Niin paljon hyvää

Hyvä jatkuu. Miten ihana juttu. Ei mitään ärsyttäviä, hermostuneita ylikierroksia ja suhinaa ilman hetken rauhaa, eikä tympeää masennusta, niin ettei mikään huvittaisi, ei mitään jaksaisi eikä haluaisi. En ole sumun sisällä, painolastin alla, vaan pää on yllättävän kirkas ja lähes positiivinen. En tunne ilkeitä tunteita. Vaan sellaisia, joiden kanssa jaksan olla ja tulen toimeen. En ole ikinä mitenkään yltiöpositiivinen tai pirteä, sellainen kaakattaja tai hölöttäjä. Aina tietty synkkyys, tai syvällisyydeksi ja ymmärrykseksi sitä mieluummin kutsun, on läsnä. Mutta se ei haittaa. Olen kuitenkin ahdistuksesta keveä. Nyt. Haluan tehdä asioita, ja niitä myös teen. Saan aikani kulumaan, eikä mulla ole ikinä tylsää. Niin olen huomannut nyt. Luen ja kirjoitan, ne pitävät minut käynnissä. En halua kuluttaa elämääni vaan odottamassa jotain, parempaa päivää, elämää. Huomaan elämää joka päivässä. Nyt on rauhallisempi olo. Seesteisempi. Keksin jokaiselle päivälle jonkun menon ja hyvän syyn olla tyytyväinen. Tai olen tyytyväinen, ja vaan olen. Jokaisessa päivässä on paljon hyvää. Onnea. Aiheita siihen on paljon. Kun sen pysähtyy huomaamaan. Vaikka kuinka juoksisin henkin kurkussa kaikkea karkuun, en saavuttaisi sillä mitään. Juostessa värit katoavat yhdeksi, eikä yksitysikohtia huomaa. En halua kieltää, laittaa silmiä kiinni. Otan rauhallisemmin ja annan olla. Varmasti jotain tapahtuu, pääsen eteenpäin, vaikken kiirehdi. Aikaisemmin olen keskittänyt kaikki ajatukseni ja energiani siihen, että yritän väkisin päästä kiinni jostain, jostain mistä en edes tiedä. Jostain vaan. Että pääsisi vaan tästä. On parempi olla rauhassa tässä hetkessä, ja yrittää hyväksyä se hetki, yrittää nähdä joka päivässä jotain hyvää. Kaiken sen huononkin keskellä. Sen ahdistuksen, toivottomuuden ja kivunkin keskellä, jonka uumeniin välillä voimalla putoan. Huonotkin tunteet ja ahdistus pitää katsoa loppuun, ei juosta niitä karkuun. Tunteilleen ja ajatuksilleen en voi mitään, eikä ne kieltämällä ainakana pienemmiksi muutu. Olen huomannut, että mitä pidempään murehdin ja mietin jotain, ilman että tuomitsisin itseäni niistä, asiat selkevät. Kun tarpeeksi jauhan, pääsen yli. Selviän niiden yli. Kovalla työllä, mutta pääsen kuitenkin. En jää tuleen makaamaan. Se ei ole ikinä kuulunut tapoihini. Kun tarpeeksi tutkin ja jauhan, näen asioissa sen toisenkin puolen. Kateudelle ei voi mitään, sekin tunne on vaan tunnettava, niin kuin kaikki muutkin tunteet. Se ei ole pahuutta, luonteen kieroutta tai huonoutta, vaan tunne muiden joukossa, tulkinta sen hetkisistä ajatuksista ja tunteista. Luonnollista. Tunteet eivät ole sama kuin teko. Ainakaan silloin, kun ne ymmärtää. Tunteiksi.

Terapeutti sanoi viime käynnillä hyvin, että ihminen kadehtii vain sitä, mikä voi realistisesti saavuttaa. Kovalla työllä ehkä, mutta savuttaa kuitenkin. Täysin mahdottomia ja ulottumattomilla olevia asioita ihminen ei kahehdi. En kahdehdi ökyrikkaita, maailman tähtiä, Englannin kuningatarta (terapeutin esimerkki:) Kahdehdin näin ensimmäisenä mieleen tulee; hyviä kirjailijoita. Sanoja kauniissa järjestyksessä, oivalluksia ja viisautta. Joskus hyvää kirjaa lukiessa ajattelen, että ei hitsi, osaisinpa minäkin. Kirjoitan kuitenkin, sanoja. Siskoa kahdehtiessani olen huomannut ja muistanut muutakin kuin pelkkää yksisilmäistä yhteen asiaan tuijottamista. Sisko on kuitenkin minun sisko ja rakas minulle. Tällä hetkellä tunnen yhteydenpidon hankalaksi, mutta varmasti sekin menee ohi. Uskon, että sisko ymmärtää sen. Ei tämä hetki ole aina. Eilen ajatelin, että ensi kesänä voin auttaa vauvan hoidossa, voidaan ulkoilla yhdessä. Tammikuussa menen auttamaan muutossa. En kahdehdi. Tänään näin siskon kun oltiin J.n kanssa syömässä kauppakeskuksen ravintolassa, J tuli lounaalle tännepäin, kesken työpäivän. Ihan eripuolelta kaupunkia. Joskus tehdään näin. Näin siskon kaukaa, kun istuttiin ikkunapöydässä syömässä. Oli käynyt kaupassa, laittoi ostoskassia pyörän koriin ja ajeli hiljaa pois, kotiin päin. Olemaan yksin. Mulle tuli siitä salaa näkemisestä haikea olo, ikävä. Siellä sisko menee, ihan pieni vauvanalku vatsassaan, ihan pieni, pari senttinen ihmisenalku. Muistan kun sisko oli vauva, muistan syntymäpäivnsä, silloin oli talvi, silti ukkosti ja salamoi.

Eilen lenkillä huomasin että katselen koko ajan maahan, katse viistää juuria ja kuraa, vesilätäköitä. Harmaata. Pingon kävelylenkin äkkiä odottaen sen loppuvan. Monotoonisesti ja kyllästyneesti. Nopeasti. Toivottavasti ei tulisi ketään vastaan. Jos tulee, katson äkkiä poispäin. Sama lenkki vaan äkkiä. Suorittaen. Eilen kiinnitin siihen huomiota ja yritän siitä pois. Älä katsele maahan, katso lintuja. Tai puiden latvoja, vesispisaroita. Eilen kävelylenkilä ei tullut huono olo. Tässä viimeaikoina on usein tullut. Nyt ei tullut. Vaikka miten lujaa juoksisin, perille en pääse ikinä, juoksisin vain ympyrää, joten parempi yrittää ottaa matkasta paras mahdollinen irti. Päivät ja viikot kuluvat niin kamalan nopeasti, aina on ilta, uudestaan ja uudestaan käydään nukkumaan ja yksi päivä on taas mennyt. Päivä minkä olen käyttänyt mihin. Tarkoitusta etsien. Tarkoitusta sille päivälle. Koko elämää ei voi suunnitella ja elää kerrala. Onneksi. Mulla on varmasti vielä puolet elämästä näkemättä. Jos hyvin käy. Enkä pelkää. Nyt on tämä päivä, harmaa marraskuun lopun päivä. Tykkään syksystä, eikä tämä harmaus tai pimeys haittaa. Vesisade ja tuuli tuntuu hyvältä kun on kunnolla päällä, hämärässä, kotona kynttilänvalossa on lämmin.

Olen oikeastaan saavuttanut paljon hyvää elämässäni. Olen päässyt irti vaikeista elämäntilanteista ja ihmissuhteista. Niissäkin on aina ollut jotain hyvä, enkä tunne katkeruutta mitään kokemaani kohtaan. Yleensä suren, olen vihainen, mutten kadu tai ole katkera. Mikään ei ole ikinä vaan toisen syy, tai toisen ansiota. Kaikki on suhteessa toiseen. Itsestä. On mahdoton sanoa, mikä johtuu mistäkin. Ei oikeaa vastausta ole. Kaikilla on oma, ja niin se kuuluu olla. Jos en olisi koskaan kohdannut nyt entisiä miehiäni, joiden kanssa yhteiselo osottautui mahdottomaksi ja suhde päätyi vaikeasta vaikeampiin eroihin, en silti kadu niitä suhteita. En vihaa, syytä tai kadu. Kiroa. En todellakaan. Minulla ei olisi näitä lapsiani mitkä minulla on, ilman näitä vaiheita elämässäni. Lapsiani, joista olen onnellinen ja ylpeä, lapsiani, jotka ovat kaikista tärkeintä minulle. Olen kahden ihanan lapsen äiti. Hyvä äiti, mielestäni.

Olen mennyt elämässäni oikeastaan koko ajan eteenpäin. Nyt vaan olen pysähtynyt, hiljentänyt vauhtia ja pakottautunut pysähtymään ja järjestelemään elämäni pääni sisällä uudestaan. Tämä pysähdys on hyväksi. Olen aina, kahdenkymmen vuoden ajan ollut etupäässä äiti, ja kuolemaani asti lapset ovat minun lapsiani, minkä ikäisinä hyvänsä. Nyt kun lapset ovat isoja, toinen aikuinen ja toinen kovaa vauhtia aikuisuuteen kasvamassa, olen ehtinyt ajatella enemmän omaa elämääni.Sitä kuka olen ja mitä haluan. Olen ehkä elänyt liikaa lasteni kautta, eikä se ole pelkästään hyvä asia. En voi asettaa lasteni harteille niin isoa taakkaa, että eläisin vain heidän kauttaan. E on ollut joskus pahoillaan kun lähtee kavereiden kanssa johonkin ja minä jään yksin. Niin ei saisi olla, eikä enää ole niin ollutkaan. Olen tehnyt selväksi, ettei lapseni tarvitse kantaa huolta minusta, tai kokea olevansa jotenkin vastuussa minusta, olevansa vastuussa siitä miten voin. Pärjään kyllä. Olen pärjännyt aika paljon  elämässäni. Ja lapseni pärjäävät, olen heistä ylpeä.

Olen onnistunut toisen kanssa, pitämään pitkän avoliiton kasassa. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, en usko että pelkästään toisen hyvä, tai paha voi vaikuttaa siihen, kestääkö suhde. Molemmissa on molempia. Hyvää ja pahaa. Oikeassa suhteessa kai silloin, kun suhde kestää ja kestää, eikä ole edes akuutissa vaarassa hajota. Olen ylpeä itsestäni, että olen onnistunut pysymään suhteessa toiseen. En voi silloin olla liian huono. Huono kiinnitymään tai kykenemätön antamaan mitään. Olen hyvä ja minulla on hyvä, ihana, tasainen, kiltti, viisas mies. Jonka olen ansainnut. Eilen sain pari tuntia heräämisestääni viestin J.ltä. Siinä luki; Sulle on ylläri siellä jääkaapin päällä olevassa pikkukaapissa, missä on keittokirjoja :) Ihana viesti. Kiipesin tuolin kanssa kaapille ja J oli piilottanut sinne suklaata, Pätkiksen. Välillä on jättänyt samanlaisia lahjoja yöpöydälle, tai kahvikupin viereen keittiöön. Olen usein saanut herätä siihen, että on keittänyt kahvin valmiiksi, jos on ehtinyt lähetä ennen kuin herään, on ladannut keittimeen valmiiksi vedet ja kahvinpurut ja laittanut mulle kupin valmiiksi. Yhtenä iltana tässä vähän aikaa sitten toi joulukalenterin. Sellaisen missä on Pikku Myyn ja Muumipapan kuva. Vähän niin kuin me. En voi kuvitella haluavani mitään muuta.

Niin paljon hyvää.