Vanhaa ja uutta

Olen istunut koneella kirjoittamassa ja lukemassa pääni kipeäksi asti. Silti intoa vaan on ja on, ja tehtävä se silloin on. Aina aamulla herätessäni ajattelen, että ei hitsi, mitä roskaa, sotkua, moskaa. En kirjoita enää, en edes  kehtaa katsoa mitä olen aikaisemmin kirjoittanut. Ajattelin aamulla, että poistan koko tarinan alun ja lopetan koko homman ajattelemisen. Niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Heitän menemään. Mitä mä olen oikein tekemässä? Levittelen tarinaani ympäri kyliä, kaikkien silmille luettavaksi. Samaan aikaan pelkään sitä, ja samalla pelkään, ettei se toteudukaan.

Mutta nyt menen vähäpätöistävien ajatusteni ja itseäni vähättelevien ajatusten yli, ja jo pelkästään se on jo paljon. Ei se ole pelkästään, se on tosi iso juttu. Ei pelkästään. Olen kirjoittanut tänne jo jonkun aikaa julkisesti, en omalla nimelläni. Sillä tavalla piilossa. Lähimpien silmiltä pidän kirjoitukseni poissa. En halua että oma perheeni lukee näitä, varsinkaan lapset. En tykkää että J.kään lukee, eikä kai luekaan. Ainakaan niin että siitä tietäisin. Puhumattakaan tietenkään muusta perheestä, sukulaisista ja tutuista. Entisistä ystävistä. Jotkut nykyiset lukevat. Ja kun kirja julkaistaan, esiinnyn siellä ehdottomasti omalla nimelläni. Se antaa kirjalle ja tarinalleni enemmän painoarvoa. Olkoon julkista tietoa. Kaikkien silmille jotka sen sattuvat ehkä joskus löytämään. Jos joku ei lukemastaan pidä, ei se ole minun ongelmani. Sellaisia ihmisiä en tällä hetkellä tiedä, tai en välitä tietää, ketkä voisivat jollain muotoa käyttää tarinaani ja kertomaani minua vastaan. En edes ymmärrä mitä se sellainen voisi olla? Jos tarinani jotakuta järkyttää, en voi sille mitään. Jos joku haluaa sillä minua lyödä, että tietää sairauteni ja matkani sen kanssa. Menneen ja yhä jatkuvan. On se hänen ongelmansa. Ei minun.

Jos joskus palaan työelämään, en aio mennä sinne siinä kunnossa että häpeäisin tai piilotelisin itseäni. Tai mitään itsessäni. Luimistellen, salaillen ja hiippaillen pitkin seiniä, ettehän tuomitse minua vaikka olen tällainen. Enää en. Kerron sellaista totta, mitä haluan kertoa. Sellaista vain kerron ja kerronkin. Kerron suoraan. Selän takana puhutaan varmasti, aina puhutaan. Mutta se joka sanoo suoraan, häpeämättä, on rohkempi. En ajattele että minussa olisi jotain sellaista mikä ei kelpaa. Sitten kun uskon itse niin. Ainakin tarpeeksi. Olen niin ylpeä, ylpeä melkein epäuskoon asti, että saan kirjoittaa tarinani. Joka julkaistaan. Olen melkein kirjailija, kirjoittaja, kirjoittaja yrityksessä minä itse. Harkitsin jo ammatistatuksen vaihtamissa Faebookiin. Kirjailijaksi. Tai kirjoittajaksi. Se olen nyt. Onko silloin kirjailija jos on julkaissut jotain mitä on kirjoittanut ja vielä omalla nimellään. Jos olen kirjassa?

Haluaisin vaan kirjoittaa ja kirjoittaa. Tekstiä tulee itsestään. Luen vanhoja tarinoitani täällä, luen vanhoja päiväkirjojani, ja kirjoitan ne uudelleen. En pääsisi suoraan kirjoittamaan ajatuksella aikaisemmista asioista. Saan ne poimittua osin jo kirjoittamistani. Oikeina silloisina tunteina ja sanoina. Tunnelmina. Osasta kirjoitan runoja. En tiennyt että osaan. Voisin kirjoittaa koko päivän. Edelleen. Ja silloin kun en kirjoita, muodostuu päässäni tarinaa. Yhdistelen ja muotoilen, rajaan sen, mitä haluan kirjoittaa ja miten. Olen piirtänyt ääriviivat, sisäpuolen väritän vapaasti. Silloisilla ja nykyisillä sanoilla, väreillä. Päivällä kirjoitan, useita tunteja. Illalla luen kirjoja. Lun paljon. Viime yönä nukkuminen meni pitkälle yöhön.

Olen nukkunut pari viikkoa hyvin. Olen edelleen vähentänyt nukkumislääkitystä. Sitä mukaan mitä alemmas olen annosta saanut, olen nukkunut paremmin. En käytä enää tarvittaessa-lääkitystä niin paljoa kuin aikaisemmin. Ei ahdista. Käytin sitä säännöllisesti puolisen vuotta. Nyt matka on siitä ulos. Olen nukkunut hyvin, tosi hyvin. Nukahdan kun laitan pääni tyynyyn ja herään aamulla. Olen oppinut menemään sänkyyn illalla yhdentoista maissa, ja herään aamuseitsemän maissa. Nukun hyvin. Viime yönä en nukkunut hyvin. Jäin lukemaan liian pitkäksi aikaa Katja Ketun Piippuhyllyä enkä malttanut käydä nukkumaan. Menin kai ylikierroksille, mutta sain unen lopulta. Valvoin ehkä puoli kahteen. Aamulla jäin nukkumaan kun E ja J heräsivät ja lähtivät menoilleen. Nousin vasta yhdentoista aikaan. Väsytti tosi paljon. Inhoan sitä, kun jään nukkumaan. Mulle tulee siitä tosi kuvottava olo. Tunkkainen olo. En haluaisi tehdä niin, mutta välillä niin käy. Ei voi mitään. Onneksi sentään aika harvoin.

Päivällä avasin taas kirjoitustiedoston. Joka kerta se tuntuu vähän vaikealta. En tiedä miksi. Jännitän. Onhan tämä aika iso juttu. Pelkään mitä hölynpölyä löydän. Kaikkein vaikeinta on rakentaa tarinaa, kirjoitan välillä täällä ja sitten tuolla. Tarinan sitominen yhteen tuntuu hankalimmalta. Ei asian keksiminen tai varsinainen kirjoittaminen, sanojen löytyminen. Se kyllä onnistuu. Luen ja luen, ja muokkaan ja muokkaan. Kirjoitin eilen neljätuhatta sanaa. Tänään aika paljon vähemmän. Muokkasin ja kirjoitin pari runoa lisää. Aikaisemmista, sairastumisen alkuvaiheiden päiväkirjamerkinnöistä. Jotain uuttakin. Lisääkin tulisi. Tekstiä on nyt parikymmentä sivua. Pari päivää aion tekstiäni vielä työstää, sitten lähetän pois. Rajaamisia ja muutoksia varmaan tulee, mutta haluan asiani eteenpäin. Kertoa. Jos vaan odotan, ei mitään tapahdu. Enkä voi olla tekemättä kun nyt kerran on tilaisuus. Tähän tartun. Etenen, hyvä minä!

Kuvia eiliseltä metsälenkiltä. E tuli mukaan, kaipasi happea. Sillä on tosi rankkaa koulussa nyt, niin paljon on kaikkea. Koe melkein joka päivälle ja paljon paljon kaikkea. Tsemppaa valtavasti. Tammikuussa on jo jatkohaut ja lukioon, tiettyyn, tähtää. Pojassa on perfektionistin vikaa, yrittää todella kovasti. On sellainen että tekee hyvin tai ei ollenkaan.
Lenkille mentii yhdessä.

Kuvia. Meidän lähimetsä, Uutela, meri ja kanavan ranta. Koti nurkan takana.

Lisää kuvateksti