Homma hallussa?

Varmaan joitain jo ärsyttää tämä mun jatkuva kuvien lisäily, kuvien jotka otan itse itsestäni ja niitä sitten katselen ja muokkailen ja tungen tänne. Monien mielestä sellainen on varmaan narsistista (inhoan sitä sanaa enkä käytä sitä yleensä ollenkaan. Se tuntuu olevan muotisana ja sillä selitetään kaikki epämiellyttävä käytös toisissa). Mutta nyt näitä tulee kun niin haluan. Blogi on tainnut muuttua tässä ajan kuluessa vähän, tai sitten nyt on sellainen vaihe, että olen positiivisempi (enimmäkseen) Eikä nyt viimeaikoina ole ollut muutenkaan niin synkkä ja negatiivinen olo, kun mitä se on jossain vaiheessa ollut. En tiedä, en viitsi lukea niitä, en muista missä on mitäkin, enkä nyt välitä tietääkään. Aikaisemmin olen paheksunut milloin mitkäkin, mutta mulle ei koskaan ole mielipiteet ja ajatukset kovin samanlaisia. Kunakin päivänä kirjoitan senhetkisen tunnelman mukaan enkä onneksi ajattele joka päivä samalla tavalla ja samoja asioita. Miten kamalaa olisikaan ajatella aina samoin, kamalaa, jos kaikki päivät olisivat sitä yhtä ja samaa angstia ja tuskaa. Onneksi niin ei ole. Voisin selitellä sitä sun tätä, mutten viitsi. Tämä on sellainen blogi, millainen minä olen. Välillä syvän syvä angst, ja välillä jotain ihan muuta. Kiitos, mikälie, ettei mulla kestä masennuskaudet kovin pitkään. Ja siihen, että jaksan tehdä asioita, en edelleenkään suostu siitä huolestumaan (lue: en ole maaninen).

Tänään lähdin taas salille. Lueskelin aamulla Facebookin kilpirauhasryhmässä kirjoituksia ja lietsoin itseäni taas vaikka minkälaisiin aatoksiin ja (melkein) hysteriaan. En oikein tykkää vertaistukiryhmistä, enkä ole missään sellaisessa enää aktivisena lukemassa tai kirjoittamassa ja kommentoimassa. Monissa vertaistukiryhmissä syntyy kuppikuntia ja isojakin riitoja niissä on käyty. Olen kova provosoitumaan jos niikseen tulee ja vedän hernettä joka asiasta ja koen että kaikki on mua vastaan. Ja uskon että minä tiedän paremmin. Olen tottunut olemaan sellainen syrjästä tarkkailija enkä mihinkään joukkoihin tai ryhmiin halua kuuluakaan. Olen huomannut, että mitä enemmän luen vaikkapa nyt keskusteluja lääkityksistä, sitä negatiivisemmin ja pelokkaammin alan kaikkeen suhtautumaan. Tietenkin välillä on hyviäkin kokemuksia ja keskusteluja, mutta luulen että ne, joilla on enimmäkseen huonoja kokemuksia, vähän kaikesta, on niitä jotka kirjoittavat enimmäkseen ryhmissä. Ne joilla ei valittamista ole, ovat jossain muualla tekemässä jotain muuta :) Luulen. Tarkoitan tässä näitä sairauteeni liittyviä ryhmiä, masennus- ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyviä ryhmiä. Itse olen kokenut, että saan niitä lukiessani vaan enemmän ahdistusta ja hysteriaa aikaan itselleni. Tarkkailen kaikkea enemmän ja aina sitä jotain ongelmaa löytyy, kun tarkkaan etsii ja tutkii. Koitan keskittyä ihan muihin juttuihin.

Olin alunperin kirjoittamassa kilpirauhasryhmässä lukemistani jutuista. Olen vältellyt koko kilpirauhasongelmaan tutustumista. Arvot on litium-lääkityksen takia vaihdelleet aika paljon, lääkkeen aika yleinen haittavaikutus kun on kilpirauhasen vajaatoiminta. Kun litiumpitoisuudet ovat olleet korkeammalla, ovat kilpirauhasarvot näyttäneet lukemia vajaatoimintaan päin. Ja kun annosta on pienennetty, on kilppariarvokin tulleet perässä alas. Lääke on mennyt kohta vuoden verran ja haluaisin sitä käyttää, vaikka vähän tuo kilpirauhasen toiminta mietityttää (vaikka yritän olla sitä pahemmin ajattelematta) Että en sitten tiedä. Joku kirjoitti, ettei voinut harrastaa enää aerobista liikuntaa! Ja se kyllä järkytti. Jos en voisi enää harrastaa liikuntaa, rauhallisia kävelylenkkejä lukuunottamatta, tulisin hulluksi lopullisesti. Voi kamalaa, ahdistaa ajatellakin moista kohtaloa. Liikunta on ollut aina se iso juttu mikä pitää mulla pään kasassa ja kehon toimivana. Ehkä liikunnana takia en ole koskaan tippunut ihan hirveän syvän masennuksen imuun, ainakaan siis niin syvän, että fyysinen toimintakyky olisi mennyt. Jos en voisi liikkua, olisin varmasti paljon sairaampi. Joka paikasta ja kaikilla tavoilla. Pientä pahoinvointia, kuvottavaa oloa, ja sydämen muljahduksia olen välillä tuntenut, liikkuessa ja liikkumattomana, mutta pystyn liikkumaan silti ihan reippaasti, eikä rytmihäiriöt ole mitään uutta mulle. Niitä on ollut aina, viimeksi keväällä kävin niiden takia lääkärissä ja silloin todettiin terveeksi. Filmeissä ei näkynyt mitään. Aikaisemmin on tehty laajempiakin tutkimuksia, niissä löytyi vaarattomia lisälyöntejä. Jo kauan ennen kuin söin mitään lääkkeitä. Palautuminen liikuntasuorituksista on kyllä ollut hitaampaa ja vastenmielisyys liikkumaan lähtöä kohtaan on ollut suurempaa nyt viime aikoina. Ruokahalu on ollut huono. Mutta mistä erottaa sairauden tuomat rajoitukset ja vireys- ja halukkuustilan muutokset, puhumattakaan lukuisista lääkkeistä jota tähän pääsairauteeni syön. Silti liikun, syön, saan itseni liikkeelle. Mikään ei rajoita elämää liikaa, joten ei kai tässä tarvii kauhean huolissaan olla. Jos niin huonosti käy, että saan lenkkipolulla sydänkohtauksen, ei sille sitten minkään mahda. Kaikkea vastaan ei voi kuitenkaan suojautua. Enkä halua tietää kaikesta liikaa. Kauhutarinoita vielä vähemmän.

Joten no niin. Aamulla lähdin sitten kilpirauhaskauhutarinoita luettuani uupuneena ja kuvottavan olon vallassa (säikähdyksestä?) kävelemän salia kohti. Aika kova tuuli oli vielä, mutta ihan virkistävää oli kävellä. Jaksoin taas urheilla ihan tavalliseen tapaan ja päätin että olen ihan kunnossa. Olin jumpassa ja hääräsin siihen päälle salilla hetkisen. Lähtiessä olo oli taas paljon parempi, kuin menessä. Aurinko paistoi ja oli mukavan tuulista, ei liian, mutta mukavan hapekasta :) Kävin samalla kaupassa ja nyt saan olla vaan kotona ja kirjoitella. Jossain vaiheessa haluan malttaa lukea sitä Ne jotka jäävät-kirjaa. En yleensä malta lukea päivällä, enkä illalla, yötä vasten jaksa kovin pitkään lukea, vaan silmät alkavat lumpsumaan ärsyttävän nopeasti. Siivotakin pitäisi vähän ja laittaa kohta ruoka valmistumaan. Nopeasti nämä päivät tuntuvat meneävän näinkin, eikä sellaista hetkeä yleensä ole, ettei olisi mitään tekemistä. Monesti en ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin.

Huomenna on aika hoitajalle. Pyysin kun puhuttiin puhelimessa, lääkäriä kirjoittamaan sitä Ataraxia, millä muutaman yön nukuin ihan hyvin. En ole vielä kuullut, onko kirjoittanut, mutten ole ihan varma enää, haluanko sitä edes. On kumman vahvaa, vaikka annos on aika pieni, sitä on määrätty 1-3 kertaa päivässä, otan vaan puolikkaan kerran, ja se huumaa mut aika hyvin. On epämiellyttävän voimakkaan tuntuinen lääke. Saan sillä unta (nukuttaa kuin puullla päähän löisi..), mutta hereille en tahdo jaksaa ja sivuvaikutuksena olen ollut havaitsevani ärtyneisyyttä, mikä on haittavaikutuslistassa mainittukin. Eli ehkä ei sitä kuitenakan. Olen vähentänyt sitä bentsokuormaa mitä otan. Olen käyttänyt Oxaminia puolisen vuotta säännöllisesti, vaikkei saisi. Nyt olen alkanut tiputtamaan annosta, enkä ole mitään kummempaa vaikutusta siinä huomannut. Olo on parempi kuin isommalla annoksella, ja ilman Ataraxia. Mitä vähemmällä myrkkykuormalla selviäisi, sitä parempi. Tietysti. Haaveilen jo vähän siitä, että voisin joskus luopua lääkkeistä. Tällähetkellä tiedän, ettei se ole ajankohtaista millään tavalla, mutta ehkä joskus. Olen melko varma siitä. Olen kuitenkin suurimmanosan elämästäni pärjännyt ilman lääkkeitä. Sen kymmenen vuoden aikana mitä mulla oli masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosi (ennen kaksisuuntaisen diagnoosin saamista pari vuotta sitten) en tarvinnut lääkkeitä ollenkaan. Liikuin ja elin muutenkin terveellisesti (en ryyppää ja syön maltillisesti/terveellisesti/vähän, pysyttelen normaalipainoisena, en tupakoi ja liikun paljon) ja ajatelin sillä hallitsevani homman. Notkahdus tuli, mutta uskon että tämä on väliaikaista. Menneisyys kertoo kuitenkin tulevaisuuden. Suurin osa siitä on ollut lääkkeetöntä. En osaa sanoa, onko lääkkeistä ollut apua vai ei, joten tuskin ne kovin isoa vaikutusta tekevät. En ole nyt kuitenkaan heittämässä pillereitä mäkeen, mutta ehkä joskus.

Taidan ottaa kirjan käteen hetkeksi ennen kuin alan ruoanlaittoon. Ulkona alkaa jo hämärtämään vaikka kello on vasta vähän yli kolme. Kuukauden päästä on jo melkein joulu. Omituista.