Hmph..

Selvisin hengissä sitten eilisestä uimisesta, huonosta olosta ja sydämen lepattelusta huolimatta. Meinasin mennä bussilla hallille, mutta bussin pentele sujahti taas nokan edestä (ajelevat noita vuoroja ilmeisesti ihan mihin aikaan sattuu) ja sain kävellä kamalassa vastatuulessa ja tihkusateessa reippaan kilometrin matkan. Tuli sitä tuuletusta mitä kaipasinkin. Huono olo oli edelleen hallille päästyä, mutta kyllä se siitä sitten lähti, kun pääsi veteen. Uimaan ja saunomaan (ajattelin ettei mulla voi kovin pahaa sydänoiretta olla kun jaksoin uida kilometrin ja saunoa). Onneksi on sentään fyysinen kunto ihan hyvä, niin pääsee pois kaikenmaailman muusta itsensä tarkkailusta. Hulluksihan sitä tulisi, oireitaan liikaa kuunnellessa. Liikkuessa pääsen tavallaan itseäni pakoon, ajatukset ovat ihan toisenlaisia silloin kun liikun. Aika jännä juttu, mutta niinhän se on. Joskus joku lääkäri sanoi kun sain paniikkikohtauksia, että keho vaatii liikuntaa ja jos on liikaa paikallaan, alkaa nyt vaikkapa se sydän pomppailemaan miten sattuu. Hakee sitä vauhtia muuten paniikkikohtausen yhteydessä? Niitä hyvänolonhormooneja stressihormoonejen tilalle. Kai? Mutta kun kehossa lähtee veri kiertämään kunnolla, auttaa se päänuppiinkin. Ja kyllähän sen tunteekin, jos on oikein hyytynyt zombie-olo, ei silloin kyllä tosiaan tunnukaan siltä, että verta kiertäisi yhtään missään. Tulee sellainen pussi päässä-olo.

Illalla oli jo paljon parempi olo, en nyt muista ainakaan mitään valitttamisen aihetta, joten niin kai. Olen nyt oppinut menemään muutamana iltana ihan ihmisten aikaan sänkyyn, en jää siis istumaan ja ihmettelemään kahteen kolmeen asti, miksei väsytä, vaan otan iltalääkkeeni kiltisti ja painun sänkyyn. Eilen onnistuin siinä ennen yhtätoista, mikä on mulle melko harvinainen saavutus. Yleensä hillun ainakin puolilleöin. Luin vähän aikaa ja sitten nukuin. Nyt nukun suosiolla lääkkeellä (mitä en saisi syödä, niitä mitä pitäisi, en syö) ja korvatulpilla, niin J.kin saa nukkua sängyssä. Ilman nappeja ja tulppia olen niin häiriöherkkä ja vihainen, ettei nukkuminen oikein onnistu. Sydän hakkaa raivona, niin nuku siinä sitten. En oikein ymmärrä, miksi olen nukkumaan mennessä aina niin kireä ja jännittynyt. Mistä mahtaa sekin kertoa, tiedä häntä. Arvailla voisi, mutten nyt malta. Yhtenä yönä kokeilin rentouttavia hengitysharjoituksia Yleensä suhtaudun tuollaisiin skeptisen halveksuvasti ja ajattelen, ettei mikään hengittely nyt näitä mun ongelmia ratkaise. Kai tässä nyt hengitetään, kun hengissä pysytään. Mutta kokeilin. Jotenkin silleen, että hengittelin sisään viiteen laskien, pidätin henkeä pari sekunttia ja viiteen laskien taas höyryt pihalle. Oli muuten vaikeaa aluksi. En taida sittenkään hengittää, oikein. Vaan jotain pinnallista pihinää.. Noita hengitys-rentoutusharjoituksia mullle on tarjottu varmaan toista vuotta, mutten ole aikaisemmin uskonut moisiin, enkä ole viitsinyt kokeilla. Nyt on auttanut pari yötä. Viime yönä nukuin niin hyvin, etten meinannut jaksaa herätä ollenkaan. Poika herätti mut yhdeksän jälkeen (meni kymmeneksi kouluun) ja keitti täällä kahvia kun laahustin alas. Oli taas oikein onnistunut äiti-olo.

Poikakin on osannut mennä nyt aikaisemmin nukkumaan, esimerkistä ilmeisesti. Sillä on aika kovat ajat koulussa nyt kun käy peruskoulun viimeistä luokkaa, hirveästi on kaikkea ja stressiä meinaa pukata. Heti vuodenvaihteen jälkeen on yhteishakujen aika ja nyt pitää alkaa jo pikkuhiljaa tietämään mihin hakee, viisi toivetta pitää päättää. Lukioon hakee, muttei vielä tiedä että mihin. Tämä lähilukio on kaupungin huonoin, keskiarvoraja on matalin, eikä sinne haluaisi. Keskiarvonsa antaa mahdollisuuden muuhunkin ja parempaan kannattaa tietenkin pyrkiä (vaikka miten kauhealta kuulostaisikin). Jos on hyvä koulussa, kannattaa se hyödyntää. Itse en samaan kyennyt, tai olisin ehkä kyennyt jos olisi ollut tilaisuus. Ja siitä voisin taas avautua.. Mutta hyvä että poika pärjää. Aalto-yliopistoon on kertonut tähtäävänsä, eikä se mitenkään epärealistiselta kuulosta. On matemaattisesti oikein lahjakas. Isäpuoleensa tullut, vaikken sitä myönnäkään. Mun suvussa on matemaattisesti pätevää porukkaa, ja mistä sitä itsestään tietää. Ei mistään.

Surettaa miten eri tavalla tyttöni ja poikani elämät ovat menneet ja millaisille kohdille elämässä ovat asettuneet. Toisilla on vaikeampaa kuin toisilla, vaikka olisivat sisaruksia. Minkä sille voi. Ei ne kortit mene tasan omassa perheessäkään. Tyttöni on seitsemän vuotta vanhempi kuin poikani, tytön saadessani olin nippa nappa kaksikymmentä vuotias, ja ihan kakara. Voi hitto. Voi apua. On nähnyt kaksi eroa ja vaikka minkälaista draamaa. Sitä väkivaltaa ja kaikkea paskaa. Täysin edesvastuutonta äitiä, joka on tahtomattaan tehnyt niin monia virheitä ja tuottanut osaltaan, haluamattaan, niin haavoittavia tapahtumia pienen elämän matkan varrelle, ettei ne voi olla jättämättä jälkiään. Vaikka elämä lopulta päällisin puolin rauhalliseksi muuttuikin. E ei ole kokenut yhtään eroa, olin jo eronnut isästään kun syntyi. Oli pieni kun J tuli kuvioihin ja on ollut aina. E.llä on ollut ehjä lapsuus. Sellainen tavallinen. Mitä nyt äiti vähän kilahdellut, mutta niin kilahtelin ennekin. Nyt on muuten hyvin. Silloin kun H oli pieni, ei juuri mikään ollut oikeasti hyvin. En sitä vaan silloin typeryyttäni ja lapsellisuuttani tiennyt, tajunnut tai huomannut muilta kiireiltäni.. Ja kyllä sen nyt huomaa elämän varrella, lapsista. Ovat kuin eläviä huutomerkkejä siitä, miten erilainen olen ollut, miten rikkonaista tytön varhaiset vuodet olivat, ja toisaalta, miten tasapainoinen poika on. Tuntuu pahalta, etten ole voinut tarjota lapsilleni samanveroista lapsuutta ja kasvuympäristöä. En millään.  Vaikka olisivat kaksosia, olisivat silti tietysti ihan erilaisia, muttei menneet voi olla vaikutamatta nykyhetkeen. Ei omaani muttei lapsienikaan. Lapsen haavoituvutta ja kipua on vaikeampi kestää kuin omaa. Aina.

E on sellainen pärjääjä luonteeltaan ja olemukseltaan. On hyvä koulussa, itsevarma, oikein järkevä ja tietäväinen. Muttei liian. On (kuulemma) erityislatuinen ja kypsä ikäisekseen. Ja onkin. On paljon viisaampi kuin minä tai J yhteensä. Muttei ole pikkuvanha ärsyttävällä tavalla, sellainen besservisser. Sitä usein luullaankin paljon vanhemmaksi kuin mitä on. On niin tumma. Isänsä on nykyään menestynyt ja tienaa yllättävän paljon (pitää strippiklubia keskustassa..) ja syytää rahaa pojalleen. Liikaa, mutta annan sen antaa, ei ole koskaan muuten osallistunut poikansa elatukseen. Pojalla on kaikki vekottimet viimeistä huutoa, koneet, telkkarit, iPhonet. Vaatteet ja kaikki, mitä milloinkin haluaa. On tasapainoinen, fiksu, hauska. On välillä äksy ja ärhäkkä, mutta osaa päästä sieltä pois. Sillä tavalla, että sillä pärjää. Sellainen tavallinen nuori. Parempikin tietenkin, mutta olenkin sen äiti.

Tytöllä taas on ollut paljon kovempaa ja vaikeampaa aina. Ei pärjännyt koulussa koskaan, ei oppinut helpolla, eikä paljon vaikeallakaan, mitään. Kaikki oli niin kamalan vaikeaa ja hankalaa, takkuista. Itseluottamus alkoi murentumaan jo ensimmäisitä luokista alkaen, eikä minusta ollut tukijaksi. Ainakaan tarpeeksi. Koko lapsuudenajan käytin tyttöä perheneuvoloissa ja mitä kaikkea näitä on. Aina jossain. En osaanut ja olin saavinani apua tytölle. Ehkä ne jotain auttoivat, en tiedä. Muttei elämä silti ole oikeudenmukaista ollut ikinä, eikä tule olemaan. Isompana käytti päihteitä ja oli hoidossa. Täysi-ikäiseksi tultuaan pääsi hoitopaikasta pois ja muutti heti pois kotoa, nykyisen poikaystävänsä kanssa yhteen. Yritti opiskella lähihoitajaksi, mutta ymmärsi jättää sen kesken ja haki muuta. Opiskelee nyt oppisopimuksella suurtalouskokiksi. Tekee raskasta työtä, herää aamulla viideltä ja painaa menemään jalkojensa päällä koko päivän. Päivän päätteeksi pääsee kotiin, katsomaan ryypäävää miestään, joka on päättänyt ryhtyä yrittäjäksi (ilman pääomaa tai luottotietoja) kun ei ole tullut toimeen muutamien työnantajien kanssa. Haistakoon paskan. Kertoi eilen tosta miehensä juomsesta, että juo siis joka päivä. Useamman kuin pari olutta. Lisäksi pelaa rahansa. Voi vittu sanon minä. H.n oppisopimuspalkalla sitten eletään miten parhaaksi nähdään, eli huonosti. Pääsisipä eroon tuollaisesta paska miehestä. Suren, ettei osaa vaatia itselleen parempaa. Onko tottunut huonoon, aina, eikä osaa vaatia itselleen parempaa? Sillä on niin huono itseluotttamus kun voi ihmisellä olla. Liian raskas taakka noin nuorelle. Ei elämän pitäisi olla vähän yli kaksikymppisenä pelkkää raskasta surua ja selviämistä. Siinä on sitä miettimistä.. Mulla on asiasta raskas taakka. Isänsä on alkoholisoitunut jo aikoja sitten ja asuu jossain perähikiällä Pohjois-Karjalassa, välillä soittelee tytölle ja luettelee sairauksiaan ja oireitaan, mitä on itse itselleen saanut kaksin käsin viinaa kiskomalla. Että eipä tule paljon tukea sieltä.

Että on siinä sitten.

Mitähän muuta tässä kuuluu..
No nyt elellään keskiviikko iltapäivää, laitoin tossa välillä kalakeiton tulemaan, syötiin pojan kanssa vähän välipalaa kun tuli koulusta. Taas stressiä täynnä. Onneksi englannin sanakoe oli mennyt hyvin ja jaksaa taas tsempata. Sain kai vähän taas toivoa ja voimia valettua (vaikka joku jonkun lukion toisluokkalaistyttö oli käynyt noiden luokalla pelottelemassa miten kamalan raskas lukio on) ja lähti taas opiskelemaan. Tuo rautojen ottaminen on tehnyt muutamia poissaolopäivä koulusta, alussa sitä särkyä rautojen laittamisen jälkeen oli paljon. Pari viikkoa se kesti, nyt ei onneksi enää satu. Parin viikon kuluttua on seuraava kiristysaika, ja sitten taas varmaan sattuu, vähän aikaa. Toivottavasti tämä operaatio ei vaikuta nyt liikaa koulunkäyntiin..
Mä olen koko ajan käynyt salilla, tai sen kaksi kertaa viikossa nyt, ja uimassa ja kävelyillä. Välillä väsyttää ja vituttaa, mutta menen silti. Välillä pakolla, mutta yleensä menee aika rutiinilla jo noi hommat. Vaa'alla en ole käynyt enkä käy. Heti jos alan stressaamaan ja "laihduttamaan" menee multa hermot ja unet, joten olen nyt sellainen kun olen (mutten aio lihoa).
Terapia-asiasta ei ole kuulunut mitään positiivista. Negatiivista kylläkin.. Sen verran, että hoitaja kertoi viimekäynnillä viime viikolla, ettei se Valtava-rahoituksen hakemus, lääkärin ja terapeutin lausunnot, ole kai lähteneet minnekään!! Eihän tässä taas ole odotettu kuin koko syksy. Lupasi selvittää asiaa tällä viikolla. Enää en toivo mitään sieltä osoitteesta. Pah! On niin perseestä noi hommat tuolla psykpolilla, ettei voi enää edes ihmetellä.
Sinne parisuhdeterapiaan sentään päästään. Ihme. Perjantaina on eka aika.

Mut nyt syömään, moi :)