Voima

..Ja tuulemaan laittaa hän.
En voi uskoa edelleenkään, että pääsen julkaisemaan kirjoituksiani ihan oikeaan kirjaan. Kirjotan kirjaan. Kirjoitan kirjan. Omista ajatuksistani, omalla äänelläni, omilla sanoillani. Ihan itse. Olen päättänyt julkaista tekstit kirjassa omalla nimelläni. Päätin jo ajat sitten, blogin kirjoittamista aloittaessani, etten aio häpeillä tai olla hiljaa, vaan kerron ajatukseni vaikka koko maailmalle, jos joku kuuntelee. Ja kuuntelemaan tulee. En usko tätä, miten hienon tilaisuuden olen saanut. Tämä on ollut mun haave kauan, en edes muista, kuinka kauan. Tuuleen huutaminen loppuu tähän. Ei tämä voi olla totta. Ihan omaa kirjaa en (vielä:) saa vaan kirjoitan oman tarinani kirjaan, mihin kootaan masentuneiden tarinoita, teemasta, psyykkisiä sairauksia sairastavien huono kohtelu, hoidon ja kuntoutuksen puute. Saan ääneni kuuluviin, itseni ja ehkä jonkun muunkin puolesta. Jos se ei konkreettista muutosta tee, on tämä ainakin ajatuksena rohkaisu ja puolustuspuhe.

Mielen sairauksia sairastavat ovat kaikista ahtaimmalle ajettuja ihmisiä, ryhmä sairaita, apua tarvitsevia ihmisiä. Ihmisiä ja heidän koko elämä. Ihmisiä, joista suurimman osan ääni on vaiennettu, liiallisella lääkityksellä, liiallisella vaientamisella ja liiallisilla pettymyksillä. Tarjolla on vain pettymyksiä, luottamuksen menettämistä, kuulluksitulemattomuutta. Törkeitä laiminlyöntejä, piittaamattomuutta, tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä on hoitotaholta tarjolla. Hoidon ja kuntotuksen eväämistä. Oman onnensa nojaan jättämistä. Sairaana, toimintakyvyttömänä, hengenvaarassakin. Miten voi olla mahdollista, ettei sairaita, hoitoa tarvitsevia ihmisiä hoideta? Kuten psykiatrini eilen sanoi, kun juteltiin puhelimessa, ettei kukaan käske määrärahojen puutteessa kirurgia lopettamaan leikkausta kesken. Lopputulos voi olla aivan yhtä vakava ja kohtalokas. Fyysiset sairaudet vaan jostain syystä nähdään tärkeämpinä ja oikeampina sairauksina. Mistään muista hoidosta ei ole samalla tavalla leikattu määrärahoja, kuin psykiatriasta. Se on viesti päättäjiltä, ettei meitä tarvita. Meitä ei tarvitse hoitaa. Meitä pidempään sairastavia. Ja yhä useammin alunperin helpostikin hoidettavat häiriöt muuttuvat vakavammiksi sairauksiksi hoidon saamisen viivästyessä. Minulle kävi niin. Lääkkeet riittävät hoidoksi, ja niitä määrätään lähes poikkeuksetta liikaa. Jos joku kuuntelisi näitä ihmisiä, kunnioittaisi heitä niin, että he voisivat luottaa, ja kunnioittaa myös itseään, ei niin raskaita lääkityksiä tarvittaisi. Lääkkeet eivät paranna, ne ainoastaan peittävät oireet, turruttavat, väsyttävät, syrjäyttävät. Ja tuovat uusia sairauksia ja  hankalia haittavaikutuksia tulleessaan. Väsymistä ja vetäytymistä. Hiljenemistä.

Minä annan nyt ääneni kuuluviin. Mikä onni, että minusta on siihen. Olen jo tarpeeksi vaiennut ja niellyt kiltisti kaiken, mitä hoitona tarjotaan. Helppona ratkaisuna. Nyt tyytymiseni on tullut päätepysäkilleen. Heitän avunhakemisen ja odottamisen viitan harteiltani, ja tartun tähän tilaisuuteen. Teen itse. Tiedän että pystyn siihen, ja hyvin pystynkin. Olen kirjoittanut koko elämäni ajan, kaksitoista vuotiaasta asti, ja nyt minun on aika saada sillä tavalla tie ulos elämään. En oikein usko vieläkään asiaa todeksi, mutta on se. Että minulla on nyt tämä tilaisuus. Olen kirjoittanut vajaat kolmesataa päivitystä tänne blogiin, päiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa olen harrastanut kolmekymmentä vuotta, melkein siitä saakka, kun opin kirjoittamaan. Olen harjoitellut ja luotan nyt itseeni. Riittävästi. En epäile ettenkö osaisi tai uskaltaisi. Jännitän vähän, mutta tulen sen yli. Mietin sitä, kuinka rajaan kirjoitukseni. Jos kirjoittaisin kaiken mitä kirjoittaa voisin ja haluaisin, tarvitsisi se kokonaan oman kirjan. Aion sen jossain vaiheessa tehdä, enkä nyt halua kovin laajasti kirjoittaa. Rajaan sen lähinnä näihin hoidon ja kuntoutuksen epäkohtiin. Kerron tarinani sairastamisesta ja paranemisen vaikeudesta. Elämisestä pettymysten ja toivottomuuden keskellä. Sairastuminen on etenkin herkille ihmisille helppoa, kuntoutuminen ja jaloilleen pääseminen on hirvittävän vaikeaa. Kokoan osin näistä blogikirjoituksista tarinan, poimin uusimmista kertomuksista ehjän tarinan ja kerron sen elävästi. Peittelemättä, aitona.

Toissapäivänä löysin eräässä vertaistukiryhmässä ilmoituksen, jossa haettiin tarinoita masennuksesta, vastasin jo entuudesta huomaamalleni, Katja Lembergille ja siitä se lähti. Hän on seurannut blogiani ja sanoi, että näihin epäkohtiin ja pahoinvointiin mitä ympärillään kuulee ja näkee, pitää tarttua ja sanoi haluavansa olla henkilö, jonka läpi ihmisten tarinat voivat kulkea. Valvoin toissayönä, en saanut unta. Tulin koneelle istumaan ja huomasin tämän kaiken. Vastaisin heti. Haluan kirjoittaa ja kertoa. Siitä se lähti. Maltoin juuri ja juuri mennä takaisin nukkumaan, ja aamulla kun heräsin, en ollut varma, olinko nähnyt vaan unta. En ollut. Kirjaan pääseminen on juuri sitä, mitä olen toivonut tapahtuvan. Unelma. Nämä pari viimeistä päivät ovat olleet todellisia onnen päiviä. Olen laittanut tuulemaan.

Viimeisin terapiatuen hylkäys oli alkusoittoa tälle, vihaisuuden voima on vienyt eteenpäin. Vihausuuden voimalla olen kirjoittanut, paljon. Se on ollut nyt, ja jo kauan, turhautumien ja pahan olon ulostuloväylä. Olen saanut kirjoitettua ja purettua sillä tavoin pahaa oloa. Se on auttanut. Nyt suuntaan sen voiman ja vihan ulos, siinä muodossa, mikä on vihan vastakohta. Hyvällä, ystävyydellä, itseäni ja samaa kokevia kohtaan. Päätin jo aikoinaan ensimmäisen terapian eväys päätöksen jälkeen, etten jää makaamaan ja odottamaan, että joku nostaa minut ylös tästä suosta. Sellaista ulkopuolista kouraa tai ilmareikää ei ole olemassakaan, mikä ilmestyisi vetäisi ylös turvaan, apuun ja valoon. Sen opin. Sellaista turvaa ei enää ole. Olen yksin, niin kuin jokainen ihminen maan päällä. Tämä blogi on minulle terapiaa. Olen tämän avulla päässyt niin paljon eteenpäin. Nyt olen ottanut ison askeleen, pääsen taas lisää eteenpäin. Ihme.

Terapia-asia päätyi siihen päätökseen, että maksan sen itse, vanhempieni avustuksella. En voi mennä sille terapeutille, jolle olisin halunnut, mutta sain häneltä suosituksen eräästä vielä kouluttautuvasta psykoanalyytikosta. Aikaisemmin vastustin ajatusta terapiasta valmistumatoman terapeutin luona. Osaako ja onko turvallista, mitä jos ei ole riittävän kokenut, osaako ohjata minua oikeaan suuntaan. Psykoanalyysissä mennään niin syvälle, persoonan rakenteeseen. Mitä jos menen väärään paikkaan, uskon väärin ja vääristyn. Mutten usko, teen itse työn terapiassa ja minulla on niin paljon vankkaa tietoa mielestäni, mielessäni ja tiedoissani, että luulen kestävän sen, mitä tuleman pitää. Juttelin eilen psykiatrini kanssa tästä, kerroin kaupungin päätöksestä, mistä oli yllättynyt. Joskus muinoin kaupunki on tenhyt ostopalvelusopimuksen lähes kaikkien Kelakorvaussopimuksen tehneiden terapeuttien kanssa, nyt enää kahdenkymmenen! Kahdenkymmmenen! Helsingissä on puolimiljoonaa ihmistä, ja sellaisia, jotka olisivat psykoterapian tarpeessa on varmasti useita tuhansia! Päätin olla hakematta enää uudestaan kaupungin maksusitoumusta, vaikka olisin onnistunut löytämään tästä vähäisestä määrästä terapeutteja sopivan. Suositetulle ja haluamalleni terapiasuuntaukselle sopivia terapeutteja ei kaupungin listassa edes ole. Psykoanalyyttinen terapia on kalliimpaa, kuin yleisemmin käytety kognitiivinen- tai lyhytterapia. Omasta, ja psykiatrin mielestä tarvitsen syvällisemmän keskustelun ja hoidon. Syväluotaavan.

Nyt olen päättänyt ja luottanut. Saan terapian. Aloitan luultavasti ensi vuoden alussa. Haastattelu- ja tutustumisaika on vielä sopimatta, mutta uskon ex-terapeuttini suosituksiin siitä, että on hyvä ja kokenut terapeutti. Psykiatrin mielestä tämä on aivan  erinomaisen hyvä ratkaisu. Sanoi, että kouluttautuvalla terapeutilla on vankka työnohjaus takana, joten terapia tapahtuu hyvin johdetun ja valvotun taustan ja valvonnan kanssa. Rahoituskin on jo viittä vaille valmis. Vanhempani lupasivat sen suurimmaksi osaksi maksaa. Maksettavaa jää saman verran, kuin mitä olisi tuen kanssa jäänyt. Nyt on sekin etu, ettei päätösten ja lausuntojen sun muiden pompottelujen kanssa tarvitse pelata. Ihanaa! Kevyt olo. Hoitoa taitaa saada enää vain jos itse on kykeneväinen maksamaan siitä. Harvalla mielenterveyskuntoutujalla on varaa laittaa satoja euroja kuukaudessa hoitoonsa, oli se sitten miten välttämätöntä tahansa. Ei olisi minullakaan, ilman vanhempieni apua.

Nyt mun seuraava askel on kirjoittaa. Aloitin jo, sillä tavalla että kerään täältä osia kirjoituksistani. Olen vierastanut ajatusta palata lukemaan vähän vanhempia tekstejäni, mutta nyt se on niihin hiukan palattava. Kerään kirjoituksia kirjoituohjelmalle ja lähden muokkaamaan. En vielä tiedä yhtään, mitä tulee syntymään. Hyvä vaan :)

Laittaa tuulemaan

Tänään olen laittanut tuulemaan noiden terapia-asioiden kanssa. Eilisilta meni jonkinlaisessa sumussa, väsytti ja vitutti ja kökötin peiton alla sohvalla zombeilemassa koko illan. Ruudun tuijotusta tuli harrastettua käsittämätön määrä, parikin tuntia on liikaa, hermo alkaa mennä jo lyhyemmästäkin televisoimaratonista (pidempiä elokuvia kyllä kestän katsoa, mutta "minkä tahansa" katsominen ei mene jakeluun). Siitä tulee niin koomainen olo. Niin kuin pilkkaisin itseäni kaikilla tyhmillä ja turhilla ohjelmilla, kun jotain järkevämpääkin voisi tehdä. Mitään sarjojakaan en samasta syystä seuraa (paitsi Salkkareita;). Aivot narikkaan-ilta siis. Hermot oli aika piukilla, mutta sain suurimmat mölyt pidettyä mahassa. Juteltiin tietenkin J.n kanssa aiheesta terapiatukihylky, paljon. Vaihtoehdot mitä on tarjolla nyt, eivät tunnu mitkään hyviltä.

Ai niin, en kirjoittanutkaan eilen aamun jälkeen. Päivällä hoitaja soitti ja juteltiin aiheesta terapiatuen hylky numero kaksi kauan, puoli tuntia siinä taisi ainakin mennä. Olin laittanut hoitajalle aikaisemmin viestillä asiasta tietoa ja jätin soittopyynnön. Soitti iltapäivällä, sitä ennen hätyytin jo J.n soittamaan sille. Sen jälkeen vasta soitti, en tiedä olisiko muuten soittanutkaan. Ei oikein osannut sanoa yhtään mitään mihinkään, mitä en jo tietäisi. Olen varmasti hirveä asiakas kun tiedän itse sattumoisista syistä paljon näistä asioista, mikä menee mitenkin. Olen ollut hoitaja kaupungilla, ja vielä mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistunut, ja välillä tuntu, että olen perillä monista asioista paremmin kuin mitä tämä mua hoitava hoitotaho pysyy perässä. Tukihylyssähän luki että terapeutti oli väärä, sillä ei ollut sosiaali- ja terveysviraston ostopalvelusopimusta ja tämän takia tukihakemus hylättiin. Jos lääkäri tai hoitaja olisi osannut kertoa tästä käytännöstä aikaisemmin, ei tätä koko episodia olisi tarvinnut käydä lainkaan. Kysyin moneen kertaan, että onhan tämä valitsemani terapeutti sopiva kaupungin maksusitoumusta varten ja piti olla. Joojoo. Tästä asiasta, että sellainen sopimus olisi terapeutilla oltava, ei heillä ollut hajuakaan! En ymmärrä, kuinka se voi olla mahdollista. Eikö kenellekään ole haettu/ myönnetty tukea tätä kautta. Tai ollenkaan? Ei ole hoitotaho ihan tehtäviensä tasolla selvästikään. Kummallista kun psykiatriassa on tasan kaksi hoitomuotoa; lääkkeet (mitkä osataan) ja terapia (minkä käytännöistä eivät ole perillä), niin aika heikosti on asian laita ja osaamisen ja tietämisen taso. Eikä tietämys tietenkään riittänyt siihen, että mistä mahdollisesti tuollaisia kaupungin hyväksymiä terapeutteja löytyy. Öö? Ei tietoa.

Juteltiin tästä mun kuntoutumisen jatkoista ja mahdollisuuksista. Kaikkein uskomattomin kohta oli se, kun tultiin asiaan kuntotustuen (työkyvyttömyyseläkkeen) jatko. Jos kuntoutussuunnitelmaa ei ole olemassa (jos sitä  terapiaa ei saa, enkä ole muiden kuntoutusmuotojen tarpeessa, en tarvitse päiväsairaalajaksoja, en tuettua työtä, harrastustoimintaa, enkä ruuvien pussitusta, eikä polin tarjoama keskustelu hoitajan kanssa kerran kuussa riitä minua kuntouttamaan), ei jatkoa kuntoustuelle, eikä sitä kuntoutustakaan, ehkä ole. Eikä perustetta asiakkuudelle psykiatrian poliklinikalle. Tässä ollaan siis nyt. Jo. Vaikkei mitään hoitoa ole vielä löytynyt tai järjestynyt. Kunta ja valito tyri, niillä ei ole varaa järjestää hoitoa. Lopputulos, Psykiatrian polilla ei ole mitään tarjota hoidettavalle, joten pitää miettiä jatkoja, jotka ovat pysyvä eläke (olen kuulemma liian terve eläkkeelle, vaikka liian sairas terapiaan) tai töihin paluu, jollei se onnistu -> työttömyys. Okei, mä olen siis parantunut työkykyiseksi sillä aikaa, kun korkeat tahot (Kela ja kunta) on miettineet että myöntävätkö mun kuntouttamiseen rahaa, ja päätyneet siinä mietinnässään siihen, että sairauteni oireet ovat liian vaikeita ja pitkäaikaisia, jotta terapiasta voisi olla hyötyä. Olen siis yhtä aikaa liian sairas ja samalla työkykyinen. Selitys ja perustelu tälle löytyi, se oli se, että osaltaan voi olla terve (kyetä töihin) vaikka jotkin osa-alueet mielialassa ja toimintakyvyssä terapian tukea tarvitsisivatkin. Hienoa. No niin. Parin viikon kuluttua on aika lääkärille, joka sitten päätöksiään tekee. Odotan innolla. Ja kauhulla. Melkein kyllä alkaa tuntumaan siltä, että töissä käyminen olis kevyttä tähän pelleilyyn verrattuna. Se taitaa olla hoidon tavoite. Ne karkaavat omilleen ketkä pystyvät ja ne jotka eivät pysty, lääkitään hiljaiksi. Mä aion olla se ensimmäiseksi mainittu!

Tänään sisuunnuin jo aamulla niin kovaa, etten pysynyt paikallani hetkeäkään. Tiesin, että jotain on tehtävä, en vaan tiennyt että mistä aloittaa. J potki mut liikkeelle sillä, että käski laittaman viestiä sille valitsemalleni terapeutille ja ilmoittaa etten voi siellä aloittaa, koska hänellä ei ole kaupungin ostopalvelusopimusta. Kysyin terapeutilta, että onko hänellä sellainen, ei ollut, mutta kysyi, tiedänkö miten sellaisen voisi saada. En tiennyt, mutta otin selvää. Soitin Auroran sairaalan ylilääkärille, joka tämän hienon päätöksen tuen hylkäämisestä oli tehnyt, ja kysyin kuinka terapeutti voi tällaisen sopimuksen saada. Löysin ylilääkärin numeron Googlesta (päätöksessä sitä ei ollut), Auroran puhelinkeskuksessa eivät sitä tienneet. Google onneksi tiesi. Poimin ylilääkäri rouvan numeron työpaikkailmoituksesta (en soittanut Auroran lääkäriksi hakeakseni, kuten ilmoituksessa haettiin, vaan väärin kohdeltuna potilaana. Kuulosti vähän yllättyneeltä, mutta olipa oikea henkilö langan päässä) Kertoi että kaupunki kilpailuttaa kerran vuodessa terapeutit ja valitsevat niistä sitten (huonoimmat ja halvimmat totta kai) kaksikymmentä terapeuttia. Valtava-terapeutteja ovat. Etsin ne netistä, ja totesin huonoiksi. Yksikään niistä ei antanut sellaista terapiaa mitä olisin tarvinnut, ja mitä lääkäri oli suositellut, enkä suostu siitä asiasta tinkimään. En mene ja maksa sellaisesta terapiasta, mistä tiedän, ettei minulle olisi mitään hyötyä (kognitiivinen terapia).

Viestittelin terapeutin kanssa uudestaan, hän suositteli jotain tuntemaansa, vielä kouluttautuvaa psykoanalyytikkoa. Tällaiselle pääsisin terapiaan puolet pienemmillä kustannuksilla, sitä mitä jo valmiin terpautin taksasta korvauksien jälkeen pitäisi tse maksaa, ja mihin olin varautunutkin jo. Paremmalta vaihtoehdolta tuntuu tämä, menen jo lähes valmiin psykoanalyytikon asiakkaaksi, kuin jonkun kyllästyneen kaupungin tädin, joka ei ole edes pätevä antamaan sellaista hoitoa, mitä tarvitsisin. Kävin silloin tammikuussa kun aloin terapeuttia etsimään, muutaman tällaisen Valtava-terapeutin haastattelussa, eikä kyllä vaikutusta tehneet. Ja sitäpaitsi, jos kaupungila on kaksikymmentä terapeuttia, niin mikä todennäköisyys on se, että jos sopiva löytyisikin siitä pienestä määrästä, ja tuki siihen jostain kumman syystä lopulta myönnettäisiin, että sillä olisi sitten vapaata. Voi. Eikä minua mielestäni voida velvoittaa käymään jonkin muunlaisen suntauksen omaavalla terapeutilla kuin mitä lääkäri on suositellut, ja maksaa siitä silti se sama, mitä olisin maksanut sellaiselle terapeutilla minkä olisin halunnut. Ei kai kukaan nyt maksa paskemmasta, epämieluisammasta ja huonommasta samaa kuin paremmasta ja toivomastaan? Päätin nyt mielessäni, että menen tälle opiskelijalle. On yli nelikymppinen (ei saa olla liian nuori), ja opiskelee psykoanalyysiä. Sitä mitä pitääkin, mitä tarviin. Ilmoitin tämän kaiken sairaanhoitajalleni. Että näin tämä nyt menee, näin on nyt närhen munat, etten lähde enää mihinkään kaupungin pelleilyihin, kun siellä ei joko tiedetä mitään, ei muisteta kertoa tai ei vaan ole. Saan terapian, menen vielä kouluttautuvalle terapeutille ja maksan koko homman itse (vanhempani maksavat). Hoitajan vastaus oli "Juhani soittaa sulle huomenna". Yleensä näin nopeaa toimintaa ei ole ollut koskaan. Kriisin aikaan olen saanut soittoajan ensi viikolle. Nyt on siis paha tilanne. Olen oma-aloitteinen ja otan asiat hoitaakseni itse, kun kukaan muu ei osaa niitä hoitaa. Luulen, että tässä tapauksessa itsenäistä ja ripeää toimintaani katsotaan kaksisuuntaisten lasien läpi. Olen maaninen ja vastahankaan. Voin olla väärässäkin, mutten usko. Toiminta katsotaan sairauden oireeksi. Otin kahden tunnin aikana selville ja selvitin valmiiksi asti yhtä paljon, tai enemmänkin, kuin mitä psykiatrian polin taholta on kahden ja puolen vuoden aikana tapahtunut.

Hiukan on tietenkin ylikierroksia havaittavissa, rennompikin olen ollut, ja voisin olla. Mutta harvoin olen. Jos olisin ihan rento ja reporanka, en varmaan saisi mitään asioita hoidettua ja tämäkin asia maatuisi ikuisuuteen. Voisin ahdistua ja masentaa lisää, ja syödä enemmän lääkkeitä. Sitten en varmaankaan olisi voimissani tai kyvyissäni käydä, tai yrittää, sellaista hoitoa mitä tarvitsen, enkä osasii tai ymmärtäisi asioitani käsitellä ja yrittää niitä eteenpäin saada. Nyt pidän puoliani kynsin ja hampain enkä luovuta perkele. Minä sen päätän eikä kukaan muu. En ole pakkohoidossa, joten en ole lääkärin polkemisen armoilla. Mieluummin vaikka sitten työttömänä, kuin zombieksi hiljennettynä, helppona potilaana! Joten täysillä vaan, ei täältä itkemällä ja odottamalla ylös pääse! Siihen terpaiaan menen! Näillä kieroksilla on nyt suunta.

Hyvästelin nyt sitten viestein ja mielessäni terapeuttini, jolla olisin tosiaankin halunnut akaa käymään ihan yli kaiken. Kun menin ensimmäiselle haastattelukerralle joskus helmikuussa tänä vuonna, ajattelin paikanpäällä, terapeutin ja tilat nähdessäni, ettei tämä voi olla todellista. Ei voi olla niin hyvin, että saisin alkaa käymään täällä terapiassa. Eikä se sitten ollutkaan. Melkein vuosi tässä meni, odotellessa. Terapeutti piti koko ajan yhteyttä, ja meillä oli jo jonkinlainen hoitosuhde. Oli kiinnostunut minusta, blogistani ja kyseli viestein vointiani. Sanoi, että voin aina soittaa, jos on jotain. Olen tosi pettynyt ettei hoito onnistunt näin, kun olisin toivonut ja niin kuin sen olisi pitänyt olla mahdollista. Mutta ei ollut. Kompromisseja tässä on vaan tehtävä, ei voi mitään. Mutten aio nyt jäädä edelleenkään laakereilleni lepäämään. Hoitosuhteesta oli ehkä kuitenkin jotain hyötyä ja apua, ajatusteni tasolla.
Piste.

Hylky II

Ei tunnu missään, mitään. Ihan sama. Olkoon tuntumatta, mikäs sen parempaa. Zombiksi vaan. Nyt tuntuu että on viimeinenkin pohja mennyt siltä niin kutsutulta kuntoutumiseltani. Siihen, että tästä nyt johonkin noustaisiin. Se että mun asiat olisivat niin tärkeitä, että niitä hoidettais. Oireita. Sairaudesta. Mutta ei. Hylky tuli eilen kaupungin sosiaaliviraston maksusitoumuksen hakemukseen, millä yritettiin Kelan hylyn jälkeen hakea tukea psykoterapian kustannuksia varten. Kyseinen, lääkärin susoittama psykoanalyyttinen terapia kustantaisi kuukaudessa sen kuusi sataa euroa, puolet olisin saanut Kelalta/sosiaaliviraston maksusitoumuksesta, mutta enpä saanut. Eikä taida kuuttasataa euroa joka kuukausi, kahden-kolmen vuoden ajan olla! En voi käsittää, ettei erikoislääkärin määräämään hoitoon riitä varoja. En voi sitä ymmärää. Olisi vähän sama asia, kuin jos kärsisin vaikka pahoista, elämää rajottavista ja invalidisoivista keuhko-oireista, kävisin kunnallisessa erikoissairaanhoidossa, erikoislääkärillä, joka määräisi jonkin hoidon osa-alueen hoitamisen/kuntouttmisen toteutumisen ostopalveluna yksityiseltä palveluntarjoajalta. Niin kuin nykykään taitaa tapahtua monissa tapauksissa. Mutta ei. Vastaus voisi olla vaikka että olet niin huonossa kunnossa ettei susta enää kalua saada. Et ole hoitamisen tai kuntouttamisen arvoinen. Turha tyyppi. Mun terveydentilalla ei ole väliä. Ihan sama. Turha. Jätetään vaan pärjäämään omin neuvoin niin kuin parhaaksi näkee. Tee-se-itse-yhteiskunta. Onnea vaan!

Ärsyttää ja hermostuttaa nyt niin paljon, etten meinaa saada edes kirjoitettua. Asioiden jäsentely ja niiden ymmärtäminen ja käsitteleminen on kokenut nyt sellaisen hirmumyrskyn, että korjaustöiden tekoon menee taas oma aikansa ja energiansa. Mieti siinä sitten niitä kivoja juttuja. Paskat. Pitäisi varmaan alistua vaan, syödä kaikki ne myrkyt mitä keksitään määrätä ja päätyä ajattelemattomuuden tilaan, ajattelemattomuuden ja unen maailmaan. Se olisi varmaan halvempaa ja suotuisampaa että tällaisen psykiatrisen diagnoosin omaava henkilö pysyisi vaan kotona ja nukkuisi päivät pois, eikä olisi oikeuksiensa perään kyselemässä ja vaatimassa. Sellaisiahan suuri osa vakavia mielenterveysongelmia kärsivät ovat. Sellaisena pidetään. Sellaiset jotka sairastavat, sellaiset joita ei ole hoidettu ja kuntoutettu asianmukaisesti. Sellaiset. Itse en näytä mielenterveysongelmaiselta. Kieltäydyn ylilääkityksestä. Ehkä jo ammattini tietämyksen turvin. Sen verran lääkitystä syön, että voin olla, uskallan liikkua enkä käy muiden kimppuun. En ole koskaan käynytkään, muttei se kovin kaukana ole ollut. Ihan suoraan sanottuna. Nyt olen siinä kunnossa että pysyn kotona, tai kotilähiössä. En kuluta paljoa, en kävele kaupungin ylläpitämillä kaduilla, tai käytä edes julkisia perusterveydenhuollon palveluja. En ole koskaan kipeä, ehkä siksi, kun en käy koskaan missään. Veroja kyllä maksan eläkkeestäni. En ole yhteiskunnan elätti. Olen eläkkeeni itse työnteolla ansainnut ja maksan siitä veroa suhteessa paljon enemmän kuin mitä palkastani maksoin.

Paska juttu, että on sattunut saamaan väärin toimivan pään. Kelvottoman, tähän maailmaan. Omasta mielestäni pääni toimii hyvin, terävästi ja ymmärrän monia asioita syvemmin kuin niin kutsutut terveet ihmiset. Olen aina joutunut ajattelemaan niin paljon, että olen pärjännyt ja selvinnyt kaikista karikoista. Elämä ei ole ollut helppoa, enkä pinnallisuuksia ole paljon ehtinyt ajatella. Enkä jaksa sellaisia ajatella tai kuunnella edelleenkään. Tiedän, ajattelen ja osaan monella tavalla. Mutten sellaisella tavalla, että se toisi leipää pöytään, tai yleisesti hyväksyttyä tyyliä elää. Olla muiden kanssa. Tehdä jotain hyödyllistä. En ole itse keksinyt sitä, että ajattelen älykkäästi ja oikein. Ajattelen ehkä liikaa ja olen niin herkkä monille asioille, etten jaksa sitä niin kutsutttua tavallista elämää, mihin kuuluisi työssä käyminen. Kaikesta muusta selviän. Sekä psykiatrini, sairaanhoitajani ja tämä parisuhdepsykoterapeutti on sanonut, että ymmärrän todella paljon ja tiedän. Olen pitkällä asioideni käsittelyn kanssa. Sanoi eilen, ettei hänellä ole paljon sellaista sanottavaa, mitä en jo tietäisi. Mulla on ikäistäni vanhemman ihmisen ajatusmaailma, ja minusta se on ehdottomassti hyvä asia. Joskus aikoinaan kun olin vielä työssäkäyvä ihminen, siellä vanhusten hoidossa, sanoi joku (ei dementoitunut) asiakas, että ajatelen ikäistäni huomattavasti vanhemman tavalla. Ja se on hyvä. Mieluummin todellakin niin, kuin että ajattelisin huomattavasti nuoremman tavalla. Näytän ikäistäni nuoremmalta, mutta ajattelen itseäni vanhemman tavalla. Hyvä niin päin. Mutta tunne-elämä ei voi olla koskaan edellä ikää. Vuosiaan kypsempi. En ole vielä ehtinyt miettiä kunnollla, että mitä se mahtaa mun tapauksesa tarkoittaa. Sitä varmaankin, että tunne-elämäni on häiriintynyt, kun se ei ole saanut rauhassa kehittyä. Ikinä. Tunne-elämä ja älykkyys ei taida olla sama asia. Ne eivät kohtaa. Sitä on psyykkisesti sairastaminen. Kai?

(Terapeutti sanoi muuten, että jos istuisi vaikka baarissa kahden ihmisen kanssa, toinen olisi masentunut ja toinen, terve -tai siis, ei masentuntu-, keskustelisi mieluummin sen masentuneen kanssa, heillä on yleensä enemmän ajatuksia ja älykkyyttä. Uskon sen. Eikö aika moni taitelija ja tietäjä kärsi jostain tämänsuuntaisesta "ongelmasta". On erilainen)

Osaan käyttäytyä ja elää. Mutta olen liian herkkä, eikä liiallisesta herkkyydestä ole mitään hyötyä tai iloa. Jännitän liikaa, enkä oikein tiedä, kuka olen ja mitä halua. Tai mitä osaan. Mulla ei ole ollenkaan itseluottamusta. Minuuteni on hukassa, olen rajatilassa. Todellisuuden ja epätodellisuuden rajoilla. En luota itseeni enkä muihin. Mutta olen ja tiedän niin paljon, että tiedän, mitä en halua, tai jaksa, tehdä. Enkä tee sellaisia asioita. Olen menettänyt terveyteni siihen, että olen pakottanut itseni moniin asioihin. Olen turvautunut vääriin asioihin ja ihmisiin vain sen takia, että kuuluisin jonnekin. Olisin jonkunlainen, minkälainen kuvittelen että pitäisi olla. Olen ihan hukassa ja pihalla sen kanssa, että minkälainen pitäisi olla että pärjäisi. Ja olisi terve. Sillä tavalla, mikä on päätetty terveeksi, oikeanlaiseksi. Pärjääjä ja tyytyjä.  (Viikonlopun Hesarissa oli muuten juttu siitä, miten Amerikassa on keksitty laajentaa psyykkisten sairauksien kriteerejä. Eli entistä useammalle saataisiin diagnoosi, mitä hoidetaan. Silloin muunmuassa ujous tai surullisuus muuttusivat lääkehoita vaativiksi tiloiksi, sairaudeksi. Tavalliset tunteet! Miksiköhän. Saadaan myytyä enemmän lääkkeitä ja rahaa virtaa lääkeyhtiöille. Mainitsen nyt vielä tähän perään, että mulla on sellainen psykiatri, joka ei koskaan määrää kaikista uusimpia ja kalleimia lääkkeitä. Niissä ei ole mitäään ero vanhempiin, siis muuta kuin hinta).

Mun olisi pitänyt saada psykoanalyyttinen terapia. Ei siis kognitiivista, joka keskittyy enemmän sellaiseen tämänhetken toimintakykyyn, enemmän tämän hetken ongelmiin, oireita ylläpitäviin käyttäytymistapoihin. Elämänhallinnan ongelmiin. Mulla ei ole sellaisia. Hallitsen elämääni, sen mitä nyt pitää. Mutten hallitse itseäni. Persoonaani. Tunnen sen, miten se vääristyneisyys ja syvä ahdistus kumpuaa syvältä, syvältä. Siihen ei ole mitään syytä, ei mitään huolta tässä päivässä, minkä selvittämällä tai hoitamalla selviäisin ja toipuisin. Ulkopuolisia asioita on paljon helpompi muuttaa, tai ainakin yrittää muuttaa, kuin sisältä tulevaa jotain väärää. Mitä se sitten onkaan. Osaan ja ymmärrän paljon ja tiedän oikeastaan senkin, mistä tämä johtuu, mutten osaa sitä itse korjata. Tiedän, ettei kaksisuuntaisen mielialahäiriön katsota parantuvan terapialla. Kaksisuuntaista pidetään biologisena sairautena, mihin ei ole muuta hoitoa kuin lääkkeet. Isolle osalle kaksisuuntaista sairastaville ei terapiaa edes tarjota. Mun psykiatri on eri mieltä. Onneksi. (Vaikkei siitä ole ainakaan vielä paljon hyötyä tai iloa ollut) Psykologisen alun vaatinut persoonan vääristymään lähteminen muutttu biologiseksi silloin, kun sitä vääristymää on tarpeeksi paljon. Aivoihin muodostuu polkuja, vääristyneitä sellaisia, kun kehitymisympäristö on tarpeeksi huono. Ja väärä muuttuu oikeaksi. Musta valkoiseksi. Siellä tiedostamattomassa, mihin ei itse voi vaikuttaa mitenkään.

Ja siinä se vitsi. Ei kai yhteiskuntaa voisi vähempää kiinnostaa, miten joku voi. Onko terve vai sairas. Mieleltään. Jos sairaus tai sen oire ei korjaannu käytännön asioita hoitamalla, jollei hoito ole sellaista, mikä tähtäisi siihen, että olis tarpeellinen ja hyödyllinen henkilö yhteiskunnalle, verojen maksajana (vaikka siis maksan veroja eläkkeestä prosentteina enemmän kuin palkasta) ja raatajana, ei sellaiseen kannata satsata. Hullu mikä hullu. Niitä on ja tulee aina olemaan. So what. Hulluhulluhullu. Sehän on hyvä sana, sillä voi selittää kaiken mitä ei ymmärrä. Tai mikä on epämiellyttävää. Toisaalta hyväkin. Ainakin minulle. Jos minua ei haluta kuntouttaa, tarkoittaa se sitä, ettei multa enää voi vaatiakaan mitään. Mitään mitä en halua tehdä. Kuten käydä töissä, koska en jaksa. Enkä pysty. Sen olen hyväksynyt täysin. En kaipaa töihin, sinne hoitotöihin, en yhtään pisaraakaan. Se, että ansaitsisin kolmanneksen enemmän silloin, tuntuu siitä luopuminen oikeastaan ihan kohtuulliselta. Elän muutaman satasen vähemmällä mieluumin kuin raadan fyysisenkin terveyteni riekaleiksi. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoinen jakso Kenties kaikkein lamauttavimpia sairauden vaiheita ovat ne, joihin kuuluu sekä manian että depression oireita, samanaikaisesti tai useaan kertaan saman päivän aikana vaihdellen. Potilas on kiihkeä tai levoton niin kuin maanisessa vaiheessa, mutta samalla myös ärtyisä ja masentunut, sen sijaan, että tuntisi olevansa "maailman huipulla". Erityisesti sekamuotoiseen jaksoon liittyy itsemurhariskin lisääntyminen, on ihan tarpeeksi raskas. On pahin mahdollinen laatu tämän sairauden alaluokissa.

Että sellaista. Terapiatuen ja mahdollisuuden terapian saamiseen mentyä tuntuu siltä kun pyyhkisi ilmaa tassuilla, mitkä eivät saa kiinnekohtaa mistään. Räpiköi vaan. Kävelisi jäistä mäkeä ylöspäin eikä pääsisi mihinkään, lipsuisi vaan pakallaan. Hiiri joka juoksee juoksupyörässä. Kuvittelee pääsevänsä eteenpäin, vaikkei todellisuudessa mene yhtään minnekään. Ei mitään. Eilen illalla kun sain kirjeen käteeni ja olin sen lukenut, ensin en tajunnut mitään. Mitä tässä lukee, mistä kohtaa pitää katsoa? Kun tajusin, kielteinen päätös, tuli maha kipeäksi. Pistävä kipu. Pahoinvointia, yököttävä olo. Sen jälkeen rauhallinen olo. Ihan viileä ja melkein helpottunut. En saanut tärinä- ja sekokohtausta niin kuin kesällä kun sain Kelan hylyn. En mitään. En tarvinnut edes rauhoittavaa. Kelan päätöksen saatuani söin rauhoittavia monta kuukautta päivittäin. Isoa annosta. Päivälläkin. Tiesin tällä kertaa etten saa sitä, joten en yllättynyt päätöksestä. Olin ihan varma että näin se menee, ja olin oikeassa. Ainut kohta mikä mua tuossa ärsytti enemmän oli se, että päätös kertoi, ettei tämä terapeutti minkä olin valinnut, kelpaa. Se oli tuen eväämisen peruste. Olisi pitänyt olla joku sosiaaliviraston sopimusterapeutti, vai mikä lie. Ja sitä en tiennyt. Eikä sitä tiennyt psykiatri eikä hoitaja, eikä terapeuttikaan. Kukaan ei tiennyt yhtään mitään. Itse sitä epäilin, mutta sanottiin, että ei ei, totta kai tuo kelpaa.. En enää välitä. En aio enää yrittää yhtään mitään. Mahdollista olisi mahdolisesti etsiä joku sosiaaliviraston sopimusterapeutti, vai mikä lie. Ja hakea tukea uudestaan. Mutten lähde siihen. En usko mihinkään. En halua, enkä aio mitään kompromisseja tehdä, enkä muutakaan. Enkä jaksa. Vielä on ilmoittamatta terapeutille, millä olisin halunnut alkaa käymään, että ei onnsitu, terve vaan. Se tuntuu tässä kaikista pahimmalta. Olin siihen jotenkin tukeutunut kuitenkin. Olen ollut tukeutunut pakosta myös Psykiatrian poliklinikkaan. Enää en usko tai luota yhtään mihinkään mitä sanovat. Jos eivät tienneet näin oleellista asiaa (että sossun maksusitoumusta hakiessa pitää olla joku tietty määritelty terapeutti), mitä tietävät? Lääkkeet.

Illalla olin oudon helpottunut. Olin monta kuukautta taas odottanut tämän päätöksen saamista ja stressannut sitä. Enää ei tarvitse. Vähän on tyhjä olo, mutta silti aika rauhallinen. Epäoikeudenmukaiselta tuntuu ja se tuntuu pahalta, mutten jaksa sitä murehtia niin paljon että menisin täällä pitkin seiniä. Enkä tarvitse lisää lääkkeitä. Niin kuin olen aikaisemminkin täällä kirjoittanut, niin kirjoitan taas. Nimittäin siitä, että uskon kuitenkin, että omalla ajattelullakin  voi saada jonkinlaista tasapainoa ja selvyyttä asioihin. Olen älykäs ja erotan tunteet todellisuudesta, mikä on totta ja mikä ei. Olen realistinen ja osaan ajatella. Ja jos kesällä/sykyllä kun kuulin, etten ole terapian tavoittamissa aloin työstämään itsenäisesti siitä irti. Ymmärsin etten voi ulkoistaa itseäni ja elämääni, odttaa sitten kun sitä ja tätä, vaan että pitää tarttua tähän hetkeen ja elää siinä. Niin hyvin kuin osaa. En ole muutenkaan koskaan ollut sellainen sitten kun-ihminen, enkä ole ajatellut sellaiseksi alkaa vastakaan.

Sain muuten eilen kauneimman fb.kommentin mitä olen koskaan saanut. Avauduin tästä kyseisestä aiheesta ja siitä kuinka turha nyt olen kun ei minua viitsitä kuntouttaa. Kommentti tuli ex-poikaystävältäni parinkymmenen vuoden takaa. 
 Anna, sä olet kunnon ihminen. Mun havaintojeni mukaan sulla on sydän paikallaan ja sinua oikeudenmukaisempaa henkilöä ei ole ainakaan täällä fb:ssä tullut vastaan.

Kiitos!

Ole hyvä! Totta joka sana. Ja sikäli mikäli joudut itsestäsi riippumattomista syistä olemaan kotona, etkä saa tarvitsemaasi hoitoa, ei todellakaan alenna sinua eikä ihmisarvoasi lainkaan!

Sunnuntaita

No, ei mennyt viikonloppu ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Edelliseen postaukseen liittyvät suunnitelmat menivät ihan toisin. En päässyt harrastamaan korkeakulttuuria, ei menty konserttiin. Siitä ei siis mitään kerrottavaa. Olisi ollut ihan kiva tehdä niin kuin suunniteltiin, muttei sitten kuitenkaan niin tehty. Itse en ollut lauantai-iltana halukas lähtemään, joten saan syyttää menemättömyydestä vain itseäni. Mutta ei se mitään. Joku toinen kerta sitten. Perjantai päivä meni kotona oleilun lisäksi vaan lenkillä käyden, ja myöhemmin käytiin J.n kanssa kaupassa ostamassa enemmän kaapintäytettä, kuin mitä jaksan ja viitsin jalkapelillä kaupasta kantaa. Klassisesta musiikista nautin koko päivän. Aamupäivä, iltapäivä ja iltakin meni pitkälle kaunista musiikkia kuunnellen. Voitti kyllä moneen kertaan typerien televisio-ohjelmien katselun. Olisi kiva kun olisi kunnon aparaatit tuon kauniin, klassisen musiikin kuunteluun, mutta ei ole. Koneelta jouduin kuuntelemaan, eikä äänenlaatu kovin kummoinen tietenkään ole. Meillä tämä hifi-tekniikka on jäänyt jollekin karvahattu tasolle, mutta eihän kaikkea voi saada.. Mutta ajatus tärkein, ja ihan kauniita musiikkielämyksiä saan tuotakin kautta. Yöllä nukkumaan käydessä musiikki soi vielä korvissa, erityisesti Mozartin Requiem jää korvii soimaan pitkäksi aikaa. Kappale ei ole mikään iloisin mahdollinen, enkä ihan keveimmissä mahdollisissa tunnelmissa ollut itsekään, mutta positiivisen puolella. Ei hätiä mitiä.

Jäin illalla yksin kotiin, J.llä oli firman pikkujoulut (kriittistä..) ja E meni katsomaan kaverinsa kanssa Vihan liekit elokuvaa kaupungille. Ei mulla ole mitään yksinoloa vastaan, saan ajan kulumaan ihan hyvin, musiikkia kuunnelle ja lukien. Nyt luen Turkkiin sijoittuvaa dekkaria, Barbara Nadelin Arabeskia. Tykkään aika paljon Lähi-itään, ja erityisesti Turkkiin sijoittuvista kirjoista. Tykkään siitä ympäristö-, ja kulttuurikuvauksesta. On vähän erilaista kuin pelkkiä kotimaisia tai Eurooppalaisia kirjoja lukiessa. Tykkään Turkista myös maana, ihan paikanpäälläkin. (Poikani isä on turkkilainen ja poika siis puoliksi verenperinnöltään sieltä päin maailmaa) Kirjoittaakin olisin voinut, mutten malttanut. Kirjeitä on muutamia, jotka odottaisivat vastaamista, ja vaikka halua ja kiinnostusta olisikin ja on, jää toimeen tarttuminen aina turhan helposti tuonnemmaksi. Telkkaria ei tarvinnut katsella. Sekin on meillä jotain ajan kirves ja miekka-mallia, mutta kestää, kun katsellaan sitä vähän (pidetään päällä:). Eikä uutta ole varaa ostaa.

Meinasin jäädä pyörimään nettiin ihan turhaakin hassausta, siihen on helppo jäädä, vaikka sitä koitan välttää. Ahdistun Facebookin seuraamisesta, siitä tulee tosi yksinäinen olo. Kun näen ihmisten tapahtumia ja kuulumisia, ryhmien keskusteluja ja muita vastaavia, ahdistun ja tunnen itseni tosi ulkopuoliseksi. Voisin toki mennä höpisemään ja tuppautumaan sinne sun tänne ja kertoa oman mielipiteeni milloin mistäkin (harmillisen usein tulee sellainen olo, että menisin kommentoimaan sarkastisesti jotain, mitä ei kannattaisi), mutten mene. Ryhmissä hilluminen on jäänyt lähes kokonaan pois, yleensä joko ärsyynnyn itsekseni, saan riidan/väittelyn aikaiseksi ja verenpaine nousee, tai sitten tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi. Usein netin vertaistukiryhmissäkin syntyy niitä kuppikuntia. Välillä osaan olla huomioimatta ja reagoimatta mitenkään mihinkään sellaiseen mikä ei mua kiinnosta tai mulle kuulu. Mutta joskus käy niin, että tunnen itseni entistä yksinäisemmäksi. Kun en kuulu minnekään. Mihinkään. Enkä jaksa tai halua yrittäkään. Illalla tuli ikävä tuntemus täällä yksin kotona, liittyen aiheeseen muut ihmiset. Tuntui kuin olisin jossain kapselissa, joka on tämä koti, ja kaikki muu maailma on kuin ulkoavaruudesta. Oli niin hiljaista. Sellainen tunne. Lukiessa unohdin sen ja sain hyvin unta kun sitä halusin. E tuli vasta vähän ennen kahtatoista kotiin kun olivat myöhemmässä leffanäytännössä, ja sen jälkeen käytiin nukkumaan. Tai minä kävin. Olen saanut nukuttua nyt sitä paremmin mitä pienemmäksi tuo iltalääkeannos on käynyt. Hyvä niin.

Sain unta ihan hyvin vaikkei J ollut kotona  (nukun melkein paremmin yksin), enkä tiennyt milloin tulee. Nukuin ja heräsin. Puoli kuudelta aamulla kun tuli kotiin. Kiva aika.. Pilkkuun asti oli baarissa siis mennyt, ja taksia oli saanut kuulemma odotella tunnin ja yli. Yleisenä pikkujouluyönä tuon voi tietysti uskoakin. Siinähän oli sitten. Ärsytti, ja ihmetytti, mutten jaksanut mitään sen suurempaa draamaa ja painuin jatkamaan uniani. J sai nukkkua sohvalla, vanhan viinan ja tupakan haju on aika ikävä. En kadehdi yhtään tuollaista yöelämässä rypemistä. Inhottaa vaan. En tykkää. Yksi J.n työkaveri avokkinsa kanssa pyytelee meitä aina ulos kanssaan, mutta mä olen niin allerginen nykyään kaikenmaailman baareille ja menomestoille, ettei kyllä nappaa yhtään. Pari kerta vuodessa tulee myönnyttyä ja mentyä, mutta joka kerta vaan totean, ettei ole mun juttuja nuo. Yöelämässä pörräämiset. Taas olisi kutsua voimassa, mutta ei kiitos. Aikoinaan olen käynyt niin paljon pörräämässä ja "juhlimassa" ettei enää jaksa. Eikä kiinnosta. Mitta on täyttynyt, enkä mä oikein ymmärrä, miksi jo vakiintuneiden ja parillisten ihmisten niin tarvitsisi yökerhoissa juosta. Juominen ei sovi mulle enää alkuunkaan, jos on koskaan sopinutkaan. Viimeisen parin vuoden aikana (kun olen syöny lääkkeitä) on jo juodessa tullut niin tympeä ja masentava olo, tai sitten ole huomaamattani juonut ihan liikaa.. Ja jälkeenpäin, useita päiviä tämän "hauskuuden" jälkeen, on olo ollut niin kuvaamattoman kamala, ettei se hetken tokkura ole sen arvoinen. Yhden pari olutta tai lasin pari viiniä voin juoda, mutten sen enempää. Eikä harmita yhtään. En vedä toisen (siis J.n, muiden juominen ei niin kiinnosta) juomisesta hernettä nenään, kunhan sitä ei joka viikonloppu tapahdu. En ole tiukkapipoinen, vaikken itse viinaan menekään. Onneksi, huh!

Lauantaina ei paljoa tapahtunut. Käytiin metrolla kaupungissa sen verran että haettiin J.n auto sieltä. Samalla käytiin LKA.n kirppiksellä (ostin Zaran villakangastakin) ja ruokakaupassa. Loppupäivä meni kotona, J makasi ja mulla oli tylsää. Oli todella tylsä päivä. Vähän harmitti, että konserttiin meneminen jäi. Mutta oma valinta, J olisi kyllä lähtenyt (en tiedä miten klassinen kirkkokonsertti ja krapula sopisivat yhteen), mutta mä en jaksanut. Oli vähän huono olo. Nyt viime aikoina on huono olo vaivannut useamminkin. En tiedä mistä johtuu, mutta helposti rasituksessa ja muutenkin, mulle tulee tosi huono olo. Vatsa on kipeä ja tulee melkein oksettava olo. Samalla tuntuu kuin termostaatti olisi rikki, yleensä tulee kuuma. Välillä kylmä. Ruokahalu on silloin, ja aika usein nyt muutenkin, kokokaan pois. Inhottaa vaan. Näin huonoa ruokahalua en itselläni edes muista. Kaikki ruoka inhottaa. Ruoan ajattelukin. Syön väkisin sen mitä syön, sen verran että pysyn toimivana, mutten nauti millään tavalla syömisestä.

En ole koskaan ollut mikään ruoasta nautiskelija, enkä ole koskaan ollut mikään syömisen ystävä. Syön sen verran että hengissä ja kunnossa pysyn. Syön siis elääkseni. Sen verran menee. Mieleen tulee väkisinkin nämä myrkyt mitä joudun suuhuni pistämän joka päivä, aamulla ja illalla. Olen varma, että niillä on osuutta asiaan silloin kun voin fyysisesti huonosti. Inhoan niitä, mutta kestän kun pakko on. Veriarvoja seurataan koko ajan, vasta ne katsottiin, eikä niissä ihmeitä ollut, joten tuskin tässä hengenhädässä ollaan. Lääkäriin en halua olla yhteydessä joka asiasta. Se mitä sieltä suunnasta tarjottaisiin, olisi lisää/uusia lääkkeitä, enkä usko että niillä ainakaan suostuisia vaikutuksia olisi tähän kuvottavaan oloon. Tuntuu aika kuvottavalta jo se, että joudun syömään niin kriittisiä lääkkeitä, jotka vaarantavat fyysisen terveyden niin monella eri tavalla, etten viitsi niitä edes liiemmin miettiä. Joko lyhyellä, mutta varsinkin pitkällä aikavälillä käytettynä. Ei ihme että kuvottaa. Äitini sai aikanaan litiummyrkytyksen, jäi henkiin dialyysin avulla, mutta munuaiset ovat pilalla lopullisesti. Ja lääkitys tietysti vaihdettiin. Ilman lääkitystäkään ei voi olla, en minä, enkä äitini, joten pillereiden huomaan vain. Eihän sitä muutenkaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Kenellekään.

Tänään on ollut kuitenkin ihan kohtuullisen hyvä päivä. Nukuin jälleen ihan hyvin, sopivan monta tuntia. Syötiin verkkaisesti aamupalaa, katseltiin musiikki- ja kissa&koira-videoita netistä(mulla on hirveä kissa- tai/ja koirakuume, haluaisin molemmat. En osaa päättä kummista tykkään enemmän, mutten voi saada kumpaakaan kun olen allerginen eläimille. Katkeraa). Ulkoiltiin pari tuntia. Ihana ilma oli, kirpeää ja aurinkoista. Ja äsken laitettiin ruokaa ja syötiin. Perunat, lohi ja salaatti upposi ihan hyvin. Jätskiäkin olisi, sitä voisi syödä myöhemmin.
E tuli vähän aikaa sitten isänsä luota, käy siellä aina näin sunnuntaisin. Pikkuveljeä ja koiraveljeä oli käynyt moikkaamassa, ja isäänsä tietysti. Isänsä oli luvannut ostaa E.lle iPadin joulutodistuksen saamisen jälkeen, tavoite keskiarvolle oltiin asetettu varsin realistiselle tasolle (8.5, mitä on ollutkin) ja onkin nyt tsempannut koulun kanssa. Ymmärtää sen hyödyn ja tarpeen onneksi itsekin, eikä taoitteet mitenkään mahdottomia olekaan. Mutta kuitenkin. Tänään tuli kotiin upouuden iPodin kanssa. Ei ollut maksanut kuin viisisataa euroa. Ennestään on uusin iPhone, Mac Book ja telkkari (huomattavasti hienompaa mallia kuin meillä karvahatuilla;), joten en tiedä mikä tuon tarve on.. On isän taloudellinen tilanne selvästi noussut siltä ajalta kun oltiin yhdessä, mutten jaksa siitä(kään) vetää hernettä nenään. Korvaa nyt menetyttyjä vuosia tavaroilla. Mutta, en mä vastaankaan laita. Maksaa viikkorahatkin (liikaa, 50 e viikossa) E.lle joten säästöähän se meille vaan on.. Mutta olisi voinut siihen joulutodistukseen odottaa sen Padin kanssa. Nyt pojalla on niin monenlaista näppäiltävää, että koulutehtävien tekoa saa nyt seurata tarkemmin..

Huomenna meillä on J.n kanssa meno sinne parisuhdeterapeutille, nyt on jo kolmas kerta. Aika tiivistä on ollut, mutta ihan hyvä niin. Viime kerralla ainakin tuli sellainen tunne, että ihan hyvä ja tarpeellinen juttu tuo on. Etukäteen stressaan tuollaisia, mutta parempi tuo on olla, kuin olla olematta. Eikä tuolla käymisen aloittaminen ole ainakan huonoa tehnyt meidän väleille. Ihan hyvä siis.

Nyt laitan kynttilän palamaan ja otan kohta kirjan käteen.
Hyvää alkavaa viikkoa :)

TCHAIKOVSKY

Hui miten hienoa!

Olen tosiaan (niin kuin jo Facebook-päivityksessä kirjoitin) halunnut kauan mennä klassisen musiikin konserttiin, sinfoniaorkesteria kuunteleman. Eilen sattumoisin katseltiin Temppeliaukin kirkon tapahtumia ja konsertteja, ja silmiin osui kuin tilauksesta konsertti, missä soitetaan niin Bethovenin kuin Sibeliuksenkin sävellyksiä. Temppeliaukion kirkko on ihan oma nähtävyytensä ilman että siellä mitään tapahtuisi, musiikkitapahtumissa en ole siellä koskaan ollut, mutta uskon että kiven sisään rakennetttu kivikirkko tarjoaa hienon taustan hienolle musiikille. Muuten en ole kirkollinen (enkä uskossa), mutta hienoja musiikkitapahtumia, klassisen musiikin konsertteja ja urkumusiikkia olen joskus käynyt kuuntelemassa kirkoissa ja ovat upeita kokemuksia.. Erityisesti Temppeliaukion kirkkoon olen toivonut pääseväni sen hienon ympäristön ja puitteiden vuosi (Temppeliaukion kirkko oli mainittu maailman tärkeimpien nähtävyyksien listalla) . Mutta huomenna pääsen :)

Klassisen musiikin kuuntelu ei ole mulle mikään uusi juttu, palaan siihen aina aika ajoin kun tuntuu siltä. Ikinä se ei ärsytä, muttta jää välillä taka-alalle. Kauniina, vaikuttavana musiikkina olen sitä aina pitänyt. Lapsuudessani serkkujeni perhe oli kovin musikaalista, heidän isä oli kuuluia muusikko, kitaristi, äiti nuottien kirjoittaja ja lapset soittivat pianoa ja viulua. Itse en ole ollut ikinä musikaalinen niin, että osaisin mitään soittaa, mutta kuunella tykkään ja musiikki vaikuttaa syvästi. Välillä se ärsyttää ja haluan olla aivan hiljaisuudessa, ja välillä taas annan soida. Välillä kuntelen klassista, välillä jotain ihan muuta, teknoa, rockia, räppiä, R n B.tä, kotimaista, mitä miloinkin, ja silloin kun kuuntelen, menen musiikkiin täysillä mukaan. Jorailen täällä, tai menen kanalihalle, tai haluan ajella autolla kovaa ja kauan. Jollain tavalla musiikin pitää olla voimakasta, ihan rauhallisesta musiikista en pidä. Paitsi klassisessa, mutta siinäkin enemmän voimakkaista, voimakas konstraktikkaista kappaleista. Tänä aamuna kuuntelin pari tuntia klassista. Sibeliusta, Tchaikovskia, Bachia ja Bethovenia. Tulin tähän sängylle makaamaan ja laitoin silmät kiinni. Ja tykkäsin. Olo oli aamulla vähän levoton, mutta rentoutuminen tuolla konstilla oli taattu. Peiton alle lämpimään ja silmät kiinni. Kannattaa kokeilla, ellei ole allerginen klassiselle :)

Sellaista. Nyt lähden vähän ulos, sävelet päässä, vaikka onkin tihkusateista ja harmaata.
Hyvää viikonloppua!

Niin paljon hyvää

Hyvä jatkuu. Miten ihana juttu. Ei mitään ärsyttäviä, hermostuneita ylikierroksia ja suhinaa ilman hetken rauhaa, eikä tympeää masennusta, niin ettei mikään huvittaisi, ei mitään jaksaisi eikä haluaisi. En ole sumun sisällä, painolastin alla, vaan pää on yllättävän kirkas ja lähes positiivinen. En tunne ilkeitä tunteita. Vaan sellaisia, joiden kanssa jaksan olla ja tulen toimeen. En ole ikinä mitenkään yltiöpositiivinen tai pirteä, sellainen kaakattaja tai hölöttäjä. Aina tietty synkkyys, tai syvällisyydeksi ja ymmärrykseksi sitä mieluummin kutsun, on läsnä. Mutta se ei haittaa. Olen kuitenkin ahdistuksesta keveä. Nyt. Haluan tehdä asioita, ja niitä myös teen. Saan aikani kulumaan, eikä mulla ole ikinä tylsää. Niin olen huomannut nyt. Luen ja kirjoitan, ne pitävät minut käynnissä. En halua kuluttaa elämääni vaan odottamassa jotain, parempaa päivää, elämää. Huomaan elämää joka päivässä. Nyt on rauhallisempi olo. Seesteisempi. Keksin jokaiselle päivälle jonkun menon ja hyvän syyn olla tyytyväinen. Tai olen tyytyväinen, ja vaan olen. Jokaisessa päivässä on paljon hyvää. Onnea. Aiheita siihen on paljon. Kun sen pysähtyy huomaamaan. Vaikka kuinka juoksisin henkin kurkussa kaikkea karkuun, en saavuttaisi sillä mitään. Juostessa värit katoavat yhdeksi, eikä yksitysikohtia huomaa. En halua kieltää, laittaa silmiä kiinni. Otan rauhallisemmin ja annan olla. Varmasti jotain tapahtuu, pääsen eteenpäin, vaikken kiirehdi. Aikaisemmin olen keskittänyt kaikki ajatukseni ja energiani siihen, että yritän väkisin päästä kiinni jostain, jostain mistä en edes tiedä. Jostain vaan. Että pääsisi vaan tästä. On parempi olla rauhassa tässä hetkessä, ja yrittää hyväksyä se hetki, yrittää nähdä joka päivässä jotain hyvää. Kaiken sen huononkin keskellä. Sen ahdistuksen, toivottomuuden ja kivunkin keskellä, jonka uumeniin välillä voimalla putoan. Huonotkin tunteet ja ahdistus pitää katsoa loppuun, ei juosta niitä karkuun. Tunteilleen ja ajatuksilleen en voi mitään, eikä ne kieltämällä ainakana pienemmiksi muutu. Olen huomannut, että mitä pidempään murehdin ja mietin jotain, ilman että tuomitsisin itseäni niistä, asiat selkevät. Kun tarpeeksi jauhan, pääsen yli. Selviän niiden yli. Kovalla työllä, mutta pääsen kuitenkin. En jää tuleen makaamaan. Se ei ole ikinä kuulunut tapoihini. Kun tarpeeksi tutkin ja jauhan, näen asioissa sen toisenkin puolen. Kateudelle ei voi mitään, sekin tunne on vaan tunnettava, niin kuin kaikki muutkin tunteet. Se ei ole pahuutta, luonteen kieroutta tai huonoutta, vaan tunne muiden joukossa, tulkinta sen hetkisistä ajatuksista ja tunteista. Luonnollista. Tunteet eivät ole sama kuin teko. Ainakaan silloin, kun ne ymmärtää. Tunteiksi.

Terapeutti sanoi viime käynnillä hyvin, että ihminen kadehtii vain sitä, mikä voi realistisesti saavuttaa. Kovalla työllä ehkä, mutta savuttaa kuitenkin. Täysin mahdottomia ja ulottumattomilla olevia asioita ihminen ei kahehdi. En kahdehdi ökyrikkaita, maailman tähtiä, Englannin kuningatarta (terapeutin esimerkki:) Kahdehdin näin ensimmäisenä mieleen tulee; hyviä kirjailijoita. Sanoja kauniissa järjestyksessä, oivalluksia ja viisautta. Joskus hyvää kirjaa lukiessa ajattelen, että ei hitsi, osaisinpa minäkin. Kirjoitan kuitenkin, sanoja. Siskoa kahdehtiessani olen huomannut ja muistanut muutakin kuin pelkkää yksisilmäistä yhteen asiaan tuijottamista. Sisko on kuitenkin minun sisko ja rakas minulle. Tällä hetkellä tunnen yhteydenpidon hankalaksi, mutta varmasti sekin menee ohi. Uskon, että sisko ymmärtää sen. Ei tämä hetki ole aina. Eilen ajatelin, että ensi kesänä voin auttaa vauvan hoidossa, voidaan ulkoilla yhdessä. Tammikuussa menen auttamaan muutossa. En kahdehdi. Tänään näin siskon kun oltiin J.n kanssa syömässä kauppakeskuksen ravintolassa, J tuli lounaalle tännepäin, kesken työpäivän. Ihan eripuolelta kaupunkia. Joskus tehdään näin. Näin siskon kaukaa, kun istuttiin ikkunapöydässä syömässä. Oli käynyt kaupassa, laittoi ostoskassia pyörän koriin ja ajeli hiljaa pois, kotiin päin. Olemaan yksin. Mulle tuli siitä salaa näkemisestä haikea olo, ikävä. Siellä sisko menee, ihan pieni vauvanalku vatsassaan, ihan pieni, pari senttinen ihmisenalku. Muistan kun sisko oli vauva, muistan syntymäpäivnsä, silloin oli talvi, silti ukkosti ja salamoi.

Eilen lenkillä huomasin että katselen koko ajan maahan, katse viistää juuria ja kuraa, vesilätäköitä. Harmaata. Pingon kävelylenkin äkkiä odottaen sen loppuvan. Monotoonisesti ja kyllästyneesti. Nopeasti. Toivottavasti ei tulisi ketään vastaan. Jos tulee, katson äkkiä poispäin. Sama lenkki vaan äkkiä. Suorittaen. Eilen kiinnitin siihen huomiota ja yritän siitä pois. Älä katsele maahan, katso lintuja. Tai puiden latvoja, vesispisaroita. Eilen kävelylenkilä ei tullut huono olo. Tässä viimeaikoina on usein tullut. Nyt ei tullut. Vaikka miten lujaa juoksisin, perille en pääse ikinä, juoksisin vain ympyrää, joten parempi yrittää ottaa matkasta paras mahdollinen irti. Päivät ja viikot kuluvat niin kamalan nopeasti, aina on ilta, uudestaan ja uudestaan käydään nukkumaan ja yksi päivä on taas mennyt. Päivä minkä olen käyttänyt mihin. Tarkoitusta etsien. Tarkoitusta sille päivälle. Koko elämää ei voi suunnitella ja elää kerrala. Onneksi. Mulla on varmasti vielä puolet elämästä näkemättä. Jos hyvin käy. Enkä pelkää. Nyt on tämä päivä, harmaa marraskuun lopun päivä. Tykkään syksystä, eikä tämä harmaus tai pimeys haittaa. Vesisade ja tuuli tuntuu hyvältä kun on kunnolla päällä, hämärässä, kotona kynttilänvalossa on lämmin.

Olen oikeastaan saavuttanut paljon hyvää elämässäni. Olen päässyt irti vaikeista elämäntilanteista ja ihmissuhteista. Niissäkin on aina ollut jotain hyvä, enkä tunne katkeruutta mitään kokemaani kohtaan. Yleensä suren, olen vihainen, mutten kadu tai ole katkera. Mikään ei ole ikinä vaan toisen syy, tai toisen ansiota. Kaikki on suhteessa toiseen. Itsestä. On mahdoton sanoa, mikä johtuu mistäkin. Ei oikeaa vastausta ole. Kaikilla on oma, ja niin se kuuluu olla. Jos en olisi koskaan kohdannut nyt entisiä miehiäni, joiden kanssa yhteiselo osottautui mahdottomaksi ja suhde päätyi vaikeasta vaikeampiin eroihin, en silti kadu niitä suhteita. En vihaa, syytä tai kadu. Kiroa. En todellakaan. Minulla ei olisi näitä lapsiani mitkä minulla on, ilman näitä vaiheita elämässäni. Lapsiani, joista olen onnellinen ja ylpeä, lapsiani, jotka ovat kaikista tärkeintä minulle. Olen kahden ihanan lapsen äiti. Hyvä äiti, mielestäni.

Olen mennyt elämässäni oikeastaan koko ajan eteenpäin. Nyt vaan olen pysähtynyt, hiljentänyt vauhtia ja pakottautunut pysähtymään ja järjestelemään elämäni pääni sisällä uudestaan. Tämä pysähdys on hyväksi. Olen aina, kahdenkymmen vuoden ajan ollut etupäässä äiti, ja kuolemaani asti lapset ovat minun lapsiani, minkä ikäisinä hyvänsä. Nyt kun lapset ovat isoja, toinen aikuinen ja toinen kovaa vauhtia aikuisuuteen kasvamassa, olen ehtinyt ajatella enemmän omaa elämääni.Sitä kuka olen ja mitä haluan. Olen ehkä elänyt liikaa lasteni kautta, eikä se ole pelkästään hyvä asia. En voi asettaa lasteni harteille niin isoa taakkaa, että eläisin vain heidän kauttaan. E on ollut joskus pahoillaan kun lähtee kavereiden kanssa johonkin ja minä jään yksin. Niin ei saisi olla, eikä enää ole niin ollutkaan. Olen tehnyt selväksi, ettei lapseni tarvitse kantaa huolta minusta, tai kokea olevansa jotenkin vastuussa minusta, olevansa vastuussa siitä miten voin. Pärjään kyllä. Olen pärjännyt aika paljon  elämässäni. Ja lapseni pärjäävät, olen heistä ylpeä.

Olen onnistunut toisen kanssa, pitämään pitkän avoliiton kasassa. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, en usko että pelkästään toisen hyvä, tai paha voi vaikuttaa siihen, kestääkö suhde. Molemmissa on molempia. Hyvää ja pahaa. Oikeassa suhteessa kai silloin, kun suhde kestää ja kestää, eikä ole edes akuutissa vaarassa hajota. Olen ylpeä itsestäni, että olen onnistunut pysymään suhteessa toiseen. En voi silloin olla liian huono. Huono kiinnitymään tai kykenemätön antamaan mitään. Olen hyvä ja minulla on hyvä, ihana, tasainen, kiltti, viisas mies. Jonka olen ansainnut. Eilen sain pari tuntia heräämisestääni viestin J.ltä. Siinä luki; Sulle on ylläri siellä jääkaapin päällä olevassa pikkukaapissa, missä on keittokirjoja :) Ihana viesti. Kiipesin tuolin kanssa kaapille ja J oli piilottanut sinne suklaata, Pätkiksen. Välillä on jättänyt samanlaisia lahjoja yöpöydälle, tai kahvikupin viereen keittiöön. Olen usein saanut herätä siihen, että on keittänyt kahvin valmiiksi, jos on ehtinyt lähetä ennen kuin herään, on ladannut keittimeen valmiiksi vedet ja kahvinpurut ja laittanut mulle kupin valmiiksi. Yhtenä iltana tässä vähän aikaa sitten toi joulukalenterin. Sellaisen missä on Pikku Myyn ja Muumipapan kuva. Vähän niin kuin me. En voi kuvitella haluavani mitään muuta.

Niin paljon hyvää.

Jotain säätöä

Moikka,

vielä tän kerran vähän kuvia, mutta itseäni en työntänyt tällä kertaa linssin eteen vaan pysyin takana.. Ja otin muutaman erittäin epäselvän kuvan tän päiväisistä ostoksista. Tänään ei ole tuntunut tulevan päivää ollenkaan. Koko ajan on ollut pimeää, sataa ja on niin pöpperöä, ettei ikkunasta tahdo nähdä ulos ollenkaan. Joten eipä ole kuvissa taas hurraamista, mutten jaksa nipottaa. Samapa tuo. En ikinä jaksaisi joitain mikroskooppisen tarkkoja säätöjä tai hankalia asetuksia. En tajua niistä yhtään mitään, enkä tule koskaan tajuamaankaan. Miten joku voi edes oppia käyttämään järkkärin kaikkia ominaisuuksia? Siis niitä vaihtoehtojahan on ainakin miljoona! Jos kahta, kolmea eri asetusta asettelee, on mahdollisuuksia varmasti se miljoona, ainakin. Ei mulla riittäisi älli eikä hermo sellaiseen. Arvostan ja kadehdin sellaisia jotka osaavat ja tekevät. Kuvat ovat upeaa taidetta kun niitä osaa ottaa ja käsitellä taidokkaasti. Multa puuttuu sellainen taito kokonaan, enkä osaisi keskittyä pikkutarkkaan tekemiseen, mitä taitava kuvaaminen ja kameran käsitettely vaatisi. Ja rahaa. Ei ole mitään ilmaisia linssit ja objektiivit (ja mitä niitä nyt on?), mitä huomaa tarvitsevansa, kun alkaa oppia kuvaamisen saloja. Kameran jalka voisi olla kyllä ihan hyvä, mutta tärkeämpääkin hankitttavaa on aina, joten jääköön mun harrastus tälle alkeelliselle blonditasolle. Suttaan vaan jotain nopeasti sinne päin. Sisko pyysi syksyllä mukaansa valokuvauskurssille, mutten mennyt. Yllätys. Jos olisin taiteilija, en varmasti osaisi tehdä hienoja, tarkkoja, realistisia teoksia, vaan lätkisin silmätkiinni jotain, enkä lopulta edes kehtaisi katsoa, mitä tuli tehtyä. Että näin. Pidän ehkä enemmän modernista taitesta kuin vanhasta, esittävästä ja usein vähän synkästäkin realistisesta taiteesta. Niin kuin jotekiut Riekot tai valtaisat merimaalaukset, jotka ovat aika synkkiä ja kolkkoja minusta. (en nyt tiedä miten tämä liittyi aiheeseen..)
Mun kuvaaminen on niin eritasoa "oikean" kuvaamisen rinnalla, ettei siitä voi puhua samana päivänäkään, sen sentään ymmärrän. Nyt heitin ostamani rytkyt lattialle lampun alle ja annoin palaa.

Kävin hoitajakäynnin jälkeen Itäkeskuskessa tuhoamassa Henkkamaukan viidenkympin lahjakortin ja pari kymppiä tuli hussattua omaa rahaa. Niin se aina menee. Viidelläkympillä sain kaksi mekkoa; toinen tuollainen hempeämpi kukallinen ja toinen graaffinen mustavalkoinen. Mustan neuletakin ja korvikset sain myös. Ginassa yritin käydä vaihtamassa ne tekonahkahousut pienempään kokoon, mutta sellaisia ei siinä liikkeessä ollut, joten olkoon. En jaksa lähteä kaupunkiin asti tuon takia, ja todennäköisesti siellä on eri valikoima myymälässä kuin mitä täällä villissä idässä. Pitää syödä enemmän, niin pysyy vaatteet päällä. Pari paitaa ostin omilla rahoilla, ja sitten kotiin. Kovin huonoa omaatuntoa ei tullut. Itis oli kovasti jouluvalaistu. Ihan hieno, mutta lähestyvä joulu ahdistaa mua. Lähinnä sen kaupoissa juoksemisen ja lahjojen ostelun takia. Inhoan jouluruuhkia ja kauppoja siihen aikaan, ja yleensä jätän lahjojen oston ihan viimeiselle jouluviikolle. Yleensä joulupäivät menevät väsymyksen ja purkautuvan stressin kiukkuamiseen ja leukojen kiristelyyn.

Ihan kiva oli olla poissa kotoa, ei olisi tehnyt mieli tulla takasin ollenkaan. Tuntuu niin ankealta aina kävellä metrolta kotiin. Kotona joutudun olemaan ihan liikaa. Alkoi tulla jo aika väsynyt ole siellä kierrellessä. Ruma-olo ja huono olo kun en ollut syönyt mitään. Siis kolmeen iltapäivällä mennessä. Vaikka heräsin jo joskus yhdeksän aikaan. Kahvia join, ja otin lääkkeet tyhjään vatsaan (aikamoinen kasa niitä on kun lisää viiteen pääpilleriin muutamat vitamiinit ja rautatabletin). En pysty syömään aamuisin, enkä paljon päivisinkään. Ei ole yhtään nälkä. Syön vähän, mutta se vähä on sitten aika epäterveellsitä, siis pelkää leipää ja juustoa-tyyliin. Kerran päivässä laitan ruoan, mutta aika harva tavallinen ruoka maistuu. Kaikkea makeaa inhoan. Mullei tule näin pimeään aikaan yhtään makeanhimoa. Hyvä niin. Hoitajalle mennessä ostin proteiinipirtelön ja  Vichyä (olen huomannut että mun tekee mieli sitä usein. Lito) ja niillä suoritin hoitajalla käymisen ja ostosreissun, ruokakaupassa käynnin ja kotiin vaappumisen tuolla tuulessa ja tuiverruksessa.

Edelleen on energinen olo, sellainen olo, että toivoisi ettei olisi ihan näin vilkas olo. Voisi olla aiheellista ja kivaa levätä hetki (tarpeeksi kauan kun pidän itseni liikkeellä ja vauhdissa, energiavajeessa, tietää se huonoa myöhemmin..). Mutten nyt malta. En osaa olla tekemättä mitään. En ole ikinä niin masentunut, että olisin ihan flegmaattinen, enkä ikinä niin rentoutunut ja hyvällä mielellä, että antaisin itselleni luvan vaan olla ja möllötellä vaikka koko päivän. Koko päivä pyjamahousuissa, villasukissa viltin alla, teekuppi kädessä ja kirja toisessa, hyvällä mielellä. Ei kuulu mun elämään. Sellainen vapaus, vaikka olen kokonaan vapaa mistään ulkopuolisista pakotteista. Olen ollut kaksi ja puoli vuotta kotona, enkä ole kertaakaan pitäny tuollaista mainitsemaani kotipäivää, löhöillyt ja nauttinut. En kertaakaan. Töissä ollessa, joskus kipeänä ja saikkupäivillä (mitä oli paljon) makasin ja möllötin, mutta enää en. En jaksa enkä osaa. Sellaista päivää etten kävisi missään, ei ole ikinä, eikä sellaista, etten jotain häärättävää tai hermoilun aihetta keksisi. Ja kun hermoilen, en makaa vaan juoksen ympäriinsä ja usein järjestelen samalla käsillä jotain. Ellen viskele. En tiedä, pakenenko jotain jatkuvalla touhuamisella vai olenko vaan luonteeltani tällainen elohiiri. Terapeutti sanoi joskus silloin kevättalvella kun kävin niissä aloitushaastatteluissa, että mulla on paljon maanisia defensejä mitä pidän yllä, että saan asioita tehtyä. Sen kyllä tunnistan itsessäni.

Hoitajan luona oli ihan hyvä käynti. Sinne meno hermostutti tavallista enemmän jostain syystä, eikä siellä jutellessa tullut ulos mitään miellyttäviä ajatuksia. En tiedä miten muilla, mutta mulla nuo sairaanhoitajan luona käymiset menevät terapiaksi, pintaa syvemmälle. Mä puhun ja sokellan ja hoitaja esittää vaan harvakseltaan jotain kysymyksiä. Ei jutella mistään käytännönasioista, kun ne sujuu multa ihan hyvin, vaan mennään aina syvempään. Tänään käsiteltiin tuota mun siskon raskausuutista ja siitä aasinsiltana tietenkin omiin odotusaikoihin, niihin aikoihin kun lapset olivat pieniä, erot mitä silloin oli ja kaikkea niihin liittyvää. Ja omiin lapsuusvuosiini, siskooin ja omaan perheeseeni sijoittumiseni, ja sijoittumattomuudesta etenkin. Niihin asioihin mulla liittyy todella paljon kipuilua, enkä niistä juuri osaa puhua. Puhun, mutten pääse selvyyteen. On sellaista hahmotonta möyrinää ja liikettä päässä, sellaista, mistä ei oikein saa kiinni. Ahdistaa kun kaiken pitää mennä niin syvän ja vaikean kautta. En osaa vaan suhtautua asioihin tässä ja nyt. Ahdistaa puhuakin niistä, mutta silti ne tulee puheeksi. Turhahan se olisi tuolla käydä säästä puhumassa. Tuo mun hoitaja on tosi kiva, hyvä hoitaja. On mua pari vuotta nuorempi, näyttää ikäistään nuoremmalta, mutta vaikuttaa paljon ikäistään vanhemmalta. Fiksu ja psykolooginen. Edellinen hoitaja oli sellainen vanhempi täti, joka puhui koko ajan, siltä ei saanut suunvuoroa ollenkaan. Onneksi nyt on toisinpäin.

Mutta kohta lähtee, joskus keväällä. Siitä ei puhuttu, mutta huomasin käynnin lopussa että on raskaana. On niin hoikka että selvä raskausmaha pilkisti neuleen alta. Hetken ajattelin että kysyn onko raskaana, mutta muistin että sitä on erittäin epäkohteliasta kysyä. Ennen kuin huomasin, olin käynyt läpi kaiken, miten mua ärsyttää siskon raskaus ja kaikki se onni. Mitä inhoan itsessäni, mutten sitä voi kieltääkään. Olen kateellinen. En raskaudesta, olen onnellinen ettei mulla ole enää pieniä lapsia joiden peräsä pitäisi koko ajan juosta, mutta olen surullinen siitä, mitä itselläni liittyy aiheeseen. Ja kohta olen surullinen jos hoitaja vaihtuu. Jos saan terapian, ei sillä ole niin väliä, mutta jos en, niin sitten on. Seuraava aika on vasta tammikuun alussa, jää lomalle ja muuta sellaista. Lääkärille on aika joulukuun puolivälissä, sitä kuntoutustuen jatkoa varten. Maaliskuun lopussa loppuu tämä nykyinen pätkä, mutta uutta hakemusta ja lausuntoa on hyvä laittaa jo reilusti aikaisemmin menemään. Lääkärini tuntien tiedän, että siinä menee äkkiä pari kuukauta että saa sinne entisten B-lausuntojen perään kirjoitettua pari kappaletta uutta tekstiä, ja kuntoutustuki ehtii katketa joka kerta. Ja taas on talous kuralla, ja akka sekaisin. Viimeksi kirjoitti vuoden ja pari kuukautta kerrallaan, nyt varmaan saman verran. Sanoi joskus aikoinaan, että kirjoittaa sairaslomaa koko terapian ajaksi, ja kun se ei ole päässyt vielä alkamaankaan, on varmaan turha pelätä "loman" loppumista. (toivottavasti ei lopu ikinä). Lääkemuutoksia en tarvii, enkä huoli. Bentsovähennys etenee ja toimii. Nukun hyvin ja aamuisin on vähemmän ahdistunut olo kuin aikaisemmin.

Mutta sellaisia nyt päällimmäisenä.

Homma hallussa?

Varmaan joitain jo ärsyttää tämä mun jatkuva kuvien lisäily, kuvien jotka otan itse itsestäni ja niitä sitten katselen ja muokkailen ja tungen tänne. Monien mielestä sellainen on varmaan narsistista (inhoan sitä sanaa enkä käytä sitä yleensä ollenkaan. Se tuntuu olevan muotisana ja sillä selitetään kaikki epämiellyttävä käytös toisissa). Mutta nyt näitä tulee kun niin haluan. Blogi on tainnut muuttua tässä ajan kuluessa vähän, tai sitten nyt on sellainen vaihe, että olen positiivisempi (enimmäkseen) Eikä nyt viimeaikoina ole ollut muutenkaan niin synkkä ja negatiivinen olo, kun mitä se on jossain vaiheessa ollut. En tiedä, en viitsi lukea niitä, en muista missä on mitäkin, enkä nyt välitä tietääkään. Aikaisemmin olen paheksunut milloin mitkäkin, mutta mulle ei koskaan ole mielipiteet ja ajatukset kovin samanlaisia. Kunakin päivänä kirjoitan senhetkisen tunnelman mukaan enkä onneksi ajattele joka päivä samalla tavalla ja samoja asioita. Miten kamalaa olisikaan ajatella aina samoin, kamalaa, jos kaikki päivät olisivat sitä yhtä ja samaa angstia ja tuskaa. Onneksi niin ei ole. Voisin selitellä sitä sun tätä, mutten viitsi. Tämä on sellainen blogi, millainen minä olen. Välillä syvän syvä angst, ja välillä jotain ihan muuta. Kiitos, mikälie, ettei mulla kestä masennuskaudet kovin pitkään. Ja siihen, että jaksan tehdä asioita, en edelleenkään suostu siitä huolestumaan (lue: en ole maaninen).

Tänään lähdin taas salille. Lueskelin aamulla Facebookin kilpirauhasryhmässä kirjoituksia ja lietsoin itseäni taas vaikka minkälaisiin aatoksiin ja (melkein) hysteriaan. En oikein tykkää vertaistukiryhmistä, enkä ole missään sellaisessa enää aktivisena lukemassa tai kirjoittamassa ja kommentoimassa. Monissa vertaistukiryhmissä syntyy kuppikuntia ja isojakin riitoja niissä on käyty. Olen kova provosoitumaan jos niikseen tulee ja vedän hernettä joka asiasta ja koen että kaikki on mua vastaan. Ja uskon että minä tiedän paremmin. Olen tottunut olemaan sellainen syrjästä tarkkailija enkä mihinkään joukkoihin tai ryhmiin halua kuuluakaan. Olen huomannut, että mitä enemmän luen vaikkapa nyt keskusteluja lääkityksistä, sitä negatiivisemmin ja pelokkaammin alan kaikkeen suhtautumaan. Tietenkin välillä on hyviäkin kokemuksia ja keskusteluja, mutta luulen että ne, joilla on enimmäkseen huonoja kokemuksia, vähän kaikesta, on niitä jotka kirjoittavat enimmäkseen ryhmissä. Ne joilla ei valittamista ole, ovat jossain muualla tekemässä jotain muuta :) Luulen. Tarkoitan tässä näitä sairauteeni liittyviä ryhmiä, masennus- ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyviä ryhmiä. Itse olen kokenut, että saan niitä lukiessani vaan enemmän ahdistusta ja hysteriaa aikaan itselleni. Tarkkailen kaikkea enemmän ja aina sitä jotain ongelmaa löytyy, kun tarkkaan etsii ja tutkii. Koitan keskittyä ihan muihin juttuihin.

Olin alunperin kirjoittamassa kilpirauhasryhmässä lukemistani jutuista. Olen vältellyt koko kilpirauhasongelmaan tutustumista. Arvot on litium-lääkityksen takia vaihdelleet aika paljon, lääkkeen aika yleinen haittavaikutus kun on kilpirauhasen vajaatoiminta. Kun litiumpitoisuudet ovat olleet korkeammalla, ovat kilpirauhasarvot näyttäneet lukemia vajaatoimintaan päin. Ja kun annosta on pienennetty, on kilppariarvokin tulleet perässä alas. Lääke on mennyt kohta vuoden verran ja haluaisin sitä käyttää, vaikka vähän tuo kilpirauhasen toiminta mietityttää (vaikka yritän olla sitä pahemmin ajattelematta) Että en sitten tiedä. Joku kirjoitti, ettei voinut harrastaa enää aerobista liikuntaa! Ja se kyllä järkytti. Jos en voisi enää harrastaa liikuntaa, rauhallisia kävelylenkkejä lukuunottamatta, tulisin hulluksi lopullisesti. Voi kamalaa, ahdistaa ajatellakin moista kohtaloa. Liikunta on ollut aina se iso juttu mikä pitää mulla pään kasassa ja kehon toimivana. Ehkä liikunnana takia en ole koskaan tippunut ihan hirveän syvän masennuksen imuun, ainakaan siis niin syvän, että fyysinen toimintakyky olisi mennyt. Jos en voisi liikkua, olisin varmasti paljon sairaampi. Joka paikasta ja kaikilla tavoilla. Pientä pahoinvointia, kuvottavaa oloa, ja sydämen muljahduksia olen välillä tuntenut, liikkuessa ja liikkumattomana, mutta pystyn liikkumaan silti ihan reippaasti, eikä rytmihäiriöt ole mitään uutta mulle. Niitä on ollut aina, viimeksi keväällä kävin niiden takia lääkärissä ja silloin todettiin terveeksi. Filmeissä ei näkynyt mitään. Aikaisemmin on tehty laajempiakin tutkimuksia, niissä löytyi vaarattomia lisälyöntejä. Jo kauan ennen kuin söin mitään lääkkeitä. Palautuminen liikuntasuorituksista on kyllä ollut hitaampaa ja vastenmielisyys liikkumaan lähtöä kohtaan on ollut suurempaa nyt viime aikoina. Ruokahalu on ollut huono. Mutta mistä erottaa sairauden tuomat rajoitukset ja vireys- ja halukkuustilan muutokset, puhumattakaan lukuisista lääkkeistä jota tähän pääsairauteeni syön. Silti liikun, syön, saan itseni liikkeelle. Mikään ei rajoita elämää liikaa, joten ei kai tässä tarvii kauhean huolissaan olla. Jos niin huonosti käy, että saan lenkkipolulla sydänkohtauksen, ei sille sitten minkään mahda. Kaikkea vastaan ei voi kuitenkaan suojautua. Enkä halua tietää kaikesta liikaa. Kauhutarinoita vielä vähemmän.

Joten no niin. Aamulla lähdin sitten kilpirauhaskauhutarinoita luettuani uupuneena ja kuvottavan olon vallassa (säikähdyksestä?) kävelemän salia kohti. Aika kova tuuli oli vielä, mutta ihan virkistävää oli kävellä. Jaksoin taas urheilla ihan tavalliseen tapaan ja päätin että olen ihan kunnossa. Olin jumpassa ja hääräsin siihen päälle salilla hetkisen. Lähtiessä olo oli taas paljon parempi, kuin menessä. Aurinko paistoi ja oli mukavan tuulista, ei liian, mutta mukavan hapekasta :) Kävin samalla kaupassa ja nyt saan olla vaan kotona ja kirjoitella. Jossain vaiheessa haluan malttaa lukea sitä Ne jotka jäävät-kirjaa. En yleensä malta lukea päivällä, enkä illalla, yötä vasten jaksa kovin pitkään lukea, vaan silmät alkavat lumpsumaan ärsyttävän nopeasti. Siivotakin pitäisi vähän ja laittaa kohta ruoka valmistumaan. Nopeasti nämä päivät tuntuvat meneävän näinkin, eikä sellaista hetkeä yleensä ole, ettei olisi mitään tekemistä. Monesti en ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin.

Huomenna on aika hoitajalle. Pyysin kun puhuttiin puhelimessa, lääkäriä kirjoittamaan sitä Ataraxia, millä muutaman yön nukuin ihan hyvin. En ole vielä kuullut, onko kirjoittanut, mutten ole ihan varma enää, haluanko sitä edes. On kumman vahvaa, vaikka annos on aika pieni, sitä on määrätty 1-3 kertaa päivässä, otan vaan puolikkaan kerran, ja se huumaa mut aika hyvin. On epämiellyttävän voimakkaan tuntuinen lääke. Saan sillä unta (nukuttaa kuin puullla päähän löisi..), mutta hereille en tahdo jaksaa ja sivuvaikutuksena olen ollut havaitsevani ärtyneisyyttä, mikä on haittavaikutuslistassa mainittukin. Eli ehkä ei sitä kuitenakan. Olen vähentänyt sitä bentsokuormaa mitä otan. Olen käyttänyt Oxaminia puolisen vuotta säännöllisesti, vaikkei saisi. Nyt olen alkanut tiputtamaan annosta, enkä ole mitään kummempaa vaikutusta siinä huomannut. Olo on parempi kuin isommalla annoksella, ja ilman Ataraxia. Mitä vähemmällä myrkkykuormalla selviäisi, sitä parempi. Tietysti. Haaveilen jo vähän siitä, että voisin joskus luopua lääkkeistä. Tällähetkellä tiedän, ettei se ole ajankohtaista millään tavalla, mutta ehkä joskus. Olen melko varma siitä. Olen kuitenkin suurimmanosan elämästäni pärjännyt ilman lääkkeitä. Sen kymmenen vuoden aikana mitä mulla oli masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosi (ennen kaksisuuntaisen diagnoosin saamista pari vuotta sitten) en tarvinnut lääkkeitä ollenkaan. Liikuin ja elin muutenkin terveellisesti (en ryyppää ja syön maltillisesti/terveellisesti/vähän, pysyttelen normaalipainoisena, en tupakoi ja liikun paljon) ja ajatelin sillä hallitsevani homman. Notkahdus tuli, mutta uskon että tämä on väliaikaista. Menneisyys kertoo kuitenkin tulevaisuuden. Suurin osa siitä on ollut lääkkeetöntä. En osaa sanoa, onko lääkkeistä ollut apua vai ei, joten tuskin ne kovin isoa vaikutusta tekevät. En ole nyt kuitenkaan heittämässä pillereitä mäkeen, mutta ehkä joskus.

Taidan ottaa kirjan käteen hetkeksi ennen kuin alan ruoanlaittoon. Ulkona alkaa jo hämärtämään vaikka kello on vasta vähän yli kolme. Kuukauden päästä on jo melkein joulu. Omituista.

Lupaavaa tahtia

Sunnuntai-iltaiset, Einari-myrskypäivän terveiset vaan täältä kynttilänvalosta :)

Ajattelin tulla hetkeksi heiluttelemaan sormiani tähän koneelle, kynttilä lämmittää vieressä, toisella puolella hohkaa kylmä seinä. Talon päätyseinä on auki pitkän matkan tuulen käydä ja tuuli on ihan selvästi viilentänyt kodin. Koko illan mua on paleltanut tavallistakin enemmän. Kädetkin ovat ihan jäässä ja kylmät. Tuuli on melkoinen, mutta onneksi se ei ole mitään vahinkoa täälläpäin saanut aikaan, eikä sitä täällä sisätiloissa pysytellessä huomaa. Autoon ja takaisin olen tänään ulkoillut, ja se riitti. Maalla on varmaan aika hurjaa, sähköt ovat katkenneet monista paikoista ja puita kaatunut. Se hyvä puoli kaupungissa (ja muitakin) asumisessa on, ettei täältä katkea sähköt koskaan, kohdalle ei ole sellaista osunut. Seinät pysyy pystyssä ja tuuli ulkopuolella. Iltapäivällä käytiin ajelemassa kaupungissa, vietiin E tapaamaan isäänsä ja ajeltiin vähän hupiajeluakin, katseltiin illan hämärtyessä kaupungin hulinaa ja sielä kulkevia ihmisiä. Meinattiin mennä J.n kanssa katsomaan Ateneumin taidenäyttely, mutta päätettiin kuitenkin tulla kotiin, laittamaan ruokaa ja lukemaan kirjoja :) Aloittelin eilen uutta hyvältä vaikuttavaa kirjaa, Tua Harnon Ne jotka jäävät ja luin sitä äsken syömisen päälle, peiton alla lämpimässä. Liian mukavassa, kun meinasin nukahtaa koko ajan, joten oli pakko nousta ylös ja tulla muihin hommiin. Jos nukkuisin tähän aikaa, puoli kahdeksan aikaan illalla, en nukkuisi yöllä, en vaikka millä myrkyillä (ja niitä olen tässä koko ajan vähentänyt lupaavaa tahtia. Hyvä minä:)

Kaupungilla tuli taas mieleen, että olisipa ihana asua lähempänä keskustaa! Olen asunut suurimman osan elämästäni kantakaupungissa, vanhassa, sata vuotta vanhassa talokaunottaressa, paksuseinäisessä, korkeahuoneisessa asunnossa. Rauhallisella paikalla, mutta ikkunasta näkee ja ulos ovesta astuessa pääsee ihmisten keskelle, elämän keskelle. Kaikenlaisten ihmisten, ja elämän. Vasta kymmenisen vuotta olen asunut lähiössä. Rauhallisessa ja siistissä, Helsingin suurimmassa, joka on kuin pieni kaupunki. Täällä tapahtuu kaikkea, on kaikkea, äärimmäistä köyhyyttä, rikkautta. Kaunista luontoa, teollisuutta, omakotitaloalueita, huonosti pidettyjä ja eristyneitä alueita. Ihmisiä. Kaunis luonto ja meri ovat pitäneet täällä. Lasten ollessa pieniä täällä oli hyvä asua. Eikä tämä ole paha vieläkään, vaikka lapset ovat jo isoja, eivät enää puistoiässä. Asutaan ihanalla paikalla, parin sadan metrin päässä merenrannasta, uudella asuinalueella uudessa asunnossa, missä kaikki on siistiä ja hyvää. Mutta täällä on niin hiljaista ja ikävää.  Valtava nukkumalähiö. Täällä ei näe ihmisiä! Ellei aja autolla jättimarkettiin, siellä näkee. Vain siellä! Päivisin on kovin yksinäistä, kun edes ikkunasta ei näy ihmisiä. Ei ketään missään. Olen nyt huomannut kaipaavani jonnekin, elämään päin. Ja pidän sitä aivan erinomaisen hyvänä asiana! En ole pakkaamassa muuttolaatikoita enkä vonkumassa muuttamista, tämä on hyvä, nyt näin. Mutta joskus haluan täältä pois. Jonnekin sellaiseen, mihin olen tottunut. Missä on ihmisiä ja elämää.

Se että haluan pois, on syvempi ajatus, ja niin sen tunnen ja ajattelen. Tällä kertaa onneksi sen posiviivisemmassa merkityksessä. Haluan pois kotoa. Jonnekin missä on elämää ja muita ihmisiä. En halua ihmisten seuraan, ainakaan vielä, mutta ihmisten keskelle. Siellä jossa näkee jotain, ja on tavallaan mukana, vaikkei kenenkään mukana, tai yhdessä kulje. Yksin muiden seassa. Niin olisi hyvä. En jaksa enää olla vaan kotona, täällä näiden seinien sisällä. Haluan jonnekin. Mitä se voisi olla, voisin ajaa vaikka mertolla kaupunkiin, käydä kahvilla, elokuvissa, kirjastossa jossain muualla kuin tässä ihan lähimmässä. Hypätä metrosta ulos eri pysäkeillä ja käydä vaan kävelemässä vieraampia katuja. Tai ajella ratikalla ympäri kaupunkia, katsella maisemia, mitä on, ja ihmisiä. Niin haluan tehdä. Lähteä pois kotoa. Ja löyttää jotain, pientäkin. Suurta pientä. En kaipaa muiden ihmisten seuraa, en jaksa muita ihmisiä. Muut ihmiset ovat vieraita ja usein aika ikäviä. Eilen illalla, tai yötä se taisi jo melkein olla, kun aloin miettimään (ja J.lle tuli taas puhetulvaa) miten harvassa on ihmisten välinen ystävällisyys. Ihmiset eivät ole ystävällisiä toisiaan kohtaan, vieraita ihmisiä kohtaan. Mieluummin katsotaan pois tai ollaan tylyn näköisiä. Mielellään sarkastisen ilkeitäkin. Ylimielisiä. Usein ihmiset ovat iloisia jos toisilla menee hyvin, ja toisinpäin. Niin päin se useammin menee. Ikävä kyllä. Monesti tunnen että olen ihan väärässä maassa, tai väärässä ajassa, tai väärällä planeetalla. Missä lie. Mutta yksin. Olen niin halunnut, haluan olla yksin. Olen outo ja erilainen. Liian herkkä. Ja kiltti. Mieluummin yksin, kuin taipua sellaiseksi minkälainen en ole. Muiden mieliksi. En kaipaa ystäviä, enkä erityisemmin edes pidä ihmisistä, mutta ystävällinen ja kohtelias olen, aina. Vieraillekin ihmisille.

Mutta niin, eilinen museoreissu ja tämänpäiväinen kaupungilla käyminen, vaikka jäikin pelkäksi ajeluksi, ja vaikka yleensä kerran viikossa keskustaan ajellaankin, vaikkei siihen välttämätöntä tarvetta olekaan, niin silti, tuli sellainen elämä-olo. Sellainen, että haluan tehdä asioita, sellaisia mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. Jotain ihan pieniäkin juttuja, sellaisia mitkä kuitenkin rikkovat tämän jo liian kauan olleen pienen kehän, jota elämäni on kiertänyt. Liian kauan. Silloin kun olin töissä olin keskustassa joka päivä, nyt olen sitä selvästi vältellyt. Niitä alueita ja tuttuja linjoja siltä ajalta. Olen aikaisemminkin suunnitellut tätä elämänpiirin laajennusta, jo vaikka kuinka kauan. Halu siihen on ollut poissa kauan, mutta nyt se taas on ja siihen täytyy tarttua nyt. Enää en tunne olevani liian huono tai omituinen, ruma liikkumaan ihmisten ilmoilla. Vähän aikaa sitten ajattelin niin. Välillä edellee, mutta yhä useammin se on nyt poissa ja olen itseinhosta ja häpeästä vapaa. Vapaampi.

Olen nyt yksin kotona, E on edelleen isänsä ja pikkuveljensä, äitipuolensa luona. On siellä vaan tämän illan, aina vaan yhden illan viikossa, mutta parempi näin, kuin ettei ollenkaan.  Onneksi haluaa olla tekemisissä isäänsä ja isä poikaansa. Heillä on ihanan hyvät ja iloiset välit. Olen siitä onnellinen. Isänsä on ollut suurimman osan pojan elämästä pois, lähti pois maasta kun poika oli pieni, ehkä kolmen vanha, ja tuli takaisin neljä vuotta sitten, kun E oli kymmenenvuotias. Välillä eivät pitäneet paljoa yhteyttä, pari kertaa matkustettiin Turkkiin koko perhe ja siellä tapasi isäänsä. Sen jälkeen muutti takaisin tänne, ja siitä asti ovat tavanneet aina sunnuntaisin, sen illan. Ja näin on hyvä. E.llä on kaksi isää ja asiat sujuvat luontevasti. Paremmin ei voisi olla.
J on pelaamassa, käy pelaamassa sulkista sunnuntai-iltaisin isänsä & ukkoporukan kanssa:) Kohtapuoliin tule kotiin ja meillä on toinen leffa vielä katsomatta. Eilen katsottiin Bekas (lähi-idän sotaorvoista katulapsista Irakissa, jotka haavelivat maasta poispääsystä, Amerikkaan, Teräsmiehen maahan) ja tänä iltana on luvassa Side Effects-elokuva.

Mutta sellaisia. Kivaa alkavaa viikkoa sinne puolelle :)

Kotitalo kaupungissa, vuonna 1911
Kuva

Kuvaterveisiä

Päivän kuulumiset nyt vielä kuvina. Monta tuntia oltiin reissussa Vanhankaupunginlahdella ja Tekniikanmuseossa, paljon oli nähtävää ja kaikilla oli oikein mukavaa :) Kierroksen jälkeen käyttin vielä syömässä pitseriassa Toukolassa. Illaksi on luvassa vielä pari leffaa Makuunista ja karkkia.

Kosken kuohuja ja kyltti, joka kielsi kalastamisen. Parin metrin päässä kuhisi kalastajia  ;)

Minä ja Vanhankaupunginlahti iltapäiväauringossa

Vielä kuohuu ennen kuin jäätyy (lämmin ja aurinkoinen päivä)

Minä ja Suomen Televisio vuosimallia 70-luku

Teko teetä (!)ja joku härveli ;)

Radioita (mummolla ja ukilla oli tuollainen yllä olevanlainen) ja telkkareita..

Myrkkyjen sekoittelua

Lähikuvaa vaatteista tai mistälie, ja pelejä (joiden luota J.tä oli vaikea saada pois)

Käytiin tankkaamassa auto.. :D

Masut kans, kebua ja falafelia mulle

koti

Vähän kotikuvia tällä kertaa (ja eilisistä vaatteistakin piti..), hämärissä. Katselin eilen toisen blogini kevätkuvia ja tuntuu oudolta, että nyt kuvat ovat niin kovin hämäriä ja rakeisia. Olisi ihan kiva osata käyttää tuota kameraa kunnolla, mutten ole malttanut perehtyä asetuksiin, vaan kuvailen ihan auto-asetuksilla ja hukkaan kameran hyvät ominaisuudet, kun en osaa niitä käyttää. Olen niin epätekninen kuin vaan voi ihminen olla, enkä vaan tajua niitä kaikkia aukko-asetuksia, ja mitä niitä on. Puuh. Mutta saahan tuolla Nikonilla parempia kuvia kuin ihan peruspokkarilla. Parempiakin voisi saada, mutta nämä nyt tällaisia blondin kuvatuksia. Ja salamaa en suostu käyttämään, mieluummin vaikka niitä pimeitä tunnelmakuvia sitten ;)

Eilen oli käynti siellä parisuhdeterapeutilla. Viimekerrasta, ekasta käynnistä, jäi myöhemmin vähän sellainen paha maku suuhun ja ajattelin, etten halua enää edes mennä sinne, etten halua tollaista, en en. Mentiin nyt kuitenkin vielä  tämän kerran ja ihan hyvä olikin, että mentiin. Oli oikein hyvä puolitoistatuntinen, päästiin jo asiaakin puhumaan ja terapeutin tyyli tuntuikin nyt ihan hyvältä ja viisaalta. Joitain oivalluksia taas tuli. Ihan hieno juttu, että ollaan saatu tuollainen mahdollisuus, mahdollisuus saada apua meidän kipu- ja kriisipisteisiin. Asiat tuntuvat selkeytyvän heti kun niistä puhu jollekin ulkopuoliselle, sellaiselle jonka tietää olevan puolueeton ja meidän molempien, yhteisellä, asialla. Sanoi alussa, että emme vaikuta yhtään siltä, että riitelisimme ja tappelisimme kauheasti, että meidän välit näyttää hyviltä, lämpimiltä ja humoristisilta :) Niinhän se ulkopuoli onkin. Loppua kohti saatiin jo pientä eripuraa esille J.n kanssa, terapeutille näytettäväksi ja tuli itselle ekan kerran tunne, että on tosiaan ihan syytä että tuolla käydään terapiassa. Viikon päästä on jo seuraava aika. Ihan hyvä että tuo on noinkin intensiivistä hoitoa, eikä mitään kerran puolessa vuodessa-tyyliin. Ihan hyvät pisteet nyt tuosta hoidosta. Illalla käynnin jälkeen tuli taas huonompi olo, väsytti kamalasti ja iltaa kohti mun olo muttui tosi kivuliaaksi ja tuskaiseksi. Ja olin aika hermostunut, suu suolsi taas tekstiä niin paljon.

Saattiin kuitenkin juteltua J.n kanssa paljon ja luettiin molemmat. Ihana oli pitää telkkari kiinni koko illan ja luettiin vaan. Luin kerralla se Heliokatastrofi kirjan, oli aika lyhyt vähän yli satasivuinen, mutta sisältöä oli kuin pidemmässäkin kirjassa. Hyvä kirja. J alkoi nyt lukemaan sitä.

Nyt ollaan lähdössä Tekniikan-museoon, siellä on joku 70- ja 80-lukujen pelinäyttely, tietokonepelejä ja sellaisia :) Mennään koko perheen voimin, aluksi ajattelin ettei mua noi kiinnosta, muttei nyt huvita möllöttää vaan kotona, täällä saan olla ihan tarpeeksi muutenkin. Terapeuttikin muuten sanoi, että ei ihme että haluaisin käydä enemmän ulkona kun olen niin sievä:D Joku suomalainen sentään osaa olla kohtelias ja sanoa ystävällisiä sanoja. Sellaiset ovat harvassa.Vaikka sitten ihan viran puolesta, mutta silti. Eipä tuollaista olisi viran puolesta(kaan, tai varsinkaan, pakko sanoa) Vain haluasta olla ystävällinen.

:)