Meinasin jättää kirjoittamisen tänään väliin, mutta laitan nyt muutaman rivin. Mä en tykkää itse lukea ollenkaan aikaisempia kirjoituksiani. Silloin kun olen tekstin just kirjoittanut, luen sen pariin kertaan enkä ajattele siinä mitään noloa olevan ja julkaisen sen. Myöhemmin tuntuu tyhmältä palata niihin, enkä kaikkein tuoreimpia uusimpia kirjoituksia jälkeen päin luekaan. Ehkä palaan niihin joskus, tai sitten en. Perheelle tai lähimmille en halua kirjoituksiani myöskään luetuttaa, mutta vaikka tiedän vieraiden ihmisten näitä lukevan, se ei haittaa. Olen aina inhonnut ja pelännyt puhumista, en halua puhua asioistani vieraille ihmiselle. En halua sen takia käydä missään ryhmissä, harrastuksissa missä pitäisi olla äänessä ja aikoinaan koulunkäynti esitelmineen ja työssäolo palavereineen olivat melkein mahdottomia. Jännitin niin paljon, etten vaan saanut ajatuksiani sanoiksi ja sitten vaikutin siltä, ettei mulla ole mitään sanottavaa, mitään mielipidettä. Mutta onneksi voi kirjoittaa. Töissä se ei pelkästään riittäisi, mutta blogissa riittää.
Äsken katsoin dokumentin Köyhyys-miksi?, köyhyyden historia Oli taas mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää. Tuntuu, että ollaan menossa vahvasti kehityksessä taaksepäin, 1800-luvulla oli vähemmän köyhiä kuin nyt suhteessa väestömäärään, silloin 10 % väestöstä, nyt 15%.. Että ihan hyvin joo. Rikkaat vaan rikastuu ja köyhät köyhtyy. Kuvottavaa, pelottavaa, inhottavaa, surullista. Usein sitä huomaa itse valittavansa köyhyyttään, aina puuttuu jotain, ei voi käydä ostoksilla, matkustella tai muuten huvitella rajattomasti. Eikä maksaa laskuja ajallaan. Joutuu elämään velaksi velan päälle. Ulosotosta ja perintätoimistoista tippuu kirjeitä. Turhaan, en voi niille mitään maksaa, enkä ole ulosottokelpoinen. Sairaseläkkeelle tiputtuani on elintaso tietenkin tipunut niin, että sen huomaa selvästi, mutta ei sentään köyhyyteen. Tai ainakaan suhteessa, 70% maailman väestöstä elää köyhyydessä, toisin kuin me, jos meillä on katto pään päällä, puhtaat vaatteet ja ruokaa jääkaapissa. Sen yritän muistaa. Nyt kun rahaa on vähemmän ja se menee tarkkaan välttämättömimpään, tulee helposti ajatus "etten voi tehdä mitään".. Eli en voi kuluttaa. Onni on sekin, että on varaa niihin välttämättömiin. Ei tarvitse olla nälkäinen, asunnoton, en ole ruokajonossa.. En ole ikinä ollut mitenkään rahan tai rikkauksien perään. Olen aina pärjännyt vähällä, enkä silleen ole mitenkään erityisen korkealta pudonnut. Mutta pudonnut kuitenkin. Tykkään kivoista vaatteista, hyvästä ruuasta, elokuvissa käymisestä, ravintoloissa syömisestä, onneksi ne toisinaan ovatkin mahdollisia. Ja kaikki on suhteellista, en niin kaipaakaan ostoksilla käymistä tai turhan tavaran perässä juoksemista. Olen suurimman osan ajasta tyytyväinen. En oikeasti valita kovin paljoa, ole onneton tai katkera. Vaikkei ehkä uskoisi.
Tänään aamula heräsin taas ihan ajoissa. Oli pakko, kun piti mennä aamulla ennen lääkkeiden ottoa ja ravinnotta labraan ja sain mentyäkin. Ensimmäisenä herättyäni ajattelin, että en halua. En halua labraan, en jumppaan, en kauppaan, en ulos, en pukea, en nousta peiton alta, nähdä itseäni. Sain kuitenkin mentyä ja luvovutettua taas kolme putkilollista verta. Lito-lääkityksen takia on labrakäynnit tulleet aika tutuiksi, eikä tuo ole ongelma. En pelkää neuloja. Välillä pelottaa, mitä nämä lääkkeet tekee sisuskaluille pidemmän päälle. Toisaalta, jos en lääkkeitä söisi, ei sekään varmaan hyvää jälkeä tekisi terveydelle. Kilpirauhasen vajaatoimintaa silti pelkään (pelkään siihen liittyvää painonnousua ja hiusten lähtöä erityisesti..) Melkein tunnin sain jonottaa terveysaseman labrassa, mutta selvisin siitä.
Labran jälkeen tulin takaisin kotiin nukkumaan. Luin kirjaa sängyssä ja välillä nukahtelin. Oli aika tylsä ja tyhjä olo, ei mitään tekemistä. Harmaata ja ankeeta. Hiljaista ja yksinäistä. Joskus haluaisin tehdä jotain, mennä jonnekin, mutten keksi mitä se voisi olla. En vaan tiedä. Loppupäiväkin on mennyt ihan vaan kotona. Ajattelin jumppaan lähtöä, mutten mennyt. En viitsi pakotaa itseäni. Laitoin ruokaa, syötiin, katsottiin telkkaria, kuulusteltiin E.tä huomisiin elämänkatsomustiedon kokeisiin ja syötiin iltapalaa. Oltiin yhdessä. Kiva ilta ja hyvä mieli. Huomenna mulla on toinen käynti terapeuttiehdokkaalle. Jännittää, muttei niin paljoa kuin viikko sitten.
Kello 01.50
Taas kierähdin sellaisille kierroksille etten osaa nukkua. Yritin taas, luin, sammutin valot, laitoin korvatulpat korviin. Jalat tuntui levottomilta, enkä osannut rentoutua. Voi perhana. Välillä nukun niin hyvin, ei mitään ongelmaa, ja sitten taas en. Kyllä tuntuu olevan pienestä kiinni. No, saatoin päivällä vähän nukahtaa, ja näin herkäksi tämä taas menee. Pakko yrittää saada unta, vaikka sitten lääkkeen voimalla, ei tästä näinkään mitään tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti