Ajattelin tulla hetkeksi heiluttelemaan sormiani tähän koneelle, kynttilä lämmittää vieressä, toisella puolella hohkaa kylmä seinä. Talon päätyseinä on auki pitkän matkan tuulen käydä ja tuuli on ihan selvästi viilentänyt kodin. Koko illan mua on paleltanut tavallistakin enemmän. Kädetkin ovat ihan jäässä ja kylmät. Tuuli on melkoinen, mutta onneksi se ei ole mitään vahinkoa täälläpäin saanut aikaan, eikä sitä täällä sisätiloissa pysytellessä huomaa. Autoon ja takaisin olen tänään ulkoillut, ja se riitti. Maalla on varmaan aika hurjaa, sähköt ovat katkenneet monista paikoista ja puita kaatunut. Se hyvä puoli kaupungissa (ja muitakin) asumisessa on, ettei täältä katkea sähköt koskaan, kohdalle ei ole sellaista osunut. Seinät pysyy pystyssä ja tuuli ulkopuolella. Iltapäivällä käytiin ajelemassa kaupungissa, vietiin E tapaamaan isäänsä ja ajeltiin vähän hupiajeluakin, katseltiin illan hämärtyessä kaupungin hulinaa ja sielä kulkevia ihmisiä. Meinattiin mennä J.n kanssa katsomaan Ateneumin taidenäyttely, mutta päätettiin kuitenkin tulla kotiin, laittamaan ruokaa ja lukemaan kirjoja :) Aloittelin eilen uutta hyvältä vaikuttavaa kirjaa, Tua Harnon Ne jotka jäävät ja luin sitä äsken syömisen päälle, peiton alla lämpimässä. Liian mukavassa, kun meinasin nukahtaa koko ajan, joten oli pakko nousta ylös ja tulla muihin hommiin. Jos nukkuisin tähän aikaa, puoli kahdeksan aikaan illalla, en nukkuisi yöllä, en vaikka millä myrkyillä (ja niitä olen tässä koko ajan vähentänyt lupaavaa tahtia. Hyvä minä:)
Kaupungilla tuli taas mieleen, että olisipa ihana asua lähempänä keskustaa! Olen asunut suurimman osan elämästäni kantakaupungissa, vanhassa, sata vuotta vanhassa talokaunottaressa, paksuseinäisessä, korkeahuoneisessa asunnossa. Rauhallisella paikalla, mutta ikkunasta näkee ja ulos ovesta astuessa pääsee ihmisten keskelle, elämän keskelle. Kaikenlaisten ihmisten, ja elämän. Vasta kymmenisen vuotta olen asunut lähiössä. Rauhallisessa ja siistissä, Helsingin suurimmassa, joka on kuin pieni kaupunki. Täällä tapahtuu kaikkea, on kaikkea, äärimmäistä köyhyyttä, rikkautta. Kaunista luontoa, teollisuutta, omakotitaloalueita, huonosti pidettyjä ja eristyneitä alueita. Ihmisiä. Kaunis luonto ja meri ovat pitäneet täällä. Lasten ollessa pieniä täällä oli hyvä asua. Eikä tämä ole paha vieläkään, vaikka lapset ovat jo isoja, eivät enää puistoiässä. Asutaan ihanalla paikalla, parin sadan metrin päässä merenrannasta, uudella asuinalueella uudessa asunnossa, missä kaikki on siistiä ja hyvää. Mutta täällä on niin hiljaista ja ikävää. Valtava nukkumalähiö. Täällä ei näe ihmisiä! Ellei aja autolla jättimarkettiin, siellä näkee. Vain siellä! Päivisin on kovin yksinäistä, kun edes ikkunasta ei näy ihmisiä. Ei ketään missään. Olen nyt huomannut kaipaavani jonnekin, elämään päin. Ja pidän sitä aivan erinomaisen hyvänä asiana! En ole pakkaamassa muuttolaatikoita enkä vonkumassa muuttamista, tämä on hyvä, nyt näin. Mutta joskus haluan täältä pois. Jonnekin sellaiseen, mihin olen tottunut. Missä on ihmisiä ja elämää.
Se että haluan pois, on syvempi ajatus, ja niin sen tunnen ja ajattelen. Tällä kertaa onneksi sen posiviivisemmassa merkityksessä. Haluan pois kotoa. Jonnekin missä on elämää ja muita ihmisiä. En halua ihmisten seuraan, ainakaan vielä, mutta ihmisten keskelle. Siellä jossa näkee jotain, ja on tavallaan mukana, vaikkei kenenkään mukana, tai yhdessä kulje. Yksin muiden seassa. Niin olisi hyvä. En jaksa enää olla vaan kotona, täällä näiden seinien sisällä. Haluan jonnekin. Mitä se voisi olla, voisin ajaa vaikka mertolla kaupunkiin, käydä kahvilla, elokuvissa, kirjastossa jossain muualla kuin tässä ihan lähimmässä. Hypätä metrosta ulos eri pysäkeillä ja käydä vaan kävelemässä vieraampia katuja. Tai ajella ratikalla ympäri kaupunkia, katsella maisemia, mitä on, ja ihmisiä. Niin haluan tehdä. Lähteä pois kotoa. Ja löyttää jotain, pientäkin. Suurta pientä. En kaipaa muiden ihmisten seuraa, en jaksa muita ihmisiä. Muut ihmiset ovat vieraita ja usein aika ikäviä. Eilen illalla, tai yötä se taisi jo melkein olla, kun aloin miettimään (ja J.lle tuli taas puhetulvaa) miten harvassa on ihmisten välinen ystävällisyys. Ihmiset eivät ole ystävällisiä toisiaan kohtaan, vieraita ihmisiä kohtaan. Mieluummin katsotaan pois tai ollaan tylyn näköisiä. Mielellään sarkastisen ilkeitäkin. Ylimielisiä. Usein ihmiset ovat iloisia jos toisilla menee hyvin, ja toisinpäin. Niin päin se useammin menee. Ikävä kyllä. Monesti tunnen että olen ihan väärässä maassa, tai väärässä ajassa, tai väärällä planeetalla. Missä lie. Mutta yksin. Olen niin halunnut, haluan olla yksin. Olen outo ja erilainen. Liian herkkä. Ja kiltti. Mieluummin yksin, kuin taipua sellaiseksi minkälainen en ole. Muiden mieliksi. En kaipaa ystäviä, enkä erityisemmin edes pidä ihmisistä, mutta ystävällinen ja kohtelias olen, aina. Vieraillekin ihmisille.
Mutta niin, eilinen museoreissu ja tämänpäiväinen kaupungilla käyminen, vaikka jäikin pelkäksi ajeluksi, ja vaikka yleensä kerran viikossa keskustaan ajellaankin, vaikkei siihen välttämätöntä tarvetta olekaan, niin silti, tuli sellainen elämä-olo. Sellainen, että haluan tehdä asioita, sellaisia mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. Jotain ihan pieniäkin juttuja, sellaisia mitkä kuitenkin rikkovat tämän jo liian kauan olleen pienen kehän, jota elämäni on kiertänyt. Liian kauan. Silloin kun olin töissä olin keskustassa joka päivä, nyt olen sitä selvästi vältellyt. Niitä alueita ja tuttuja linjoja siltä ajalta. Olen aikaisemminkin suunnitellut tätä elämänpiirin laajennusta, jo vaikka kuinka kauan. Halu siihen on ollut poissa kauan, mutta nyt se taas on ja siihen täytyy tarttua nyt. Enää en tunne olevani liian huono tai omituinen, ruma liikkumaan ihmisten ilmoilla. Vähän aikaa sitten ajattelin niin. Välillä edellee, mutta yhä useammin se on nyt poissa ja olen itseinhosta ja häpeästä vapaa. Vapaampi.
Olen nyt yksin kotona, E on edelleen isänsä ja pikkuveljensä, äitipuolensa luona. On siellä vaan tämän illan, aina vaan yhden illan viikossa, mutta parempi näin, kuin ettei ollenkaan. Onneksi haluaa olla tekemisissä isäänsä ja isä poikaansa. Heillä on ihanan hyvät ja iloiset välit. Olen siitä onnellinen. Isänsä on ollut suurimman osan pojan elämästä pois, lähti pois maasta kun poika oli pieni, ehkä kolmen vanha, ja tuli takaisin neljä vuotta sitten, kun E oli kymmenenvuotias. Välillä eivät pitäneet paljoa yhteyttä, pari kertaa matkustettiin Turkkiin koko perhe ja siellä tapasi isäänsä. Sen jälkeen muutti takaisin tänne, ja siitä asti ovat tavanneet aina sunnuntaisin, sen illan. Ja näin on hyvä. E.llä on kaksi isää ja asiat sujuvat luontevasti. Paremmin ei voisi olla.
J on pelaamassa, käy pelaamassa sulkista sunnuntai-iltaisin isänsä & ukkoporukan kanssa:) Kohtapuoliin tule kotiin ja meillä on toinen leffa vielä katsomatta. Eilen katsottiin Bekas (lähi-idän sotaorvoista katulapsista Irakissa, jotka haavelivat maasta poispääsystä, Amerikkaan, Teräsmiehen maahan) ja tänä iltana on luvassa Side Effects-elokuva.
Mutta sellaisia. Kivaa alkavaa viikkoa sinne puolelle :)
 |
| Kotitalo kaupungissa, vuonna 1911 Kuva |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti