Sunnuntaita

No, ei mennyt viikonloppu ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Edelliseen postaukseen liittyvät suunnitelmat menivät ihan toisin. En päässyt harrastamaan korkeakulttuuria, ei menty konserttiin. Siitä ei siis mitään kerrottavaa. Olisi ollut ihan kiva tehdä niin kuin suunniteltiin, muttei sitten kuitenkaan niin tehty. Itse en ollut lauantai-iltana halukas lähtemään, joten saan syyttää menemättömyydestä vain itseäni. Mutta ei se mitään. Joku toinen kerta sitten. Perjantai päivä meni kotona oleilun lisäksi vaan lenkillä käyden, ja myöhemmin käytiin J.n kanssa kaupassa ostamassa enemmän kaapintäytettä, kuin mitä jaksan ja viitsin jalkapelillä kaupasta kantaa. Klassisesta musiikista nautin koko päivän. Aamupäivä, iltapäivä ja iltakin meni pitkälle kaunista musiikkia kuunnellen. Voitti kyllä moneen kertaan typerien televisio-ohjelmien katselun. Olisi kiva kun olisi kunnon aparaatit tuon kauniin, klassisen musiikin kuunteluun, mutta ei ole. Koneelta jouduin kuuntelemaan, eikä äänenlaatu kovin kummoinen tietenkään ole. Meillä tämä hifi-tekniikka on jäänyt jollekin karvahattu tasolle, mutta eihän kaikkea voi saada.. Mutta ajatus tärkein, ja ihan kauniita musiikkielämyksiä saan tuotakin kautta. Yöllä nukkumaan käydessä musiikki soi vielä korvissa, erityisesti Mozartin Requiem jää korvii soimaan pitkäksi aikaa. Kappale ei ole mikään iloisin mahdollinen, enkä ihan keveimmissä mahdollisissa tunnelmissa ollut itsekään, mutta positiivisen puolella. Ei hätiä mitiä.

Jäin illalla yksin kotiin, J.llä oli firman pikkujoulut (kriittistä..) ja E meni katsomaan kaverinsa kanssa Vihan liekit elokuvaa kaupungille. Ei mulla ole mitään yksinoloa vastaan, saan ajan kulumaan ihan hyvin, musiikkia kuunnelle ja lukien. Nyt luen Turkkiin sijoittuvaa dekkaria, Barbara Nadelin Arabeskia. Tykkään aika paljon Lähi-itään, ja erityisesti Turkkiin sijoittuvista kirjoista. Tykkään siitä ympäristö-, ja kulttuurikuvauksesta. On vähän erilaista kuin pelkkiä kotimaisia tai Eurooppalaisia kirjoja lukiessa. Tykkään Turkista myös maana, ihan paikanpäälläkin. (Poikani isä on turkkilainen ja poika siis puoliksi verenperinnöltään sieltä päin maailmaa) Kirjoittaakin olisin voinut, mutten malttanut. Kirjeitä on muutamia, jotka odottaisivat vastaamista, ja vaikka halua ja kiinnostusta olisikin ja on, jää toimeen tarttuminen aina turhan helposti tuonnemmaksi. Telkkaria ei tarvinnut katsella. Sekin on meillä jotain ajan kirves ja miekka-mallia, mutta kestää, kun katsellaan sitä vähän (pidetään päällä:). Eikä uutta ole varaa ostaa.

Meinasin jäädä pyörimään nettiin ihan turhaakin hassausta, siihen on helppo jäädä, vaikka sitä koitan välttää. Ahdistun Facebookin seuraamisesta, siitä tulee tosi yksinäinen olo. Kun näen ihmisten tapahtumia ja kuulumisia, ryhmien keskusteluja ja muita vastaavia, ahdistun ja tunnen itseni tosi ulkopuoliseksi. Voisin toki mennä höpisemään ja tuppautumaan sinne sun tänne ja kertoa oman mielipiteeni milloin mistäkin (harmillisen usein tulee sellainen olo, että menisin kommentoimaan sarkastisesti jotain, mitä ei kannattaisi), mutten mene. Ryhmissä hilluminen on jäänyt lähes kokonaan pois, yleensä joko ärsyynnyn itsekseni, saan riidan/väittelyn aikaiseksi ja verenpaine nousee, tai sitten tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi. Usein netin vertaistukiryhmissäkin syntyy niitä kuppikuntia. Välillä osaan olla huomioimatta ja reagoimatta mitenkään mihinkään sellaiseen mikä ei mua kiinnosta tai mulle kuulu. Mutta joskus käy niin, että tunnen itseni entistä yksinäisemmäksi. Kun en kuulu minnekään. Mihinkään. Enkä jaksa tai halua yrittäkään. Illalla tuli ikävä tuntemus täällä yksin kotona, liittyen aiheeseen muut ihmiset. Tuntui kuin olisin jossain kapselissa, joka on tämä koti, ja kaikki muu maailma on kuin ulkoavaruudesta. Oli niin hiljaista. Sellainen tunne. Lukiessa unohdin sen ja sain hyvin unta kun sitä halusin. E tuli vasta vähän ennen kahtatoista kotiin kun olivat myöhemmässä leffanäytännössä, ja sen jälkeen käytiin nukkumaan. Tai minä kävin. Olen saanut nukuttua nyt sitä paremmin mitä pienemmäksi tuo iltalääkeannos on käynyt. Hyvä niin.

Sain unta ihan hyvin vaikkei J ollut kotona  (nukun melkein paremmin yksin), enkä tiennyt milloin tulee. Nukuin ja heräsin. Puoli kuudelta aamulla kun tuli kotiin. Kiva aika.. Pilkkuun asti oli baarissa siis mennyt, ja taksia oli saanut kuulemma odotella tunnin ja yli. Yleisenä pikkujouluyönä tuon voi tietysti uskoakin. Siinähän oli sitten. Ärsytti, ja ihmetytti, mutten jaksanut mitään sen suurempaa draamaa ja painuin jatkamaan uniani. J sai nukkkua sohvalla, vanhan viinan ja tupakan haju on aika ikävä. En kadehdi yhtään tuollaista yöelämässä rypemistä. Inhottaa vaan. En tykkää. Yksi J.n työkaveri avokkinsa kanssa pyytelee meitä aina ulos kanssaan, mutta mä olen niin allerginen nykyään kaikenmaailman baareille ja menomestoille, ettei kyllä nappaa yhtään. Pari kerta vuodessa tulee myönnyttyä ja mentyä, mutta joka kerta vaan totean, ettei ole mun juttuja nuo. Yöelämässä pörräämiset. Taas olisi kutsua voimassa, mutta ei kiitos. Aikoinaan olen käynyt niin paljon pörräämässä ja "juhlimassa" ettei enää jaksa. Eikä kiinnosta. Mitta on täyttynyt, enkä mä oikein ymmärrä, miksi jo vakiintuneiden ja parillisten ihmisten niin tarvitsisi yökerhoissa juosta. Juominen ei sovi mulle enää alkuunkaan, jos on koskaan sopinutkaan. Viimeisen parin vuoden aikana (kun olen syöny lääkkeitä) on jo juodessa tullut niin tympeä ja masentava olo, tai sitten ole huomaamattani juonut ihan liikaa.. Ja jälkeenpäin, useita päiviä tämän "hauskuuden" jälkeen, on olo ollut niin kuvaamattoman kamala, ettei se hetken tokkura ole sen arvoinen. Yhden pari olutta tai lasin pari viiniä voin juoda, mutten sen enempää. Eikä harmita yhtään. En vedä toisen (siis J.n, muiden juominen ei niin kiinnosta) juomisesta hernettä nenään, kunhan sitä ei joka viikonloppu tapahdu. En ole tiukkapipoinen, vaikken itse viinaan menekään. Onneksi, huh!

Lauantaina ei paljoa tapahtunut. Käytiin metrolla kaupungissa sen verran että haettiin J.n auto sieltä. Samalla käytiin LKA.n kirppiksellä (ostin Zaran villakangastakin) ja ruokakaupassa. Loppupäivä meni kotona, J makasi ja mulla oli tylsää. Oli todella tylsä päivä. Vähän harmitti, että konserttiin meneminen jäi. Mutta oma valinta, J olisi kyllä lähtenyt (en tiedä miten klassinen kirkkokonsertti ja krapula sopisivat yhteen), mutta mä en jaksanut. Oli vähän huono olo. Nyt viime aikoina on huono olo vaivannut useamminkin. En tiedä mistä johtuu, mutta helposti rasituksessa ja muutenkin, mulle tulee tosi huono olo. Vatsa on kipeä ja tulee melkein oksettava olo. Samalla tuntuu kuin termostaatti olisi rikki, yleensä tulee kuuma. Välillä kylmä. Ruokahalu on silloin, ja aika usein nyt muutenkin, kokokaan pois. Inhottaa vaan. Näin huonoa ruokahalua en itselläni edes muista. Kaikki ruoka inhottaa. Ruoan ajattelukin. Syön väkisin sen mitä syön, sen verran että pysyn toimivana, mutten nauti millään tavalla syömisestä.

En ole koskaan ollut mikään ruoasta nautiskelija, enkä ole koskaan ollut mikään syömisen ystävä. Syön sen verran että hengissä ja kunnossa pysyn. Syön siis elääkseni. Sen verran menee. Mieleen tulee väkisinkin nämä myrkyt mitä joudun suuhuni pistämän joka päivä, aamulla ja illalla. Olen varma, että niillä on osuutta asiaan silloin kun voin fyysisesti huonosti. Inhoan niitä, mutta kestän kun pakko on. Veriarvoja seurataan koko ajan, vasta ne katsottiin, eikä niissä ihmeitä ollut, joten tuskin tässä hengenhädässä ollaan. Lääkäriin en halua olla yhteydessä joka asiasta. Se mitä sieltä suunnasta tarjottaisiin, olisi lisää/uusia lääkkeitä, enkä usko että niillä ainakaan suostuisia vaikutuksia olisi tähän kuvottavaan oloon. Tuntuu aika kuvottavalta jo se, että joudun syömään niin kriittisiä lääkkeitä, jotka vaarantavat fyysisen terveyden niin monella eri tavalla, etten viitsi niitä edes liiemmin miettiä. Joko lyhyellä, mutta varsinkin pitkällä aikavälillä käytettynä. Ei ihme että kuvottaa. Äitini sai aikanaan litiummyrkytyksen, jäi henkiin dialyysin avulla, mutta munuaiset ovat pilalla lopullisesti. Ja lääkitys tietysti vaihdettiin. Ilman lääkitystäkään ei voi olla, en minä, enkä äitini, joten pillereiden huomaan vain. Eihän sitä muutenkaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Kenellekään.

Tänään on ollut kuitenkin ihan kohtuullisen hyvä päivä. Nukuin jälleen ihan hyvin, sopivan monta tuntia. Syötiin verkkaisesti aamupalaa, katseltiin musiikki- ja kissa&koira-videoita netistä(mulla on hirveä kissa- tai/ja koirakuume, haluaisin molemmat. En osaa päättä kummista tykkään enemmän, mutten voi saada kumpaakaan kun olen allerginen eläimille. Katkeraa). Ulkoiltiin pari tuntia. Ihana ilma oli, kirpeää ja aurinkoista. Ja äsken laitettiin ruokaa ja syötiin. Perunat, lohi ja salaatti upposi ihan hyvin. Jätskiäkin olisi, sitä voisi syödä myöhemmin.
E tuli vähän aikaa sitten isänsä luota, käy siellä aina näin sunnuntaisin. Pikkuveljeä ja koiraveljeä oli käynyt moikkaamassa, ja isäänsä tietysti. Isänsä oli luvannut ostaa E.lle iPadin joulutodistuksen saamisen jälkeen, tavoite keskiarvolle oltiin asetettu varsin realistiselle tasolle (8.5, mitä on ollutkin) ja onkin nyt tsempannut koulun kanssa. Ymmärtää sen hyödyn ja tarpeen onneksi itsekin, eikä taoitteet mitenkään mahdottomia olekaan. Mutta kuitenkin. Tänään tuli kotiin upouuden iPodin kanssa. Ei ollut maksanut kuin viisisataa euroa. Ennestään on uusin iPhone, Mac Book ja telkkari (huomattavasti hienompaa mallia kuin meillä karvahatuilla;), joten en tiedä mikä tuon tarve on.. On isän taloudellinen tilanne selvästi noussut siltä ajalta kun oltiin yhdessä, mutten jaksa siitä(kään) vetää hernettä nenään. Korvaa nyt menetyttyjä vuosia tavaroilla. Mutta, en mä vastaankaan laita. Maksaa viikkorahatkin (liikaa, 50 e viikossa) E.lle joten säästöähän se meille vaan on.. Mutta olisi voinut siihen joulutodistukseen odottaa sen Padin kanssa. Nyt pojalla on niin monenlaista näppäiltävää, että koulutehtävien tekoa saa nyt seurata tarkemmin..

Huomenna meillä on J.n kanssa meno sinne parisuhdeterapeutille, nyt on jo kolmas kerta. Aika tiivistä on ollut, mutta ihan hyvä niin. Viime kerralla ainakin tuli sellainen tunne, että ihan hyvä ja tarpeellinen juttu tuo on. Etukäteen stressaan tuollaisia, mutta parempi tuo on olla, kuin olla olematta. Eikä tuolla käymisen aloittaminen ole ainakan huonoa tehnyt meidän väleille. Ihan hyvä siis.

Nyt laitan kynttilän palamaan ja otan kohta kirjan käteen.
Hyvää alkavaa viikkoa :)