Vuosi 2013

Viimeisiä tunteja vuotta 2013 jäljellä. Ulkona paukkuu ilotulitusraketit vesisateessa, mutta paukkuvat kuitenkin, värikkäinä ja valoisina. Mitä ne kumahtelevat ja valaisevat, värittävät, mennyttä vuotta, vai tulevaa kutsuen ja vastaanottaen. Auringon ja maan vuodenkierron taittumista ja uuden kierroksen alkamista. Uudet päivät, talvi, kevät, kesä, syksy ja taas talvi. Nyt käännytään auringon puolelle vähitellen. Vuoden vaihtumisen lähestyessä mulle tulee aina jotenkin haikea olo. Vaikkei vuosi aina tunnu olleen kovin hyvä, usein mielessä on ollut vaan niitä asioita mitkä ovat huonosti, vaikka niin ikävältä kuulostaakin. Jokainen päivä on kuitenkin erilainen, vaikka se tuntuisi samalta, on se silti erilainen. Mikään ei pysy muuttumattomana. Muistaisipa sitä aina elää hetkessä ja hyväksyä se mitä on. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää mitä elämänpolulla tulee vastaan. Tuskin kenelläkään pelkkää huonoa. Pitäisi osata hyväksyä ne asiat joita ei voi muuttaa ja iloita niistä mitä on. Huomata ne hyvät asiat, joka päivässä on onnea paljon. Hopeisia pisaroita mitä voi vain juuri ja juuri nähdä. Mutta siellä ne ovat.

Nyt vuoden vaihtumiseen on aikaa vähän yli neljä tuntia, Australia, Intia, Kiina, Thamaa, siellä on jo seuraava vuosi, vuosi joka tulee idästä.

Kokosin alle kuvakollaaseja kuluneelta vuodelta. Valokuvaan paljon ja kuvien kautta muistan asioita, mielialoja, tunteita, tapahtumia. Päiviä. Huonoina päivinä en halua edes nähdä kameraa, silloin ei voisi vähempää kiinnostaa, joten kuvamateriaalia niiltä päivältä ja hetkiltä kun kaikki oli enimmäkseen aika hyvin. Talvi, kevät, kesä, syksy ja taas talvi. Joulu.

Ihania uusia ruokapaikkoja, lämmitä tunnelmaa, sisilialainen pitseria. Kukkakimput, läpi vuoden yleensä. Kuvat ehkä enemmän kevättalvea päin. Metsälenkkejä, sulia hiekkateitä, kirjoja kirjoja (tänä vuonna luin neljäkymmentä kirjaa), kirjastoa. Lukemista. Uutela, rantakalliot, meri. Auringonsäteitä ja kevättalven auringonlaskupunaa. Pakkaslunta, luontopolku. Pääsiäinen, selkenevä taivas, vähenevät pilvet, lisääntyvä valo. Hiekkarannan hiekka lumen ja jään alla. Paljaat nilkat, melkein kesä, vaikka ihan talvi vielä. Kävelyt keskikaupungilla, leskenlehdet, rantakalliot. Lasten kanssa reissussa. Laivalla.
Juhannus ja kesä maalla, Juvalla. Rakasta, ja raskasta tulla pois. Perhe. Tyyntä, vaikka toinen viikko maalla satoi koko ajan.

Syksy ja talvi taas. Pimeää, ensin keltaista, orannssia, ja nyt enimäkseen harmaata ja pimeää, mustaa. Vesisadetta. Lunta ei ole ollut maassa vielä ollenkaan, pari kertaa pieni valkoinen lumipeite on käväissyt maassa, mutta on sulanut samantien pois. Ensilumi ei ole satanut siis vielä Helsingissä. Saa nähdä millainen talvesta tulee, ulkona on tänään lämpöasteita neljä. Joulu välissä, sellainen kuin oli. Valot vielä ikkunoissa ja joulukuusi paikallaan. Kuusi ja hyasintti ovta lakanneet tuoksumasta, mutta kauniita ja valoa tuovia ovat edelleen.

Vuoteen 2013 on mahtunut aika paljon oikeastaan vaikka ajattelen nopeasti ajateltuna, ettei mitään ole tapahtunut, pelkkää turhaa odottamista. Sitäkin kyllä, paljon. Liikaa. Ja paljon muuta.
Laskin että olen syönyt yhdeksänsataa pilleriä Litoa, tuhat pilleriä Lamictalia. reilu satakunta rauhoittavaa lääkettä, päälle satunnaiset särkylääkkeet ja vitamiinit (rautaa pitäisi muistaa syödä säännöllisesti).
Lääkäriäni olen tavannut viisi kertaa, sairasloman jatkoissa, kesätauon alkaessa, syksyllä uuden terapiahakemuksen takia, vähän myöhemmin akuttin kriisitilanteen takia ja nyt ennen joulua viidennen kerran. Juuri mitään ei ole tänäaikana tapahtunut, paitsi että olen syönyt lääkkeitä.
Perheterapeutilla ollaan käyty mieheni kanssa neljä kertaa. On ihan hyvä juttu, muttei kuitenkaan se mitä pitäisi. Se terapia.
Tukea psykoterapiaan hain kahdesti, en saanut kummallakaan kerralla. Olen liian huonossa kunnossa terapiaa varten. Kelan mielestä.
Olen lukenut paljon, nopeasti laskettuna neljäkymmentä kirjaa. Viimeisin oli eilen loppuun lukemani Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri. Loistava ihana kirja. Sitä edellinen oli Katja Ketun Kätilö. Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi olen kaavaillut Katja Ketun Surujenkerääjää. Sen varaamisessa menee aikansa ja sillä välillä voin lukea jotain muuta. Pari kirjaa ostin divarista ennen joulua itselleni.

Kirjeitä olen kirjoittanut ja saanut mukavasti. Harmittaa vaan kun ainakin pari kertaa vuodessa tulee minulle pidempi tauko etten saa kirjoitettua. Vaikka aina kun pääsen jutun alkuun ja juoneen kiinni, menee kirjoittaminen kuin tanssi ja asiaa tulee kuin itsestään kirjekaverille. Mutta se tauko. Silloin minusta vaan tuntuu, ettei mulla ole vaan yhtään mitään sanotavaa tai kerrottavaa kenellekään. Mutta sitten kun taas kirjoitan, kirjoitan paljon. Nyt joulunalla sain kirjekavereiltani ihania lahjoja ja kortteja <3

Liikuntaa olen hararstanut, en ole laksenut nyt kuinka paljon, mutta aikasemmin laskut olivat sillä mallilla, että liikuntaa tulee jatkuvasti harrastettua keskimäärin se kaksi kolme kertaa viikossa. Välillä kuukauden kahdenkin taukoja, mutta sitten taas enemmän, ja keskiarvo on siltä osin pysynyt aika samana. Nyt viime viikkoina paljon kävelylenkkejä, vähän salia ja uimassa käymistä. Nukkunut olen enimmäkseen aika huonosti ja epätasaisesti, välillä liikaa ja välillä en ollekaan. Toisinaan nukun vaan parin tunnin unia, parissa pätkässä, joskus taas enemmän, kellon ympäri ja parit päiväunet siihen päälle. Toisinaan olen masentunut ja toisinaan taas en. Oma masennukseni on sellaista laatua, mikä ei liity mihinkään tiettyyn asiaan. Niille on annettu nimiäkin, kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuuhäiriö, rajatilapersoonallisuus ja dissosisaatiohäiriö. Ne mulla kuulemma on, mutten välitä nimistä ja sanoista. Minun masennus on niin syvää, että se vallitsee kaikessa, sellaisessa mitä en voi tässä konkreettisessa elämänhetkessä korjata. Ainakaan näin ja nyt. Vaikka minulla on ihana perhe, lapset ja mies. Vanhemmatkin olemassa. Sisko. Kirjekavereita. Sellaisia joita moikkaan, hyvänpäiväntuttuja. Facebook-kavereita. Olen fyysisesti terve. Paljon on hyvin. Ja paljon on sellaista mitä en tiedä, enkä silloin voi sitä ymmärtää, surra ja päästää menemään. Se on tunne.

Päivät on aika samanlaisia, mutta aina jotenkin erilaisiakin. Uusia ensi vuoden päivä odotelessa siis. Puolilta öin ajateltiin mennä ulos rantaan katsomaan ilotulituksia. Jollei sada liikaa, niin kuin nyt tekee. Ihanaa olla vaan kotona.


Hyvää uutta vuotta 2014!