En voi uskoa edelleenkään, että pääsen julkaisemaan kirjoituksiani ihan oikeaan kirjaan. Kirjotan kirjaan. Kirjoitan kirjan. Omista ajatuksistani, omalla äänelläni, omilla sanoillani. Ihan itse. Olen päättänyt julkaista tekstit kirjassa omalla nimelläni. Päätin jo ajat sitten, blogin kirjoittamista aloittaessani, etten aio häpeillä tai olla hiljaa, vaan kerron ajatukseni vaikka koko maailmalle, jos joku kuuntelee. Ja kuuntelemaan tulee. En usko tätä, miten hienon tilaisuuden olen saanut. Tämä on ollut mun haave kauan, en edes muista, kuinka kauan. Tuuleen huutaminen loppuu tähän. Ei tämä voi olla totta. Ihan omaa kirjaa en (vielä:) saa vaan kirjoitan oman tarinani kirjaan, mihin kootaan masentuneiden tarinoita, teemasta, psyykkisiä sairauksia sairastavien huono kohtelu, hoidon ja kuntoutuksen puute. Saan ääneni kuuluviin, itseni ja ehkä jonkun muunkin puolesta. Jos se ei konkreettista muutosta tee, on tämä ainakin ajatuksena rohkaisu ja puolustuspuhe.
Mielen sairauksia sairastavat ovat kaikista ahtaimmalle ajettuja ihmisiä, ryhmä sairaita, apua tarvitsevia ihmisiä. Ihmisiä ja heidän koko elämä. Ihmisiä, joista suurimman osan ääni on vaiennettu, liiallisella lääkityksellä, liiallisella vaientamisella ja liiallisilla pettymyksillä. Tarjolla on vain pettymyksiä, luottamuksen menettämistä, kuulluksitulemattomuutta. Törkeitä laiminlyöntejä, piittaamattomuutta, tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä on hoitotaholta tarjolla. Hoidon ja kuntotuksen eväämistä. Oman onnensa nojaan jättämistä. Sairaana, toimintakyvyttömänä, hengenvaarassakin. Miten voi olla mahdollista, ettei sairaita, hoitoa tarvitsevia ihmisiä hoideta? Kuten psykiatrini eilen sanoi, kun juteltiin puhelimessa, ettei kukaan käske määrärahojen puutteessa kirurgia lopettamaan leikkausta kesken. Lopputulos voi olla aivan yhtä vakava ja kohtalokas. Fyysiset sairaudet vaan jostain syystä nähdään tärkeämpinä ja oikeampina sairauksina. Mistään muista hoidosta ei ole samalla tavalla leikattu määrärahoja, kuin psykiatriasta. Se on viesti päättäjiltä, ettei meitä tarvita. Meitä ei tarvitse hoitaa. Meitä pidempään sairastavia. Ja yhä useammin alunperin helpostikin hoidettavat häiriöt muuttuvat vakavammiksi sairauksiksi hoidon saamisen viivästyessä. Minulle kävi niin. Lääkkeet riittävät hoidoksi, ja niitä määrätään lähes poikkeuksetta liikaa. Jos joku kuuntelisi näitä ihmisiä, kunnioittaisi heitä niin, että he voisivat luottaa, ja kunnioittaa myös itseään, ei niin raskaita lääkityksiä tarvittaisi. Lääkkeet eivät paranna, ne ainoastaan peittävät oireet, turruttavat, väsyttävät, syrjäyttävät. Ja tuovat uusia sairauksia ja hankalia haittavaikutuksia tulleessaan. Väsymistä ja vetäytymistä. Hiljenemistä.
Minä annan nyt ääneni kuuluviin. Mikä onni, että minusta on siihen. Olen jo tarpeeksi vaiennut ja niellyt kiltisti kaiken, mitä hoitona tarjotaan. Helppona ratkaisuna. Nyt tyytymiseni on tullut päätepysäkilleen. Heitän avunhakemisen ja odottamisen viitan harteiltani, ja tartun tähän tilaisuuteen. Teen itse. Tiedän että pystyn siihen, ja hyvin pystynkin. Olen kirjoittanut koko elämäni ajan, kaksitoista vuotiaasta asti, ja nyt minun on aika saada sillä tavalla tie ulos elämään. En oikein usko vieläkään asiaa todeksi, mutta on se. Että minulla on nyt tämä tilaisuus. Olen kirjoittanut vajaat kolmesataa päivitystä tänne blogiin, päiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa olen harrastanut kolmekymmentä vuotta, melkein siitä saakka, kun opin kirjoittamaan. Olen harjoitellut ja luotan nyt itseeni. Riittävästi. En epäile ettenkö osaisi tai uskaltaisi. Jännitän vähän, mutta tulen sen yli. Mietin sitä, kuinka rajaan kirjoitukseni. Jos kirjoittaisin kaiken mitä kirjoittaa voisin ja haluaisin, tarvitsisi se kokonaan oman kirjan. Aion sen jossain vaiheessa tehdä, enkä nyt halua kovin laajasti kirjoittaa. Rajaan sen lähinnä näihin hoidon ja kuntoutuksen epäkohtiin. Kerron tarinani sairastamisesta ja paranemisen vaikeudesta. Elämisestä pettymysten ja toivottomuuden keskellä. Sairastuminen on etenkin herkille ihmisille helppoa, kuntoutuminen ja jaloilleen pääseminen on hirvittävän vaikeaa. Kokoan osin näistä blogikirjoituksista tarinan, poimin uusimmista kertomuksista ehjän tarinan ja kerron sen elävästi. Peittelemättä, aitona.
Toissapäivänä löysin eräässä vertaistukiryhmässä ilmoituksen, jossa haettiin tarinoita masennuksesta, vastasin jo entuudesta huomaamalleni, Katja Lembergille ja siitä se lähti. Hän on seurannut blogiani ja sanoi, että näihin epäkohtiin ja pahoinvointiin mitä ympärillään kuulee ja näkee, pitää tarttua ja sanoi haluavansa olla henkilö, jonka läpi ihmisten tarinat voivat kulkea. Valvoin toissayönä, en saanut unta. Tulin koneelle istumaan ja huomasin tämän kaiken. Vastaisin heti. Haluan kirjoittaa ja kertoa. Siitä se lähti. Maltoin juuri ja juuri mennä takaisin nukkumaan, ja aamulla kun heräsin, en ollut varma, olinko nähnyt vaan unta. En ollut. Kirjaan pääseminen on juuri sitä, mitä olen toivonut tapahtuvan. Unelma. Nämä pari viimeistä päivät ovat olleet todellisia onnen päiviä. Olen laittanut tuulemaan.
Viimeisin terapiatuen hylkäys oli alkusoittoa tälle, vihaisuuden voima on vienyt eteenpäin. Vihausuuden voimalla olen kirjoittanut, paljon. Se on ollut nyt, ja jo kauan, turhautumien ja pahan olon ulostuloväylä. Olen saanut kirjoitettua ja purettua sillä tavoin pahaa oloa. Se on auttanut. Nyt suuntaan sen voiman ja vihan ulos, siinä muodossa, mikä on vihan vastakohta. Hyvällä, ystävyydellä, itseäni ja samaa kokevia kohtaan. Päätin jo aikoinaan ensimmäisen terapian eväys päätöksen jälkeen, etten jää makaamaan ja odottamaan, että joku nostaa minut ylös tästä suosta. Sellaista ulkopuolista kouraa tai ilmareikää ei ole olemassakaan, mikä ilmestyisi vetäisi ylös turvaan, apuun ja valoon. Sen opin. Sellaista turvaa ei enää ole. Olen yksin, niin kuin jokainen ihminen maan päällä. Tämä blogi on minulle terapiaa. Olen tämän avulla päässyt niin paljon eteenpäin. Nyt olen ottanut ison askeleen, pääsen taas lisää eteenpäin. Ihme.
Terapia-asia päätyi siihen päätökseen, että maksan sen itse, vanhempieni avustuksella. En voi mennä sille terapeutille, jolle olisin halunnut, mutta sain häneltä suosituksen eräästä vielä kouluttautuvasta psykoanalyytikosta. Aikaisemmin vastustin ajatusta terapiasta valmistumatoman terapeutin luona. Osaako ja onko turvallista, mitä jos ei ole riittävän kokenut, osaako ohjata minua oikeaan suuntaan. Psykoanalyysissä mennään niin syvälle, persoonan rakenteeseen. Mitä jos menen väärään paikkaan, uskon väärin ja vääristyn. Mutten usko, teen itse työn terapiassa ja minulla on niin paljon vankkaa tietoa mielestäni, mielessäni ja tiedoissani, että luulen kestävän sen, mitä tuleman pitää. Juttelin eilen psykiatrini kanssa tästä, kerroin kaupungin päätöksestä, mistä oli yllättynyt. Joskus muinoin kaupunki on tenhyt ostopalvelusopimuksen lähes kaikkien Kelakorvaussopimuksen tehneiden terapeuttien kanssa, nyt enää kahdenkymmenen! Kahdenkymmmenen! Helsingissä on puolimiljoonaa ihmistä, ja sellaisia, jotka olisivat psykoterapian tarpeessa on varmasti useita tuhansia! Päätin olla hakematta enää uudestaan kaupungin maksusitoumusta, vaikka olisin onnistunut löytämään tästä vähäisestä määrästä terapeutteja sopivan. Suositetulle ja haluamalleni terapiasuuntaukselle sopivia terapeutteja ei kaupungin listassa edes ole. Psykoanalyyttinen terapia on kalliimpaa, kuin yleisemmin käytety kognitiivinen- tai lyhytterapia. Omasta, ja psykiatrin mielestä tarvitsen syvällisemmän keskustelun ja hoidon. Syväluotaavan.
Nyt olen päättänyt ja luottanut. Saan terapian. Aloitan luultavasti ensi vuoden alussa. Haastattelu- ja tutustumisaika on vielä sopimatta, mutta uskon ex-terapeuttini suosituksiin siitä, että on hyvä ja kokenut terapeutti. Psykiatrin mielestä tämä on aivan erinomaisen hyvä ratkaisu. Sanoi, että kouluttautuvalla terapeutilla on vankka työnohjaus takana, joten terapia tapahtuu hyvin johdetun ja valvotun taustan ja valvonnan kanssa. Rahoituskin on jo viittä vaille valmis. Vanhempani lupasivat sen suurimmaksi osaksi maksaa. Maksettavaa jää saman verran, kuin mitä olisi tuen kanssa jäänyt. Nyt on sekin etu, ettei päätösten ja lausuntojen sun muiden pompottelujen kanssa tarvitse pelata. Ihanaa! Kevyt olo. Hoitoa taitaa saada enää vain jos itse on kykeneväinen maksamaan siitä. Harvalla mielenterveyskuntoutujalla on varaa laittaa satoja euroja kuukaudessa hoitoonsa, oli se sitten miten välttämätöntä tahansa. Ei olisi minullakaan, ilman vanhempieni apua.
Nyt mun seuraava askel on kirjoittaa. Aloitin jo, sillä tavalla että kerään täältä osia kirjoituksistani. Olen vierastanut ajatusta palata lukemaan vähän vanhempia tekstejäni, mutta nyt se on niihin hiukan palattava. Kerään kirjoituksia kirjoituohjelmalle ja lähden muokkaamaan. En vielä tiedä yhtään, mitä tulee syntymään. Hyvä vaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti