellä, että saan suustani jotain järjellistä ulos ja pystyn ajattelemaan. Varmaan kannattaa maintia, että olen rauhoitusta nauttinut, muuten vaikutan niin iloiselta ja letkeältä.. Tai jotain. Jännittää kyllä niin paljon, etten tiedä, autttaako to mieto Oxamin mitään. Joka päivä olen sitä nyt joutunut käyttämään, niin teho ei enää ole kovin kummoinen..

Kamala paniikkipäivä koko päivän, ennen lääkärin vastaanotolle lähtöä. Metrossa sain kamalan paniikkikohtauksen, sydän muljahteli ihan hirveästi, hikeä pukkasi, tärisytti, pyörrytti.. Ajattelin etten selviä edes määränpäähän hengissä. Odotushuoneessakin olo oli ihan hirveä! En pysynyt hetkeäkään paikallaan, en kehdannut kävelä siellä ympäriinsä, mutta koko ajan näpläsin jotain yms.. Huh. Rauhoittavastakaan ei tuntunut olevan yhtään apua, vaikka otin niitä Oxamineja 1,5 (yleensä en niitä paljon päivisin tarvii)..
Vastaanotollakin olo oli ihan kamala, mutta meni se siitä pikkuhiljaa ohi. Päätettiin nyt hakea kaupungin maksusitoumusta terapian rahoitukseen.. Olo on mulla edelleen, ja aina vaan voimakkaan sekamuotoinen. Sitä se on ollut koko ajan. Yritti tarjota Sepramia (en huolinut, vuosi sitten kokeilin eikä sopinut) ja Ketiapiinia pientä annosta, mutten sitäkään huolinut. Huomenna labraan, katsotaan Lito-pitoisuudet ja katsotaan, onko siinä nostovaraa..
Mutta huomattavasti parempi olo nyt kuin ennen vastaanottoa.
Fiksu ja ihana lääkäri tuo on.. Tykkään. Hyvää keskustelua käytiin ja hyvin kuvasi tuota paniikkien/pelkojen/vihan- ja aggressioiden tunteiden syytä.. Että ovat niitä vanhoja tunteita aikaisemmilta ajoilta, mitkä ovat jäänneet käsittelemättä ja sen takia pelko pysyy "päällä" ja provosoi vahvoja oireita.. Onneksi on niin hyvä ja fiksu, keskusteleva lääkäri, eikä mikään jyrä..
Ehkä tämä tästä.

"Shisashishaaaa"

Eilen tippui sitten oikea pommien pommi..
Ex-mieheni, poikani (14v) isä soitti mulle illalla, oli nähnyt Instagrammissa pojan sivulla tämän itse edellisenä iltana laittaman videon, missä poltteli vesipiippua, puhalsi savu suoraan kameraan ja nauroi.... Oli selvästi pilvessä, hauskaa oli ja oli kummallisen vieraan näköinen.. . / Näin itsekin tämän videon kun ex antoi salasanan omalle Insta-sivulle.. Oksettavalta näytti

Poika on ollut aina mun silmissä kiltti ja sellainen tosi avoin ja kuvittelin siis tietäväni missä mennään. No enpä tiennyt. Kaveripiiri on kyllä viime aikoina vaihtunut, on ollut enemmän pois kotoa ja muutenkin salamyhkäisemmän oloinen.

En tiedä mitä nyt tekisin, jos menen suoraan sanomaan näkemästäni, laittaa poika kuvavirran poikki, eikä nähdä enää mitä tekee ja millaisia kuvia laittaa. Ajateltiin että olisi hyvä seurata vähän aikaa.. Eilen illalla kun tuli kotiin kyselin vähän mitä tekevät "tietääkö poltellaanko siellä päin"yms Suuttui ja sanoi "mikä poliisikuulustelu tämä on" ja häipyi ovet paukkuen paikalta.

Kyllähän me ollaan puhuttukin, vähän vaikeaa vaan, jos lähtee ovet paukkuen ja puhuu poliisi kuulustelusta, tai toinen vaihtoehto; ei ole kotona / nukkuu... Aion viedä huumeseuloihin mitään kyselemättä kun sopivan tavan siihen keksin, olen joutunut näitä samoja juttuja käymään toisen lapsenikin kanssa, että silleen ei mitään uutta : / Nyt vaan tapa mietinnässä, jos sanon, että näin isänsä puhelimesta videota, estää "kuvavirran" eikä voida seurata enää tekemisiään.
Jos sanoisin, että näin sellaista ja tällaista, keksisi siihen jonkun selityksen. Ei tässä selittelyillä ja puhumisila enää päästä mihinkään vaan mietin, miten toimin. Todennäkösesti joutuu käymään seuloissa säännöllisesti yms mutta mitäpä sekään auttaa, nuoret kyllä tietävät, miten niissä huijataan, ovat aina "askeleen edellä". Mutta tiedän miten ja minne on mentävä.

Mutta tiedän toisaan kokemuksesta mitä tästä seuraa todennäköisesti -> erilaisia lastensuojelutoimenpiteitä (vaikka yleensä sellaisten vahhempien lapsia ei "ehditä" hoitaa/auttaa, jotka ovat itsekin tietoisia ja tilanteen tasalla ja kiinnostuneita. Sellaisia vanhempia on niin paljon, jotka ovat ihan pihalla ja lapset heitteillä) mistä ei ole mitään hyötyä.. Tyttärelleni sain taisteltua / vaadittua hoitoa -> vaati huostaanoton (täysi-ikästyi huostaanotettuna), mutta itse siis ajoin asiaa ja pitkän painostuksen lastensuojeluun jälkeen sai apua ja nykyään on ihan kunnossa ja tavallinen, terve nainen..

Mutta tätä nykyä hoitoa ei toisaan saa samallta tavalla kuin joskus viisi vuotta sitten : (

Että näin.

Myöhemmin;


oppikirjaesimerkkejä nämä monet, kaveripiirin vaihtuminen ja muut. Ahdistaa tosiaan tuo, ja sen myötä pojan salamyhkäiseksi muuttuminen.. Aikaisemmin on tuonut kavereitaan tänne kotiin ja olen suunnilleen kuvitellut tietäväni missä menee ja kenen kanssa. Nyt tuo uusi porukka on aika ikävä (näin niidenkin kuvia ja videoita, eikä kyllä hyvältä näyttänyt) ja aion rajotttaa noita viikonloppurientoja joksikin aikaa, kokonaan ei teiniä voi tietenkän kotiin "sitoa". Aika hyvin on noudattanut kotiintuloaikoja eikä ole ikinä tullut päihtyneen oloisena kotiin. Ollaan yleensä juotu silloin vielä teetä tmv. (tulee viikonloppuisin klo 23 kotiin..) Joten yllätys oli aika iso.

Me ollaan enemmän sellainen perhe, että ollaan ja tehdään tosi paljon kaikkea yhdessä, kesällä mökkeiltiin pari viikkoa, pyöräiltiin, käytiin uimassa, veneiltiin, käytiin piknikillä. Jutellaan paljon yhdessä tässä pöydän ääressä joka päivä tms eikä olla etäisiä, otettais ruokaa kuka milloinkin, eikä koskaan nähtäis, niin kuin nykyään usein puhutaan, että se perheen hajanaisuus on ongelma.

Illalla juttelin pojan kanssa kun tuli isäänsä tapaamasta (joka sanoi ensin sen että tiedämme mitä on tehnyt ja että nähtiin video ja muutakin). Poika oli sanonu että "kokeili vaan yhden kerran" ja oli kuulemma vesihöyryä&nikotiinia mitä poltteli.. En sitten tiedä, voinko luottaa.. Enemmän olen sillä kannalla, etten, ja jotain tarttis tehdä..

Yritin nyt aamulla jättää soittopyyntöä psykan hoitajalle, kysyisin vähän neuvoa, miten kannattaisi toimia; ptäisikö viedä sinne seuloihin vai mitä. Hoitajani on ollut ennen päihdehoidossa töissä niin kuvittelisin, että osaa neuvoa.. Katsoo nyt miten tässä käy. Kalvaa aika paljon, ja kun mulla vointi on ollut huono, ei tämä sitä paranna.

Vielä myöhemmin;

Juttelin just nyt aamulla hoitajani kanssa (joka on siis ennen ollut päihdetyöntekijänä) ja neuvoi suhtautumaan lempeästi, ettei siis mitään natsi-asennetta ja seuloihin raahaamista, vaan kuulolla olemista ja seurailua. Ettei tule ns. vastakkainasettelua ja tavallaan "sotatila" meidän välille. Onneksi meillä on avoimet ja läheiset välit (istutaan saman pöydän ääressä monta kertaa päivän aikana ja jutellaan), niin luulisin huomaavani, jos jotain isoja muutoksia tapahtuisi..

Parempaa

Maanantaina mun olo alkoi parantumaan. En tiedä mistä se alkoi, mutta yht äkkiä vaan huomasin, että olo on paljon parempi. Ei hermostuttanut tai kiristänyt. Ei ollut sellaista tunnetta, että olisi pitänyt heitellä tavarat seinille, käydä jonkun kimppuun, lyödä kädet ikkunan läpi. Enää ei polttele tai kierrä kireä tunne vatsassa tai rinnan takana. Ei tunnu sitä poltetta. Tuntuu pehmeämmältä, helpommalta hengittää. Minne kireys katosi? Maanantai iltana huomasin pehmentyneeni. Tuntui oudolta, ihan kuin olisin aikaisemmat päivät, tai viikotkin, huijannut itseäni. Ehkä mulla ei mitään ollutkaan? Ehkä olisin voinut voida paremmin jo aikaisemmin, jos olisin vaan halunnut tai älynnyt niin tehdä? Ehkä huijasin itseäni ja muita? Jos olo on nyt se oikea, riehuminen ja kipuilu vaan jotain teatteria. Ulkopuolista. Ärsytin muita. Jos mulle sanoi (ja sanottiin) silloin kun riehuin että muuta asennetta, suutuin niin, että hyvä että hengissä pysyin. Sellainen tunnemylläkkä mun läpi kävi ja raivosin, räyhäsin ja laitoin ehkä sanoja toisten suuhun ja luin rivien välistä pahaa tarkoitusta, vaikkei sitä ehkä  ollutkaan. En tiedä. En edelleenkään hyväksy tai liputa sen asenne ratkaisee- asenteen puolesta. Ei sitä voi asenteella muuttaa, jos voi huonosti, voi huonosti, eikä siinä sellaista asennetta löydy, millä olon paremmaksi saisi. Päin vastoin. Tuollaisista sanoista hypin seinille. Monta päivää. Mähän olen sairas, miksi mua ei ymmärretä. Olen kuolemansairas. Säälikää mua. Ja samaan aikaan ajattelin millä tavalla ihmiset mua paheksuvat ja katsovat kieroon, laitoin ajatuksia mielessäni muiden päähän. Tuo ajattelee noin, ja tuo näin. Ihan kuin kaikki muut ihmiset olisiva olleet mun vihollisia ja kävin sotaa heidän kanssaan. Ihan kuin olisin itse ollut kaiken keskipisteenä. En jaksanut itse itseäni, olisin halunnut ehkä, että joku muu kantaa minua, puuttuu asioiden kulkuun, ja ottaa painoa pois päältäni. Kantaa vastuu minusta. Olo oli niin aggression ja vihan täyttämää, että se uuvutti minut. Välillä uuvuin ja lepäsin, ja sitten taas jatkoin saman levyn pyörittämistä, kireänä kuin viulunkieli.

Mitä tuota aikaa kesti, viikko, pari. En jälkeenpäin muista noista ajoista, tai muistan miltä silloin tuntui, mutta ajan käsitettä on vaikea hahmottaa jälkeenpäin. Jokainen hetki on niin kipeä ja vaikea, että elän sen keskellä. Ulkomaailma on kaukana, kalvon takana, enkä toiselle puolelle edes halua, aika kuluu ja väistyy taakse. Eteen tulee aina uusi paha olo, kireä ja kiireinen. Luokittelen tuon jakson nyt jälkeen päin maniaksi. Mulla ei ole koskaan ollut sellaista euforista maniaa, tai on ehkä joskus ollut, mutten ole siihen kiinnittänyt huomiota ja se on ollut aikaisemmassa elämässä se normaali olotila. Olen yleensä ollut mielestäni enimmäkseen sellainen iloinen, positiivinen, energinen, liikkuvainen. Välillä se on mennyt yli sen normaalin. Joskus aikoinaan, silloin on tullut tehtyä kaikkea älytöntä. Kävin vieraissa, toin uusia miesystäviäni yhteisiin juhliin (joskus vuosia sitten järjestettiin J.n kanssa Vappu-bileitä, mihin tuli aika paljon meidän (olikohan mulla silloin vielä pari kaveria?) kavereita, niin mun kuin J.n, ja jotain läheisiä sukulaisiakin, mun sisko, J. veli, serkku. Ilmestyin paikalle uuden valloitukseni kanssa. Kukaan ei tiennyt uudesta suhteestani aikaisemmin, ei edes J.) Mä en välittänyt, mulla ei ollut mitään muita tunteita kuin aivan mahtava olo. En ajatellut ketään muuta, ei ketään muuta edes ollut olemassakaan. Ajattelin että olen maailman onnellisin ja mahtavin tyyppi. Ja olen löytänyt maailman mahtavimman miehen. Kuvittelin olevani kuin jossain uskomattoman upeassa elokuvassa, kuin joku tähti, tärkeä tyyppi, jota kaikki ihailevat. Tapauksesta syntyi tietysti kamala häly, mutta ei se mua kiinnostanut. Mulla oli ihanaa. Muutama toinenkin vastaava tapahtuma on ollut sinä aikana kun olen ollut J.n kanssa yhdessä. Tällöin söin masennuslääkkeitä. Olin maailman huipulla, muutamassa viikossa tulin sieltä alas sellaisella ryminällä, että ihme kun hengissä siitä selvisin. Inhosin itseäni teoistani kauan, inhoan edelleen. Vastenmielisyys mitä tunnen itseäni kohtaan näihin tapahtumiin ja tekoihin liittyen, on ihan valtaisa. Miten voin häpäistä rakastamani elämänkumppanini kaikkien edessä, enkä välittänyt siitä ollenkaan, en ajatellut, että toiminnassani olisi ollut mitään väärää. Kadun ja häpeän tuota asiaa. Yleensä en juuri kadu tekemisiäni tai märehdi menneitä (enpä), mutta tuota tapausta ja silloista käytöstäni häpeän.

Viime aikoina maniat on olleet aggressiivisuuden täyttämiä. Väkivaltaa, lähinnä J.tä kohtaan. Muutakin. Ihan silmitöntä raivoa. Kuppi on kuounut yli. Olen ollut kuin pahan hengen riivaama, olen repinyt, raastanut, raapinut, sylkenyt, lyönyt, kirkunut, rikkonut paikkoja. Heittänyt J.n ulos, heitellyt tavaroita ikkunasta. Uhannut tappaa. Heilunut veisten ja saksien kanssa. Kerran suutuin jostain pikkuasiasta, kotitöistä tai jostain vastaavasta ulkona kävelyllä. Kimpaannuin niin, että otin ison kiven maasta ja uhkasin lyödä J.tä päähän sillä; Tapan sut. Silmät punaisena ja keho täynnä voimaa ja raivoa. Hullun voimat ovat mielettömät. Pienikin ihminen voi saada silloin norsun voimat. Sen olen todennut. Näihin lähdin hakemaan apua kaksi ja puoli vuotta sitten. J. itseasiassa vaati ja vei. Sain suoraan mania diagnoosin. Ja tässä nyt ollaan. Vielä tässä matkan varrella, näiden vuosien aikana, olen saanut vastaavia kohtauksia, paljon pienemmässä mittakaavassa, mutta kuitenkin. Niihin aloitettiin psykoosilääkitys ja se on auttanut juuri näihin aggressiokohtauksiin. Onneksi. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että kaiken tämän aiheutti sairaus. Palat on loksahtaneet paikalleen ja ymmärrän. Pysähtyminen ja asioiden vähittäinen tajuaminen on aika musertavaa. Aiheuttavat todennäköisesti ylilyönnit ja voimakkaat raivon ja ahdistuksen tunteet. Onneksi ne silti pysyvät hallinnassa. Ilman lääkitystä en usko että pysyisivät. Raivo ja viha kuohuisivat yli ja muuttuisivat teoiksi.

Nykyään en osaa enää erotella maniaa, hypomaniaa ja masennusta. Mun mielestä on ollut outoa huomata, että moni jaottelee itseään jatkuvasti; jos tiskaan, siivoan, käyn ostoksilla, jumpassa, lenkilillä, saan ideoita = olen maaninen. Jos teen vähän jotain noista = olen hypomaaninen. Ja jos tiskit lojuvat tiskaamattomina ja jokin osoitettavissa oleva asia masentaa = olen syvästi masentunut. Kärjistetysti, mutta kuitenkin. Olen tästä aiheesta jutellut joskus hoitajan kanssa. Itse välttelen sairauden lipun alla kulkemista, sitä että vetäisin milloin minkäkin lipun salkoon, kun toimintakyky ja sen hetkinen mieliala vaihtelisi. Saisin olla vaihtamassa lippua monta kertaa päivässä. Mun mielialat kulkevat yleensä, tällaisten arjen toimintojen mukaan mielestäni normalain rajoissa. Välillä ahdistaa enemmän, välillä vähemmän ja välillä ei ollenkaan, mutta asiat eivät mene enää yli äyräittensä. En oikein ymmärrä sitäkään, että joka päivä pitäisi piirtää hymy- tai surunaamoja kalenteriin (ei mulla edes ole kalenteria), eihän sitä muuta ehtisi tehdäkään. Keskiyn mieluummin elämään elämääni, välillä siinä onnistun, välillä en.

En edes halua kaiken ahdistuksen menevän pois, niin että elämä olisi kuin paksua puuroa. Lääkärinkin joskus sanoi, että saataishan me susta millainen huopatossu tahansa, muttei niin kannata tehdä. Olen itse pyytänyt lääkkeet joita tällä hetkellä syön. En ole määräysvallan alla. Ainakaan tähän mennessä. Mun mielestä hyvä näin. Pahakin ahdistus menee aikanaan ohi, ja uskon lääkityksen pitävän minut sillä tavalla aisoissa, etten ihan seinille mene, käy ihmisten kimppuun tai tuhlaa kaikkia rahojani ja hyppää vieraissa. Niin kuin ennen tein. Onhan se mahdollista, että näin kävisi, mutten usko siihen. Olen nähnyt jo sen, eikä enää kiinnosta palata sinne. Tiedostan asiat ja muutenkin arkinen elämähallinta on kunnossa. En tarvitse sellaiseen apua. Tuska on syvemmällä, välillä se käy pinnalla ja välillä tippuu kauemmaksi. Häärään kädet täristen sydämeni rytmihäiriöille, hien pintaan. Välillä uuvun kaiken alle, muutun raskaaksi ja hitaaksi, hetken kuluttua sama vauhti jälllen käynnistyy. Ongelma on se, etten osaa säännöstellä tai ennakoida välttämättä tulevia olojani. En pysty tekemään pidemmän aikavälin suunnitelimia, koska en koskaan tiedä, miten voin vaikka viikon kuluttua, tai huomenna. Olenko hyvällä tuulella, tavallisen oloinen, vai niin pelokas ja uupunut, etten halua poistua kotoa. En voi luottaa itseeni.

Nyt olen suunnitellut tekeväni itselleni jonkinlaisen viikko-ohjelman, jokaiselle päivälle jotain mitä haluan itse tehdä. Tai jotain. Koulut alkoivat eilen, poikani meni 9.luokalle (jo! Vastahan meni ekalle luokalle). Itse on, innostunut ja mielellään meni kouluun, eikä loman loppuminen harmittanut. Sanoi, että tuntuu helpottavalta, kun meneillään on viimeinen pakollinen kouluvuosi, joka päivä peruskoulun loppuminen on lähempänä. Äiti tietysti pakottaa sen jälkeenkin, ja on itse onneksi samalla asenteella. On suuntaamassa ysin jälkeen lukioon, vielä ei tiedä, mihin haluaa, mutta todennäköisesti ei jää tähän lähilukioon. Pärjää niin hyvin koulussa, ettei halua jäädä tähän, missä on kuitenkin alhaisin keskiarvoraja lukioon pääsyyn Helsingissä, opettajat ovat samaa mieltä. Eilen meni hyvällä mielellä kouluun, ja samoin tänäaamuna. Minustakin on ihan kivaa, kun nyt on tavallaan omaa aikaa enemmän (ei tarvii käytää puolta päivää pojan herättelyyn ja ruuanlaittoon..) ja voi miettiä, mitä sitä nyt itse alkaisi tekemään. Muutenkin päivät tuntuvat nyt selkeämmiltä ja kun olen nyt herännyt ihan ajoissa aamulla kahtena aamuna, on nukkuminen yöllä ollut helpompaa taas. Eilen kävin Itäkeskuksessa ostoksilla, ostin siskon tytölle synttärilahjan, E.lle koulutarvikkeita ja itselleni ostin pari uutta vaatetta, paidan ja hameen. Illalla käytiin uudestaan kaupoilla, apteekissa ja jäätelöilllä J.n kanssa. Muuten ohjelmassa oli siivoamista, ruuanlaittoa, kirjeen kirjoittamista ja kirjan lukemista. Ihan hyvä päivä.

Tänäänkin varmaan on. Nyt ulkona sataa kaatamalla ja on aika hämärää, kello on 11.30. Aamupäivä on mennyt tässä kirjoitellessa sen jälkeen kun poika lähti kymmeneksi kouluun. Nyt saa vaan olla, ei ole pakko lähteä ulos, kauppaan tai muualle. Tykkään syksystä ja sadesäästä, on kiva olla kotona, kodikasta on. Nyt tämän kirjoitettuani mietin kirjoitanko vielä jotain muuta, tai siis kirjettä, vai menenkö hetkeksi lukemaan, luen mielenkiintoisen oloista kirjaa. Onhan tässä päivää. Illalla mennään uimaan (halliin!) J.n kanssa.