Laittaa tuulemaan

Tänään olen laittanut tuulemaan noiden terapia-asioiden kanssa. Eilisilta meni jonkinlaisessa sumussa, väsytti ja vitutti ja kökötin peiton alla sohvalla zombeilemassa koko illan. Ruudun tuijotusta tuli harrastettua käsittämätön määrä, parikin tuntia on liikaa, hermo alkaa mennä jo lyhyemmästäkin televisoimaratonista (pidempiä elokuvia kyllä kestän katsoa, mutta "minkä tahansa" katsominen ei mene jakeluun). Siitä tulee niin koomainen olo. Niin kuin pilkkaisin itseäni kaikilla tyhmillä ja turhilla ohjelmilla, kun jotain järkevämpääkin voisi tehdä. Mitään sarjojakaan en samasta syystä seuraa (paitsi Salkkareita;). Aivot narikkaan-ilta siis. Hermot oli aika piukilla, mutta sain suurimmat mölyt pidettyä mahassa. Juteltiin tietenkin J.n kanssa aiheesta terapiatukihylky, paljon. Vaihtoehdot mitä on tarjolla nyt, eivät tunnu mitkään hyviltä.

Ai niin, en kirjoittanutkaan eilen aamun jälkeen. Päivällä hoitaja soitti ja juteltiin aiheesta terapiatuen hylky numero kaksi kauan, puoli tuntia siinä taisi ainakin mennä. Olin laittanut hoitajalle aikaisemmin viestillä asiasta tietoa ja jätin soittopyynnön. Soitti iltapäivällä, sitä ennen hätyytin jo J.n soittamaan sille. Sen jälkeen vasta soitti, en tiedä olisiko muuten soittanutkaan. Ei oikein osannut sanoa yhtään mitään mihinkään, mitä en jo tietäisi. Olen varmasti hirveä asiakas kun tiedän itse sattumoisista syistä paljon näistä asioista, mikä menee mitenkin. Olen ollut hoitaja kaupungilla, ja vielä mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistunut, ja välillä tuntu, että olen perillä monista asioista paremmin kuin mitä tämä mua hoitava hoitotaho pysyy perässä. Tukihylyssähän luki että terapeutti oli väärä, sillä ei ollut sosiaali- ja terveysviraston ostopalvelusopimusta ja tämän takia tukihakemus hylättiin. Jos lääkäri tai hoitaja olisi osannut kertoa tästä käytännöstä aikaisemmin, ei tätä koko episodia olisi tarvinnut käydä lainkaan. Kysyin moneen kertaan, että onhan tämä valitsemani terapeutti sopiva kaupungin maksusitoumusta varten ja piti olla. Joojoo. Tästä asiasta, että sellainen sopimus olisi terapeutilla oltava, ei heillä ollut hajuakaan! En ymmärrä, kuinka se voi olla mahdollista. Eikö kenellekään ole haettu/ myönnetty tukea tätä kautta. Tai ollenkaan? Ei ole hoitotaho ihan tehtäviensä tasolla selvästikään. Kummallista kun psykiatriassa on tasan kaksi hoitomuotoa; lääkkeet (mitkä osataan) ja terapia (minkä käytännöistä eivät ole perillä), niin aika heikosti on asian laita ja osaamisen ja tietämisen taso. Eikä tietämys tietenkään riittänyt siihen, että mistä mahdollisesti tuollaisia kaupungin hyväksymiä terapeutteja löytyy. Öö? Ei tietoa.

Juteltiin tästä mun kuntoutumisen jatkoista ja mahdollisuuksista. Kaikkein uskomattomin kohta oli se, kun tultiin asiaan kuntotustuen (työkyvyttömyyseläkkeen) jatko. Jos kuntoutussuunnitelmaa ei ole olemassa (jos sitä  terapiaa ei saa, enkä ole muiden kuntoutusmuotojen tarpeessa, en tarvitse päiväsairaalajaksoja, en tuettua työtä, harrastustoimintaa, enkä ruuvien pussitusta, eikä polin tarjoama keskustelu hoitajan kanssa kerran kuussa riitä minua kuntouttamaan), ei jatkoa kuntoustuelle, eikä sitä kuntoutustakaan, ehkä ole. Eikä perustetta asiakkuudelle psykiatrian poliklinikalle. Tässä ollaan siis nyt. Jo. Vaikkei mitään hoitoa ole vielä löytynyt tai järjestynyt. Kunta ja valito tyri, niillä ei ole varaa järjestää hoitoa. Lopputulos, Psykiatrian polilla ei ole mitään tarjota hoidettavalle, joten pitää miettiä jatkoja, jotka ovat pysyvä eläke (olen kuulemma liian terve eläkkeelle, vaikka liian sairas terapiaan) tai töihin paluu, jollei se onnistu -> työttömyys. Okei, mä olen siis parantunut työkykyiseksi sillä aikaa, kun korkeat tahot (Kela ja kunta) on miettineet että myöntävätkö mun kuntouttamiseen rahaa, ja päätyneet siinä mietinnässään siihen, että sairauteni oireet ovat liian vaikeita ja pitkäaikaisia, jotta terapiasta voisi olla hyötyä. Olen siis yhtä aikaa liian sairas ja samalla työkykyinen. Selitys ja perustelu tälle löytyi, se oli se, että osaltaan voi olla terve (kyetä töihin) vaikka jotkin osa-alueet mielialassa ja toimintakyvyssä terapian tukea tarvitsisivatkin. Hienoa. No niin. Parin viikon kuluttua on aika lääkärille, joka sitten päätöksiään tekee. Odotan innolla. Ja kauhulla. Melkein kyllä alkaa tuntumaan siltä, että töissä käyminen olis kevyttä tähän pelleilyyn verrattuna. Se taitaa olla hoidon tavoite. Ne karkaavat omilleen ketkä pystyvät ja ne jotka eivät pysty, lääkitään hiljaiksi. Mä aion olla se ensimmäiseksi mainittu!

Tänään sisuunnuin jo aamulla niin kovaa, etten pysynyt paikallani hetkeäkään. Tiesin, että jotain on tehtävä, en vaan tiennyt että mistä aloittaa. J potki mut liikkeelle sillä, että käski laittaman viestiä sille valitsemalleni terapeutille ja ilmoittaa etten voi siellä aloittaa, koska hänellä ei ole kaupungin ostopalvelusopimusta. Kysyin terapeutilta, että onko hänellä sellainen, ei ollut, mutta kysyi, tiedänkö miten sellaisen voisi saada. En tiennyt, mutta otin selvää. Soitin Auroran sairaalan ylilääkärille, joka tämän hienon päätöksen tuen hylkäämisestä oli tehnyt, ja kysyin kuinka terapeutti voi tällaisen sopimuksen saada. Löysin ylilääkärin numeron Googlesta (päätöksessä sitä ei ollut), Auroran puhelinkeskuksessa eivät sitä tienneet. Google onneksi tiesi. Poimin ylilääkäri rouvan numeron työpaikkailmoituksesta (en soittanut Auroran lääkäriksi hakeakseni, kuten ilmoituksessa haettiin, vaan väärin kohdeltuna potilaana. Kuulosti vähän yllättyneeltä, mutta olipa oikea henkilö langan päässä) Kertoi että kaupunki kilpailuttaa kerran vuodessa terapeutit ja valitsevat niistä sitten (huonoimmat ja halvimmat totta kai) kaksikymmentä terapeuttia. Valtava-terapeutteja ovat. Etsin ne netistä, ja totesin huonoiksi. Yksikään niistä ei antanut sellaista terapiaa mitä olisin tarvinnut, ja mitä lääkäri oli suositellut, enkä suostu siitä asiasta tinkimään. En mene ja maksa sellaisesta terapiasta, mistä tiedän, ettei minulle olisi mitään hyötyä (kognitiivinen terapia).

Viestittelin terapeutin kanssa uudestaan, hän suositteli jotain tuntemaansa, vielä kouluttautuvaa psykoanalyytikkoa. Tällaiselle pääsisin terapiaan puolet pienemmillä kustannuksilla, sitä mitä jo valmiin terpautin taksasta korvauksien jälkeen pitäisi tse maksaa, ja mihin olin varautunutkin jo. Paremmalta vaihtoehdolta tuntuu tämä, menen jo lähes valmiin psykoanalyytikon asiakkaaksi, kuin jonkun kyllästyneen kaupungin tädin, joka ei ole edes pätevä antamaan sellaista hoitoa, mitä tarvitsisin. Kävin silloin tammikuussa kun aloin terapeuttia etsimään, muutaman tällaisen Valtava-terapeutin haastattelussa, eikä kyllä vaikutusta tehneet. Ja sitäpaitsi, jos kaupungila on kaksikymmentä terapeuttia, niin mikä todennäköisyys on se, että jos sopiva löytyisikin siitä pienestä määrästä, ja tuki siihen jostain kumman syystä lopulta myönnettäisiin, että sillä olisi sitten vapaata. Voi. Eikä minua mielestäni voida velvoittaa käymään jonkin muunlaisen suntauksen omaavalla terapeutilla kuin mitä lääkäri on suositellut, ja maksaa siitä silti se sama, mitä olisin maksanut sellaiselle terapeutilla minkä olisin halunnut. Ei kai kukaan nyt maksa paskemmasta, epämieluisammasta ja huonommasta samaa kuin paremmasta ja toivomastaan? Päätin nyt mielessäni, että menen tälle opiskelijalle. On yli nelikymppinen (ei saa olla liian nuori), ja opiskelee psykoanalyysiä. Sitä mitä pitääkin, mitä tarviin. Ilmoitin tämän kaiken sairaanhoitajalleni. Että näin tämä nyt menee, näin on nyt närhen munat, etten lähde enää mihinkään kaupungin pelleilyihin, kun siellä ei joko tiedetä mitään, ei muisteta kertoa tai ei vaan ole. Saan terapian, menen vielä kouluttautuvalle terapeutille ja maksan koko homman itse (vanhempani maksavat). Hoitajan vastaus oli "Juhani soittaa sulle huomenna". Yleensä näin nopeaa toimintaa ei ole ollut koskaan. Kriisin aikaan olen saanut soittoajan ensi viikolle. Nyt on siis paha tilanne. Olen oma-aloitteinen ja otan asiat hoitaakseni itse, kun kukaan muu ei osaa niitä hoitaa. Luulen, että tässä tapauksessa itsenäistä ja ripeää toimintaani katsotaan kaksisuuntaisten lasien läpi. Olen maaninen ja vastahankaan. Voin olla väärässäkin, mutten usko. Toiminta katsotaan sairauden oireeksi. Otin kahden tunnin aikana selville ja selvitin valmiiksi asti yhtä paljon, tai enemmänkin, kuin mitä psykiatrian polin taholta on kahden ja puolen vuoden aikana tapahtunut.

Hiukan on tietenkin ylikierroksia havaittavissa, rennompikin olen ollut, ja voisin olla. Mutta harvoin olen. Jos olisin ihan rento ja reporanka, en varmaan saisi mitään asioita hoidettua ja tämäkin asia maatuisi ikuisuuteen. Voisin ahdistua ja masentaa lisää, ja syödä enemmän lääkkeitä. Sitten en varmaankaan olisi voimissani tai kyvyissäni käydä, tai yrittää, sellaista hoitoa mitä tarvitsen, enkä osasii tai ymmärtäisi asioitani käsitellä ja yrittää niitä eteenpäin saada. Nyt pidän puoliani kynsin ja hampain enkä luovuta perkele. Minä sen päätän eikä kukaan muu. En ole pakkohoidossa, joten en ole lääkärin polkemisen armoilla. Mieluummin vaikka sitten työttömänä, kuin zombieksi hiljennettynä, helppona potilaana! Joten täysillä vaan, ei täältä itkemällä ja odottamalla ylös pääse! Siihen terpaiaan menen! Näillä kieroksilla on nyt suunta.

Hyvästelin nyt sitten viestein ja mielessäni terapeuttini, jolla olisin tosiaankin halunnut akaa käymään ihan yli kaiken. Kun menin ensimmäiselle haastattelukerralle joskus helmikuussa tänä vuonna, ajattelin paikanpäällä, terapeutin ja tilat nähdessäni, ettei tämä voi olla todellista. Ei voi olla niin hyvin, että saisin alkaa käymään täällä terapiassa. Eikä se sitten ollutkaan. Melkein vuosi tässä meni, odotellessa. Terapeutti piti koko ajan yhteyttä, ja meillä oli jo jonkinlainen hoitosuhde. Oli kiinnostunut minusta, blogistani ja kyseli viestein vointiani. Sanoi, että voin aina soittaa, jos on jotain. Olen tosi pettynyt ettei hoito onnistunt näin, kun olisin toivonut ja niin kuin sen olisi pitänyt olla mahdollista. Mutta ei ollut. Kompromisseja tässä on vaan tehtävä, ei voi mitään. Mutten aio nyt jäädä edelleenkään laakereilleni lepäämään. Hoitosuhteesta oli ehkä kuitenkin jotain hyötyä ja apua, ajatusteni tasolla.
Piste.