Millon tämä suru ja paha mieli väistyy? Loppuu tai edes taukoaisi enemmäksi aikaa. Tai olisi järkevä, aiheeseen tai tarkoitukseen sopiva. Surullinen asiasta minkä voisi tässä ja nyt ymmärtää ja pystyä vaikuttamaan siihen, selvittämään. Miksi ei niin monet iloiset, ihanat tavalliset hetket, päivät. Ihanat, oma perhe.
Miksi paha mieli ja paha olo. Miksi suru ja kipu ei suostu väistymään ja väsymään kaiken hyvän päältä. Eikö muka ole niin paljon hyvää joka korvaisi surua tuonutta ja kumoaisi kivun. Miten pohjattomasti sitä surua onkaan, ettei se hyvä mitä minulla on, riitä.
Tiedän että minulla on niin paljon hyvää tässä. Miksi se huono silti puskee päälle. Miksei sitä voi hiljentää. Korvaavilla kokemuksilla kartuttaa kivaa. Suru tekee hyvästä surua. Ja sen takia valvon.
Tämä on ollut tavattoman surullinen päivä. Eilen oli minun syntymäpäivä ja se oli hyvä päivä. Yhdessäoloa rakkaiden kanssa koko päivän. Oli lämmin ja hyvä, iloinen olla. Niin hyvin kuin mahdollista. Ilman suurempia suruja.
Yöllä oli silti paha mieli. Vuorokauden aikana olen itkenyt enemmän kuin mitä edes muistan. En itke juuri koskaan, vaikka syytä olisi yllin kyllin. Ja haluaisinkin, ja pitäisi ja olisi hyvä. Tuntuu omituiselta. Itken vaan sisäänpäin, salassa, itseltänikin, muilta ainakin. En ymmärrä avointa itkemistä, itselleni se on aivan vierasta. Kotonakin. Ajattelen sen olevan avoimuuden merkki. Itse en niin avoin ole. Joskus se on pelottavaakin, tunteettoman tuntuista. Itkemistä pahempi on jos ei voi vaikka haluaisikin.
Eilen illalla ennen nukkumaan käymistä silti näin tein ja tänään päivällä. Hakkasin samalla raastinraudalla tiskipöytää. Vituttaa että pitää olla niin huono olo vaikka kaikki on nyt ihan hyvin! Olisi ollut vaan silloin kun syytä oli. Ja sitä syytä oli paljon. Ne on niitä perus "silloin kun on keskellä vaikeaa elämäntilannetta on oltava vahva, eikä silloin ole varaa itse romahtaa". Tai. Eikä mitään kohtuutta. Kauan sitä kestikin.
Vituttaa tämäkin valitus mutta tulkoon ulos tämäkin vaikka vaikutan itsellenikin kiittämättömältä tyytymättömältä narisijalta. Narisen nämä tänne toivottavasti vähän vähemmäksi muualle sitten.
On vaikea tottua nyt ajatukseen että olen eläkeläinen. On sitä odotettukin, pelätty ettei sitä saa kun niin kauan sanottiin "et sä eläkettä saa, olet liian nuori". Vielä tutkimusten jälkeisessä loppukeskustelussa lääkäri näin sanoi. Yritti vielä viimeisen kerran valaa toivoa ja uskoa niin kuin lääkäreiden aina pitää, tehdä kaikkensa. "Kunnian ja omantunnon kautta" (näin sanoi). Kahden viikon kuluttua postissa tulleessa lausunnossa luki "edellytykset pysyvään tuökyvyttömyyseläkkeeseen täyttyvät"
On se silti. Eläkkeellä voi tehdä töitä jos sitä ja tätä, eläkkeen voi laittaa vaikka hyllylle jos haluaa ihan täysipäiväisesti ja kokoaikaiseksi työskennellä. Mutta miten se, että saa eläkkeen, palauttaisi työkyvyn? Miten sillon saa eläkkeen jos epäillään että edellytyksiä työkykyyn olisi. Varmaan monissa tapauksissa, mutta itseni kautta nyt ajattelen siis vain. Itse en ainakaan usko nollan vertaa että ensinnäkään kykenisin työntekoon (ammattia josta jäin pois en enää edes saisi tehdä) ja jos niin mitä ja miten muka. Siksihän tässä eläkkeellä jo käytännössä ollaan.
Ja se että ollaan, on ihan todella järkyttävää! Ei kukaan halua nähdä itseään eläkeläisenä nelikymppisenä. Enkä niitä syitä mitkä tähän tilanteeseen on johtanut pysty oikein kunnolla ajattelemaan. Ilman että huudan ja hakkaan raastinrautaa käyräksi.
Ehkä joskus hyväksyn asian.
Ps. Se DKT terapiahaastattelukin oli. Oikein mukava psykologi haastatteli. Asiat ei kuulostaneet yhtään sen huonommilta kuin paremmiltakaan terapian sisällöstä kuin mitä olin ajatellut. En erityisemmin tunne hoitomuotoa omakseni, itseasiassa kuulosti täysin minulle sopimattomaksi. Suurimmat (traumaperäiset syyt/oireet) tekijät jäävät "vähemmälle". Hyvähän se olisi opetella "ryhmässä olemista" (siihen se ensimmäinen vuosi menisi..), mutta en usko että palvelisi tarkoitustaan. Tietysti olisi hyvä olla joku paikka minne menee milloinkin tekemään jotain tiettyä asiaa, mutten usko että se silti riittää.
Niin kuin kuvasin haastattelijalle, on suurin ongelma kärsimisen ylläpitäjäksi se, etten saa sitä sisäistä vanhaa, koko elämän vahvasti kertynyttä kenellekään kuulunutta pienen huutoa vaimenemaan (olin mutisti enkä ollenkaan kuultu tai tuettu) ja se vaan valittaa ja valittaa. Eikä se pyynnöstä vaikene (ns."älä ajattele vanhoja") Se pitää yllä jokaista oiretta, kehoa ylivirittyneessä paniikintunteessa ilman mitään hätää ja mieltä epävakaassa asennossa. Ja uusi sana kuvaamaan; dissosisaatiohäiriö. Rakkaalla lapsella on monta nimeä..
Edellinen lääkärini psykiatrian polilla oli sitä mieltä että tarvitsen ehdottomasti syväluottaavamman psykoanalyyttisen terapian. Lääkäri oli mahtava paras lääkäri, terapiasuuntaus osittain vanhanaikaisessa huudossa tällä hetkellä, nyt ei ole tätä lääkäriä (eikä muutakaan polilla) eikä tämä terapiakaan ole mahdollinen (ei KELAn tukea). Mitä useampi lääkäri, sitä useampi mielipide. Useimmilla lääkäreillä ja terapiasuuntauksilla on selkeä tavoite; palauttaa potilaan työkyky. Ja sitähän tässä ei enää tehdä.
Ilmoittauduin kyllä tähän terapiaan josta haastattelussa kävin, jonotusaika puolesta vuodesta vuoteen. Luultavasti en osallistu.
Tänään mietin uudestaan tätä psykoanalyyttista terapiaa, omakustanteisesti. Maksaisi kuusisataa euroa kuukaudessa (kaksi kertaa viikossa käynti, kaksi tai kolme vuotta) Paljon rahaa mitä en itse, eikä miehenikään sairaan puolison kumppanina ja ylivelkaantuneena pystyisi ajatellakaan maksavansa. Mutta minulla on vanhemmat joilla olisi se varaa maksaa..
Nyt vaan mitataan sitä kiinnostuksen astetta. Itse en kumpaankaan tällä hetkellä halua olla missään tekemisissä enkä tulisi sitä itse pyytämäänkään.
Olen kauan ajatellut etten pyydä vanhemmiltani mitään, en halua olla missään tekemisissä sen tähden mitä ovat antaneet minun kokea, sillon kun sairauden sydän on alkanut kasvamaan, eivätkä ole halunneet oman mukavuudenhalun takia hoidattaa minua määrätyllä tavalla. Ei käyttäneet määrätyssä terapiassa kun "ei ehtinyt" joten sairaalahoidot ja lastenkodin olivat helpompi vaihtoehto (jotkut vanhemmat ovat tietysti niin huonossa kunnossa että eivät pysty mitään tekemään, mutta jos molemmilla tahoillaan oli voimia ja kiinnostusta rakentaa uutta perhettä ja uriaan, molemmat hyvin koulutettuja ja työhön kykeneviä)
Niin heitteillejättö tuntuu lähimmältä kuvaamaan.
Lähiviikkoina on määrä selvitä miten kiinnostus tässä vaiheessa näkyy.. Rahasta se ei nimittäin ole kiinni. Isäni vaimo jäi nyt vain vähän yli viisikymppisenä pois töistä "kotirouvaksi" jotta voi olla eläkkeellä olevan (terveen) isäni seurana kun aika käy hänellä pitkäksi yksin. Yhden ihmisen eläkkeellä pärjätäkseen Helsingissä hyvällä asuinalueella omakotitalossa asuminen ei mitään ilmaista puuhaa ole eikä ihan kansaneläkkeellä onnistu. Isäni oli johtava arkkitehti isossa yrityksessä.
Äitinikin oli sairaudestaan huolimatta työssä vanhuuseläkeikään asti. Siskoni sai juuri kymppitonnin ennakkoperintönä jotta pääsivät muuttamaan suurempaan asuntoon.
Minä taas en ole saanut mitään muuta kuin pahan mielen. Mun lapsilla ei ole edes isovanhempia, ei kiinnostusta. Samat asetelmat jää voimaan aina, jos joku jää se jää. Pelottaa astua vaatimuksineen esille. En osaa arvata kumpi tulee olemaan vastaus, auttavat mua saamaan hoidon nyt mikä mulle kuuluu tai eivät. Se kertoo paljon. Ja tulee olemaan vastaus suuriin kysymyksiin. Luulen että se on nyt välttämätöntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti