tyttöni

Tuskaisen tiukkaisen ahdistuksen tervehdys. Miten päin asioita ylös laittaa, mistä päästä purkamaan. Jotain yritän laittaa ja päästä samalla löysätä ja selvittää.

Tällä kertaa kysymys on rakkaasta tytöstäni, tyttösestäni, joka on aina koko elämänsä ajan saanut kannettavakseen aivan liian paljon, kuin mitä kannettavaksi edes aikuiselle ihmiselle soisi, tai useinkaan tulee kannettavaksikaan. Monellekaan. Ehkä itselleni, mutta nyt ei puhutakaan minusta. Vaan lapsestani.

Tyttö on yrittänyt ja jaksanut niin kauan, jaksaa edelleen, ihan hirveästi jaksaakin. Liikaakin, ei koko ajan jaksaisi vaan jaksaa. Äärivoimilla ja väsymyksen sumussa. Pakko pakko päkertää ja jaksaa, vaikkei jaksaisikaan. Keho hentona, kasvot väsyneinä. Liian vähästä unesta. Nukkuu viisi tuntia yössä, herää joka aamu viideltä, lähtee puoli kuudelta työmatkalle toiselle puolelle kaupunkia. Töissä on puoli seitsemältä. Koko päivän höyryisessä kuumassa, kosteassa keittiössä. Jalkojen päällä, päällä painavat pakit, kymmeniä kiloja. Kantamista ja laittamista. Jatkuvasti uusia työpaikkoja (harjoittelupaikkoja), uuden omaksumista ja oppimista, tottumista ja toimeen tulemista. Monenlaisien kanssa.

Ja nyt voimien äärirajoilla, taas. Peläten. Mitä jos tulen hulluksi, niin kuin kaikki muutkin?
On saanut paniikkikohtauksia ja joutunut lähetän kesken päivän pois töistä. Nyt pari käyntiä työterveyslääkärillä ja työterveyshoitajalla (joka alkaa itkemään aina kun H kertoo asioistaan, mitä nyt milloin kysyy). Rasti-ruutuun kaavake, ja masennukseltahan tämä vaikuttaa, ja paniikkihäiriöiltä. Lääkkeitä? Jospa tämä menisi ohi itsestään. Voiko se mennä. Minä en tiedä.

Mutta sen tiedän, ettei hulluus tule pelkäämällä, tai jos pelkäät et ole tullut hulluksi. On ihan luonnollista pelätä, kaikkea epäoikeudenmukaisuutta, väsymystä, niukkuutta, sopimattomuutta, vääränlaisuutta. Koko maailmaa. Voiko sitä muka olla pelkäämättä. Ei hulluus tule mistään ulkopuolelta, nurkan takaa, BÖÖ, kimppuun. Koko ajan se on mukana, jos on ollaksen tai tullakseen. Masennus on luonnollista ja sitä voi pelätä, muttei sekoamista. Ei kukaan tiedä pelätä sitä etukäteen. Ja jos olet jo seonnut, et sitä enää pelkää. Pelko ei tarkoita että jotain olisi jo tapahtunut, vaan sitä mitä voi olla tulossa. Ja jos kerrot että pelkäät, olet jo puolimatkassa pois sieltä.

Niin minulle on kerrottu, ja niin kerroin tytölleni. En käskenyt tai edes suositellut aloittamaan lääkkeitä, ei niitä oltu onneksi määrättykään, ehdotettu vain. Kahden tapaamiskerran jälkeen, jälleen kerran. Kuulostaa tutulta. Miksi edes nuorelle, työelämän alussa olevalle ihmiselle ei voida järjestää mitään muuta apua, keskustelua tai jotain, millä pääsisi pahimman yli. Saisi tietoa ja tukea. Puhua, tulla kuulluksi. Juuri niin. Pillerireseptiä vaan. Ei jumalauta. Pitääkö kaikki muka ohjelmoida samanlaiseksi, kaikille vaan sama pilleripurkki kouraan ja hyvää jatkoa. Vastustan lääkkeiden nopeaa käyttöönottoa silloin, jos toimintakykyä on tallella. Ennaltaehkäisevänä hoitona en lääkkeisiin usko. Silloin tietenkin, jos toimintakyky on mennyt. vai olisiko se parempi ennen? Ei kai kaikkea voi lääkkeillä korjata, tai tarvitsekaan. Mä en tajua.

Nyt näen saman kuin näen itsessäni, lapsessani. Lääkäri oli kysynyt että onko suvussa mielenterveysongelmia, ja niitähän riittää. Kaikkia laatuja. On kaksisuuntaista ja skitsofreniaa ja mitä vaan. Sehän jo tietysti selittää. Mä en siihen halpaan lähde. Osa sairastamisesta on se, miten sinuun suhtaudutaan, jatkuvat lääkepurkit uudet ja uudet arsenaalit leimaavat sinut itsellesi sairaaksi. Kun ei tässä nyt muuta voi. Etkä enää luota itseesi. Mihin minä laitan tyttöni, kun tiedän miten vaikeaa on apua saada. Onneksi olen itse niin hyvä ja jaksava, että osaan olla apuna. Jaksan kuunella (mikä onni on kun lapseni minuun luottaa niin että asioistaan osaa ja viitsii puhua. Vaikka olen olevinani sairas. Jos olisin kovin epävakaa ja epäluotettavan oloinen, ei varmaankaan minuun tukeutuisi) Se auttaa. Puhuu minulle ja minä kuuntelen. Nyt minulla on siihen mahdollisuus.

Mitää uutta H.n tämäntapaiset ongelmat eivät ole, näitä on ollut aina. Se on aina ollut, eikä ole mistään tullut, kyytiin hypännyt. Joskus vaan kaikki on liikaa, liikaa on tullut, eikä enempää meinaa enää jaksaa. Toivottavasti jaksaa tämän päivän, ja huomisen, kohta on joululoma. Kohta taas nähdään ja taas kuuntelen ja huomaan, kuulen ja näen. Se varmasti auttaa.


Ps.
Käydään yhä ja edelleen siellä perheneuvolan parisuhdeterapiassa J.n kanssa, ollaan käyty siellä nyt neljä kertaa. Parin viikon välein suunnilleen. On se iso juttu, että on tuo nyt, ja se on hyvä. Tänään oli känyti, tapaaminen. Ensimmäisenä tulee nyt mieleen kirjoittaa miten terapeutti sanoi että parasta mitä teille on tapahtunut on se, että te tapasitte toisenne. Oikeasti, mistä voisi sitä tietää, vaikka ollaan tosi syvältä ja alusta taustojamme käyty, niin silti. On hyvä terapeutti, ja me ollaan hyviä. Ymmärsin sen niin kuin se on takoitettukin. Jos joku hoitohenkilö sanoo jollekin asiakkaalle/potilaalle jotain, alkaa tämä hoidettava -ainakin herkässä sairauden tai tuntiden tilassa- uskomaan sen ja ajattelemaan asiaa. Niinpä toisaan. Kuulostipa se kivalta. Niin sen täytyy olla. Ja niin se sitten on. Tuntuu, sen hetken yli. Tosiaan. Ja luotat. Me ollaan hyviä. Eikä nyt ole huonolta tuntunutkaan.


Olen saanut sielä voimaa ja sitä itseluottamusta mitä tarvitsen, ainakin pienen murun. Siitä on ollut apua. Saan palautetta, osaan ja ymmärrän hyvin, osaan kuvata kauniisti ja tiedostan paljon. Ymmärrän mikä johtuu mistäkin, enkä syyttele tai puolustaudu, pakoile vastuuta tai siirrä asioita toisten syyksi (monet kuulemma sättivät toisiaan jatkuvasti vastaanotolla). Olen avoimesti, miten vaikea olekaan. En esitä. Ja ainii, sen perusteella mitä olen kokenut ja mitä elämässäni menneisyydessä tapahtunut, niin paljon pahaa, luulisi minun olevan paljon huonommassa kunnossa. Vahvuutta löytyy. Ja vielä se että kuka tahansa terapeutti saa minut parantumaan. Osaan ja ymmärrän sen, itsessäni se kuitenkin jo on.

Sen kun ymmärän, jaksan olla muillekin.