Ilkeän imu

Uh, eipä ole olossa taas paljon hurraamista. Miten tämä elo ja olo on taas tällaseksi mennyt? Vaikken kyllä tiedä, onko se nyt niin hyvä ollutkaan. Ärsyttää aina valittaa olojaan. Inhoan olla tällainen, ongelmakimppu. Voi ei sentään. Inhoon inhoon. Elämä tuntuu niin suppealta ja ahtaalta, ei ole mitään kivaa mihin suunnnata mielensä ja tarmonsa, ja sitten sairaus pääsee rehoittamaan. Huono olo ja ikävät ajatukset. Ja samalla ne ikävät ajatukset kerryyttävät itseensä sitä huonon olon voimaa, pahanolon reppu vaan kasvaa, ja kierre on valmis. Yritä siinä sitten keksiä jotain kivaa tekemistä, kun ajatukset, jaksaminen ja itseluottamus minkään toteuttamiseen on pohjamudissa. Nollassa. Olisipa ihana päästä eroon tästä kierteestä, rikkoa jokin pieni kolo johonkin kohtaan, mistä voisi virrata mieleen parempa mieltä, voimia ja jotain, mikä ruokkisi jotain hyvää. Perusjutut hoidan, aina. Jaksan tehdä kotona yhtä sun toista, jaksan harrastaa liikuntaa, ulkoilua, kirjoittamista, lukemista. Onhan siinäkin aika paljon.. Mutta, ihminen tarvitsee aina jonkun paikan mihin kuulua. Muiden ihmisten luona tai edes seassa. Kokemuksen siitä, että kuuluu jonnekin ja on yhtä hyvä kuin muutkin. En tunne niin. Ja mitä enemmän vieraannutan itseäni muista ihmisitä, sitä kauempana olen, enkä oikein edes halua sieltä pois. En kaipaa ihmisiä, en edes haluais kavereita, ystävää. En osaisi. Enkä jaksaisi. Ei mulla olisi mitään sanottavaa, puhuttavaa. Mistä mä puhuisin, kun ei ole mitään. En osaisi avautua siitä, miten voin tai mitä haluan. En osaa tuoda niitä ajatuksia ulos mitenkään muuten kuin kirjoittamalla. Ei vähän sekään, muttei se riitä. Tuntuu etten tee mitään. Tuntuu siltä, että valitan vaan säälittävää elämääni. Elämä, mikä polkee aina vaan tätä samaa hemmetin valitusvirttä huonosta olosta ja ulkopuolisuudesta. En haluaisin huomata huonoa oloani, tehdä siitä niin isoa numeroa, kuin mitä masentunut mieli siitä haluaa tehdä. Masennuksen ilkeä imu.

Pitäisi miettiä mistä tunteesta mikäkin paha olo tulee, joku  tunne siellä mielessä vääristää ja kipuilee. Syitä on niin monia, että mistä sen nyt sitten erottaa, mikä on mitäkin. Pahan olon vyyhti on niin iso, etten osaa erottaa sieltä yhtä yksittäistä murhetta tai huolta. Kaikki on sitä kipua. Yhtä, isoa. Usein tuntuu, että pahoitan mieleni, hermostun, kiihdyn ja voin huonosti ihan mistä vaan. Kiehun ja kuplin yli. Mitä tahansa kuulen, luen, näen, koen, iskee kipeään kohtaan. Kaikki yhdistyy johonkin, kaikesta löytyy se kipeä kokemus, enkä voi olla sitä huomaamatta, vaikka miten yrittäisin ajatella toisin. Kahdehdin, olen mustasukkainen, vihainen, katkera, ilkeä, kamala, hullu, hirveä ämmä.. Hyvähän sun on kun sulla on se ja se paremmin kuin minulla. Senkin hemmoteltu kermaperse. Muillakaan ei saa olla kivaa kun mullakaan ei ole. Miksei mulla ole? Kaikki on epäoikeudenmukaista, kuulusi mullekin hyvä. Miksi muille tapahtuu pääasiassa hyviä asioita, kun mulle ei? Olen kuin pikkulapsi. Miks toi saa mut mä en? Mulla ei ole persoonaa, itseluottamusta. Kaikki pahat tunteet yhdistyvät yhteen, suruun. Surun tunteeseen, jota en ole päässyt käsittelemään, en ole ehtinyt ja saanut tilaa surra asioita. Asioita, joita on paljon. Viha, kateus, mustasukkaisuus, katkera, ilkeämielisyys, aggressiivisuus, kaikki ovat surun kehittymättömämpiä ilmenemismuotoja. Kehittymättömän, pelokkaa, turvattoman persoonan tuotetta. Ongelma toisiin ja toisista syntynyt. Suhteessa muihin. Jos ihminen olisi yksineläjä luonnostaan, ei turvattomuutta ja muita pelkoja ja negatiivisia tunteita, rikkovaa kehitystä, pääsisi syntymään. Jos ihminen olisi tarkoitettu yksineläjäksi, ei tietenkään silloin, jos on yksin ja yksinäinen vastoin tahtoaan. Tai syystä, joka on itseä rikkonut. Kivut syntyvät suhteessa muihin, eikä niitä silloin pysty yksin korjaamaan, eheytymään. Siksi terapia on tarpeellinen sellaiselle joka sen tarvitsisi.

Tällaista mietin tänään. Aika syvälle taas menee. Käytiin eilen siellä perheneuvolassa, parisuhdeterapiassa J.n kanssa. Sinne meidät ohjasi mun Psykan hoitaja silloin kun käytiin J.n kanssa kahdestaan vastaanotollaan. Silloin kun meillä oli se kriisi, joskus joitain viikkoja sitten. Silloin kun vähensin lääkitystä ja peto pääsi irti. Voi mitä sieltä voi tullakaan. Sama kyteminen on jäänyt tuikkimaan, ei niin voimakkaasti, mutta kyllä se siellä koko ajan on. Mutta parisuhdeterapiaa suositeltiin, ja ihan hyvältä idealta se tuntuu. Kai? J varasi sinne ajan heti hoitajakäynnin jälkeen ja saatiinikin tuo ensimmäinen käynti aika nopeasti. Suhtauduin siihen aika skeptisesti. Ajattelin että mokoma parisuhdetarapia loukkaa mun käsitystä terapiasta. Haluan vain sen terapeutin ja terapiasuhteen, mitä olen tässä kohta vuoden päivät odottanut saavani. Haluan sille tietylle terapeutille, johon olen jo tavallaan kiintynyt. Ehkä tieto siitä, mitä se voisi olla, tuntuu turvallisuudelta. Haluan oman yksityisen terapiasuhteen. Ajattelin, ja ajattelen kyllä yhä, ettei joku parisuhdeterapia korjaa mitään. Ei mun paha olo ja meidän ongelmat johdu tästä parisuhteesta. Ajattelen että tämä väheksyy terapian merkitystä. En tarvitse mitään parisuhdevinkkejä; käykää yhdessä ulkona, keksikää yhteinen harrastus, ja muita vastaavia neuvoja, mitä voi naistenlehdistä lukea. Kaikki on syvemmällä kuin ihan tässä päivässä, tai parisuhteessa. En koe että parisuhde sen enemää parantaa kuin huonontaakaan mun vointia. Ja sen takia lähdin erittäin skeptisellä ja väheksyvällä asenteella tuonne parisuhdeterapeutin pakeille. Vaikka onhan tämä suhde itseen ja toiseen.

Ajattelin että siellä olisi vastassa joku Martta-täti, joku lässyttävä ämmä, joka jakelee niksi-Pirkkoja ja itsestäänselvyyksiä, tehkää näin ja näin. Onneksi ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi. Terapeutti on ihan oikea psykoterapeutti eikä mikään, no Martta-täti. Onneksi on jo vanhempi ihminen, meidän vanhempien ikäinen, päälle kuusikymppinen nainen. Sellainen boheemin oloinen (mikä on mun mielestä siis hyvä asia) ja näköinen. Huonekaan ei ollut onneksi mikään huippuvalaistu silmiä häikäisevä sosiaalitädin ankea huone, vaan muistutti enemmän ihan terapeutin huonetta, mattoja lattialla, tauluja, hämärää, punaiset nojatuolit (niin kuin sillä terapeutilla millä mun pitäisi oikeasti käydä), pikkuesineitä. Keskustelua aloitettiin niin kuin ensimmäisillä terapiaistunnoilla aina, sillä että perus- ja taustatietoja käytiin läpi. Pitkältä ja syvältä, ei niin kuin työpaikkahaastattelussa. Terapeutti piirsi itselleen samalla miellekarttaa, oli kiinnostunut meidän sisaruksista, niiden lapsista, keräsi sukupuuta. En mä tiedä mitä tosta nyt ajattelin. Tulihan siellä puhuttua taas mennesitä ja mistä kaikesta noissa nyt puhutaan. Äitisuhteesta ja sellaisista. Ensi viikolla mennään seuraavan kerran sinne avautumaan ja sitten katsellaan jatkot, miten jatketaan ja miten usein. Siellä  voi tulla käyntejä pitkänkin ajan, puolen vuoden, vuoden ajan, parin viikon välein. Melko tiivistä siis, mutta ihan hyvä juttu varmaankin. Onhan sekin jotain. Teetätti meillä pika "persoonallisuustestin", missä piti kertoa miten suhtautuu itseen ja muihin, positiivisesti vai negatiivisesti. Mä suhtauduin tietenkin molemmissa negatiivisesti, J. positiivisesti. Mä olen siis kiintymyssuhteiltani pelokas, J. turvallinen. On kuulemma paras yhdistelmä, ehkä ollaan sen takia näin pitkään oltu yhdessä (kolmetoista vuotta). Viikon kulutua uudelleen.

Tuon käynnin jälkeen mulla oli illalla todella väsynyt olo ja päätä särki. Mitähän se sitten olisi kun sinne analyyttiseen terapiaan pääsisin ja siellä kävisin (tuskin)? Niin, ja palelin aivan törkeästi koko loppuillan. Ja ärsytti tietysti. Joku sanoi jotain väärin ja kierroksia piti vähän herätelä väsymyksestä huolimatta. Oltiin luvattu E.lle että tehdään illalla pitsaa. Oli kaverinsa kanssa meillä ja me käytiin kotiin tullessa hakemassa kaupasta pitsanpäällistäytteitä hirveä läjä (salamia, pepperoonia, fetaa, aurajuustoa, oliiveja, herkkusieniä, paprikaa, tomaatteja, sipulia, tomaattikastiketta, juustoraastetta..) ja tehtiin nelikenttäinen uunipellillinen pitsaa. Kaikille omanlainen puolisko. Oli tosi hyvää, nam. Syötyä nukahdin sohvalle. En ikinä nukahda sohvalle, enkä varsinkaan siihen aikana, joskus yhdeksältä. Hillun aina puolilleöin. Heräsin siinä kun siirryin sänkyyn, enkä enää saanut unta. Ennen kuin joskus kahdelta. Tuli taas kierroksia. Miksei voi nukkua silleen tavallisesti. Silleen että menee illalla nukkumaan ja herää aamulla. J. joutui taas sohvalle. Jos mulla ei ole kivaa, ei ole muillakaan. Jos mä en nuku, ei nuku muutkaan. Ahdistaa tämä huono nukkuminen. Lääkitys ei varmaankaan ole kohdillaan, mutten halua siihen muutoksia. Syön jo ihan tarpeeksi myrkkyjä. Aamulla neljä ja puoli pilleriä (Litoa ja Lamictalia) ja illalla kaksi (Litoa ja Oxaminia).

Eilen oli tosiaan H.n syntymäpäivä, muttei nähty siis koko päivänä. Aamulla viestiteltiin. Oli tekemässä miehensä kanssa jotain illalla, eikä menty sitten kyläilemään. Lupasin lahjaksi shoppailureissun, lupasin ostaa H.lle jotain sadalla eurolla. Toivoi niin monenlaista; vaatteita, kenkiä, jotain kotijuttuja, kampaajakäyntiä (joka sai mieheltään), joten en uskaltanut ostaa mitään omavalintaista. Parempi noin että valitsee itse. Ehdotin shoppaillreissua tälle päivälle, mutta on ilmeisesti sen verran huonovointinen eilisestä synttäreiden juhlinnasta, eikä ole ilmoitellut mitään. Viikolla sitten.

Aamulla oli taas ihan karmea olo. Olen alkanut epäilemään erittäin vahvasti sitä kilpirauhasen vajaatoimintaa, minkä litium usein aiheuttaa. Ja mitä siis oli aiheuttamassakin silloin, kun annos oli isompi. Kun annosta pienenettiin, hypin seinille, ja taas annosta nostettiin. En ole käynyt vieläkään labrassa (olisi pitänyt käydä jo kaksi viikkoa sitten) niitä kilpirauhasarvoja antamassa. En ehkä halua kuulla tuloksia. Ensi viikolla pitää mennä. Maanantaina en mene, silloin siellä on kaikkein pahin ruuhka. Mieluummin otan kilpirauhaslääkkeen kuin lopetan Liton, en halua muita lääkkeitä (=neuroleptejä..), enkä ilman pärjää. Jos annoksen lasku kolmanneksella heittää mut seinille, mitä tekisi koko lääkkeen lopetus. En halua ajatella. Mutta nyt on huono; oksettaa, kuvottaa, uuvuttaa, väsyttää, vituttaa, hiukset ohenee, paleltaa, välillä hikoiluttaa, ruokahalu on kadonnut, niin ja niitä sydänmuljahteluja.. Välillä tuntuu että noista lääkityksistä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Sitähän ei voi tietenkään tietää, mitä olisi ilman niitä, mutten ole mitenkään lääkemyönteinen tosiaankaan. Unettomuudesta en esimerkiksi kärsinyt koskaan ennen kuin aloitin lääkitykset. Enää en uskaltaisi lopettaa lääkkeitä, eli kierre on valmis. Jostain luin, että psyykenlääkkeitä syövän eliniänodote on viitisen vuotta lyhyempi kuin mitä se olisi ilman niitä. Toisaalta, mitä se mahtaisi olla ilman lääkkeitä.

Taas paleltaa niin maan perusteellisesti, vaikkei täällä kai mitenkään erityisen kylmä ole. Tässä maantasalla, missä meidän keittiö on ja missä siis istun, on kamalan kylmä lattia, ja villasukat on ihan välttämätön varuste. Kädetkin kylmää, hanskat kädessä olisi hankala kirjoittaa. Ulkoilemaan voi mennä, tai tuntuu että pitäisi, muttei kyllä hirveesti houkuttele. Katsoo nyt, mistä tästä itsensä löytää. E lähti näkemään kaveriaan kaupungille ja J on jossain tekemässä jotain autolleen. Ajattelin että tänään voisi pitää sellaisen en-tee-mitään-päivän. Viime viikonloppu oli aika rankka, kun oli sitä juhliin valmistautumista ja juhlimista kahtena päivnä, joten nyt voisi olla vaan ihan rentona. Sehän se usein mulle sitä haasteellisinta hommaa on.

Huomenna on Isänpäivä. E just valitti kaupungille lähtiessään, että sillä on vaikeaa, kun sillä on kaksi isää ja joutuu ostamaan lahjat kahdelle isälle :) Mä en osta yhdellekään. Isääni en ole juuri missään tekemisissä, tavataan tyyliin kerran vuodessa, jouluna, ja ne on sellaisia niin muodollisia ja jäykkiä tapahtumia, että ne voisi mun puolesta jättää kokonaan väliin. Isä on varmasti samaa mieltä. Tänä vuonna ei olle tavattu ollenkaan, eikä viime joulunakaan tavattu. Ollaan niin etäisiä, että voisin melkeinpä sanoa, ettei mulla ole isää ollenkaan. Ei ole mitenkään kiinnostunut pitämään yhteyttä. Joskus, kerran vuodessa ehkä, laittaa vaimonsa soittamaan, kuin sihteerinsä, mulle ja kysymän kuulumisia. Eli ovat olevinaan kiinnostuneita. Varmaan lähinnä oman mielensä helpotukseksi. Etteivät ole ihan kokonaan mua unohtaneet (vaikka olisi varmaan helpompaa heille. Isä inhoaa heikkoja ihmisiä ja kaikki sairaus ja kurjuus on omaa syytä). Isä jäi eläkkeelle kai viime vuonna, teki korkea-arvoisaa, hienoa arkkitehdin työtä, ja on nyt kuulemma kovin masentunut, kun ei ole enää uraa, joka oli niin tärkeä. (Kuten äitikin ajattelee itsestään) En aio onnitella Isänpäivän johdosta (ei muistanut mun syntymäpäivää). Aika masentavaa, kun olin kuusi vuotiaksi sata prosenttisesti isän tyttö, en halunnut jäädä olemaan kahdestaan äitini kanssa. Lopulta isä jätti olemaan kokonaan äidin kanssa. Olen katkera.
Ns isäpuolelleni olen joskus laittanut Isänpäivänä viestin, ehkä laitan tälläkin kertaa. En tosin koe häntäkään isänäni. Ei mulla ole isää. Huomenna mennään syömään J.n vanhemmille. J.llä on isä. Ärsyttää, ja olen mustasukkainen.

Moi!

Englannissa vuonna -76 isän kanssa