Psyko

Mä olen nyt aloittanut terapiaprosessin. Päätettiin niin tammikuun lopulla, kun kävin viimeksi lääkärin vastaanotolla. Terapian tarpeellisuudesta ja sen aloittamisesta on ollut puhetta koko ajan, minulle itsellenikin se on ollut ihan itsestäänselvyys, että sen haluan ja tarvitsen. Sitä olen odottanut oikeastaan jo kymmenen vuotta! Siitä saakka, kun sain ensimmäisen kerran aikuisiällä masennus diagnoosin. Silloin en sitä saanut ja välissä olikin pitkä tauko, että ajattelin ettei mulla mitään ole. Masennusko muka? No kai mulla jotain on, kaksi vuotta sairaslomalla ja nyt vuosi lisää kirjoitettuna.

No, nyt on vähän toiset sävelet -vaikken aina tunnekaan itseäni sairaaksi, aina olen ollut tällainen. Mitään selkeää sairastumisen hetkeä tai kohtaa, milloin olisi joku selkeä käänne tullut, ole ikinä ollut. Tuntuu oudolta puhua sairaudesta. En miellä itseäni sairaaksi, vaikka sen myönnän, että asioita on, mitkä rajottaa elämää, enkä kykene yleisesti terveyden määritelmän mukaiseen elämään (esim. käymään töissä..). Kyseenalaistan kaksisuuntaisen diagnoosin, lääkityksen, kaiken ja ajattelen vielä, että ehkä tämä ei kuitenkaan lopullista ole. Diagnoosinikin on vielä määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkärin mukaan sairauteni on traumaperäinen, vaikka traumat kuulemma vaikuttavat ihan biologiaankin. Tekevät alusta asti niitä käytäviään mieleen ja muovaavat todellisuutta omanlaisekseen. No joka tapauksessa. Ongelma on syvällä, siellä lapsuudessa. Arkiseen toimintakykyyn sairaus ei ole (paitsi työkyvyttömyyteen) vaikuttanut, en ole lamaantunut, toimin, osaan ja ymmärrän. En sotke asioita enkä tarvitse ns. konkreettisiin asioihin apua. Osaan ne. En tarvitse kotiläksyjä.

Terapiasuuntaus tulee olemaan psykodynaamista,-analyyttistä terapiaa, päivitetty versio psykoanalyysistä. Ehkä rankempaa ja syväluotaavampaa kuin yleisempi kognitiivinen terapia, perustuen siihen,että ne ongelmat on siellä lapsuudessa, varhaisia ongelmia kiintymssuhteissa ja missä sitten ovatkaan. Mulla on niin paljon mustia aukkoja mielessä, että sieltä löytynevät, ne mitkä ahdistusta pitävät yllä. Mielenkiinnolla katson tulevaan, tuntuu tosi mielenkiintoiselta ja olen iloinen, että nyt vihdoinkin on se hetki, mitä olen odottanut. Minut on otettu vakavasti ja kuullaan. Saan apua. On jotain mitä odotan tulevaisuudelta, joku tavoite. Mikä tuntuu vieläpä mielekkäältä. Valoa tunnelin päässä? Ehkä kun yksi asia lähtee rullaamaan eteenpäin ja onnistuu,  käy niin muidenkin asioiden kanssa. Kun yksi onnistuu, niin onnistuu toinenkin.

Heti lääkärin kanssa tehdyn päätöksen terapian aloittamisesta tehtiin, aloitin terapeutin etsimisen. Laitoin sähköpostia varmaan parillekymmenelle terapeutille. Nimiä oli niin paljon, että oli aika vaikea löytää ne sopivan tuntuiset. Neljän terapeutin kanssa sovin tapaamisen, haastatteluajan ja siitä se lähtee. Kerrankin olen tehnyt jotain heti, isoa ja konkreettista. Onnistuminen.

Tänään kävin tapaamassa ensimmäistä terapeuttia. Olin aamulla tosi levoton. Tai oikeastaan jo illalla ja yöllä. Ahdistus oli tavallistakin ikävämpää ja jotenkin pelotti. Olin säikky ja säpsähteleväinen. Eikä yhtään väsyttänyt. Itkin, että miksi en osaa nukkua! Niin yksinkertainen asia, mutta ei vaan onnistu. Oli kuuma ja hankala olo. Tainnutin itseni puolellatoista Oxaminilla ja puolikkaalla Tenoxilla. Mutta joskus kahden aikaan yöllä vasta. Taas yritin sinnitellä ilman. Luin, ajoin J.n sohvalle (liikaa melua =tuhinaa..), enkä saanut unta. Lääkkeillä onneksi nukahdin, mutta heräsin jo seitsemältä. Olin tosi väsynyt, mutten mennyt enää sänkyyn. Hyvä minä. Aamulla olin koko ajan vauhdissa, koko ajan tein jotain, siivosin, värjäsin hiuksia, valitsin vaatteita, soittelin puheluita (ulosottoon..), kuuntelin musiikkia, roikuin koneella, pesin pyykkiä ja kirjoitin kirjettä. Kävin kaksi kertaa suihkussa. Yli tunnin valmistauduin lähtöön, meikkasin ja laitoin hiuksia, pukeuduin ja ravasin pelilin luota toiselle. Niin ja otin kyytipojaksi vähän vajaan yhden Oxaminin. Oli jotenkin tärisevä ja paniikkimainen olo.. Bussimatkan sain sentään luettua kirjaa.

Tapaaminen meni ihan hyvin. Odotin väärässä kerroksessa odotushuoneessa, mutta terapeutti kävi sieltä mut hakemassa. Olo oli onneksi silloin jo ihan rauhallinen : ) Ihan mukavan oloinen oli, sellainen ehkä vähän päälle viisikymppinen nainen. Lyhyet vaaleanruskeat hiukset, silmälasit, ystävällisen näköinen ja rennon oloinen. Terapeutin huone oli ihana, se jäi eniten mieleen. Ihanan pehmeät nojatuolit, pieni musta pöytä jolla oli kynttilä ja pienia koristekiviä, pehmeä paksu matto, värikkäät verhot. Seinillä oli canvaas-tauluja ja tunnelma siellä oli ihana. Ei mitään virallista, ei edes tietokonetta missään. Pieni kirjoituspöytä vain. Olin etukäteen kirjoittanut pitkän sähköpostiviestin, missä kerroin aika pitkästi melkein koko elämäntarinan, lyhennelmän. Sitä käytiin tuolla käynnillä läpi. Helppo oli puhua ja olin jopa aika puhelias, juttua tuli. Terapeutti kommentoi ja kyseli sopivasti. Ehkä vähän liian teennäisellä tai holhoavalla tyylillä. Yhden kerran huomasin, ettei ollut kuunnellut, kysyi jotain, jota olin juuri aikaisemmin sanonut. Mutta lähtiessä oli ihan hyvä tunne. Ensi viikolla on kaksi tapaamista.

Alla vielä sähköposti jonka lähetin.



"Hei.

Löysin yhteystietosi Therapeia-sivustolta ja ajattelin lähestyä sinua sähköpostitse, jotta voin kertoa enemmän itsestäni, tämänhetkisestä elämäntilanteestani ja taustoistani. Etsin terapeuttia pitkäaikaiseen intensiiviseen psykodynaamiseen psykoterapiaan, jonka toivoisin pääseväni aloittamaan mahdollisimman pian, tulevan kesän-syksyn aikana.

Olen 41-vuotias nainen Helsingistä. Olen ollut sairaslomalla kohta kaksi vuotta, keväästä 2011 asti. Sairaslomaani jatkettiin juuri vuodella, jotta voin keskittyä kunnolla terapian aloittamisen. Oloni on tasoittunut ja olen motivoitunut työstämään asioitani, jotka ovat sairastumiseeni vaikuttaneet, pitävät oireita yllä ja rajoittavat elämääni ja on vienyt työkykyni. Hoitokontaktissa olen psykiatrian poliklinikalla.

Diagnoosini on tällä hetkellä kaksisuuntainen mielialahäiriö, oireilen enimmäksen sekamuotisesti, selkeitä masenns- tai maniavaiheita minulla ei ole juuri ollut, enkä ole ollut aikuisena sairaalahoidossa. Suurimmat oireet minulla ovat ahdistuneisuus, jännittäminen ja sosiaalisista tilanteista vetäytyminen, ärtyneisyys ja aggressiivisuus. Mieliala on masentunut, mutta toimintakykyni on enimmäkseen pysynyt hyvänä.

Vuonna 2002 sairastuin ensimmäisen kerran aikuisiässä ja sain ensimmäisen kerran masennus-, paniikkihäiriö- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosin. Olin silloin vuoden sairaslomalla, hain Kelalta tukea terapiaan, muttei minulle sitä silloin myönnetty. Toinen sairausjakso minulla oli vuosina 2009-2010.

Oireilin runsaasti jo lapsuusaikana, jo 6-vuotiaana kärsin kovista jännitysoireista enkä pystynyt niiden takia käymään koulussa. Lintsasin paljon ja olin lähes koko lapsuuteni kontaktissa perheneuvolaan, erilaisia terapiamuotoja kokeiltiin ja olin alle 10-vuotiaana Auroran lastenpsykiatrisella osastolla osastohoidossa pari vuotta ja kävin sairaalakoulua. Äitini sairastaa maniapainotteista kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Vanhempani erosivat kun olin 6-vuotias ja jäin asumaan äitini kanssa. Lapsuudesta on jäänyt paljon turvattomuutta, enkä ole näitä asioita aikaisemmin juurikaan käsitellyt.

Minulla on kaksi lasta, 14- vuotias poika ja 21-vuotias tytär. Olen eronnut kahdesti ja elänyt vuosia yksinhuoltajana, nyt olen ollut jo yli kymmenen vuotta avoliitossa. Harrastan lukemista, kirjeenvaihtoa ja liikuntaa monipuolisesti. Ammatiltani olen mielenterveystyöhön suuntautunut lähihoitaja. Olen työskennellyt neljä vuotta vanhusten hoidon parissa. Aikaisemmin olen työskennellyt muilla aloilla.

Olisi kiva kuulla lisää mahdollisuudestasi sopia minun kanssa tapaamisajan ja keskustella enemmän terapian aloittamiseen liittyvistä asioista".

Nyt nukkumaan. Kello on 23.47 (aikatauluasetukset on tässä ihan omaa luokkaansa..)