Vuosi 2013

Viimeisiä tunteja vuotta 2013 jäljellä. Ulkona paukkuu ilotulitusraketit vesisateessa, mutta paukkuvat kuitenkin, värikkäinä ja valoisina. Mitä ne kumahtelevat ja valaisevat, värittävät, mennyttä vuotta, vai tulevaa kutsuen ja vastaanottaen. Auringon ja maan vuodenkierron taittumista ja uuden kierroksen alkamista. Uudet päivät, talvi, kevät, kesä, syksy ja taas talvi. Nyt käännytään auringon puolelle vähitellen. Vuoden vaihtumisen lähestyessä mulle tulee aina jotenkin haikea olo. Vaikkei vuosi aina tunnu olleen kovin hyvä, usein mielessä on ollut vaan niitä asioita mitkä ovat huonosti, vaikka niin ikävältä kuulostaakin. Jokainen päivä on kuitenkin erilainen, vaikka se tuntuisi samalta, on se silti erilainen. Mikään ei pysy muuttumattomana. Muistaisipa sitä aina elää hetkessä ja hyväksyä se mitä on. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää mitä elämänpolulla tulee vastaan. Tuskin kenelläkään pelkkää huonoa. Pitäisi osata hyväksyä ne asiat joita ei voi muuttaa ja iloita niistä mitä on. Huomata ne hyvät asiat, joka päivässä on onnea paljon. Hopeisia pisaroita mitä voi vain juuri ja juuri nähdä. Mutta siellä ne ovat.

Nyt vuoden vaihtumiseen on aikaa vähän yli neljä tuntia, Australia, Intia, Kiina, Thamaa, siellä on jo seuraava vuosi, vuosi joka tulee idästä.

Kokosin alle kuvakollaaseja kuluneelta vuodelta. Valokuvaan paljon ja kuvien kautta muistan asioita, mielialoja, tunteita, tapahtumia. Päiviä. Huonoina päivinä en halua edes nähdä kameraa, silloin ei voisi vähempää kiinnostaa, joten kuvamateriaalia niiltä päivältä ja hetkiltä kun kaikki oli enimmäkseen aika hyvin. Talvi, kevät, kesä, syksy ja taas talvi. Joulu.

Ihania uusia ruokapaikkoja, lämmitä tunnelmaa, sisilialainen pitseria. Kukkakimput, läpi vuoden yleensä. Kuvat ehkä enemmän kevättalvea päin. Metsälenkkejä, sulia hiekkateitä, kirjoja kirjoja (tänä vuonna luin neljäkymmentä kirjaa), kirjastoa. Lukemista. Uutela, rantakalliot, meri. Auringonsäteitä ja kevättalven auringonlaskupunaa. Pakkaslunta, luontopolku. Pääsiäinen, selkenevä taivas, vähenevät pilvet, lisääntyvä valo. Hiekkarannan hiekka lumen ja jään alla. Paljaat nilkat, melkein kesä, vaikka ihan talvi vielä. Kävelyt keskikaupungilla, leskenlehdet, rantakalliot. Lasten kanssa reissussa. Laivalla.
Juhannus ja kesä maalla, Juvalla. Rakasta, ja raskasta tulla pois. Perhe. Tyyntä, vaikka toinen viikko maalla satoi koko ajan.

Syksy ja talvi taas. Pimeää, ensin keltaista, orannssia, ja nyt enimäkseen harmaata ja pimeää, mustaa. Vesisadetta. Lunta ei ole ollut maassa vielä ollenkaan, pari kertaa pieni valkoinen lumipeite on käväissyt maassa, mutta on sulanut samantien pois. Ensilumi ei ole satanut siis vielä Helsingissä. Saa nähdä millainen talvesta tulee, ulkona on tänään lämpöasteita neljä. Joulu välissä, sellainen kuin oli. Valot vielä ikkunoissa ja joulukuusi paikallaan. Kuusi ja hyasintti ovta lakanneet tuoksumasta, mutta kauniita ja valoa tuovia ovat edelleen.

Vuoteen 2013 on mahtunut aika paljon oikeastaan vaikka ajattelen nopeasti ajateltuna, ettei mitään ole tapahtunut, pelkkää turhaa odottamista. Sitäkin kyllä, paljon. Liikaa. Ja paljon muuta.
Laskin että olen syönyt yhdeksänsataa pilleriä Litoa, tuhat pilleriä Lamictalia. reilu satakunta rauhoittavaa lääkettä, päälle satunnaiset särkylääkkeet ja vitamiinit (rautaa pitäisi muistaa syödä säännöllisesti).
Lääkäriäni olen tavannut viisi kertaa, sairasloman jatkoissa, kesätauon alkaessa, syksyllä uuden terapiahakemuksen takia, vähän myöhemmin akuttin kriisitilanteen takia ja nyt ennen joulua viidennen kerran. Juuri mitään ei ole tänäaikana tapahtunut, paitsi että olen syönyt lääkkeitä.
Perheterapeutilla ollaan käyty mieheni kanssa neljä kertaa. On ihan hyvä juttu, muttei kuitenkaan se mitä pitäisi. Se terapia.
Tukea psykoterapiaan hain kahdesti, en saanut kummallakaan kerralla. Olen liian huonossa kunnossa terapiaa varten. Kelan mielestä.
Olen lukenut paljon, nopeasti laskettuna neljäkymmentä kirjaa. Viimeisin oli eilen loppuun lukemani Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri. Loistava ihana kirja. Sitä edellinen oli Katja Ketun Kätilö. Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi olen kaavaillut Katja Ketun Surujenkerääjää. Sen varaamisessa menee aikansa ja sillä välillä voin lukea jotain muuta. Pari kirjaa ostin divarista ennen joulua itselleni.

Kirjeitä olen kirjoittanut ja saanut mukavasti. Harmittaa vaan kun ainakin pari kertaa vuodessa tulee minulle pidempi tauko etten saa kirjoitettua. Vaikka aina kun pääsen jutun alkuun ja juoneen kiinni, menee kirjoittaminen kuin tanssi ja asiaa tulee kuin itsestään kirjekaverille. Mutta se tauko. Silloin minusta vaan tuntuu, ettei mulla ole vaan yhtään mitään sanotavaa tai kerrottavaa kenellekään. Mutta sitten kun taas kirjoitan, kirjoitan paljon. Nyt joulunalla sain kirjekavereiltani ihania lahjoja ja kortteja <3

Liikuntaa olen hararstanut, en ole laksenut nyt kuinka paljon, mutta aikasemmin laskut olivat sillä mallilla, että liikuntaa tulee jatkuvasti harrastettua keskimäärin se kaksi kolme kertaa viikossa. Välillä kuukauden kahdenkin taukoja, mutta sitten taas enemmän, ja keskiarvo on siltä osin pysynyt aika samana. Nyt viime viikkoina paljon kävelylenkkejä, vähän salia ja uimassa käymistä. Nukkunut olen enimmäkseen aika huonosti ja epätasaisesti, välillä liikaa ja välillä en ollekaan. Toisinaan nukun vaan parin tunnin unia, parissa pätkässä, joskus taas enemmän, kellon ympäri ja parit päiväunet siihen päälle. Toisinaan olen masentunut ja toisinaan taas en. Oma masennukseni on sellaista laatua, mikä ei liity mihinkään tiettyyn asiaan. Niille on annettu nimiäkin, kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuuhäiriö, rajatilapersoonallisuus ja dissosisaatiohäiriö. Ne mulla kuulemma on, mutten välitä nimistä ja sanoista. Minun masennus on niin syvää, että se vallitsee kaikessa, sellaisessa mitä en voi tässä konkreettisessa elämänhetkessä korjata. Ainakaan näin ja nyt. Vaikka minulla on ihana perhe, lapset ja mies. Vanhemmatkin olemassa. Sisko. Kirjekavereita. Sellaisia joita moikkaan, hyvänpäiväntuttuja. Facebook-kavereita. Olen fyysisesti terve. Paljon on hyvin. Ja paljon on sellaista mitä en tiedä, enkä silloin voi sitä ymmärtää, surra ja päästää menemään. Se on tunne.

Päivät on aika samanlaisia, mutta aina jotenkin erilaisiakin. Uusia ensi vuoden päivä odotelessa siis. Puolilta öin ajateltiin mennä ulos rantaan katsomaan ilotulituksia. Jollei sada liikaa, niin kuin nyt tekee. Ihanaa olla vaan kotona.


Hyvää uutta vuotta 2014!

Syntyjä syviä

Ihanaa, joulu on ohi!

Olen niin hyvilläni sitä, että tässä ollaan palautumassa tavallisen arjen pariin, että olo on melkeinpä keväinen. Olen ajatellut vuoden kulkua kellona, mun mielestä joulu ja vuodenvaihde on ylhäällä, kello kahdessatoista, ja siitä kun pääsee yli ja ohi, ollaakin jo selkeästi kevään puolella. Äkkiä se siitä humpsahtaa (tätä nyt hehkutan vaikken mikään kevät tai kesä ihminen olekaan), talvi ja pimeys meinaan. Tosin talvi ei ole vielä alkanutkaan ainakaan täälläpäin. Tänään kävin tekemässä tunnin metsälenkin, niin kuin olen koittanut joka päivä tehdä, sateellakin, sateenvarjon kanssa. Tänään näkyi pilvien välistä omituinen valoilmiö, aurinko paistoi hetken ja oi, ohuen pilven läpi selvää valkoista valoa. Kirkasta. Sitä ihmettä piti mennä ihan merenrantaan, kallioille katsomaan, hengitellä meri-ilmaa ja ahmia valoa silmien läpi mieleen ja aivojen ravinnoksi ja voimaksi. Näin polun vierellä pajunkissoja, ihan tuoreen ja uuden näköisiä. Puhkeaako nyt kevät, pajunkissat? Huolestuttavaa. Luonto menee ihan sekaisin. Ei joulukuussa voi olla pajunkissoja ja lämpöasteita yli viisi.

Mutta olen niin helpottunut siitä että joulu on ohi. Joulu oli raskas. Välillä tunsin suurta, kiristävää pakahduttavaa stressiä ja ahdistusta. Itkin tavallista paljon enemmän (mikä on mielestäni vain hyvä asia. Yleensä olen liian ahdistunut tai kovettunut edes itkeäkseni, vaikka halua ja syytä yllin kyllin olisikin) ja välillä olisi tehnyt mieli karjua kauppakeskuksissa keuhkojen täydeltä perkele, ja vedellä kasoja tavaraa alas pöydiltä ja näkyviltä (onneksi en sentään sitä tehnyt). Vihaan kauppoja joulun alla, vihaan ihmismassoja ja hikisiä kauppoja, pistelevää kuumuutta ja hikoilua. Kuumottavaa ja kiristävää. Kilinää ja kolinaa, liian kirkkaita valoja ja liian kalliita tavaroita. Ja turhia. Mulla ei ole koskaan ollut näin huonoa taloudellista tilannetta kuin nykyään. Mulla ei ollut varaa ostaa yhden yhtä joululahjaa, tili oli melkein tyhjä jo ennen joulua. J osti muutamia, vaikkei silläkään ole kuin hemmetin pitkä luottokorttilasku odotettavissa ja hemmetin pieni tili, josta ne olisi takaisin maksettava. Tammikuussa sitten.

Onhan joulu toki muutakin kuin lahjat ja ostoksilla juokseminen, mutta tänä vuonna en löytänyt sitä kaunista ja lämminä joulumieltä oikein ollekaan. Joko mua ärsytti, ahdisti, hermostutti, tai sitten vaan ärsytti eikä tuntunut miltään. Ja taas ärsytti. Ja ahdisti ja masensi ja väsytti.

Aattoaamu meni niin kuin normaalistikin, otettiin joulukuusi sisälle, koristeltiin se siinä aamupäivällä, polteltiin kynttilöitä, hyasintti tuoksui, joulukuusenkoristeet rapisivat ja solmuiset kuusenvalojohtosotkutkin suoristuivat ja jokainen lamppu toimi. Katseliin ja kuunneltiin Joulupukin kuumalinja telkkarista, Lumiukko ja Joulurauhan julistus tuli katseltua myös. Joulupukki tossa kuumassa linjassa oli vaihtunut, ja oli ihan  törppö. Mihin lie edellinen aito-pukki hävinnyt. No niin. Kuusen koristelun ja televisioperinteiden jälkeen keitin riisipuuroa, vaikkei siitä kukaan muu niin välitä kuin minä (tai välitänkö nyt itsekään, vai pidänkö vaan kiinni perinteestä?) niin söivät silti. Ensi vuonna ostan valmiit purkit tuota tököttiä. Oli siinä sen verran tekemistä, puoli tuntia piti seisoa yhtämittaa hellan edessä ja silti puuro oli palaa kokoajan pohjaan. Mokomakin vaiva. Olisihan sitä voinut paahtoleipääkin syödä.

Yleesä ollaan aattoiltapäivällä käyty J.n vanhemmilla, viemässä lahjat, tai yleensä viime vuosina se on ollut joku typerä ruukku ja melkein halvin, melkein lakastunut joulutähti jättikaupasta, ja niin nytkin. Mä en jaksanut tällä kertaa mennä, mitä turhaa. Ei jaksa, stressaannun jos teen liikaa, yksi vierailu ja sosiaalisena oleminen päivälle on riittävän suuri haaste jo sekin. J kävi, ja toi äidiltään tullessaan toisenlaisen kukan kuin mitä oli itse vienyt. Haudoillakin ollaan yleensä aattona käyty, nyt ei käyty. En jaksanut, ja sitäpaitsi koko päivän satoi vettä. Joulun aikana käytiin kuitenkin muuten haudoilla, Tapaninpäivänä. Mun isovanhempien ja enon haudalla.

Aattoilta vietettiin tavalliseen tapaan mun äidin luona, ja sinne tuli siskon perhe myöskin. H oli poikaystävänsä kanssa Kolilla isänsä ja mummonsa luona viettämässä joulua. Sieltä soittelivat, H.n isi halusi tulla toivottamaan hyvät joulut myös. Äitini haluaa järjestää joulut. Itse ei oikein jaksa olla jaloillaan keittiössä (mutta tupakalle parvekkeelle menee kyllä vikkeilin jaloin) valmistelemassa ruokia, joten miehensä (seiskytyksi) tekee kaiken, kantaa ja laittaa, vie ja tuo. Sisko oli leiponut kuivakakun ja joulutorttuja, mutta muuten koko homma oli isäpuoleni harteilla, ja jaloilla. Olen aina tarjonnut apuani, mutta ei tarvitse. Autoin sentään astioiden kantamisessa ja kattamisessa. Muut istuivat vaan pöydässä. Ja kävi tupakalla. Siskon tyttö riehui koko illan, kiipelili pitkin selkiä ja seiniä, jännitti niin paljon Joulupukin tuloa. Ja kun tuli, meni pöydän alle piiloon eikä uskaltanut katsoa pukkiin päinkään. Lahjoja sai melkein korkeamman kasan kuin mitä on itse pitkä. E sai muutaman lahjan ja me J.n kanssa saattiin kolme lahjaa myös. Tärkeimmän ja hienoimman niistä esittelin jo kuvassa, äitini maalaaman taulun.

Muuten oli aika vaivaantunutta. Mua aina ärsyttää, mikä milloinkin. En oikein osaa tai jaksa olla kovin sosiaalinen, puhun ja naureskelen kyllä muiden mukana, enkä murjota katatonisena ja sulkeutuneena jossain nurkassa, vaikka olo sisältäpäin vähän sellainen olisikin. Onhan sitä käytöstapoja sentään tullut opeteltua. Aina saan sen kunniaksi sitten kuulla miten vaikutan niin pirteältä ja iloiselta. En tiedä miten siihen pitäisi suhtautua, mutta suhtaudeu siihen niin kuin mulle sanottais, eihän sua mikään näytä vaivaavan, mitä sä valitat tai oot vaan sairaana. Eihän toi nyt mitään. Silti ei koskaan kysytä, ei ikinä, että miten mä voin tai mitä kuuluu? Ei siis i.k.i.n.ä. Vaikka itse kysyisin (kohteliaisuutta), multa ei kysytä mitään. Ei ehkä haluta kuulla? Ihan sama. Senkun hymyilen ja olen vaan mukava. Niinhän mä olen. J.kin tässä sanoi että musta saa valheellisen kuvan. En tiedä miten siihenkään pitäisi suhtautua? Valheellisen? Vaikutan kuulemma niin pirteältä ihmisten seurassa että musta on vaikea uskoa että voisin olla masentunut, sairas, seko, mikä nyt olen. Oon kai tottunut sitten, ja mksi en olisi. Onhan tässä ollut aikaa harjoitella. Hymyilemistä, vaikkei hymyilyttäisi. Käyttäydyn.

Joulupäivälle oli luvassa vuoden teennäisin ja tekemällä tehty perheen kokoontumishetki. Isän tapaaminen, joka tapahtuu tasan kerran vuodessa (viime vuonna jäi muuten välistä). Käydään niillä viettämässä joulua englantilaisittain, eli ei syödä suomalaista jouluruokaa ja lahjoja availlaan vielä silloinkin. Ja oleminen on ihan hemmetin vaivaantunutta joka ikisellä osallistujalla. Asuivat tämän vuoden kevääseen asti Porvoossa omakotitalossa (meren rannalla totta kai) ja aikaisempina vuosina käytiin siellä näyttelemässä tämä koko perheen joulunäytelmä. Paitsi tänä vuonna. Myivät keväällä talonsa ja muuttivat Helsinkiin, asuvat nyt siskopuoleni entisessä asunnossa, pienessä kolmiossa, ja sisko osti kesällä uudehkon omakotitalon, Helsingistä (kenellä kolmekymppisellä on varaa ostaa omakotitalo Helsingistä? Siskolla. Sen jälkeen kun isä myi kalliin omakotitalon Porvoossa). Ja siellä tapahtui tämänvuotinen Joulupäivän vietto. Kyllä oli tilaa, huonekorkeutta, vaaleaa ja uutta vempainta joka lähtöön. Ai ku kiva.

Hävettää vähän vieläkin se, miten vaivaannuttavaan ja teennäiseen tapahtumaan sitä tulikin osallistuttua. Ja tekemään siitä hankalan. Mulle ei ole niin mitään tekemistä isäni luona, eikä varsinkaan maailman teennäisimmän ihmisen, isäni vaimon ja hyvänä kakkosena tulevan siskopuoleni seurassa. Mulle tulee niiden seurassa olo kuin olisin norsu posliinikaupassa, henkisesti. Tunnen itseni todella typeräksi, vaivaantuneeksi, kömpelöksi ja sitten häpeän koko olemistani ja toivoisin olevani ihan jossain muualla. Enkä usko että isäntäväelläkään oli kovin luontevaa. Lähtiessäni ajattelin, että ovat varmaan nyt tosi helpottuneita ja iloisia kun lähdimme. Ja ajattelin vielä pitkään sen jälkeen, että taisin pilata niiden joulun. Tuomalla masentuneen ja epäonnistunen itseni heidän täydellisyyteensä. Niin pitkälle pirteänä esiintymiseni ei sentään riitä.

Ei mulla ole mitään puhuttavaa niiden ihmisten kanssa. Ei niin mitään. J.n työasiat ja E.n kouluasiat kysyttiin kohteliaisuudesta, mutta siihen ne jäi. Multa ei edelleenkään kysytä yhtään mitään. Vaikka mä kysyisin, multa ei kysytä. Mä olen ihmisen kokoinen tabu. Mulla on isäni kanssa myös kielimuuri, isäni on englantilainen ja vaikka on asunut suomessa neljäkymmentä vuotta, ei osaa suomenkiletä kovin hyvin, tai ei mielellään puhu sitä. Työssään (johtava arkkitehti) ei tarvinnut käyttää suomen kieltä, ja englanti on aina ollut kotikieli. Minäkin puhuin melkein pelkää englantia, kuusi vuotiaaksi asti. Silloin vanhempani erosivat, ja mä päätin lopettaa englannin (ja melkeinpä suomenkin) puhumisen siihen paikkaan, ja se päätös on pitänyt. En puhu mielelläni edes ulkomailla käydessäni englantia. En halua puhua mitään "pekka-englantia" ja kun kunnollinen englannin puhuminen on ruostunut, en suostu huonoa kieltä solkkaamaan. Eli isäni puhuu englanniksi ja vähän suomeksi sen vähän mitä mulle puhuu, ja mä vastaan suomeksi. Parilla sanalla. Onhan sekin aika outoa. Ja surullista. Lapsena puhuin paremmin englantia kuin suomea. Multa on viety tavallaan kielikin, olen vähän niin kuin maahanmuuttaja... Niin kuin on viety vanhemmat, menneisyys ja tulevaisuus.

Olisi niin kiva tietää mitä minusta ajatellaan, mitä vanhempani minusta ajattelevat. Siitä päätellen mitä mulle puhuvat, eivät yhtään mitään. Mutta molemminpuolista se taitaa olla. Kummatkin muistutetan toisiamme kaikista niistä vanhoista kipeistä asioista ja sellaisista, ja varsinkin sellaisista mitä en voi edes muistaa. Ne mitkä äiti ja isä tietävät, katsovat minusta pois, pirteältähän sä näytät. Vitut. Ette vaan halua nähdä. Mä olen sellainen vanha homeinen rätti, tai muistilappu kaikista virheistä mitä ovat elämänsä aikana tehneet, joka heiluu heidän silmiensä edessä silloin kun näkevät minut. Epäonnistumisensa nuorempina. Isällä kun varsinkin menee niin hyvin nyt. Vähän on kuulemma nyt ollut masentunut eläkkeelle jäätyään, ja ehkä veljensä kuolemasta. Ei sitä paljon huomannut..

Joulupäivän jälkeinen joulu olikin aika helpottavaa jo. Tapanina käytiin syömässä J.n vanhemmilla ja siellä oleminen tuntui paremmalta ja luontevammalta kuin paljon koskaan ennen. Aika jännä juttu. Naureskelin jopa J.n äidin jutuille ja tunnuttiin tulevan juttuun ihan kohtalaisen hyvin, hyvinkin. Mua ärsyttää niidenkin jutut aika usein, ovat niin porvarillisia, aina ollaan menossa oopperaan ja Musiikkitalolle ja ties minne ja islti ollaan niin köyhiä ja kipeitä, ja niin edelleen. Mutta kaikesta tästä huolimatta lta oli oikein rento ja onnistunut. Kertoo paljon aikaisemmista päivistä..

Nyt joulunjälkeisviikolla olen ollut niin väsynyt etten juuri koskaan. Iltaisin olen äkäinen ja ahsitunut nukkumaan käydessä, naapurista kuuluu ääniä, patterit paukkuu ja pörisee. Välillä olen säikkynyt jopa omaa varjoani. Aamulla en taas meinaa saada itseäni hereille ollenkaan. Herään vasta kymmenen maissa, ja kun E on yleensä herännyt ennen mua, tulee mulle ällöttävä olo siitä, millainen olen. Makaan täällä tiedotttomana kun toinen on hereillä, enkä jaksaisi millään nusta ja raahautua keittiöön kahville pöydän äärelle. Tekisi mieli vaan maata, pitää ainakin silmät kiinni ja olla ihan hiljaa. Puhuminen ja pään ylhäällä pitäminenkin tuntuu liian raskaalat. Zombiena. Yleensä siitä vähän virkenen, käyn ulkona, ja sitten olen taas kotona. Eilen en käynyt ulkona ollenkaan, enkä meinannut pysyä hereilläkään sitten ollekaan. Mitä tahansa yritin tehdä, olin koko ajan nukahtaa.

Tänään toisaan ulkoilin ja sen jälkeen kirjoitin yhden pitkän kirjeen. Luin hetekn kirjaa, Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri, joka on aivan loistava! Tämän luettuani (lähenee jo uhkaavasti loppuaan) olen lukenut kirjailijan kaiki kirjat. Toivottavasti olisi jo kirjoittamassa uutta :)
Mitäs muuta. Ai niin, kävin tänään vaa'alla. Onpa tapahtuma sekin. Olin ihan varma että olen lihonnut joulun aikana, mutta enpä ollutkaan, paino oli jopa alhaisempi kuin ennen joulua. Huh.

Joulu

Hyvää joulua kaikille <3

Täällä meillä alkaa joulumieli hiipimään hiljalleen mieleen ja kotiin. Jouluun valmistautumispäivät on olleet aika raskaita, niin kuin ne aina tuppaavat olemaan tavalla jos toisellakin.

Setäni poismeno 21. päivä, teki tästä joulunodotuksesta entistäkin raskaamman. Setä ei ollut erityisen läheinen minulle, asui Englannissa, isänikin on sieltä kotoisin, ja itse olen siellä muutaman vuoden lapsena asunut. Vanhempieni erottua (kun olin kuusi vuotias) en ole Englannissa paljon käynyt,enkä ollut englanninsukuni kanssa paljoa tekemisissä. Vuosi sitten kesällä käytiin Wightin saarella ja tapasin setäni viimeisen kerran. Sairasti syöpää, viisi vuotta taisteli sitä vastaan, ennen kuin syöpä vei nyt voiton taistelusta. Oli kuollessaan vasta 58-vuotias, niinkin nuoren kuoleminen tuntuu tosi pahalta ja epäoikeudenmukaiselta. Faceboookin kautta olen ollut viimevuosina sen verran tekemisessä serkkujeni ja heidän äitinsä kanssa ja sitä kautta olen setänikin kuulumisia kuullut. Nyt tämän suru-uutisenkin.

Pitäisi aina muistaa elää hetkessä ja olla kiitollinen siitä mitä on, kaikki saattaa kuitenkin muuttua hetkellä millä hyvänsä. Niin hyvään, pahaan ja peruuttamattomaankin päin. Muutos, johon ei voi itse vaikuttaa.

Joten mahdollisimman nautinnollista ja lämmintä joulua ja mieltä kaikille.
<3

Täältä tulee

Olisikohan taas kuvien aika. Napsin just muutaman kotikuvan. Tällä viikolla on tullut laiteltua kotia lisää joulukuntoon. Sain toivomani valkoisen paperitähden ikkunaan ja kahdet jouluvalot, yhteen toiseen ikkunaan ja olohuoneen sohvan päällä olevan ison peilin ympärille yhdet. Hyasinttejakin löytyi. Joulukuusi vielä puuttuu, muttta se me haetaan vasta aaton aattona ja aattona vasta pääsee sisälle koristeluun ja valaisuun. Harmi ettei nyt ole lunta. Siinä on omaa tunnelmaansa, kun kuusi odottaa aattoaamuna ulko-ovella lumessa. Nyt ei ole lunta, mutta kuusi tulee. Siitä tulee se varsinainen joulun tunnelma, tuoksu ja olo kotiin. Joskus meillä on ollut muovikuusi, mutten tykännyt siitä yhtään. Oikea sen olla pitää. Aattoaamuun kuuluu ehdottomasti kuusen koristelu, riisipuuro (mantelilla totta kai), Turun Joulurauahan julistus ja Lumiukko telkkarista. Jouluaatossa on jo sitä kivaa jouluntunnelmaa. Silloin on kaupat ja ostokset juostu siinä miten voi ja pystyy, ja sitten vaan rauhaa. Huh.

Kerran käytiin iltaostoksilla, voi sitä ällötystä ja ruuhkaa. Hikistä ja pistelevää hommaa tuo. Pitäisi tuokin tehdä ajoissa, mutten sitä koskaan osaa tehdä ja jätän sen aina viime tinkaan. Mutta kun tietää mitä haluaa, ei tarvii tuntitolkulla kierrellä kaupoissa. Hyvä niin. Keskiviikkona Itäkeskuksesssa lupasin, etten enää ikinä lähde jouluostoksille. Kauan se lupaus ei voimassa ollut, vaan seuraavana päivänä oli kauppojen kiertelyä pikaisesti ohjelmassa, ja tänä iltana vielä viimeinen isku. E.llä on huomenna synttärit (15v) ja sekin luo oman stressinsä, synttärit ja joulu pitää kuitenkin erottaa toisistaan ja omat lahjat olla molemmille päiville. Eikä ne ihan siihen yhteen jää. Tammikuussa sitten kiristellään hampaita enemmän. Alennusmyynteihin en osallistu koskaan, en ensi vuonnakaan.

E.llä loppui tänään koulua, aamulla oli joulujuhla ja todistusten jako. Oli vähän huolissaan ja jännitti todistusta, mutta ihan hyvä oli, samanlainen kuin keväällä (8.3). Kavereillaan on monilla paremmat numerot, muttei sillä nyt ole mitään väliä onko keskiarvo kasin vai ysin kieppeillä, loppuelämää ajatellen. Lukioon pääsee jokatapauksessa. Hirveää, että jo teininä pitää alkaa nipottamaan ja stressamaan, numeroimaan elämäänsä ja laittamaan järjestykseen. Hyvä tietenkin että pärjää, mutta liiallinen pingottaminen ei ole hyväksi. Pitää niitä voimia säästää myöhempään elämäänkin. Nyt on kujanjuoksua lukioista, sen jäleen jatko-opinnoista, ja sitten se kujanjuoksu vasta alkaakin (mutta sinne asti ei tarvii vielä ajatella). Paineita elämässä riittää, ikävä kyllä. Menestystä ja pärjäämistä voi olla monella elämän osa-alueella, E on sosiaalinen, on matkustellut ja on tosi avarakatseinen ja kiinnostunut maailman asioista, keskustelee. Hyvä koulumenestyskin on tietenkin tärkeää elämää ajatellen, mutta on sitä muutakin.

Tänään pitää kavereilleen kaverisynttärit. On kutsunut viisi kaveria tänne meille, kaksi jää yöksikin. Me luvattiin lähteä J.n kanssa illaksi pois, toivoi että oltais menty koko yöksi, mutta se ei sentään onnistu. Meidän kotonaolokielto astuu voimaan kuudelta illalla ja päättyy puoliltaöin. Luvassa on jouluostoksia, elokuviin meno ja sit yhdet jossain. Yhdet vaan, mä en enempää jaksa enkä halua. Mietin jo, että miten edes jaksan olla noin kauan pois kotoa ;) En useinkaan ole. Ja olen nyt ollut aika väsynyt, yö posotan unta sikeästi sellaiset kahdeksan tuntia ja päiväunet tarviin kans. Joskus nukahdan iltaunillekin telkkarin ääreen. Silti nukun yöt hyvin. Ehkä nukun elokuvissa? :) En tiedä sitten, miten ensi yönä nukun kun täällä on niitä kavereita..
Eilen siivosin ja käytiin ostamassa herkkuja mitä haluaa kavereilleen illalla tarjota. Pari pellillistä pizzaa ainakin tekee. Äsken lähti repun kanssa jonnekin, mitä lie evästä hakemaan? Tai lahjoja :) Kohta saa tulla leipomaan tarjottavat pizzat.

Tämä jouluaika on kyllä aika väsyttävää aikaa.. Aamuisin herätessä olen kyllä aikamoinen zombie. Vähitellen siitä herää, mutta luulen, että nukkuisin kellon ympäri ellei olisi pakko aamulla herätä. Pikkuisen vetämättömissä olen koko päivän muutenkin. Normihommat, ja siis jouluhommatkin, tulee tehtyä, muttei mitään muuta. No, en mä tiedä mitä muuta se sitten olisi? Eiköhän tässäkin jo ole. Liikkumaan yritän itseäni patistella, mut nyt ei kyllä irtoa.

Terapia-asiaan palaan vielä sen verran. Luovuin ajatuksesta mennä kouluttautuvalle terapeutille. Siis mitä hittoa, en ala maksamaan samaa valmistumattomasta terapeutista, kuin mitä Kelan tms tukien jälkeen pitäisi maksaa valmistuneesta terapeutista. Jollen saa uudella hakukerralla kaupungin maksusitomusta (mitä vaadin lääkäriä uudestaan hakemaan) terapiakuluihin (hain nyt listan niistä kaupungin hyväksymistä terapeuteista, minkä kanssa kaupunkin on ostopalvelusopimuksen tehnyt. Psykoanalyytikoitakin on listassa kolmekymmentä, sain siis aikaisemmin väärää tietoa terapeuttien määrästä), en mene koko terapaiaan. On se nyt .. jos ei ala hoito jäjestymään sillä tavalla kun sen kuuluu järjestyä. Itse olisin jo luovuttanut koko hakemisen ja oikeuksieni perään vonkumisen, mutta J otti ohjat käsiinsä, koitti eilen soittaa hoitajalleni (ei onnistunut, on kolme viikkoa (!!) lomalla) ja kun ei onnistunut, soitti Psyk.polin toimistoon ja sieltä sai listan näistä kaupungin kelpuuttamista terapeuteista. Tänään, eli seuraavana päivänä, sain ne postissa. Hoitaja ja lääkäri eivät näitä asioita tienneet. Edelliseen päätökseen, kaupungin hylkyyn, oli perusteena se että terapeutti ei ollut tehnyt ostopalvelusopimusta kaupungin kanssa. Nyt on lista niistä jotka ovat. Todennäköisesti sitten kun olen näistä sopivan löytänyt (eli taas joudun käymään omaan laskuun pari kolme terapeuttia tapaamassa, n. 80e/kerta), löytyy kaupungilta joku muu syy olla tukea myöntämättä, mutta sitten saa olla koko homma! Hemmetinmoinen homma taas tiedossa, mutta mä en luovuta, perhana. Siinähän sitten kitisevät siellä polilla (lääkäri joutuu kirjoittamaan uuden hakemuksen). Ihan sama, olen minäkin niiden asiakas. (vaikkei siltä aina tunnu..) Jollei mulla olisi J.tä vetämämässä eteenpäin, olisin luovuttanut hoidon vaatimisen suhteen jo aikoja sitten. Mutta täältä tulen.

Että sellaisia kuulumisia :)

Työkyky

Tässä vähän asiaa mitä viimeviikkoisella lääkärikäynnillä oli puhetta. Oikeastaan vaan terapia-asiasta, sitä että mun pitäisi aloittaa sillä kouluttautuvalla terapeutilla terapia (eilen Googlasin tämän ja selvisi, että edestaa Mormooni-uskontoa. Mormooneilla on vahva taipumus harjoittaa käännytystyötä ja kun en ole itse ollenkaan mihinkään uskonnollisiin kuvioihin taipuvainen, uskon että tuollainen tausta, elämänkatsomus, haittaisi aika paljon. Noin vahvan uskonnon tunnustaminen ei voi olla vaikuttamatta terapeutin elämänkatsomukseen ja sitä kautta siihen terapiasuhteeseen, joka terapiassa hoitavan ja hoidettavan välille syntyy. Tämän unohdan. Olen ehkä yhteydessä Therapeieaan, jossa pskyoanalyytikot kouluttautuvat, ja tiedustelen, mahtaisiko siellä olla muita kouluttautuvia, jotka tarvitsisivat opetusoppilasta (Mormoonin "opetuslapseksi" en halua ;).
Tai sitten unohdan koko terapian. Olen jo niin väsynyt edes ajattelemaan koko asiaa.

Seuraava aihe oli työpaikkani. Kuntoutustukea ei jatketa ennen kuin työnantajan yhdessä työterveyslääkärin ja psykpolin kanssa on palaveri pidetty. Kela tulisi sen todennäköisesti vaatimaan tässä vaiheessa, kun olen jo näin kauan ollut pois.

  Olen ollut kohta kolme vuotta sairaslomalla / kuntsarilla, työpaikka on edelleen silti olemassa, kaupungilla, hoitajan paikka. Hoitosuunnitelman mukaan mun olisi pitänyt saada terapia, että voisin palautua työkykyiseksi. Vuosi haettiin tukea terapiaan Kelalta&kaupungilta. Ei tullut. En saanut tukea. En pääse terapiaan (hitto, vaikka työpaikka olemassa!)
Seuraavaksi työkyvynarviointi.. Saa nähdä yrittävätkö nyt laittaa töihin, vaikkei sitä edesauttava hoito toteutunut :((

 No, keväällä kolme vuotta, mutta kuitenkin. Vuosi meni että olo tasottui pahimmasta ja lääkitys saattin jonkinlaisen kuosiin, ja seuraava vuosi tuohon Kelan kanssa pelleilyyn, terapiatukipäätösten odotteluun ynnä muihin. Aikaisemmin lääkäri oli sitä mieltä että tarvitsisin sairaslomaa koko terapian ajaksi (niin ja terapian pitäisi olla juuri sitä psykoanalyytistä, psykpolin jutteluista tai muista ei ole hyötyä, en mihinkään ryhmäterapioihin sopisi. Jos olen jossain ryhmissäkin missä on useampia osaanottajia, olen ihan hiljaa. Ajatukset katoavat siihen jännittämiseen, enkä saa suutani auki. Kokeiltu on.). Niin rankkaa se tulisi olemaan.

Hoitotyötä en jaksaisi enää millään. Uuvuin siihen niin pahasti, että näen painajaisia vieläkin siitä ajasta, enkä uutta työtä jaksaisi kyllä opetella. En jaksa kuin yhden "aktiviteetin" päivässä, ja olen siitä poikki. Jos käyn vaikka parin kolmen tunnin hammaslääkärireissulla tai vastaavalla, olen loppupäivän ihan kuitti ja tarviin nukkua parin tunnin päiväunet. Jaksaminen on aika rajallista. Ja jos aktivitettiin kuuluu sosiaalista kanssakäymistä, väsyn siitä vielä nopeammin.

2009-2010 olin puolisen vuotta sairaslomalla ja silloin palasin töihin 50% työajalla, tein sitä kolme kuukautta (Kela korvasi vaan kuukauden osa-aikasairaspäivärahalla, vaikka kolmeen yleensä olisi mahdollisuus. Silloin korvattaisiin puolet palkasta osa-aikasairaspäivärahalla. Tein sitten omaan tappioon sitä puolikasta työaikaa kaksi kuukautta ja sekin totta kai sotki taloutta entisestään. Kela pettää aina).. Sen loputtua ja kokoaikaiseen työaikaan palaamiseen loppui jaksaminenkin hyvin nopeaan ja vuosi siitä jäin tälle nykyiselle pitkälle "sairaslomalle". Siinä välissä oli parin kuukauden sairaslomapätkä. Toivoisin rehellisesti sanottuna, että saisin pysyvän eläkkeen. En jaksaisi enää yhtään repiä itseäni väkisin sellaiseen mitä en todellakaan jaksaisi, olen siinä hommassa menettänyt terveyteni.

En tiedä miksi työkyvynarvio tehdään, ellei ajatella että voisin olla työkykyinen, ja miten voisin olla, kun en ole vielä saanut lääkärin määräämää kuntoutusta, mikä töihin palaamistakin edesauttaisi. En voi ymmärtää. Toivottavasti siellä todetaan työkyvyttömäski edelleen ja saisin vaikka pysyvän eläkkeen. Pelottaa, jos joudun nyt puolikuntoisena kokeilemaan jotain työkokeilua, mitä ilmeisesti tuollainen 50% työaika olisi. Ei hitto. En jaksaisi raahautua edes ovesta ulos, jos joutuisin entiseen (tai mihin tahansa muuhun) työpaikkaan. Jos muutaman päivän jaksaisin, väsyisin varmasti entistä enemmän. Miten mä muka voisin olla hoitajana, kun en itse ole kunnossa, kun en ole sitä aikaisemminkaan jaksanut. En ymmärrä. Uuden ammatin/alan opiskelu kuulostaa ihan heprealta, enhän jaksa käydä kaupassakaan siitä suuresti stressaamatta. 

Jännittää koko kolmikantaneuvottelu, yleensä jännitän jo pelkkää lääkärin ja hoitajan luona käymistä, muutaman kerran olen sanaut jo siellä ikävän paniikkikohtauksen, niin että vaivoin olen saanut istuttua siinä vastaanotolla. Sydän hakkaa ja hikoilutttaa. Mitenhän sitten, kun paikalla on kaksinkertainen määrä väkeä. En ymmärrä, miten pystyn edes menemään koko istuntoon. Sitä saan stressata vielä pari kuukautta, tuo on suunniteltu pidettäväksi helmikuun puolivälissä. No, siinähän näkevät sitten kunnon..

Ps.

Nyt joulunalus päivinä mun rintaa on puristanut ahdistus ja silmiin nousee ahdistuksen kyyneleet.. Inhoan kauppoja näin joulun alla. Inhoan shoppailua nykyään muutenkin, ja joulu on kaikista pahin aika siihen tarkoitukseen. Odotan oikeastaan että joulu olisi ohi. Olen jo vuosia sitten päättänyt, ja ollaan koko perheen kanssa päätetty, ettei joululahjoja paljon osteta, lapsille vaan jotain, omille ja siskoni tytölle sekä J.n kummipojalle. Vanhemmillemme kukat tai vastaavaa. Lisäksi E.llä on nyt perjantaina synttärit, ja synttärilahjakin on siis keksittävä/ostattava. Nyt tekee tiukkaa noidenkin kanssa. Velaksi vaan (luotolla), ja J sai onneksi lainanmaksuista vähän anteeksi nyt joulun kunniaksi. Sellainen kierre. Velan takaisinmaksusta armahdusta, ja lisää velkaa tekemään sitten toista kautta. On tämä hienoa!

Joulukuusi (tai osa siitä) vuosimallia -12

tyttöni

Tuskaisen tiukkaisen ahdistuksen tervehdys. Miten päin asioita ylös laittaa, mistä päästä purkamaan. Jotain yritän laittaa ja päästä samalla löysätä ja selvittää.

Tällä kertaa kysymys on rakkaasta tytöstäni, tyttösestäni, joka on aina koko elämänsä ajan saanut kannettavakseen aivan liian paljon, kuin mitä kannettavaksi edes aikuiselle ihmiselle soisi, tai useinkaan tulee kannettavaksikaan. Monellekaan. Ehkä itselleni, mutta nyt ei puhutakaan minusta. Vaan lapsestani.

Tyttö on yrittänyt ja jaksanut niin kauan, jaksaa edelleen, ihan hirveästi jaksaakin. Liikaakin, ei koko ajan jaksaisi vaan jaksaa. Äärivoimilla ja väsymyksen sumussa. Pakko pakko päkertää ja jaksaa, vaikkei jaksaisikaan. Keho hentona, kasvot väsyneinä. Liian vähästä unesta. Nukkuu viisi tuntia yössä, herää joka aamu viideltä, lähtee puoli kuudelta työmatkalle toiselle puolelle kaupunkia. Töissä on puoli seitsemältä. Koko päivän höyryisessä kuumassa, kosteassa keittiössä. Jalkojen päällä, päällä painavat pakit, kymmeniä kiloja. Kantamista ja laittamista. Jatkuvasti uusia työpaikkoja (harjoittelupaikkoja), uuden omaksumista ja oppimista, tottumista ja toimeen tulemista. Monenlaisien kanssa.

Ja nyt voimien äärirajoilla, taas. Peläten. Mitä jos tulen hulluksi, niin kuin kaikki muutkin?
On saanut paniikkikohtauksia ja joutunut lähetän kesken päivän pois töistä. Nyt pari käyntiä työterveyslääkärillä ja työterveyshoitajalla (joka alkaa itkemään aina kun H kertoo asioistaan, mitä nyt milloin kysyy). Rasti-ruutuun kaavake, ja masennukseltahan tämä vaikuttaa, ja paniikkihäiriöiltä. Lääkkeitä? Jospa tämä menisi ohi itsestään. Voiko se mennä. Minä en tiedä.

Mutta sen tiedän, ettei hulluus tule pelkäämällä, tai jos pelkäät et ole tullut hulluksi. On ihan luonnollista pelätä, kaikkea epäoikeudenmukaisuutta, väsymystä, niukkuutta, sopimattomuutta, vääränlaisuutta. Koko maailmaa. Voiko sitä muka olla pelkäämättä. Ei hulluus tule mistään ulkopuolelta, nurkan takaa, BÖÖ, kimppuun. Koko ajan se on mukana, jos on ollaksen tai tullakseen. Masennus on luonnollista ja sitä voi pelätä, muttei sekoamista. Ei kukaan tiedä pelätä sitä etukäteen. Ja jos olet jo seonnut, et sitä enää pelkää. Pelko ei tarkoita että jotain olisi jo tapahtunut, vaan sitä mitä voi olla tulossa. Ja jos kerrot että pelkäät, olet jo puolimatkassa pois sieltä.

Niin minulle on kerrottu, ja niin kerroin tytölleni. En käskenyt tai edes suositellut aloittamaan lääkkeitä, ei niitä oltu onneksi määrättykään, ehdotettu vain. Kahden tapaamiskerran jälkeen, jälleen kerran. Kuulostaa tutulta. Miksi edes nuorelle, työelämän alussa olevalle ihmiselle ei voida järjestää mitään muuta apua, keskustelua tai jotain, millä pääsisi pahimman yli. Saisi tietoa ja tukea. Puhua, tulla kuulluksi. Juuri niin. Pillerireseptiä vaan. Ei jumalauta. Pitääkö kaikki muka ohjelmoida samanlaiseksi, kaikille vaan sama pilleripurkki kouraan ja hyvää jatkoa. Vastustan lääkkeiden nopeaa käyttöönottoa silloin, jos toimintakykyä on tallella. Ennaltaehkäisevänä hoitona en lääkkeisiin usko. Silloin tietenkin, jos toimintakyky on mennyt. vai olisiko se parempi ennen? Ei kai kaikkea voi lääkkeillä korjata, tai tarvitsekaan. Mä en tajua.

Nyt näen saman kuin näen itsessäni, lapsessani. Lääkäri oli kysynyt että onko suvussa mielenterveysongelmia, ja niitähän riittää. Kaikkia laatuja. On kaksisuuntaista ja skitsofreniaa ja mitä vaan. Sehän jo tietysti selittää. Mä en siihen halpaan lähde. Osa sairastamisesta on se, miten sinuun suhtaudutaan, jatkuvat lääkepurkit uudet ja uudet arsenaalit leimaavat sinut itsellesi sairaaksi. Kun ei tässä nyt muuta voi. Etkä enää luota itseesi. Mihin minä laitan tyttöni, kun tiedän miten vaikeaa on apua saada. Onneksi olen itse niin hyvä ja jaksava, että osaan olla apuna. Jaksan kuunella (mikä onni on kun lapseni minuun luottaa niin että asioistaan osaa ja viitsii puhua. Vaikka olen olevinani sairas. Jos olisin kovin epävakaa ja epäluotettavan oloinen, ei varmaankaan minuun tukeutuisi) Se auttaa. Puhuu minulle ja minä kuuntelen. Nyt minulla on siihen mahdollisuus.

Mitää uutta H.n tämäntapaiset ongelmat eivät ole, näitä on ollut aina. Se on aina ollut, eikä ole mistään tullut, kyytiin hypännyt. Joskus vaan kaikki on liikaa, liikaa on tullut, eikä enempää meinaa enää jaksaa. Toivottavasti jaksaa tämän päivän, ja huomisen, kohta on joululoma. Kohta taas nähdään ja taas kuuntelen ja huomaan, kuulen ja näen. Se varmasti auttaa.


Ps.
Käydään yhä ja edelleen siellä perheneuvolan parisuhdeterapiassa J.n kanssa, ollaan käyty siellä nyt neljä kertaa. Parin viikon välein suunnilleen. On se iso juttu, että on tuo nyt, ja se on hyvä. Tänään oli känyti, tapaaminen. Ensimmäisenä tulee nyt mieleen kirjoittaa miten terapeutti sanoi että parasta mitä teille on tapahtunut on se, että te tapasitte toisenne. Oikeasti, mistä voisi sitä tietää, vaikka ollaan tosi syvältä ja alusta taustojamme käyty, niin silti. On hyvä terapeutti, ja me ollaan hyviä. Ymmärsin sen niin kuin se on takoitettukin. Jos joku hoitohenkilö sanoo jollekin asiakkaalle/potilaalle jotain, alkaa tämä hoidettava -ainakin herkässä sairauden tai tuntiden tilassa- uskomaan sen ja ajattelemaan asiaa. Niinpä toisaan. Kuulostipa se kivalta. Niin sen täytyy olla. Ja niin se sitten on. Tuntuu, sen hetken yli. Tosiaan. Ja luotat. Me ollaan hyviä. Eikä nyt ole huonolta tuntunutkaan.


Olen saanut sielä voimaa ja sitä itseluottamusta mitä tarvitsen, ainakin pienen murun. Siitä on ollut apua. Saan palautetta, osaan ja ymmärrän hyvin, osaan kuvata kauniisti ja tiedostan paljon. Ymmärrän mikä johtuu mistäkin, enkä syyttele tai puolustaudu, pakoile vastuuta tai siirrä asioita toisten syyksi (monet kuulemma sättivät toisiaan jatkuvasti vastaanotolla). Olen avoimesti, miten vaikea olekaan. En esitä. Ja ainii, sen perusteella mitä olen kokenut ja mitä elämässäni menneisyydessä tapahtunut, niin paljon pahaa, luulisi minun olevan paljon huonommassa kunnossa. Vahvuutta löytyy. Ja vielä se että kuka tahansa terapeutti saa minut parantumaan. Osaan ja ymmärrän sen, itsessäni se kuitenkin jo on.

Sen kun ymmärän, jaksan olla muillekin.

ei naurata

Nyt ei ole hyvä fiilis eikä kaikki ihanaa. Ahdistaa ja ärsyttää. Tervemenoa siis viime viikkoinen hyväntuulisuus. Tuntuu ettei edes tekisi mieli kirjoittaa tänne huonoja ajatuksia kun viime aikoina täällä on vallinnut parempi ja myönteisempi mieliala ja kerronta, mutta toista on nyt. Mikään "kiva-blogihan" tämä ei ole, joten avaudun nyt urakalla ärsyyntymisestäni. Joten varoituksen sana kivaa joulumieltä odottavat lukijat, tätä ei ehkä kannata lukea.

Aloitan nyt suoraan eilisillasta. Meidät oltiin kustuttu illalla mun serkun luokse kylään, yhdistetyille heidän tupareilleen, serkkuni valmistujaisten kunniaksi (valmistui filosofian maisteriksi -> englanninkielen opettajaksi) ja siskoni syntymäpäivä oli eilen myös, joten niitä muistettiin ja juhlistettiin samalla.

Mukavaksi sattumaksi illanistujaiset muuttuivat alkuillasta hammaslääkäripäivystyksessä istumiseksi. Kävin torstaina hoidattamassa päivystyksessä (silläkin kertaa) hampaasta lohjenneen palan, hampaasta jouduttiin silloin poistamaan pieni pala, vuosi verta, eikä hoitopaikka pysynyt märkään laitettuna kuin pari päivää. Ensimmäisessä päivystyksessä sanottiin että hammas pitää todennäköisesti poistaa kokonaan, niin suuri osa hampaasta on paikkaa, eikä omasta hampaasta ole jäljellä paljon muuta kuin seinämät. Päivän pari itkin hampan kohtaloa, en halua luopua hampaistani. Ahdisti niin maan perusteellisesti, aivan kuin multa oltaisiin viemässä suurempaakin osaa itsestä kuin yksi hammas, vaikka tärkeä onkin, oli paniikin, itkun ja raivon määrä ihan mittaamaton. En halua miksikään harvahampaiseksi mummeliksi jo nyt. Mulle tuli ajatuksesta kamala olo, jotenkin tosi nukkavieru ja likainen olo. Että olen tällainen köyhä hullu, jolla puuttuu hampaita ja muutenkin surkea nukkavieru. Tilalle saisin uuden hampaan, jos sattuisi olemaan kahdesta tuhannesta eurosta ylöspäin rahaa siihen laittaa. Ja kyseessä on isoin mahdollinen poskipuruhammas, joten se hinta tuskin olisi se pienin mahdollinen. Miten mä ilman sitä söisin? No laihtuisinpa sitten.. Hyvä vaan. Onpa kiva olla tällainen, joka ei saa mitään hoitoa, ellei siis löydy omasta taskusta tarpeeksi tuohta. Miten mulla voi olla juuri ne vaivat ja sairaudet, mitä ei korvata julkisin varoin.. Kunnollista hammashoitoa (pois vaan kaikki, uusia ei saa tilalle ellei pätäkkää löydy) tai kunnollista psykoterapiaa. Voi v...! En saa kumpaakaan.

Lauantaina hoitopaikka irtosi ja ei muuta kun päivystykseen istumaan, taas. Eri paikkaan tällä kertaa kun on viikonloppu. Olin ihan varma että sinne se hammas nyt jää. En pelkää -kumma kyllä- hammaslääkäriä, mikä on aika erikoista, koska pelkään melkein kaikkea muuta. Jopa hississä matkustamista, yleisissä vessoissa käydessä lukkojen taakse jäämistä, ja muuta vastaavaa. Ihan kiva oli istua Hartmannin sairaalassa hammaslääkäripäivystyksen jonossa joku pari tuntia, kun vaihtoehtona olisi ollut illanistujaiset. Viereen sattui viiskymppinen mies, hirveässä änkyräkännissä, viinapullo oli siinä mukana ja sätkät pitkin lattioita. Kävi nojailemassa meihin vähän välilä ja esiteli purukalustoaan. Ja kertoi kaikki sairautensa, C-hepatiitista alkaen. Hyi hitto. Sellaista kaksi tuntia. Niin mun tuuria. Tuollaista mä juuri tarvitsin.

Hammas sentään säästyi, tällä kertaa. Sain toisen hoitopaikan. En ole koskaan tuntenut oloa oikeastaan edes epämukavaksi hammaslääkärin penkissä, pää alaspäin ja suu täynnä värkkejä, pidän yleensä silmät kiinni koko ajan (en välitä nähdä sitä kalustoa mitä suuhuni laitetaan) ja joskus olen melkein rento. Nyt iski omituinen paniikki. Ensimmäistä kertaa. Olin jo vähällä hypätä ylös tuolista ja lähteä menemään. Näky oli jotenkin pelottava, ihan kuin olisin ollut jossain omituisissa kokeissa, suuhun työnnettiin vaikka minkälaista metallia ja valoa, hammaslääkäri näytti oudolta suusuojan ja muovilasien läpi, vähän niin kuin olisin ollut jossain tieteiselokuvassa. Loppui se tuokin aikanaan ja saavutin normaali olotilani, ja pystyn taas syömään.

Mentiin hammaslääkäristä vielä sinne serkulleni, nähtiin heidän uusi koti, oli ihan kiva ilta ja kaikkea. Ainakin aluksi. Mun toisella serkulla on myös masennus ja on sen takia ollut jo useamman vuoden sairaslomalla, opinnot jäivät kesken ja elää nyt masentuneen elämää, ei jaksa käydä suihkussa, ei ruokkia kissaa, nousta aamulla sängystä, ei pysty edes katsomaan graduunsa päin (joo, kaikki meidän suvussa on yliopistoihmisiä, paitsi minä), eikä paljon mihinkään muuallekaan. Jossain vaiheessa keskustelu meni aiheeseen mielenterveysongelmaisten kohtaaminen. Meidän suku on ihan avarakatseista ja fiksua, humanistista porukkaa, ettei siitä valittamista. Ymmärrystä ja älyä riittää. Mutta erään puoliso se näytti nyt todellisen järkensä ja ajatuksensa kun oli saanut nautittua riittävästi glögiä ja punaviiniä. Joskus viiskytluvulla ei kuulemma ehditty masennusta tai muuten fiiliksiään tutkailemaan kun piti painaa duunia niin kovasti, hiekkaa lapioimalla kuulemma pysyi masennukset ja muut pahat olot ja ajatukset pois, eikä silloin mitään terapioita tai muita hömpötyksiä tarvittu Päiväsairaalakin on kuulemma sellaista lepoleiriä, että itsekin voisi työssä käymisen vaihtaa sellaiseen huvitteluun (itse en ole päiväsairaalassa ollut, mutta masentuntut serkkuni kyllä). Ihan niin kuin masennus / kaksisuuntainen olisi jotenkin valinnan varainen asia! Kyllä tuntuu että masentuneena joutuu pitämään puoliaan ihan eri tavalla kuin jos olisi niin sanottu terve ihminen.

Niin kuin joku haluaisi laittaa kurkustaan alas kourallisen myrkyllisiä, sivuvaikutuksia täynnä oleva pillereitä joka päivä, tuntea kamalaa psyykkista kipua ja ahdistusta joka ainut päivä, enemmän tai vähemmän. Niin kuin se olisi jotenkin halusta kiinni, onko sitä toisinaan linnottautuneena kotiin, kun itseluottamus on niin alhaalla, ettei tee mieli nähdä edes vastaan kulkijoita kadulla. Jos mut laitettais nyt kaivamaan lapiolla hiekkaa, huitaisisin varmasti tätä kehoittajaa sillä lapiolla päähän. Ja saisin sellaisen ahdistus-/raivokohtauksen, että hyvin nopeasti loppuisi kaivuuhommat siihen. Siitä kertoo se, miten menin viimeisen työssäolovuoteni joka aamu itkun ja raivon kanssa töihin. Ja se, miten ahdituskohtaus jylläsi koko päivän päällä. Miten en päässyt koko iltana sohvalta ylös, valvoin yöllä ja seuraavana aamuna menin taas töihin itkun ja pelon kanssa. Ihan huvikseni, ihan huijatakseni kaikkia ja siksi, että voisin vaan levätä kotona ja naureskella salaa niille, jotka joutuvat töihin aamuisin lähtemään. Ihan läppällä olen nyt kohta kolme vuotta ollut sairaslomalla. Kun nyt ei vaan nappaa. Käännän mieluummin kylkeä. Voin antaa tämän ahdistuksen, kivun ja vaikean olon, sekä pillerini ja sivuvaikutukset ensimmäiselle niitä haluavalle ja mennä vaikka lapioimaan hiekkaa. Jonotusnumeroa?

Kyllä on taas hupia kerrakseen. Seuraava keskustelun aihe oli terapia. Serkkuni on käynyt jo kolmatta vuotta psykodynaamisessa terapiassa (siinä samassa, mihin munkin olisi ollut tarkoitus päästä), hyvällä ja kokeneella terapeutilla. Se, että terapeutti on kokenut, on kuulemma kaikkein tärkeintä (miten se kouluttautuva sopii?). Anteeksi nyt vaan, mutta vituttaa taas. Anteeksi. Mutta kuinka sellainen, kolmekymppinen nainen, jolla on yliopisto-opinnot kesken, eikä ole koskaan palkkatyössä ollut saa Kelan tukea terapiaan, mutta minä, jolla on vakituinen  työpaikka odottamassa, joka tarvitsisi kuntoutusta mahdollisen työkyvyn palautumisen tähden (ja muutenkin tietenkin), ei sitä saa!? Mulla räjähtää pää ihan just.

Mä olen taas niin itkenyt sitä etten saa sitä saamarin terapiaa (&TNY%#&(==(/&%%¤¤%%/((().
Laskin että joutuisin maksamaan yli sata euroa kuukaudessa terapiakuluista itse, jo se että matkustan toiseen kaupunkiin, maksaisi kaksi kertaa viikossa, neljä matkaa, melkein sata euroa kuukaudessa, lisäksi osa terapeutin hinnasta ja päälle vielä lääkkeet, joihin menee yli viisikymmentä euroa kuukaudessa. En saa erityiskorvattavuuskoodia Kelakorttiini kun olen niin hyvässä kunnossa, tukea Kelata en saa, kun olen niin vakavasti sairas. /(&R¤¤¤¤¤%?)(&¤"!""#¤%&/()=?/()=====()/&%¤#""
Mulla ei todellakaan ole sataa euroa ylimääräistä. Vaikka mieheni on diplomi-insinööri kyllä, jää hänelle palkasta neljäsataa euroa (!) käteen kun on maksanut asumiskulut, velat ynnä muut pakolliset maksut, sähkölaskut ja puhelinlaskut ja sellaiset. Asunnon vastikkeet ja velanlynennykset kustantavat vaan sata euroa enemmän kuin mitä kaupunginasunnossa asuessamme masettiin. J.n vanhempien mielestä meidän pitäisi muuttaa halvempaan asuntoon. Sellaisia ei vaan juuri ole. Asumme jo nyt Helsingin äärilaidalla, eli tässä kaupungissa ei voi tämän halvemalla asua. Kaupungin asuntoa emme enää saisi, kun olemme kerran siitä luopuneet. Kodistaankin pitäisi ilmeisesti luopua, kun on sattunut olemaan niin holtiton että on mennyt sairastumaan. Muutetaan sitten pahvilaatikkoon.

J.n vanhemmilla on omistuksessaan kolme asuntoa sen lisäksi missä itse asuvat. Ovat perineet kaiken, eikä heillä ole hajuakaan siitä, mitä asuminen Helsingssä maksaa. Ja ainiin, J.n veljellä on ilmainen asunto.  Mulle jää kahdeksan sataa euroa eläkkeestäni käteen, yhteen laskettu summa on sama, kuin mitä kolme henkinen perhe saisi toimeentulotukea, tekemättä mitään #¤%&/()=!"#¤%&/()=?"#¤%&/()=??? Joka päivä käyn itkua pidätellen kaupassa sen takia kun kaikki on niin kallista, en osta kuin sen mikä on kaikista välttämättömintä. Näin. Hieno homma. Eilinen aamu meni siihen, kun J katseli netistä siivoustöitä, tai ihan mitä vaan, vaikka paskan lapioimista, että saisi pari sataa ansaittua lisää, jotta saisin sen hemmetin opiskelijaterapeutin. Ihan hienoa tämä sairastaminen.


Jos mulla olisi se lapio antaisin sille töitä.
Anteeksi!

Ps. Ai niin, meinasi unohtua. Joku ¤%&/( nisti oli eilen käynyt käsiksi E.hen keskustassa, Rautatientorilla. Joku E.n kavereista oli mennyt pummamaan tupakkaa tältä äijältä (joo, tupakointi on paha asia, eikä E sitä harrasta, mutta on ärhäkkä vääryydelle), oli kimpaantunut en mä ole mikään tupakkaautomaatti ja tollaset mutiaiset on pumminut siltä ihan tarpeeksi (E on vähän tummempi kuin perus maitonaamat kun isänsä on turkkilainen) ja kävi E.tä rinnuksista kiinni ja uhkasi sairaalakunnolla. Ja tämä kuudelta Helsingin vilkkaimmista paikoista. Ohikulkijota ei kiinnostanut.

Inhoan maailmaa!

Kuva

Tuulen tuomaa alapainettako?

Piristykseksi, tai sellaisen yritykseksi ja ymmärtämiseksi, itselle muistamiseksi ehkä, vähän viisauksia. En ole oikein jaksanut nyt kirjoittaa tänne pidempiä kertomuksia, olen kirjoittanut paperille kirjeitä nyt niin paljon, että kirjoitusinto on purkautunut sitä kautta enemmän. Runoja ja päiväkirjaa olen kirjoittanut myös. Näin itselle pelkästään välillä. Kerrottava olisi tännekin, mutta nyt tämä hetki.

Hiljaisissa vesissä ne suuret kalat uivat

Päivä 11. 12.- 13

Tuon tänne nyt juhlallisesti ensimmäisen kommentin minkä kirjoitukseni sai. Kirjoitushan tuli valmiiksi jo viime viikonloppuna, pari kolme päivää kirjoitin (aamupäivällä muutaman tunnin) ja pari päivää luin. Ja lopuksi annoin J.n lukea. Luettiin ja muokattiin. Nyt lähetin sen pois. Seuraava sivu on kääntynyt. Tervetuloa uudet tarinat.


Mutta tässä äitini kommentti;

Vahvaa, koskettavaa tekstiä. Osaat ilmaista itseäsi, näkee, että olet
kirjoittanut paljon. Tämän aikaansaaminen on ilmeisesti ollut hyvin
tärkeää. Hyvä, että kertomuksesi saa laajempaakin julkisuutta. Aihe on mitä
kipein ja ajankohtaisin. Hallituksen kaavailema rakenneuudistus iskee
kipeimmin kaikkein heikoimpiin. Mielenterveyspotilaat ovat yksi
haavoittuvimpia ryhmiä. Kuntoutuksen tyrmäävä käsittely on osoitus siitä.
Kidutin itseäni tänään, kun kuuntelin hallituksen selontekoa eduskunnassa,
jossa vannottiin hyvinvointivaltion säilyttämisen ja p a r a n t a m i s e n
nimiin. Saa nähdä, uskovatko ihmiset enää tähän.



Kirjoituksesi huipentui hienoihin runoihin, toisen olen lukenutkin. Toinen
kuvaa herkän kauniisti kaksisuuntaista sairautta, jonka itsekin sitä
sairastavana koen omakseni, mutten varmaan osaisi sitä noin hyvin ilmaista.



Ps. Kirjoitan huomenna tämänpäiväisestä lääkärillä käymisestä.

 

Kirjeitä

Nyt on kuulkaas kynä käynyt täällä kovasti : ) Olen siis innostunut jonkinmoisen tauon jälkeen raapustamaan kirjeitä käsipelillä. Niin tykkään. Kun aloitan kirjeen, kirjoitan ja kirjoitan. Kynä vaan menee itsekseen ja juttua tulee, kulkee päästä käden kautta paperille.  Käsin kirjoittaminen on ihanaa, tykkään siitä paljon enemmän kuin koneella kirjoittamisesta. Arvoon ihanat upeat etanakirjeet. En halua luopua niistä ikinä. Luopua niiden saamisesta, en kirjoittamisesta. Mikään ei ole niin parasta kuin sytyttää kynttilä, ottaa kahvikupponen, kynä käteen ja antaa mennä. Kynä suhisee ja papereita kuluu. Niin tykkään. Kirjeen käsiin saaminen ja lukeminen se vasta kivaa onkin.

Kiitos te ihanat, jotka mulle kirjoitatte ja jaksatte mun kirjeitä joskus kuukausitolkullakin odottaa. <3
Kirjeenvaihto on ihan huippu, ykkösharrastus. Aina väillä se vaan jää. Olen sellainen joko tai- tyyppi, joko paneudun johonkin asiaan ihan satasella, tai sitten en ollenkaan. Kartan, en osaa enkä malta. En osaa ilmeisesti säädellä tekemisiäni, mutta eipä se kai haittaa. Muistan syödä ja sen, että mulla on myös perhe :)

Nyt olen mennyt ihan pää edellä kirjeiden maailmaan ja olen kirjoittanut pari kirjettä ja yhden kortin tänään. Voisin kirjoittaa vaikka koko päivän, ei mitään ongelmaa. Kävin välillä kaupassa (ostin kirjepapereita ja muuta tykötarvetta), kirjastossa ja äsken lenkillä (välillä kirjoitin). Samalla hetkellä  lumi päätti sataa, tai jotain valkoista, rännän, rakeiden ja lumen sekoitusta, mikä tuli alas vaakatasossa. Maahan ei silti jäänyt juuri mitään. Kävelin myräkästä huolimatta normaalin vajaan tunnin metsälenkkini. Pää sai tarvitsemaansa happea ja veri kiertää taas. Jalat on melkoisen kipeät (olin eilen jumpassa, en edes muista miten pitkän tauon jälkeen. Salilla olen käynyt koko ajan, ja lenkillä ja uimassa, mutta ohjatuille tunneille osallistumiseen kynnys kasvaa tauon myötä. Nyt menin) ja vähän se kälpiminen kai niitä vetreytti. Piristi. Ja sitten taas kirjoiin, ja nyt välillä näpyttelen pari älytöntä riviä tännekin;)

Ps.
Aamulla taas halkesi hampaasta muru, ison paikan virestä (söin kovaa ruisleipää, pitää kai siirtyä johonki pullaan..) Vastahan niin kävi muutama kuukausi sitten, eri hampaalle tosin. Mulle ei yleensä ikinä tule reikiä, ennen on kyllä tullut, mutta nyt vitsauksena on noi paikkojen ympäriltä halkeilevat hampaan sivut. Huomenna pitänee soittaa hammaslääkäriin.
Huomenna on aika psykiatrillekin.. Jatketaan ilmeisesti kuntoutustuen jatkoja, siis lisää työkyvyttömyyttä. Maaliskuun loppuun on edellinen pätkä, mutta hyvissä ajoin noi on uusittava, silti rahan tulo ehtii katketa. Niin käy joka kerta. Kaikki käy niin hitaasti. Lääkäri on hidas kirjoittamaan muutaman rivin ja Kela/Keva ne vasta kuhnivatkin..


Alhaalla taas kuvia. Annanpäivän ruusuista ja suklaista. Ja tänpäivän tuotoksista.

Annanpäivä

Annanpäivä

Minun päivä

Nimeni päivä

Minä

Kuin laivan kannella

Kokassa, nokassa, kannella

Seison tuulen, tuiskeen,

pärskeiden ja pisaroiden edessä

Kädet tiukasti kiinni

Selkä suorana

Varmana

Hiukset suolaiset

Katson mitä tulee

Keinun laineilla, mainingeissa, suurilla pienillä

Valoisilla pimeillä

esillä korkealla

Katson ja odotan

Menen mukaan

Väsyttää

Haluan kaivautua peiton alle

Pehmeään kotoisaan

Nukkua nukkua

Kaikessa rauhassa

Mieli raukeana rentona

Haluan nyt levätä

Kerätä voimia uusia tarinoita varten

Nähtäväksi

Jaksaakseni

Jaksan ihan hyvin kun lepään välillä

Mistä sellainen tarvitsee lepoa joka lepää aina

ei tee mitään

Mikä väsyttää kovin

Hetken vimma, into, vauhdin onni. 

Kutkuttavaa

Paljon paljon

Ihanaa

En malta nukkua

Sitten lepään

Pääni tekee paljon

Paljon

yhdistelee kipinöi

Saan levätä, olen onnekas

Nyt ei ole pakko jaksaa

Jokainen päivä on hyvä

Nyt on hyvä tämä päivä

maanantai-ilta

Olen hyvällä mielellä, raukean väsynyt

Lämpimällä tavalla

Tavallisen hyvää

Hyvä Annanpäivä

On

Valmis hyvä

Loistava

Valmis, tämä ensimmäinen osa

Pala tarinasta, elämässä

Tein sen

Vaikkei valmis kokonaan, koskaan valmis

Ihminen

Ei ikinä, mutta matkalla

uusia tarinoita

Elämässä kuulemassa, kokemassa

tuntemassa

Elämässä

Tarinan ennen näkemässä

Hyväksi ja selkeäksi havaitsemassa

Hyväksymässä

Hyväksi havaitsemassa

Hyväksi huomaamassa

Kokemassa

Näin

Toteamassa

Hyvä minä!

Tarina aikaisemmasta silmillä

Sanoina järjestyksessä

Miten kaunista hyvää selkeää

Taidokasta ja tarkoituksenmukaista

Näin

Ymmärrän

Ja näin on hyvä

Voin hyvin

Tuntuu hyvältä

Mistä se on tullut?

Ei mistään

Ulkopuolelta

Sisäpuolelta

Silitys sisäpuolelta

Itseltäni

Itseäni

Olen hyvä

Ja valmis

tässä hetkessä

Tähän hetkeen.

Kotia

Lisää kotijuttuja :)

Joulujuttuja

Kaunis koko elämä ja koti

Nämä seinät, ja kaikki niiden sisällä

Laitoin tänään joulua

Tonttuja

Kukkia 

Kynttilöitä

Puisen punatulkun ikkunaan

Lämmin kaunis olo

Rauhallinen

Joulunavaus

Kävin eilen illalla hakemassa postissa ihanaisen kirjekaverini lähettämän joulupaketin <3<3 Kiitos!
Paketista paljastui ihana poro-kynttilänjalka. On upea, ja todellakin mieleinen. Olen polttanut siinä jo kaksi tuikkukynttilää.

Tänään innostuin muutenkin laittamaan joulua kotiin, kaivoin muutamia koristeita esille ja ostinpa ihan itse kukkakipun salilta kotiintulomatkalla. J ei oikein ikinä muista/halua/huomaa ostaa kukkia, joten ostan itse sitten. Nyt vaikka huomisen Itsenäisyyspäivän kunniaksi. Ja juhlistamaan ja värittämään muuten aika kalseaa musta valkoista keittiötä. Nyt kynttilöitä sytyttelemään ja parit jouluvalot toivoisin löytäväni ja saavani ikkunaan ripustettua. Joulukoristelaatikko on vielä kellarissa, mutta tässä pitkän viikonlopun aikana voisi mennä penkomaan ja toivonmukaan löytämään jotain jouluvaloja ja muita koristeita. Suunnittelu on käynnissä, ollaan asuttu tässä kodissa vasta yksi joulu, viime jouluna otettiin kuusi, ja varmaan tehdään niin tälläkin kertaa. Mutta pikku hiljaa koti rakentuu jouluun.

Ylenmääräistä joulushoppailua ei ole varaa toteuttaa, eikä se mitenkään tarpeelliselta tunnu. Lapsille ostan lahjat ja jotain muuta muille mukaville :) Kaupoissa en tykkää hääriä, yleensä teenkin vaan nopeita täsmäiskuja, haen sen mitä ajattelen tarvitsevani, tai oikeasti tarvitsen, ja sitten kotiin. Äkkiä. Nyt on veronpalautusviikonloppu tuloillaan heti kun Itsenäisyyspäivä rauhoitutaan. Tarkoittaa siis sitä, ettei mua tulla kaupoilla näkemään. Inhoan kaikenlaista ruuhkaa ja ostoshässäkkää. Huhu! Mutta tykkään kauniista asioista ja muutama joulukukka, kynttilä ja jouluvalo saa budjettiin mahtua. Tykkään joulualustunnelmasta, sitä joulunalushässäkkää inhoan. Yleensä ahdistun näinä viikkoina moneen kertaan ja manailen manaamasta päästyäni kapeaa tiliä. Olen oikeastaan jatkuvasti kestoahdistunut tulotasosta, eli köyhyydestä. Rikkauksista en ole ikinä haaveillut, en kaipaa mitään ylellisyystavaroita, eikä mun tarvitse omistaa mitään. Koti, ruokaa, vaatteita ja jotain kaunista ympärillä riittää hyvin.

Enkä tosin saanut niitä veronpalautuksiakaan. Tai olisin saanut, jollei inhainen ulosottomies olisi niitä vienyt parempin suihin, tileille. Olen tottunut, joten ei haittaa. En edes ajatellut koko asiaa, totesinpa vaan. Aika hupaisaa vaan oli kun tulin kotiin ja ulosotto oli muistanut mua kirjeellä. Kirje kertoi että säännöllisenä ulosottomaksajana saan valita vapaakuukauden maksamisesta, tammikuuta tarjottiin. Ihan kiva, parempi olisi ollut tämä joulukuu. :) No. Eipä sitä montaa kymppiä mene, enkä sitäkään huomaa. Olen tottuntu. Jokatapauksessa, tilipäivät on niitä kuukauden kamalimpia. Nyt meni monta sataa (maksan eläkkeestä siis enemmän veroa kuin mitä paalkastani maksoin. Koskaan työssä ollessa ja palkkaa saadessani en ollut saanut noin isoja palautuksia. Tai siis olisi saanut). Tästä ei narina jatku, eikä aikaisempikaan ollut sellaiseksi tarkoitettu.

Ihan hyvällä lämpimällä tunnelmalla täällä. Tänään olen pitänyt kirjoittamisesta taukoa, en ole edes avannut koko tekstiä. Saa olla nyt rauhassa muhimassa. J lukee kirjoituksen tänään. Sitä vähän jännitän mitä sanoo, mutten pahemmin. Olen päättänyt nyt luottaa itseeni tuossa asiassa. Kenenkään mielipide ei siihen vaikuta, mitä kirjoitan ja julkaistavaksi lähetän. Se on mun juttu ja mun ajatukset. Siitä ajatuksesta olen noussut pari senttiä ylöspäin ja eteen päin.

Ps.
Olen nukkunut taas ihan hyvin, syönytkin joten kuten. Paremminkin voisin, mutta..
Salilla ja kävelyillä olen käynyt sen pari kertaa viikossa ja uimassa sen kerran viikossa tytön kanssa.
E.llä oli tänään kolussa ne Itsenäisyyspäivä tanssit. Onneksi sen parhaalla koulukaverilla oli myös puku päällä, ja muilla ainakin kauluspaita (ettei ihan sillä verkkarilinjalla). Kivat juhlat oli kuulemma ollut, lukiolaisten esittämä näytelmä aiheesta Itä-meri, tanssi ja vähän parempaa ruokaa oli tarjolla.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Ei tuo ole sairautta

                                                                    Näinhän se menee....

Viittä vaille

Tekstin ensimmäinen lähetys suoritettu. Lähetin tarinan J.lle luettavaksi. On pyytänyt saada lukea sen muutaman kerran, mutten aikaisemmin ole vielä antanut. Ihan keskeneräistä en halua näyttää. Nyt se alkaa olla sitä vaille valmis, että asiat mitä haluan kertoa, on kasassa. Vielä säätöä ja järjestelyä, mutta viittä vaille valmis. Nyt jännittää. Laitoin J.lle tekstin Facebook-viestinä, sanoin että on parempi että lukee sen niin, etten mä näe sitä. On niin kriittinen ja löytää aina jotain sanottavaa joka asiaan. Ja on paljon parempi kuin minä, vähän kaikessa. En tykkää että lukee mun kirjoituksia, ei ainakaan niin että näen sen kun lukee :) Lukee niin tarkaan ja kriittisesti, että panikoin vieressä jokaista elettä ja ilmettä. Mutta lähellä valmista.

En mä ainakaan millään kierroksilla ole. Nukuin vasta neljän aikaan viime yönä enkä olisi millään jaksanut herätä. Hyi mikä aamu. En jaksanut herätä kun J lähti, enkä vielä silloinkaan kun soitti vähän myöhemmin herätyssoiton. Heräsin vasta silloin kun E tuli sanomaan, että lähtee kohta kouluun. Voi yökötys sentään taas mun kanssani. E oli opiskellut yhteiskuntaopin kokeeseen aamulla, ja illalla. Koko päivä, ilta ja aamu, kaikki vapaa-aika ja hereilläoloaika meni taas kokeisiin lukemiseen. Eilen sillä oli yhdeksän tunnin koulupäivä. Tuli vasta viiden jälkeen kotiin. Ja sitten opiskelua päälle iltayhteentoista asti. Ensi viikolla on viisi koetta. Ei voi kuin kauhistella sitä, miten tiukoille jo noin nuoret laitetaan, loppuunpalamisen reunoille jo tässä vaiheessa. Koko ajan, vaatimukset senkun kasvaa. On nyt parin kuukauden aikana panostanut ja tsempannut tosi paljon ja kyllä sen huomaakin, koenumerot ovat olleet tosi hyviä, on saanut ysin melkein joka kokeesta. Joku heikompi on joukossa, mikä vaikutaa heti keskiarvoon. Tavoittelee yli 8,5 keskiarvoa jotta pääsisi haluamaansa lukioon.

Lukiot on selvästi jakautuneet, niin kuin maailma ja yhteiskunta, meno tässä meidän kotoSuomessa, joka kolkassa, toisiin keskiarvoraja on todella matala, ja toisiin taas todella korkea, melkein ysin hujakoilla. Huomaa jo siinäkin eriarvoistumisen. On hyvät ja huonommat sitten. Niin se on, selvästi huomaa että näin on nyt närhen munat. E on niin hyvä koulussa että toivon että pääsee haluamaansa lukioon. Ei ajatus ole tietenkään vain minun, tapoihini ei kuulu piiskata lapsiani eteenpäin ja vaatia kauheita, natsittaa. Ajatus lähti E.n luokanvalvojalta jo vuosi sitten, ja sitä kohti ollaan nyt menty. Iso osa vapaa-ajasta E.llä menee nyt koulutehtävien tekemiseen, mutta menestyksen eteen on tehtävä töitä. Ja jos se on hilkulla vaille, on kiriä ja tsemppiä koitettava pitää yllä. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Seura tekee kaltaisekseen, jos ympärillä suurin osa luokkalaisista tai kavereista on sellaisia, ettei koulunkäynti ja opiskelu voisi vähempää kiinnostaa, vetää se porukkahenki mukanaan. Ja sama toisinpäin, jos suurin osa on parempia tai yhtä hyviä, motivoi se varmasti opiskeluun.

Huomenna E.llä on Itsenäisyyspäiväntanssiaiset koulussa, aikoo laittaa sinne puvun päälle (pitääkin ottaa kuva, josta rajaan pään pois:), vaikka suurinosa luokkalaisista kunnioittaa tilaisuutta verkkareissa.. Itsenäisyyspäivänviikonlopuksi lähtee kaverinsa ja äitinsä kanssa maaseudun rauhaan. Me saadaan olla J.n kanssa kahdestaan, mikä on aika harvinaista herkkua tätä nykyä. Ihan kiva, kai. Mitään tekemistä ei olla suunniteltu, ulkoillaan ja käydään ehkä elokuvissa. Sellaista.

Musta on tullut melkoinen tietokonenörtti tällä viikolla. Liikuntaa en ole juuri ehtinyt/maltanut harrastaa vaan olen nököttänyt tässä koneella ihan liikaa. Lenkillä kävin toissapäivänä jak ohta täytynee mennä haukkaamaan happea. Välillä kyllästyttää tuo sama ainainen lenkki, mutta tykkään mielluumin kävellä metsäpolulla kuin missään muualla, katuja pitkin. Salilla tai jumpassa en ole käynt tällä viikolla kertaakaan. Muuten olen käynyt sen pari kertaa viikossa kuntoilemassa. Pysyypä edes jonkin laisessa kunnossa. Olen syönyt huonosti, usein ruokahalu on kokonaan tiessään, syön vaan pari kertaa päivässä, ruoan illansuussa ja jonkun leivän jossain vaiheessa. Epäterveellisen puolelle meninaa tuo ravinto mitä nautin ajautua turhan herkästi. On vähän plösähtänyt olo, vaikka tuskin olen lihomaan pääässyt vähällä syömisellä, mutta olo on lösähtänyt. Vaa'asta on patteri loppunut, hyvä niin. Saa ollakin.

Nyt ylös ja ulos (ja ehkä lenkille)

Pois; "älypuhelin", tarvitaan; kenkien lankkaus