Työskentelee

Blogi on saanut levätä nyt pari päivää. Sulattelen päässäni kirjoitustani, johon olen joka päivä koittanut tehdä jotain. Mun pitäisi suunnitella itselleni varmaan kalenteriin se, mitä teen milloinkin, ja kuinka kauan. Ja kuinka paljon ajattelen sitä mitä aion sanoa. Mulla on tapana jäädä tekemään liian pitkäksi aikaa, enkä sitten pääse irti tekemisestä. Ja ajattelen liikaa. Mitä se milloinkin on. Kun kirjoitan, mietin sitä mitä kirjoitan koko ajan, silloinkin kun en kirjoita. Työskentelen koko ajan, en vain silloin kun kirjoitan. Kuten terapiassa, kirjoittaminen on terapiaa minulle. Usein blogiin kirjoittamisenkin kanssa elättelen tekstejä päässäni. Nyt vielä enemmän, kun tiedän, että kirjoittamaani menee julkaistavaksi asti.

Aamuisin herätessä ajattelen että ei hitto, en mä voi, tai osaa. Haluan kirjoittaa omalla nimelläni ehdottomasti ja kynnys kirjoittamiseen ja asioiden järjestely mielessä tuntuu vaikeammalta kuin koskan aikaisemmin. Otan tämän tehtävän aika vakavasti, tosissani. Haluan tehdä tämän hyvin ja perustellisesti. Välillä tulee uskonpuute, ei hitto, en mä osaa edes kirjoittaa. Mitä mä oikein olen tekemässä. Apua. Toisaalta, olen tämän kirjoitusprojektin aloitettuani ja satuani jo alkuun noussut ikään kuin muutaman sentin ylöspäin. Mulla on jotain tekemistä minkä koen tärkeäksi. Mulla on työ. Tarkoitus. Jotain mistä olen innostunut ja ylpeä. Kuka saa tilaisuuden kirjoittaa omasta elämästään, niin että joku on siitä kiinnostunut. Kiinnostunut siitä mitä mulla on sanottavana. Tulen nähdyksi ja kuulluksi. Olen sen tarpeessa. Ollut kauan. Jännitän kirjoittamista ja se on muuttunu isoksi ja tärkäksi asiaksi. Haluan tehdä sen hyvin. Olen tehnyt siitä ison asian, sellainen se minulle on.

Eilen kokosin neljätoista sivua tekstiä, osittain vanhempia kirjoituksia täältä, osin uutta. Aikaisemmin en ole edes välittänyt lukea omia vanhoja kirjoituksiani, muttta nyt on siitäkin pitänyt tinkiä. Olen saanut tehdä niin. On ollut syytä ja tarvetta. Haluan tuoda ajatukset ja tekstit siltä ajalta kun ne olivat päällimmäisenä, tuoreina. Jos kirjoittaisin vain tässä hetkestä ja tästä hetkestä, voisi kertominen olla kaukaisempaa, ei niin aitoa. Aikaisemman ajan tunnelmaan on muuten vaikea päästä, enkä halua kirjoitaa vain tästä päivästä. Vaikka olen kirjoittanut vain parin viimeisen vuoden ajalta, on neljätoista sivua vasta pintaraapaisu. Mitään rajoituksia tai sivumääriä, edes tarkkaa rajausta aiheesta en saanut, joten kirjoitan. Annan tulla mitä tulee. Myöhemmin sivumäärä varmasti vähenee ja tekstiä rajataan. Mieluummin liikaa kuin liian vähän. Huomaan ajatusteni ja tunteideni muuttuneen paljon tässä ajassa. Positiivisempaan ja ymmärtävämpään suuntaan. Vanhoja kirjoituksia on silti vaikea lukea. Arvostelen itseäni voimakkaasti enkä jaksa koko ajan uskoa, luottaa itseeni. Kiipeän kuitenkin sen yli. Nyt teen näin, saan tehdä.

Eilen katselin vanhoja koulukuvia ja koulutodistuksia. Mun kouluaika ja -historia ei ole mikään ihan tavanomainen. En juuri koulussa käynyt. Kävin useaa eri koulu. Yritin käydä. Olin sairaalakoulussa ja yksityisopetuksessa. En tehnyt paljoa. Oli vaikeaa. Olin tunne-elämältäni sekaisin jo silloin. Ahdistunut, enkä siltä pystynyt paljon tekemään. Taitoa olisi varmasti ollut, uskallusta ja itseluottamusta taas ei ollut. Olin ihan samanlainen kolmekymmentä vuotta sitten kuin olen nyt.
Tulen surulliseksi, mutta niin on uskallettava tulla päästäkseen eteenpäin.

Sairaalakoulutodistus vuodelta -85. Kuva vanhempi. Halusin yhdistää ne.