Hyvin hoidettu

Tulenpa nyt kitisemään tännekin. Facebokissa ennätin jo vahdota tämänpäiväisestä ilouutisesta ja vitutuksesta muutaman rivin. En oikein edes jaksaisi vaivautua valittamaan, mitäpä hyötyä siitä olisi. Olenko jo niin lyöty ja tullut välinpitämättömäksi etten välitä. Vai mikä on. Olen ihmeen rauhallinen, vaikka vituttaakin aika ankarasti. Lääkitys tehnyt ilmeisesti tehtävänsä, osittain ainakin. Ehkä sen tarkotus on lieventää sitä harmitusta ja suoraan sanottuna siis vitutusta, mitä hoito, sen laatu ja lähinnä sen puute tässä maassa, kaupunginosassa, tässä sairaudessa ja elämäntilanteessa, syrjäytyneenä turhana tyyppinä aiheuttaa? Jos olisin ihan villinä ja vapaana rehottava, lääkitsemätön tyyppi, laittaisin varmasti enemmän hösseliksi, enkä vaan nielisi kiukkuani ja antaisi vaan olla. Sekin päättyisi siihen, että söisin entistä enemmän lääkkeitä.

Kyseessähän on nyt vaihteeksi armas aihe, terapia. Olenhan jo ajat sitten unohtanut koko homman. Mulle on itseasiassa aivan sama, saanko sitä vai en. En usko, että joku ulkopuolinen henkilö, paikka ja aika saisi mitään muuttumaan. Olen ajatelut tätä nykyä, että itsestä on asiat aika paljon kiinni. Ei niin, että pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni (sellaisia juttuja en jaksa edes kuunnella), vaan jotenkin yrittää selvittää niitä mielen koukeroita ja sillä työstämisellä päästä johonkin. Itsehän se työ on terapiassakin tehtävä, eikä se tunnu välttämättä kauhean rakentavalta pelkästään, että turvautuisi ja tukeutuisi niin kokonaisvaltaisesti vieraaseen ihmiseen ja vielä tietyn lyhyen ajan puitteissa. Mun mielestä pitää rakentua valmiiksi niin, että pystyy olemaan itsensä kanssa ja kohdata niitä kipupisteitään, mitä lie. Ettei tulisi sitten yllätyksenä. Ja mitä enemmän jotain asiaa kelaa, sitä pienemmäksi se muodostuu. Ainakin kun sen päästää ulos. Vaikka kirjoittamalla. Sellaista kehitystä olen huomannut.

Mutta silti, vituttaa! Olen siis elokuusta asti odottanut terapiatuen päätöstä. Kelaltahan sain sen hylyn puolisen vuotta odotettuani. Elokuussa päätettiin lääkärin kanssa hakea terapiatukea kaupungilta, sieltä voi saada maksusitoumuksen terapiakusannuksia varten. Ilmeisesti vähän vähemmän kuin mitä se tuki olisi Kelalta, mutta jotain kuitenkin (sitä kuinka paljon, ei ole kerrottu. Se on sitten oma kriisinsä se). Elo-syyskuun vaihteessa sanoi jo kirjoittaneensa lausunnon ja laittaneen sen menemään. Terapeutti kirjoitti oman lausunnon perästä päin (joka on siis varmasti sata kertaa parempi lausunto kuin minkä lääkäri on runoillut) ja lääkäri kehui senkin jo laittaneen menemään. Lokakuussa sanoi myös, että siellä se on, noissa aina kestää. Nyt marraskuussa mua alkoi kummastuttamaan se, ettei sieltä kaupungilta ole kuulunut päätöstä, kun sen piti aika nopeasti tulla.  Kysyin asiaa hoitajalta viime viikolla ja tänään selvisi että koko hemmetin lääkärin lausunto on lähtenyt vasta toissapäivänä, 5.11. On nyt lääkärillä vähän kuukaudet sekaisin. Mutta ihan sama. Kun ei mitään mistään odota, ei pety. En voi sanoa olevani mitenkään poissa tolaltani, enkä jaksa olla mitenkään yllättynyt tai hämmästynyt. Mitään uutta tossa ei ole. En usko että paperit on lähteneet vieläkään yhtään minnekään, ja vaikka olisi, väärään paikkaan varmasti. Sain viimeksi hoitajalla käydessä henkilön nimen joka hoitaa tätä asiaa, siis tekee päätöksen siitä olenko juuri minä sen arvoinen, että saisin sen maksusitoumuksen ja pääsisin terapian aloittamaan. On joku akka joka istuu Auroran sairaalassa, joku yliyliylilääkäri, suuressa viisaudessaan. Hoitaja sanoi että voin soittaa sille, ja soitankin, ensi viikolla. Olen myös aivan vakuuttunut, että päätös on jälleen hylky, en saa terapiatukea. Toivottavasti se päätös ei jouluksi tulisi. Inhoan joulua muutenkin. Viimeksi Kelalta tuli juhannukseksi.

Vituttaa vaan, miten näitä sairauksia hoidetaan, ei mitenkään. Jos joku fyysinen sairaus unohdettaisiin hoitaa, niin varmasti älähdettäisiin niin kovaa, että kuuluisi ja pitkälle. Jos jonkun murtunut jalka hoidettaisiin vasta joskus vuoden päästä kun jalka on jo paljon pahemmin murtunut ja suurin piirtein roikkuisi enää pienellä nahkapalalla kiinni. Tai puhumattakaan jostain syövästä. En itse ole sellaista sairastanut, joten en viitsi sellaisesta pahaa puhua. Tai muutenkaan arvostella. Mutta tiedän ihan lähipiirissä miten nopeasti sellaissa tapauksisa hoitoon pääsee ja muutamassa kuukaudessa on parempi kuin ennen. Kaikki hyvin, elämä hymyilee, työssä käydään eikä mitään probleemaa. Asenteestahan sekin on tietysti vaan kiinni (kyseinen henkilö sanoi ettei hän ainakaan aio masentua sairaudestaan. Hyvä niin) Mutta näiden mielensairauksien kanssa elellessä saa kyllä keksiä konstinsa jaksamiseensa ja hengissäpysymiseen ihan itsekseen. Mutta ainiin, kaikkihan ovat joskus masentuneita ja syöpään voi vaikka kuolla. Vakavissa mielenterveysongelmissa kuolleisuus on suurempi prosentteina kuin nyt vaikka niissä syövissä. Ja tämä invalidisoi kotiin sata prosenttisesti. (mun verokortissakin lukee 100% invalideetti) Vittu! Kaksisuuntaisen hoito on ilmeiseti turhaa, kun sen tuloksia ei voi millään mitata. Ei näy labrakokeissa eikä missään muissakaan hienoissa käyrissä ja tilastoissa, missä mitataan miten hienolla tasolla terveydenhuolto on. Miten hienoja lääkäreitä ja lääkkeitä onkaan. Mä en vaan niitä lääkkeitä suostu syömään niin paljon kun määräys olisi. Olisinpa hiljempaa, niin ehtisivät keskittyä parempiin ihmisiin. Toiset kun hoidetaan toisin kuin toiset. Kumma juttu. Olisi jännä tietää että millä perusteilla noita päätöksiä tehdään. Ymmärrän sen työkyvyn ylläpidon ja palauttamisen, mulla olisi jälkimmäisestä kyse (työpaikkakin on), mutta ei kelpaa. Ihan sama, en mä töihin haluaisikaan.

Tänään oli siitä harvinainen päivä että avasin postin, Ulosottovirastosta tulleen kirjeen. Huomasin että olisin ollut saamassa neljäsataa ja rapiat veronpalautusta, mutta UO-mieshän sen vie. Mutta ihan hyvä vaan. Saapa velkoja vähän pienemmiksi. Puolet melkein pois. Uutta tietysti tulee koko ajan, mutta kuitenkin. Niin kuin niitä laskuja lääkärin kirjoittamista lausunnoista.. En ole tottunut saamaan veronpalautuksia, joten tuo ei mikään huono uutinen ollut. Velanlyhennystä, jee mä maksan jotain. Kiva vaan, kun viidenkympin lasku onkin yhtäkkiä kolmesataa, mutta näin se menee. Töissäollessa en sanaut ikinä noin isoja veronpalautuksia, maksan ilmeisesti suhteessa enemmän veroa työkkyvyttömyyseläkkeestä kuin palkastani? Mutten nyt jaksa hössöttää siitäkään sen enempää. On mitä on, ja menee mitä menee, ei se paljon riehumalla siitä muutu. (ei, en ole tullut uskoon)

Mitäs muuta. Tänään heräsin taas myöhään, vasta joskus kymmenen aikaan kun J soitti herättelysoiton (E meni vasta yhdeksitoista kouluun). Olipa taas aika ankea olo ja väsytti, olisin voinut nukkua vaikka koko päivän. Oli pimeää ja harmaata ja just sellaisen päivän aamu, että olisi ollut ihana vaan vetää peittoa korviin. Nukuin taas aika kauan, en nyt jaksa muistaa miten monta tuntia, mutta yli kahdeksan tuntia sitä unta taisi palloon tulla. Ihan hyvä että unta taas riittää, toisin kuin muutamia öitä taakse päin. Viime yönä J joutui taas sohvalle nukkumaan, vaikken nyt syytä siihen muistakaan. Mitäs sitä on tänään tullut tehtyä. Ihan perus pyörimisen lisäksi kirjoitin päivällä aika kauan ihan käsin kirjettä. Ihana on päästä taas vauhtiin senkin homman kanssa. Pari kuukautta taisi ainakin olla taukoa etten kirjoittanut yhtään kirjettä, mutta nyt taas sujuu.

Illalla lähdetään vielä Itäkeskukseen ostamaan H.lle lahjaa, sillä on huomenna synttärit, täyttää kakskytkaks.

Ihana päiväkirjalahja ihanalta kirjeystävältä <3