Tärisyttää

Miksi mua jännittää koko ajan? Mua jännittää sekin, kun päätän tulla tänne blogiin kirjoittamaan. Kiertelen ja kaartelen, ja kun päätän istua alas ja laittaa sormet näppäimille kulkemaan, alkaa sydän hakkaamaan ja kroppaa tärisyttää, ihan kun en haluaisi päästää itseäni kirjoittamaan (muistan; "lopeta se paperin kaivaminen ja tee jotain järkevää"), vaikka kuitenkin haluan ja tiedän, että kirjoitan kuitenkin. En varmana ole kirjoittamatta. En ikinä. Saan kirjoittamalla asioita johonkin järjestykseen päässäni ja sitä kautta muutenkin elämässä. Välillä huomaan kirjoittaessani, että aika katoaa ja mieleen tulee sellaista, mitä en muuten ole huomannut, tai ole huomannut ajatelevani niin. Jotain ihan uusia oivalluksia, jotain, mikä lähtee yhdestä ajatuksesta, lauseesta, ja kasvaa sitten isommaksi oivallukseksi. Tai kysymykseksi. Koen ja tunnen, että niissä aina joku järki on, en ajattele ihan perättömiä. Onneksi. Eikä se, onneksi, ole edes mun omaa keksintöä pelkästään. Hoitaja on sanonut, että olen älykäs ja osaan ajatella asioita rakentavasti, ymmärrän, mistä mikäkin johtuu, mutten silti osaa niitä korjata itsekseni. Ja tässä tapauksessa; tieto lisää tuskaa.

Jos en pystyisi kirjoittamaan (tai liikkumaan paljon) en varmaan olisi olemassakaan. Tiedän, ettei mikään lääke, mikään hoito tai kukaan pysty korvaamaan sitä, miten tärkeitä nämä kaksi asiaa mulle on. Mieluummin olisin sitten vaikka ilman lääkkeitä. Pystyisinkö? Mitä jos sivuvaikutukset, kuten se Liton yleisesti tuoma tärinä, varsinkin käsien tärinä, olisi niin paha, etten pystyisi jompaan kumpaan, enkä pystyisi lääkettä lopettamaan. Jos ja jos. Ristiriitaisuuksia, mutta niitä nousee, kun en saa kaikkia palikoita itsekseni kohdilleen, menevät limittäin ja lomittain, väärin päin. Toivottavasti joku kerta oikeinkin. Tai ainakin lähelle. Kokonaan valmiiksi ei kuitenkaan ikinä tule.

Eilen olin taas itsekkäänä oman itseni rouvana, makasin ja haukottelin. Suhtauduin ylimalkaisesti ja epäkiinnostuneesti, poissaolevasti. Väsytti ja tylsistytti. Olin ihan hiljaa ja syventyneenä omaan olemiseeni ja oloihini. E. tuli koulusta, sillä oli ollut huono päivä. Väsyttävä, pitkä, raskas. Oli saanut kokeesta huonon numeron ja oli pahalla mielellä siitä. Yleensä pärjää hyvin, vaatii ehkä itseltään liikaakin ja yrittää kovasti. Paljon osaa ja ymmärtää helposti, ja (näennäisesti?) paljon yrittämättäkään. Varmasti yrittää. Mutta eilen oli kuitenkin pahalla mielellä. Tuli lähelle istumaan, ja varmasti odotti, että olisin keskittynyt siihen, mitä oli kertomassa. Olin olevinani, mutta ehkä en sitten kuitenkaan tarpeeksi ollut. Sanoi mulle "miksi kukaan muu ei saa olla huonolla tuulella tai valittaa, kuin sinä?". Siinä sen kuulin. Ihan oikein mulle. Olen mä sen huomannut, että mun mielialat, milloin paha olo, ahdistaa ja on tyhjää ja turhaa, tai milloin on asiaa ja arvosteltavaa, mielipidettä niin painavaa, että se huomaa ja kuulee. Mielialat keinuttaa koko perhettä, ylös alas, muut ovat varmaan tuntosarvet kohollaan, että mistä tällä kertaa tuulee. Mitä nyt on odotettavissa? Harmaata poissaoloa vai levotonta keskittymiskyvyttömyyttä? Se on kaikista pahinta, sitä mitä mä olen pelännyt olevani ja yrittänyt olla olematta. En kai mä vaan ole sellainen? Mä.

Sellaisena minäkin muistan sen, sen kamalan lapsuuden, missä en saanut mitään huomiota, en tilaa tai sijaa tunteilleni, ajatukselleni, toiveilleni, mielialoilleni. Ohjausta ja ymmärtämystä, kuuntelua, lämpöä, turvaa, tasapainoa. Ja nyt mä olen samanlainen, teen samaa muille. Toistan sitä, mitä en varsinkaan haluaisi. Oliko mullakaan sitten niin kamalaa? Ehkä olen turhaan sillä ratsastanut, nuollut haavojani ja peittänyt sillä kaiken muun, "mulla on ollut niin rankkaa", ymmärtäkää ja huomatkaa mut. Voisin ehkä huomata välillä muitakin. Inhoan ajatella "ellei sinua ole rakastettu, et voi sitä itsekään tehdä". Varmasti on rakastettu, välitetty, mä en ole sitä vaan huomannut. Nyt vaan itse toistan samaa. Haluamatta.
En minä tarkoita sellainen olla, välitän kyllä, haluan kuunnella, olla läsnäoleva, turvallinen, lämmin ja rakastava. En halua olla itsekeskeinen, puhua koko ajan itsestäni, toisinaan olla täynnä itseäni, arvostella ja vihata, kadehtia, vertailla. Tai valittaa, nyt on huono olo sieltä ja täältä ja kaikki on niin ollen turhaa, kuolisinpa pois. Suurin osa on tiedostamatonta ja se on kai se, mikä sitten ohjaa enemmän kuin se tiedostettu (mikä on sekin kai vähän väärillä väreillä painettu).

Siitä mä olin kuitenkin iloinen, vaikka E. mua arvosteli kovilta tuntuvin sanoin, sanoikin myöhemmin, ettei sitä tarkoittanut mitä sanoi. Mutta kyllä tarkoitti, ei olisi sitä muuten sanonut. Mun mielestä se on vaan hyvä, että sanoo, vaikka viesti ei olekaan mieluinen. Ei sellaiset lapset, jotka kokevat olonsa täysin turvattomiksi tai haavoittuneiksi, uskalla sanoa vanhempiaan vastaan. Niin se vaan on. Sanoin, että hyvä että sanoi, jos kokee asian noin. Osaan kiinnittää asiaan huomiota. Tiedostan sen. Tai ainakin sanoin, että saa sanoa mitä ajattelee. Olen aina ajatellut, että olen jotenkin kauhean älykäs, vahva, elämänkokemusten ja tapahtumien karaisema, vaikeista elämäntilanteista yli päässyt. Käyny oikein elämän korkeakoulun (joskus olen kehunut, että tällä elämäkokemusten ja vastoinkäymisten selättämisen voimalla olisin voinut tulla joksikin tosi tärkeäksi, opiskella vaikka lääkäriksi..) ja kuvitellut sillä jotain erityisasemaa saavuttaneni. Tajusin tänään, että en ole oppinut kriisistä toiseen eläessä ja niistä irti pyristellessä, paljon mitään. Olen jäänyt mieltäni ihan lapsen tasolle, itseluottamus ja -tuntemus on jossain siellä kolmenkymmenen, tai kahdenkymmenen, vuoden takana. Valitan kuin lapsi, aina on joku asia pielessä, on huonot hiukset, finni poskessa, olen ruma, köyhä, en ole saanut sitä tai tätä.. Aina ne samat; "Mun pitää saada..". Muut menee siellä jossain.

Inhoan sanaa narsisti, se on pelkkä muotisana eikä tarkoita yhtään mitään. Joka paikkaan sitä tungetaan, mutta mä en siihen lähde. Parempi sana on kehittymätön. Vähän niin kuin huumeiden käyttäjä; jos aloitat huumeiden käytön 15- vuotiaana ja lopetat sen 30- vuotiaana -> olet silloin samalla tasolla henkisesti, kuin 15- vuotiaana. Olet oppinut elämään vaan kriisistä toiseen. Et mitään muuta. Mihinkään muuhun ei ole ollut tilaisuutta. Perusta on hajalla, pohjakuntoa ei ole. Pelkät hengissäpysymisen taidot..

Nyt mä vaan kirjoitan. Olen kirjoittanut jo kolme tuntia. En tätä tekstiä. Aikaisemmin kirjoitin kymmenen sivua käsin, kirjettä. Nyt lähden kauppaan. Maa kutsuu.