Olen niin hyvilläni sitä, että tässä ollaan palautumassa tavallisen arjen pariin, että olo on melkeinpä keväinen. Olen ajatellut vuoden kulkua kellona, mun mielestä joulu ja vuodenvaihde on ylhäällä, kello kahdessatoista, ja siitä kun pääsee yli ja ohi, ollaakin jo selkeästi kevään puolella. Äkkiä se siitä humpsahtaa (tätä nyt hehkutan vaikken mikään kevät tai kesä ihminen olekaan), talvi ja pimeys meinaan. Tosin talvi ei ole vielä alkanutkaan ainakaan täälläpäin. Tänään kävin tekemässä tunnin metsälenkin, niin kuin olen koittanut joka päivä tehdä, sateellakin, sateenvarjon kanssa. Tänään näkyi pilvien välistä omituinen valoilmiö, aurinko paistoi hetken ja oi, ohuen pilven läpi selvää valkoista valoa. Kirkasta. Sitä ihmettä piti mennä ihan merenrantaan, kallioille katsomaan, hengitellä meri-ilmaa ja ahmia valoa silmien läpi mieleen ja aivojen ravinnoksi ja voimaksi. Näin polun vierellä pajunkissoja, ihan tuoreen ja uuden näköisiä. Puhkeaako nyt kevät, pajunkissat? Huolestuttavaa. Luonto menee ihan sekaisin. Ei joulukuussa voi olla pajunkissoja ja lämpöasteita yli viisi.
Mutta olen niin helpottunut siitä että joulu on ohi. Joulu oli raskas. Välillä tunsin suurta, kiristävää pakahduttavaa stressiä ja ahdistusta. Itkin tavallista paljon enemmän (mikä on mielestäni vain hyvä asia. Yleensä olen liian ahdistunut tai kovettunut edes itkeäkseni, vaikka halua ja syytä yllin kyllin olisikin) ja välillä olisi tehnyt mieli karjua kauppakeskuksissa keuhkojen täydeltä perkele, ja vedellä kasoja tavaraa alas pöydiltä ja näkyviltä (onneksi en sentään sitä tehnyt). Vihaan kauppoja joulun alla, vihaan ihmismassoja ja hikisiä kauppoja, pistelevää kuumuutta ja hikoilua. Kuumottavaa ja kiristävää. Kilinää ja kolinaa, liian kirkkaita valoja ja liian kalliita tavaroita. Ja turhia. Mulla ei ole koskaan ollut näin huonoa taloudellista tilannetta kuin nykyään. Mulla ei ollut varaa ostaa yhden yhtä joululahjaa, tili oli melkein tyhjä jo ennen joulua. J osti muutamia, vaikkei silläkään ole kuin hemmetin pitkä luottokorttilasku odotettavissa ja hemmetin pieni tili, josta ne olisi takaisin maksettava. Tammikuussa sitten.
Onhan joulu toki muutakin kuin lahjat ja ostoksilla juokseminen, mutta tänä vuonna en löytänyt sitä kaunista ja lämminä joulumieltä oikein ollekaan. Joko mua ärsytti, ahdisti, hermostutti, tai sitten vaan ärsytti eikä tuntunut miltään. Ja taas ärsytti. Ja ahdisti ja masensi ja väsytti.
Aattoaamu meni niin kuin normaalistikin, otettiin joulukuusi sisälle, koristeltiin se siinä aamupäivällä, polteltiin kynttilöitä, hyasintti tuoksui, joulukuusenkoristeet rapisivat ja solmuiset kuusenvalojohtosotkutkin suoristuivat ja jokainen lamppu toimi. Katseliin ja kuunneltiin Joulupukin kuumalinja telkkarista, Lumiukko ja Joulurauhan julistus tuli katseltua myös. Joulupukki tossa kuumassa linjassa oli vaihtunut, ja oli ihan törppö. Mihin lie edellinen aito-pukki hävinnyt. No niin. Kuusen koristelun ja televisioperinteiden jälkeen keitin riisipuuroa, vaikkei siitä kukaan muu niin välitä kuin minä (tai välitänkö nyt itsekään, vai pidänkö vaan kiinni perinteestä?) niin söivät silti. Ensi vuonna ostan valmiit purkit tuota tököttiä. Oli siinä sen verran tekemistä, puoli tuntia piti seisoa yhtämittaa hellan edessä ja silti puuro oli palaa kokoajan pohjaan. Mokomakin vaiva. Olisihan sitä voinut paahtoleipääkin syödä.
Yleesä ollaan aattoiltapäivällä käyty J.n vanhemmilla, viemässä lahjat, tai yleensä viime vuosina se on ollut joku typerä ruukku ja melkein halvin, melkein lakastunut joulutähti jättikaupasta, ja niin nytkin. Mä en jaksanut tällä kertaa mennä, mitä turhaa. Ei jaksa, stressaannun jos teen liikaa, yksi vierailu ja sosiaalisena oleminen päivälle on riittävän suuri haaste jo sekin. J kävi, ja toi äidiltään tullessaan toisenlaisen kukan kuin mitä oli itse vienyt. Haudoillakin ollaan yleensä aattona käyty, nyt ei käyty. En jaksanut, ja sitäpaitsi koko päivän satoi vettä. Joulun aikana käytiin kuitenkin muuten haudoilla, Tapaninpäivänä. Mun isovanhempien ja enon haudalla.
Aattoilta vietettiin tavalliseen tapaan mun äidin luona, ja sinne tuli siskon perhe myöskin. H oli poikaystävänsä kanssa Kolilla isänsä ja mummonsa luona viettämässä joulua. Sieltä soittelivat, H.n isi halusi tulla toivottamaan hyvät joulut myös. Äitini haluaa järjestää joulut. Itse ei oikein jaksa olla jaloillaan keittiössä (mutta tupakalle parvekkeelle menee kyllä vikkeilin jaloin) valmistelemassa ruokia, joten miehensä (seiskytyksi) tekee kaiken, kantaa ja laittaa, vie ja tuo. Sisko oli leiponut kuivakakun ja joulutorttuja, mutta muuten koko homma oli isäpuoleni harteilla, ja jaloilla. Olen aina tarjonnut apuani, mutta ei tarvitse. Autoin sentään astioiden kantamisessa ja kattamisessa. Muut istuivat vaan pöydässä. Ja kävi tupakalla. Siskon tyttö riehui koko illan, kiipelili pitkin selkiä ja seiniä, jännitti niin paljon Joulupukin tuloa. Ja kun tuli, meni pöydän alle piiloon eikä uskaltanut katsoa pukkiin päinkään. Lahjoja sai melkein korkeamman kasan kuin mitä on itse pitkä. E sai muutaman lahjan ja me J.n kanssa saattiin kolme lahjaa myös. Tärkeimmän ja hienoimman niistä esittelin jo kuvassa, äitini maalaaman taulun.
Muuten oli aika vaivaantunutta. Mua aina ärsyttää, mikä milloinkin. En oikein osaa tai jaksa olla kovin sosiaalinen, puhun ja naureskelen kyllä muiden mukana, enkä murjota katatonisena ja sulkeutuneena jossain nurkassa, vaikka olo sisältäpäin vähän sellainen olisikin. Onhan sitä käytöstapoja sentään tullut opeteltua. Aina saan sen kunniaksi sitten kuulla miten vaikutan niin pirteältä ja iloiselta. En tiedä miten siihen pitäisi suhtautua, mutta suhtaudeu siihen niin kuin mulle sanottais, eihän sua mikään näytä vaivaavan, mitä sä valitat tai oot vaan sairaana. Eihän toi nyt mitään. Silti ei koskaan kysytä, ei ikinä, että miten mä voin tai mitä kuuluu? Ei siis i.k.i.n.ä. Vaikka itse kysyisin (kohteliaisuutta), multa ei kysytä mitään. Ei ehkä haluta kuulla? Ihan sama. Senkun hymyilen ja olen vaan mukava. Niinhän mä olen. J.kin tässä sanoi että musta saa valheellisen kuvan. En tiedä miten siihenkään pitäisi suhtautua? Valheellisen? Vaikutan kuulemma niin pirteältä ihmisten seurassa että musta on vaikea uskoa että voisin olla masentunut, sairas, seko, mikä nyt olen. Oon kai tottunut sitten, ja mksi en olisi. Onhan tässä ollut aikaa harjoitella. Hymyilemistä, vaikkei hymyilyttäisi. Käyttäydyn.
Joulupäivälle oli luvassa vuoden teennäisin ja tekemällä tehty perheen kokoontumishetki. Isän tapaaminen, joka tapahtuu tasan kerran vuodessa (viime vuonna jäi muuten välistä). Käydään niillä viettämässä joulua englantilaisittain, eli ei syödä suomalaista jouluruokaa ja lahjoja availlaan vielä silloinkin. Ja oleminen on ihan hemmetin vaivaantunutta joka ikisellä osallistujalla. Asuivat tämän vuoden kevääseen asti Porvoossa omakotitalossa (meren rannalla totta kai) ja aikaisempina vuosina käytiin siellä näyttelemässä tämä koko perheen joulunäytelmä. Paitsi tänä vuonna. Myivät keväällä talonsa ja muuttivat Helsinkiin, asuvat nyt siskopuoleni entisessä asunnossa, pienessä kolmiossa, ja sisko osti kesällä uudehkon omakotitalon, Helsingistä (kenellä kolmekymppisellä on varaa ostaa omakotitalo Helsingistä? Siskolla. Sen jälkeen kun isä myi kalliin omakotitalon Porvoossa). Ja siellä tapahtui tämänvuotinen Joulupäivän vietto. Kyllä oli tilaa, huonekorkeutta, vaaleaa ja uutta vempainta joka lähtöön. Ai ku kiva.
Hävettää vähän vieläkin se, miten vaivaannuttavaan ja teennäiseen tapahtumaan sitä tulikin osallistuttua. Ja tekemään siitä hankalan. Mulle ei ole niin mitään tekemistä isäni luona, eikä varsinkaan maailman teennäisimmän ihmisen, isäni vaimon ja hyvänä kakkosena tulevan siskopuoleni seurassa. Mulle tulee niiden seurassa olo kuin olisin norsu posliinikaupassa, henkisesti. Tunnen itseni todella typeräksi, vaivaantuneeksi, kömpelöksi ja sitten häpeän koko olemistani ja toivoisin olevani ihan jossain muualla. Enkä usko että isäntäväelläkään oli kovin luontevaa. Lähtiessäni ajattelin, että ovat varmaan nyt tosi helpottuneita ja iloisia kun lähdimme. Ja ajattelin vielä pitkään sen jälkeen, että taisin pilata niiden joulun. Tuomalla masentuneen ja epäonnistunen itseni heidän täydellisyyteensä. Niin pitkälle pirteänä esiintymiseni ei sentään riitä.
Ei mulla ole mitään puhuttavaa niiden ihmisten kanssa. Ei niin mitään. J.n työasiat ja E.n kouluasiat kysyttiin kohteliaisuudesta, mutta siihen ne jäi. Multa ei edelleenkään kysytä yhtään mitään. Vaikka mä kysyisin, multa ei kysytä. Mä olen ihmisen kokoinen tabu. Mulla on isäni kanssa myös kielimuuri, isäni on englantilainen ja vaikka on asunut suomessa neljäkymmentä vuotta, ei osaa suomenkiletä kovin hyvin, tai ei mielellään puhu sitä. Työssään (johtava arkkitehti) ei tarvinnut käyttää suomen kieltä, ja englanti on aina ollut kotikieli. Minäkin puhuin melkein pelkää englantia, kuusi vuotiaaksi asti. Silloin vanhempani erosivat, ja mä päätin lopettaa englannin (ja melkeinpä suomenkin) puhumisen siihen paikkaan, ja se päätös on pitänyt. En puhu mielelläni edes ulkomailla käydessäni englantia. En halua puhua mitään "pekka-englantia" ja kun kunnollinen englannin puhuminen on ruostunut, en suostu huonoa kieltä solkkaamaan. Eli isäni puhuu englanniksi ja vähän suomeksi sen vähän mitä mulle puhuu, ja mä vastaan suomeksi. Parilla sanalla. Onhan sekin aika outoa. Ja surullista. Lapsena puhuin paremmin englantia kuin suomea. Multa on viety tavallaan kielikin, olen vähän niin kuin maahanmuuttaja... Niin kuin on viety vanhemmat, menneisyys ja tulevaisuus.
Olisi niin kiva tietää mitä minusta ajatellaan, mitä vanhempani minusta ajattelevat. Siitä päätellen mitä mulle puhuvat, eivät yhtään mitään. Mutta molemminpuolista se taitaa olla. Kummatkin muistutetan toisiamme kaikista niistä vanhoista kipeistä asioista ja sellaisista, ja varsinkin sellaisista mitä en voi edes muistaa. Ne mitkä äiti ja isä tietävät, katsovat minusta pois, pirteältähän sä näytät. Vitut. Ette vaan halua nähdä. Mä olen sellainen vanha homeinen rätti, tai muistilappu kaikista virheistä mitä ovat elämänsä aikana tehneet, joka heiluu heidän silmiensä edessä silloin kun näkevät minut. Epäonnistumisensa nuorempina. Isällä kun varsinkin menee niin hyvin nyt. Vähän on kuulemma nyt ollut masentunut eläkkeelle jäätyään, ja ehkä veljensä kuolemasta. Ei sitä paljon huomannut..
Joulupäivän jälkeinen joulu olikin aika helpottavaa jo. Tapanina käytiin syömässä J.n vanhemmilla ja siellä oleminen tuntui paremmalta ja luontevammalta kuin paljon koskaan ennen. Aika jännä juttu. Naureskelin jopa J.n äidin jutuille ja tunnuttiin tulevan juttuun ihan kohtalaisen hyvin, hyvinkin. Mua ärsyttää niidenkin jutut aika usein, ovat niin porvarillisia, aina ollaan menossa oopperaan ja Musiikkitalolle ja ties minne ja islti ollaan niin köyhiä ja kipeitä, ja niin edelleen. Mutta kaikesta tästä huolimatta lta oli oikein rento ja onnistunut. Kertoo paljon aikaisemmista päivistä..
Nyt joulunjälkeisviikolla olen ollut niin väsynyt etten juuri koskaan. Iltaisin olen äkäinen ja ahsitunut nukkumaan käydessä, naapurista kuuluu ääniä, patterit paukkuu ja pörisee. Välillä olen säikkynyt jopa omaa varjoani. Aamulla en taas meinaa saada itseäni hereille ollenkaan. Herään vasta kymmenen maissa, ja kun E on yleensä herännyt ennen mua, tulee mulle ällöttävä olo siitä, millainen olen. Makaan täällä tiedotttomana kun toinen on hereillä, enkä jaksaisi millään nusta ja raahautua keittiöön kahville pöydän äärelle. Tekisi mieli vaan maata, pitää ainakin silmät kiinni ja olla ihan hiljaa. Puhuminen ja pään ylhäällä pitäminenkin tuntuu liian raskaalat. Zombiena. Yleensä siitä vähän virkenen, käyn ulkona, ja sitten olen taas kotona. Eilen en käynyt ulkona ollenkaan, enkä meinannut pysyä hereilläkään sitten ollekaan. Mitä tahansa yritin tehdä, olin koko ajan nukahtaa.
Tänään toisaan ulkoilin ja sen jälkeen kirjoitin yhden pitkän kirjeen. Luin hetekn kirjaa, Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri, joka on aivan loistava! Tämän luettuani (lähenee jo uhkaavasti loppuaan) olen lukenut kirjailijan kaiki kirjat. Toivottavasti olisi jo kirjoittamassa uutta :)
Mitäs muuta. Ai niin, kävin tänään vaa'alla. Onpa tapahtuma sekin. Olin ihan varma että olen lihonnut joulun aikana, mutta enpä ollutkaan, paino oli jopa alhaisempi kuin ennen joulua. Huh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti