Aloitan nyt suoraan eilisillasta. Meidät oltiin kustuttu illalla mun serkun luokse kylään, yhdistetyille heidän tupareilleen, serkkuni valmistujaisten kunniaksi (valmistui filosofian maisteriksi -> englanninkielen opettajaksi) ja siskoni syntymäpäivä oli eilen myös, joten niitä muistettiin ja juhlistettiin samalla.
Mukavaksi sattumaksi illanistujaiset muuttuivat alkuillasta hammaslääkäripäivystyksessä istumiseksi. Kävin torstaina hoidattamassa päivystyksessä (silläkin kertaa) hampaasta lohjenneen palan, hampaasta jouduttiin silloin poistamaan pieni pala, vuosi verta, eikä hoitopaikka pysynyt märkään laitettuna kuin pari päivää. Ensimmäisessä päivystyksessä sanottiin että hammas pitää todennäköisesti poistaa kokonaan, niin suuri osa hampaasta on paikkaa, eikä omasta hampaasta ole jäljellä paljon muuta kuin seinämät. Päivän pari itkin hampan kohtaloa, en halua luopua hampaistani. Ahdisti niin maan perusteellisesti, aivan kuin multa oltaisiin viemässä suurempaakin osaa itsestä kuin yksi hammas, vaikka tärkeä onkin, oli paniikin, itkun ja raivon määrä ihan mittaamaton. En halua miksikään harvahampaiseksi mummeliksi jo nyt. Mulle tuli ajatuksesta kamala olo, jotenkin tosi nukkavieru ja likainen olo. Että olen tällainen köyhä hullu, jolla puuttuu hampaita ja muutenkin surkea nukkavieru. Tilalle saisin uuden hampaan, jos sattuisi olemaan kahdesta tuhannesta eurosta ylöspäin rahaa siihen laittaa. Ja kyseessä on isoin mahdollinen poskipuruhammas, joten se hinta tuskin olisi se pienin mahdollinen. Miten mä ilman sitä söisin? No laihtuisinpa sitten.. Hyvä vaan. Onpa kiva olla tällainen, joka ei saa mitään hoitoa, ellei siis löydy omasta taskusta tarpeeksi tuohta. Miten mulla voi olla juuri ne vaivat ja sairaudet, mitä ei korvata julkisin varoin.. Kunnollista hammashoitoa (pois vaan kaikki, uusia ei saa tilalle ellei pätäkkää löydy) tai kunnollista psykoterapiaa. Voi v...! En saa kumpaakaan.
Lauantaina hoitopaikka irtosi ja ei muuta kun päivystykseen istumaan, taas. Eri paikkaan tällä kertaa kun on viikonloppu. Olin ihan varma että sinne se hammas nyt jää. En pelkää -kumma kyllä- hammaslääkäriä, mikä on aika erikoista, koska pelkään melkein kaikkea muuta. Jopa hississä matkustamista, yleisissä vessoissa käydessä lukkojen taakse jäämistä, ja muuta vastaavaa. Ihan kiva oli istua Hartmannin sairaalassa hammaslääkäripäivystyksen jonossa joku pari tuntia, kun vaihtoehtona olisi ollut illanistujaiset. Viereen sattui viiskymppinen mies, hirveässä änkyräkännissä, viinapullo oli siinä mukana ja sätkät pitkin lattioita. Kävi nojailemassa meihin vähän välilä ja esiteli purukalustoaan. Ja kertoi kaikki sairautensa, C-hepatiitista alkaen. Hyi hitto. Sellaista kaksi tuntia. Niin mun tuuria. Tuollaista mä juuri tarvitsin.
Hammas sentään säästyi, tällä kertaa. Sain toisen hoitopaikan. En ole koskaan tuntenut oloa oikeastaan edes epämukavaksi hammaslääkärin penkissä, pää alaspäin ja suu täynnä värkkejä, pidän yleensä silmät kiinni koko ajan (en välitä nähdä sitä kalustoa mitä suuhuni laitetaan) ja joskus olen melkein rento. Nyt iski omituinen paniikki. Ensimmäistä kertaa. Olin jo vähällä hypätä ylös tuolista ja lähteä menemään. Näky oli jotenkin pelottava, ihan kuin olisin ollut jossain omituisissa kokeissa, suuhun työnnettiin vaikka minkälaista metallia ja valoa, hammaslääkäri näytti oudolta suusuojan ja muovilasien läpi, vähän niin kuin olisin ollut jossain tieteiselokuvassa. Loppui se tuokin aikanaan ja saavutin normaali olotilani, ja pystyn taas syömään.
Mentiin hammaslääkäristä vielä sinne serkulleni, nähtiin heidän uusi koti, oli ihan kiva ilta ja kaikkea. Ainakin aluksi. Mun toisella serkulla on myös masennus ja on sen takia ollut jo useamman vuoden sairaslomalla, opinnot jäivät kesken ja elää nyt masentuneen elämää, ei jaksa käydä suihkussa, ei ruokkia kissaa, nousta aamulla sängystä, ei pysty edes katsomaan graduunsa päin (joo, kaikki meidän suvussa on yliopistoihmisiä, paitsi minä), eikä paljon mihinkään muuallekaan. Jossain vaiheessa keskustelu meni aiheeseen mielenterveysongelmaisten kohtaaminen. Meidän suku on ihan avarakatseista ja fiksua, humanistista porukkaa, ettei siitä valittamista. Ymmärrystä ja älyä riittää. Mutta erään puoliso se näytti nyt todellisen järkensä ja ajatuksensa kun oli saanut nautittua riittävästi glögiä ja punaviiniä. Joskus viiskytluvulla ei kuulemma ehditty masennusta tai muuten fiiliksiään tutkailemaan kun piti painaa duunia niin kovasti, hiekkaa lapioimalla kuulemma pysyi masennukset ja muut pahat olot ja ajatukset pois, eikä silloin mitään terapioita tai muita hömpötyksiä tarvittu Päiväsairaalakin on kuulemma sellaista lepoleiriä, että itsekin voisi työssä käymisen vaihtaa sellaiseen huvitteluun (itse en ole päiväsairaalassa ollut, mutta masentuntut serkkuni kyllä). Ihan niin kuin masennus / kaksisuuntainen olisi jotenkin valinnan varainen asia! Kyllä tuntuu että masentuneena joutuu pitämään puoliaan ihan eri tavalla kuin jos olisi niin sanottu terve ihminen.
Niin kuin joku haluaisi laittaa kurkustaan alas kourallisen myrkyllisiä, sivuvaikutuksia täynnä oleva pillereitä joka päivä, tuntea kamalaa psyykkista kipua ja ahdistusta joka ainut päivä, enemmän tai vähemmän. Niin kuin se olisi jotenkin halusta kiinni, onko sitä toisinaan linnottautuneena kotiin, kun itseluottamus on niin alhaalla, ettei tee mieli nähdä edes vastaan kulkijoita kadulla. Jos mut laitettais nyt kaivamaan lapiolla hiekkaa, huitaisisin varmasti tätä kehoittajaa sillä lapiolla päähän. Ja saisin sellaisen ahdistus-/raivokohtauksen, että hyvin nopeasti loppuisi kaivuuhommat siihen. Siitä kertoo se, miten menin viimeisen työssäolovuoteni joka aamu itkun ja raivon kanssa töihin. Ja se, miten ahdituskohtaus jylläsi koko päivän päällä. Miten en päässyt koko iltana sohvalta ylös, valvoin yöllä ja seuraavana aamuna menin taas töihin itkun ja pelon kanssa. Ihan huvikseni, ihan huijatakseni kaikkia ja siksi, että voisin vaan levätä kotona ja naureskella salaa niille, jotka joutuvat töihin aamuisin lähtemään. Ihan läppällä olen nyt kohta kolme vuotta ollut sairaslomalla. Kun nyt ei vaan nappaa. Käännän mieluummin kylkeä. Voin antaa tämän ahdistuksen, kivun ja vaikean olon, sekä pillerini ja sivuvaikutukset ensimmäiselle niitä haluavalle ja mennä vaikka lapioimaan hiekkaa. Jonotusnumeroa?
Kyllä on taas hupia kerrakseen. Seuraava keskustelun aihe oli terapia. Serkkuni on käynyt jo kolmatta vuotta psykodynaamisessa terapiassa (siinä samassa, mihin munkin olisi ollut tarkoitus päästä), hyvällä ja kokeneella terapeutilla. Se, että terapeutti on kokenut, on kuulemma kaikkein tärkeintä (miten se kouluttautuva sopii?). Anteeksi nyt vaan, mutta vituttaa taas. Anteeksi. Mutta kuinka sellainen, kolmekymppinen nainen, jolla on yliopisto-opinnot kesken, eikä ole koskaan palkkatyössä ollut saa Kelan tukea terapiaan, mutta minä, jolla on vakituinen työpaikka odottamassa, joka tarvitsisi kuntoutusta mahdollisen työkyvyn palautumisen tähden (ja muutenkin tietenkin), ei sitä saa!? Mulla räjähtää pää ihan just.
Mä olen taas niin itkenyt sitä etten saa sitä saamarin terapiaa (&TNY%#&(==(/&%%¤¤%%/((().
Laskin että joutuisin maksamaan yli sata euroa kuukaudessa terapiakuluista itse, jo se että matkustan toiseen kaupunkiin, maksaisi kaksi kertaa viikossa, neljä matkaa, melkein sata euroa kuukaudessa, lisäksi osa terapeutin hinnasta ja päälle vielä lääkkeet, joihin menee yli viisikymmentä euroa kuukaudessa. En saa erityiskorvattavuuskoodia Kelakorttiini kun olen niin hyvässä kunnossa, tukea Kelata en saa, kun olen niin vakavasti sairas. /(&R¤¤¤¤¤%?)(&¤"!""#¤%&/()=?/()=====()/&%¤#""
Mulla ei todellakaan ole sataa euroa ylimääräistä. Vaikka mieheni on diplomi-insinööri kyllä, jää hänelle palkasta neljäsataa euroa (!) käteen kun on maksanut asumiskulut, velat ynnä muut pakolliset maksut, sähkölaskut ja puhelinlaskut ja sellaiset. Asunnon vastikkeet ja velanlynennykset kustantavat vaan sata euroa enemmän kuin mitä kaupunginasunnossa asuessamme masettiin. J.n vanhempien mielestä meidän pitäisi muuttaa halvempaan asuntoon. Sellaisia ei vaan juuri ole. Asumme jo nyt Helsingin äärilaidalla, eli tässä kaupungissa ei voi tämän halvemalla asua. Kaupungin asuntoa emme enää saisi, kun olemme kerran siitä luopuneet. Kodistaankin pitäisi ilmeisesti luopua, kun on sattunut olemaan niin holtiton että on mennyt sairastumaan. Muutetaan sitten pahvilaatikkoon.
J.n vanhemmilla on omistuksessaan kolme asuntoa sen lisäksi missä itse asuvat. Ovat perineet kaiken, eikä heillä ole hajuakaan siitä, mitä asuminen Helsingssä maksaa. Ja ainiin, J.n veljellä on ilmainen asunto. Mulle jää kahdeksan sataa euroa eläkkeestäni käteen, yhteen laskettu summa on sama, kuin mitä kolme henkinen perhe saisi toimeentulotukea, tekemättä mitään #¤%&/()=!"#¤%&/()=?"#¤%&/()=??? Joka päivä käyn itkua pidätellen kaupassa sen takia kun kaikki on niin kallista, en osta kuin sen mikä on kaikista välttämättömintä. Näin. Hieno homma. Eilinen aamu meni siihen, kun J katseli netistä siivoustöitä, tai ihan mitä vaan, vaikka paskan lapioimista, että saisi pari sataa ansaittua lisää, jotta saisin sen hemmetin opiskelijaterapeutin. Ihan hienoa tämä sairastaminen.
Jos mulla olisi se lapio antaisin sille töitä.
Anteeksi!
Ps. Ai niin, meinasi unohtua. Joku ¤%&/( nisti oli eilen käynyt käsiksi E.hen keskustassa, Rautatientorilla. Joku E.n kavereista oli mennyt pummamaan tupakkaa tältä äijältä (joo, tupakointi on paha asia, eikä E sitä harrasta, mutta on ärhäkkä vääryydelle), oli kimpaantunut en mä ole mikään tupakkaautomaatti ja tollaset mutiaiset on pumminut siltä ihan tarpeeksi (E on vähän tummempi kuin perus maitonaamat kun isänsä on turkkilainen) ja kävi E.tä rinnuksista kiinni ja uhkasi sairaalakunnolla. Ja tämä kuudelta Helsingin vilkkaimmista paikoista. Ohikulkijota ei kiinnostanut.
Inhoan maailmaa!
 |
| Kuva |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti