Duck-face ja ihmissuhdedraamaa

Torstai huomenta:)

Piti muuten katsoa kännykän (sellainen  pappa-malli, olen jo melkein ylpeä ikivanhasta kännykästäni, kenelläkään ei enää näy olevan tuollaista vanhanajan kunnon kännykkää joka vaan kestää ja kestää) kalenterista, että voiko jo tosiaan olla torstai. On. Nämä viikot menevät ihan mieletöntä vauhtia. Kohta on taas viikonloppu, muttei meillä muistaakseni ole mitään pakollista menemistä tai tekemistä, joten rentoa oleilua vaan tiedossa, vaikka aina sitä hommaa ja tekemistä riittää. Toisaalta tykkään näistä verkkaisista arkipäivistä, kun saan olla itsekseni. Välillä vähän liiankin kanssa, mutta olen kai tottunut ja yleensä keksin aina jotain tekemistä, etten ihan kotona vaan homehdu.

Kuten se eilinen uimassakäynti. Ihanaa oli. Viereisillä radoilla kiitävät kilpauimarinuoret ja huutava valmentaja, hop,hop, hep, hep, vaan häritsivät vähän rentoumtumisen ja rauhan saavuttamista, mutten antanut niiden liikaa häiritä omaa rauhallista pulikointiani. Uin muuten kauemmin kuin yleensä, sen kilometrin (en tiedä kuinka pitkän matkan, kun radalta puuttui taas se "helmitaulu", mutta ajassa kauemmin). Kilpauinti on musta aika hieno laji, olisi hienoa osata uida niin hyvin ja vauhdikkaasti, ja uimareiden vartalot on aina todella hyvännäköiset :) Olen joskus ajatellut mennä kilpauintikursille, tai siis tekniikkakurssille, tavallisesti osaan uida, mutten silleen kunnolla. Olen tosi tykästynyt uintiin, on paljon kivempaa kuin salilla rehkiminen. Tai nyt tuo tuntuu paremmalta. Tykkään. Eilen iltapäivällä ennen uimaan lähtöä huomasin että mulla on polvet kipeänä. En tykkää. Mulla ei ole ikinä ollut mitään tuollaista kreppakroppaa, toivottavasti ei tule nytkään. Meillä on hirveästi portaita täällä kotona ja niitä saa olla kokoajan kapuamassa ylös alas kun tyyliin joka huone on eri kerroksessa. Tätä nykyrakentamista, ylöspäin. Ihan kiva, toisaalta ei. Jos saisin jonkun jalkavaivan (en voi saada..) olisi täällä pärjääminen aika hankalaa. Luulen että tuo on vaan jotain toissapäiväisen kymmenen sentin koroilla, neljän tunnin shoppailureissun tulosta. Tänään venyttelen.

Illalla oli ihan kamalaa  J.n kanssa. Riideltiin paljon. Musta tuntuu ettei J arvosta yhtään sitä, mitä mä teen sen eteen, hoidan kodin kokonaan ja ruoka on aina katettuna pöytään kun tulee töistä kotiin, ja vieläpä vaihtelevina aikoina (liukuva työaika), kivahan se on astella suoraan ovesta pöytään ruokapatojen äärelle. Musta tuntuu, kuin olisin sen äiti. Tai joku kodinhoitokone. Aina oon tekemässä ja passaamassa. Itse istuu sohvalla ja katsoo kaikki mahdolliset ohjelmat telkkarista eikä puhu mitään. Jos mulla on paha mieli ja olen hiljainen ja mietteliäs, synkkä, ei ikinä sano mitään mukavaa, piristä tai kevennä tunnelmaa, vaan menee mukaan. Murjottaa sitten mukana. Ja jos olen hyvällä tuulella ja puheliaana, on kylläsyneen näköinen, eikä kommentoi ikinä mitään. Vastaa vaan yksilauseisilla virkkeillä. Toteaa vaan jotain, ja yleensä se on vaan jotain itsestäänselvyyksien luettelemista. On sellainen rauhallinen. Puhumaton. Aina samanlainen ja mä taas, aina erilainen. Jos olen iloinen, olen tosi iloinen ja jos olen vihainen, olen sitäkin ihan kunnolla. Sellainen mä olen enkä tottavieköön sitä selittele millään sairauden oireilla. Välillä ja joskus menee överiksi, mutta harvemmin onneksi enää. Saan pääni pulputukset pidettyä yleensä hallinnassa vaikka puhetulva on silloin melkoinen. Mutta eikö sellainen olisi ihan normaalia Etelä-Euroopassa (mulla on sisilialainen isomummo) Aika kriisiä taas oli ja olin ilkeä. Toisaalta, on mun mielestä välinpitämättömyyskin ilkeetä, mitä J toteuttaa ison osan ajasta. Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys..

J sanoi ettei voi puhua mulle mitään kun olen niin negatiivinen. Varmaan olen, jos pitää mykkäkoulua koko illan, ei reagoi mihinkään mitä sanon ja tuntuu, että pitää mun hyväntuulisuutta itsestään selvyytenä, silloin kun olen hyvällä tuulella. Ja jos olen pahalla mielellä, on se aina masennuksen syy, ihan kuin se ei voisi ikinä olla vaan tavallista pahaa mieltä ja pettymystä. Usein ei tunnu oikein miltään ja tuntuu tylsältä, siltä kuin tämä meidän suhde olisi kuin ikuinen pankkilaina, mitä maksetaan otsa rypyssä, nihkeinä ahdistuksesta, pakon edessä. Mun on helppo tylsistyä henkisesti, itse olen niin vilkas suurimman osan ajasta, iloinen ja haluaisin keskustella aina syntyjä syviä. Mietin niin paljon asioita, en osaa vaan möllöttää hiljaa ja tuijottaa telkkaria koko illan. Kai se on sellaista peruselämää sitten, se puhumattomuus, välinpitämättömyys ja tapahtumattomuus ja ajattelemattomuus. Puhumattomuus ja loputon ruutuaika, telkkarin tai tietokoneen ruudun tuijotus. Mä en oikein välitä sellaisesta ainakaan näin, että se on se vallitseva käytäntö. Jos olen tyytymätön siihen, olen masentunut, aggressiivinen ja negatiivinen, ettei mulle kannata sanoa mitään kun suutun vaan.

Olen luonteeltani ihan erilainen, olen tempperamenttinen ja impulsiivinen, mutta usein musta tuntuu, että se peruspiirre on tukahdettu minussa. Varmasti masennuksella on osansa asiaan, muttei se voi, eikä saa kuitata kaikkia asioita. Olen silti suuren osan ajasta iloinen ja puhelias ja vilkas, teen paljon, ja kaiken täällä kotona. Mun mieli ei ole ikinä tyhjä, mulla on mielipide moneen asiaan ja kaipaisin kiihkeitä keskusteluja ja vaikka riitelyäkin, väittelyä. En mitäään vastakkaiasettelua ja syyllistämistä, toisen puolustuskannalle asettumista. Mun mielestä sellainen kommunikointi on lapsellista. Mitä aikuiselämää sellainen muka on. Vaikea se on tietää ja nähdä itseään toisen silmin. En useinkaan osaa myöntä olevani väärässä, olen itsepäinen ja hankala. Muttei yksin voi riidellä. J taas on niin rauhallinen ja tasainen, samanlainen aina. Välillä on tietysti kivaakin, ei kai tässä sentän niin hulluja olla, että ihan silkkaa tyytymättömyyttä ja kriisiä elettäis, mutta silti. Paljon on työsarkaa. Aikaisemmat suhteeni on olleet ihan erilaisia, on ollut tosi paljon pahaakin, mutta myös sitä hyvää vastapainona. Tosi hyvää, ja tosi pahaa. Liikaa silti sitä pahaa, ettei suhteet ole kestäneet. Ehkä olen tottunut erilaiseen. Aina tämä asia on ollut olemassa ja läsnä, tämä mun tytymättömyys ja kohtaamattomuus toiseen, mutta nyt se on korostunut kun kaikki asiat mylläävät ja käyn kaikkea läpi niin läpikotaisin. Olen niin paljon yksin että mulla on ehkä liikaa aikaa miettiä kaikkea. Vaikka pakko kai asioiden käsittely on jossain vaiheessa kohdata. En mä halua laittaa päätäni pensaaseen ja katkeroitua.

Mulla on elämän uudelleenjärjestely käynnissä, mun pitää löytää se uusi elämä itselleni ja miettiä kaikki asiat uudestaan. Olisi ehkä hyvä lähteä jonnekin pois vähäksi aikaa. Pois täältä kotoa näiden seinien sisältä. Miten yksinäinen olo mulla eilen iltapäivällä tuli. Ajattelin että ei ole todellista, en halua että mun elämä menee näin. Ehkä mun pitäisi lähteä jollekin matkalle (vaikken usko, että ongelmat korjaantuvat paikkaa vaihtamalla, mutta erilainen näkökulma asioihin olisi ehdottomasti tarpeen), tai jonnekin korpeen (näin melkein talviaikaan se ei oikein onnistu). Olla ihan yksin jonkinaikaa, ehkä silloin näkisi, mitä kaipaa ja mitä ei. Niin hölmö en ole, että haluaisin lähteä miestä vaihtamaan tai laittaa elämää repaleiseksi, mutta jotenkin pakka pitäisi sotkea ja kerätä kortit taas uudelleen, uuteen järjestykseen. Ei mulla varmaan olisi rohkeutta lähteä, eikä varaakaan, mutta pakko ainakin ajatella mahdollisuutta siihen. Pakko laajentaa reviiriään, en tottavieköön halua maatua tällaisena. Hautautua pelkkään tapahtumattomuuteen, tunteettomuuteen, pysähtyneisyyteen, kipuiluun ja eristytyneisyyteen. Hyvä alku kai, että tiedostan nämä asiat. Luulisin.

Saattin illan aikana, ennen yötä asiat sovittua jonkinlaiseen järjestykseen. Ikinä ne nyt ei ihan järjestykseen tule, mutta sellaiseen että rauhoituttiin ja päästiin nukkumaan. Inhottavalta tuntuu että E joutuu kuuntelemaan näitä meidän välien paukkumisia, huutoa ja ikäviä sanoja. Mun kiihtymistä, palavia silmiä ja pidäteltyä raivoa. Pyydän aina anteeksi jälkeenpäin kun joutuu tällaista kuuntelemaan, mutta tuntuu että anteeksi pyynnötkin ovat kuluneet, liikaa tätä on ollut.. Kaikesta tulee paha mieli. Se että yrittän puhua jonkun asian selväksi, sanon mitä mieltä olen jostain asiasta mikä mua ärsyttää, menee se usein siihen, että minä olen lopulta se pääpiru ja koen että olen taas tehnyt enemmän pahaa kuin hyvää. Rikkonut vaikka tarkoitus olisi korjata. Löytänyt ja kehitellyt taas uuden asian, mistä aiheutuu pahaa mieltä. Sopiminen on sitä, että aletaan puhumaan tästä mun sairaudesta, niin kuin kaikki johtusi siitä. J suhtautuu minuun kuin sairaaseen ihmiseen, jotenkin vajaaseen, voi. Niin kuin mä olisin vaan joku reppana, kun nostan asioita pöydälle, enkä vaan ole hiljaa, hymistele ja anna kaiken vaan olla ja näivettyä se alle. Kaikki tämä ristiriita ei voi kuitenkaan johtua minusta, ei millään. Jos kaikki tapahtuva johtuisi vaan minusta, olisin joku yli-ihminen. Ei se ole mahdollista. Enkä edelleenkään suostu piiloutumaan sairauden taakse ja ottamaan syyllisyyttä, kun mä nyt olen tällainen vääränlainen, sairas, korjauksen tarpeessa oleva romu. En ole.

Mitäs muuta. Ai niin, sain eilen viestin siskoltani (jota aina kahdehdin) jossa kertoi odottavansa vauvaa, eli musta tulee tuplatäti, heidän esikoinen on kuusivuotias eskarilainen, tädin-kulta. Onnittelin, totta kai, mutta kumppanini kateus ja murhe taas nostivat päätään tämän ilouutisen kohdalla ja märehdin siinä suossa, että miksi mulle ei tapahdu mitään onnellisia asioita. Niin. Tottahan se on, eipä mulla tässä ole ilouutisia nyt viimeaikoina liikaa ollut kerrottavaksi. Olisihan se kivaa että olisi. En enää haluaisi lapsia. Olen jo sen ikäinenkin, etten todellakaan jaksaisi, eikä olisi viisastakaan, ja onhan nämä oman jaksamisen rajat ihan todellisia. Omiin raskausaikoihin ja niihin tilanteisiin missä elin ja mihin lapset sain, yksin, liittyy niin paljon kipeitä muistoja, että ne pomppaavat väkisinkin pintaan. Kaikki asiat yhdistyvät mulla aina joihinkin kipeisiin muitoihin. Saan vaikka tikusta asiaa. Niin tiukilla olen. Mutta olen iloinen siskon perheen ilouutisista, vaikkei se ihan helppoa ole. Jos väittäisin niin olevan, en olisi syvästi rehellinen. Kuulostin sitten miten paskalta ihmiseltä hyvänsä. Olisin toivonut että minullakin olisi ollut ehjä ja tasainen perhe, mihin olisin onnellisena ja tasapainoisena lapseni saanut. Siitä ettei niin ollut, on koitunut niin paljon onnettomuutta niin minulle, kuin minun kautta lapsillenikin, että siitä seurannut suru on raskas kantaa. (siskollani on siis sama äiti, mutta eri isä ja on elänyt ihan erilaista elämää kuin minä. Paljon turvallisempaa ja tasaisempaa monin tavoin. Häneen on kiinnitetty paljon enemmän huomiota kuin minuun, tämän on äitini myöntänytkin. Sisko on mua kymmenen vuotta nuorempi ja on syntynyt aivan toisenlaiseen maailmaan ja elämään kuin minä) Elämä on kuitenkin todella epäoikeudenmukaista, kaikilla ei vaan ole samoja mahdollisuuksia kuin toisilla. Eikä se ole oma syy, tai asenteesta kiinni.

Kylläpä tuli pitkä sepustus taas, mulla on aina niin paljon asiaa, voisin kirjoittaa paljon enemmänkin, menen ajatuksissani niin syvälle asioihin, löydän tikustakin asiaa ja siitä kaikesta mitä pään sisällä käyn läpi, tulisi varmaan kevyesti viisisataa sivua tekstiä.
Viime yönä nukuin muuten hyvin, nukahdin nopeasti ja nukuin todella syvää unta. Heräsin vasta kun valoa pilkisteli ikkunaverhojen raosta, eli kello oli jo aika paljon, yhdeksän paikkeilla. E.llä oli vasta yhteentoista meno, mutta oli herännyt jo ennen minua. Nukuin Atarax-lääkkeellä. Sitä on määrätty mulle joskus pari vuotta sitten ja oli vielä lokakuun voimassa (siis viimeinen käyttöpäivä), nyt olen pari kertaa nukkunut sillä. Yritän nyt pikkuhiljaa ajaa Oxaminia alas, eipä siitä ole oikein ollut enää apua, enkä halua lähteä annosta nostamaan. Atarax on kuitenkin huomattavasti parempi vaihtoehto kuin bentsot (ja niistä Ketiapiineista sun muista en sano mitään:) ja sillä näköjään nukun.

Laitan taas muutamia kuvia eiliseltä. Kyllä on taas suttuisia ja hämäriä kuvia, kaikista suttuisimmat käsittelen sellaisiksi, että näyttävät siltä, kuin niiden kuuluisikin olla vähän hämäriä. En mielelläni käytä salamavaloa kamerassa, se tekee kuvista ihan ylikirkkaita, ja silmistä punaiset.. Joten nuo on tuollaisia tunnelmakuvia, heh. Noissa olen uimahalliin lähtölookissa (samana päivänä otettuja kuvia kuin aikaisemman postauksen kuvat, vaatteet vaihtui. Ajattelin käydä vaihtamassa ne nahkahousut pienempiin) ja päivän hommia, kirja-arvostelujen lukemista, luettavien-listan kirjoittelua ja uuden kirjan aloitelua. Piti laittaa pipo pähän kun hiukset olivat likaiset ;), ja kuvissa näkyy ne uudet maiharikengät mikä synttärilahjaksi ostin.

Kivaa päivää sinne =)

Mun profiili on hampaiden takia noin omituinen, en "pidä" mitään duck-facea, vaan on ihan luonnollinen :D