keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Ihan kauhea vauhti päällä aamusta iltaan, kiire, kun pitäisi niin monia asioita tehdä ja hoitaa ja kiihdytän itseni sitten kierroksille. Muutto edessä viikon päästä, teen ja teen. Pakkaan ja häärään ja päälle parin tunin urheilusessiot.. Puhua höpötän jatkuvasti sanat menee sekaisin. En pysty nukkumaan edes unilääkkeellä, vaikka väsyttää, vispaa ja menossa pitäisi olla. Että näin nyt. Deprakine olisi pitänyt aloittaa, mutta ajattelin etten halua, kun on nin mukavan aikaansaava olo nyt, ja kun on pakkokin olla.. Apua! Mania?



                                     Kuva; http://virtaus.blogspot.fi/2010_03_01_archive.html



lauantai 19. toukokuuta 2012




‎"Ja hyväksymisessä on kaikkien ongelmieni avain tänään. Kun olen häiriintyneessä mielentilassa, se johtuu siitä, etten hyväksy jotain henkilöä, paikkaa, asiaa tai tilannetta - jotakin elämäni tosiasiaa, enkä saa tyyneyttä ennen kuin kuin hyväksyn tuon tosiasian täsmälleen sellaisena kuin sen tuleekin olla. Ei mitään, ei yhtään mitään tapahdu erehdyksessä. Ennen kuin hyväksyn elämän täysin elämän ehdoilla en voi olla onnellinen. Minun ei tarvitse niinkään keskittyä siihen, mitä muuttamista on maailmassa, kuin siihen, mitä muuttamista on omissa asenteissani. (AA)"

perjantai 18. toukokuuta 2012

Ihan hyvä perjantai

On niin vaikea pysyä omien olojensa perässä, niinpä turha niitä niin kauheasti pyöritellä. Helppoahan se sillä hetkellä on, kun ahdistus ei täysillä pistele. Eilen illalla oli vielä aika pelottava olo, ajattelin, että olen tavallaan vankina itseni sisällä, en pääse karkuun itseäni ja ahdistus saa yliotteen. Tajusin (ja sain siihen kyllä henkistä tukea paremmalta puoliskoltani..) jasisäistinkin kai jollain tavalla sen, että kun paha olo tulee, lähtee se josain vaiheessa myös poiskin. Mikään tunne ei jää päälle pysyvästi ja se on lohdullista aina palauttaa mieleen kun vaikeampi hetki on. Jos mahdollista.

Illalla katseltiin elokuvaa ja nukahdinkin ihan hyvin, yhdellä Zyrtekillä, minkä otin ihan tukkoiseen oloon. Paremmat ja pidemmät unet sain kuin vähään aikaan. Aamulla oli tositosi väsynyt olo ja nukuinkin klo 10-11 asti. Oli aika ankea olo, mutta J. pelasti päivän ja ehdotti lounastreffejä. Ilman sitä ei olisi päivästä varmaan kovin hyvä tullut <3 J. tuli hakemaan mut kotoa autolla ja mentiin Itäkeskukseen Fonda del Soliin syömään. Lohta ja maalaisranskalaisia, namsk. Kotiin tultu kirjoitin yhden kirjeen ja nukuin sen päälle päiväunet, niin kuin usein kirjoittamisen jälkeen olen, jostain syystä ihmeen väsynyt, niin nytkin. Kirjoittaminen on ihanaa, rentouttavaa tekemistä ja olenkin nyt kirjoittanut oikeastaan joka päivä.

Illalla kävin vielä salilla tekemässä hikisen treenin, en osannut ensin päättää, lähdenkö vai en, mutta kannatti mennä. Liikkumaan lähtöä en ole koskaan jälkikäteen katunut. Treenin jälkeen tuli hiukkasen hengenahdistusta, mutta ohi sekin meni aika nopeasti. Treenin jälkeen J haki mut autolla ja tehtiin pikku ajelu. Juteltiin siinä samalla siitä, miten synkkänä näen tulevaisuuden; kykenenkö ikinä enää työhön ja ansaitsemaan edes sen vähän mitä ennen. On rankkaa, kun on lähes kokonaan näköalaton ja toisen elätettävänä. Jos on tottunut aina epäonnistumaan ja oelmaan vääränlainen, ulkopuolinen, jo varhaisista kouluajoista asti, niin mistä taas saada voimaa yrittää ja haluta. Saada voimaa ja uskallusta siihen.. Ehkä siihen vielä löytyy vastaus. Vielä on lähes puoli vuotta sairaslomaa kirjoitettuna eteenpäin. Ehkä se tie vielä aukeaakin jossain vaiheessa. Tai sitten ei.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Mä en jaksa tätä. Nyt on pari viikkoa ollut niin kamalaa ahdistusta ja pahaa oloa että luulisi jo riittävän. Lopetin Sepramin syömisen ehkä pari viikkoa sitten. Olo meni siitä niin levottomaksi ja hermostuneeksi, olin jännittynyt enkä osannut rentoutua ollenkaan. Unet meni, heräilin. Ajattelin että olo alkaisi pikkuhiljaa kohentumaan, lääkepitoisuudet poistuisi elimistöstä ja aivot jatkaisivat toimintaansa kuin ennenkin. Ennen SSRI lääkkeen buustausta. Mutta eikö tämä menekään ohi. Jäänkö tähän olotilaan, onko lääke, jonka jo lopetin, voinut vaikuttaa niin, ettei muutokset enää "palaudu" entiselleen.

Viime yö oli varsinkin kamala. Yritin ensin nukkua ilman lääkettä, puoli tuntia yritin saada unen päästä kiinni. Ei onnistunut, vaikka väsyttikin. Hetkittäin olin lähellä nukahtamista, mutta havahduin aina uudestaan hereille, säikähdin jotain ja uni oli tiessään. Otin yhden rauhoittavan, ei paljon vaikutusta tuntunut, nukuin ehkä kolme-neljä tuntia puolinaista koiran unta. Viiden maissa olin jo ihan hereillä. Tuskainen olo, aivan kuin joku kiskoisi liikkumaan, vaihtamaan asentoa, liikkumaan, tekemään jotain. Levoton ja vaikea olo. Aikaisemmin olen kuvannut sitä sellaisena, jos joka puolella kehoa pistelisi tuhansia piikkejä. Tuskainen olo, jota haluaisi karkuun. Laitoin tekstiviestin hoitajalle silloin viiden aikoihin ja pyysin häntä soittamaan mulle kun pystyisi. Otin toisen rauhoittvan ja nukuin taas sen kolmisen tuntia. 30 mg Oxepamia ja sillä yhteensä noin viisi tuntia unta. Näin huonosti ei ole mennyt vielä kertaakaan. Aikaisemmin olen saattanut nukkua puolikkallakin (7,5mg) ihan hyvin koko yön!

Aamulla olo oli kuin pahimmassa krapulassa, hikinen, tärisevä, huimaava, kuvottava, mutten silti osannut jäädä lepäilemään vaan ylös ja touhuamaan. Aivan kuin jännittäisi koko ajan jotain, vatsan ja rinnan takana myöryää, painaa ja pyörii, vääntää kuin pahimmassa jännityksessä. Aika kuluu vaan, niin ettei siitä edes paljoa jää mieleen. Muisti on aika olematon. Kokoajan vaan teen, en pysty keskittymään tai vaan olemaan ja rentoutumaan. Olisi ihanaa kun voisi. Haaveilen hyvistä yöunista ja rentoutuneesta ja hyvästä, tasapainoisesta olosta. Mistään musta en osaa enää haaveilla, toivoa tai odottaa. En pysty pidemmälle ajattelemaan. Saisipa vaan olla rauhassa ja tuntea hyvää, pehmeää oloa.

Aamulla juttelin hoitajan kanssa ja aika pian soitti lääkärikin. Joku toinen. Taas on uusi resepti kirjoitettuna Psykiatrian polin toimistossa. Deprakinea täällä kertaa. Yritän hakea sen perjantaina, yritän hakea lääkkeen apteeksista ja kokeilla sitä. Ehkä se auttaisi. Tai ehkä en hae tai en uskalla lääkettä aloittaa. Välillä tuntuu, että eihän mua mikän vaivaa, mihin mä niin monia lääkkeitä tarviin, sekoittavat vaan.. Nyt ei tunnu siltä eikä viime yönä varsinkaan. Nyt kuunneltiin hoitotaholla, puhuin aggressioota ja muut. Voimakasta sekamuotoista. Onko tässä jotain muutakin ollut?