Kakskytkaks vuotta sitten

Tänään on mun rakkaan tyttöesikoiseni syntymäpäivä, täytti kaksikymmentäkaksi vuotta. Syntyi aamulla, perjantaipäivänä marraskuun kahdeksas päivä, kello 07.52, kauan sitten. Liian nuorelle äidille. Vaikka olin liian nuori, olin onnellinen äidiksi tulosta. Olen aina ajatellut, että lapsi tulee jos on tullakseen. En ole koskaan ajatellut, että lapsia tehtäisiin, niin kuin tilaustyönä. Haluan lapseni silloin ja silloin kun minulle sopii. Kalenterin mukaan. Itse en ole ikinä lapsensaamista sen enempää suunnitellut, vaan lapset ovat saaneet tulla. Ehkei ihan parhaaseen mahdolliseen elämäntilanteeseen, mutta milloinpa se sopiva hetki olisi, jos koko ajan miettisi. Ei ikinä. Ainakaan mun erittäin epäsuunnitelmallisessa elämässäni. Olin H.n isän kanssa yhdssä kun tyttö syntyi. Isä ei halunnut tulla synnytykseen mukaan (vanhanaikainen äitinsä sanoi ettei se ole miehen paikka), enkä olisi sille sanaa synnytyksen alkamisesta saanutkaan, meillä ei siihen aikaan ollut edes puhelinta. Olin Kätilöopiston sairaalassa osastolla jo valmiiksi. Raskausaika meni yli lasketun ajan ja jouduin olemaan tarkkailussa osastolla viikon ennen synnytystä. Päivisin pääsin kotiin, ja illalla palasin sairaalaan. H päätti aloittaa matkaansa maailmaan yöllä, syntyi aamulla. Pelkäsin synnytystä, muttei se niin kamalaa ollut kuin mitä olisin voinut kuvitella ja mitä silloinen paras ystäväni pelotteli. Synnyttämätön itse, totta kai. Lapsen saaminen syliin synnytyksen jälkeen on parasta mitä voi kokea. Ihan varmasti. Siinä unohtuu kaikki se jännitys, pelko ja kipu nopeasti. Ajattelin että tyttöni tarvitsee minua aina, koko loppuelämäni ajan. Se on ainakin varmaa, ihan selkeästi ja puhtaasti. Ilman epäilystäkään. Oli vain me.

Ajattelin että perhe-elämä olisi auvoisaa, olisin tytön kanssa päivät kotona, käytäisiin ulkona ja tehtäisiin kaikkea kivaa, iloista. Oltaisiin miestäni, ja isää, vastassa kun tulee pitkän päivän päätteeksi töistä kotiin. Näteissä vaatteissa, iloisina. Ei se ihan niin mennyt. Miten vääriä me oltiin. Kadun monia asioita, pitkältä ajalta. Mitä kaikkea olen antanut tapahtua, itselleni ja lapselleni siinä sivustaseuraajana. Mieheen upposi viinaa jo siihen aikaan, ja nyrkki puhui. Tavarat lenteli ja huutoa ja mekastusta riitti. Puolivuotias lapsi herää ja joutuu sellaista näkemään. Voisinpa kelata aikaa taaksepäin, tekisin niin monia asioita eri tavalla. Nuo pahat kokemukset eivät ole antaneet mitään, en ole niistä oppinut mitään. Eivätkä ne ole vahvistaneet. Ovat vaan jättäneet pysyvän epäluottamuksen ja turvattomuuden niin nykyistä kuin entistä puolisoa kohtaan, sekä kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan. Myöhemmin sain kuulla, että lapseni isä, mieheni oli pettänyt mua kun odoin meidän yhteistä lasta, silloisen parhaan kaverini kanssa, jonka kanssa oltiin kavereita kaksitoista vuotiaista kolmekymmppisiksi. Sain kuulla tästä pettämisepisodista vasta kymmenen vuotta sen jälkeen kun asia oli tapahtunut. Välit meni poikki, lopullisesti. Siihen ystäävän. Ja luottamus kaikkiin muihinkin. Mahdollisiinkin.

Erosin tytön isästä kun tyttö oli puolitoistavuotias. Enpä voi kehua itseäni paljon senkään jälkeisistä valinnoistani ja tapahtumista. Eron jälkeen tuli baareissa juoksemista, muita miehiä. Kolme kertaa viikossa menovaattete niskaan ja baarin iskemään miehiä. Aamulla tai yön selkään löysin itseni milloin mistäkin En osannut keskittyä tyttöön tarpeeksi ja kaikki meni niin kuin ei olisi pitänyt mennä. Ulkona käyminen ja miesten jahtaaminen oli se tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä oleva asia. Ihan todella, en osannut ajatella sitä vääräksi silloin. En ainakaan sinne asti, että olisin osannut käyttäytä sen mukaisesti. Miten monella tavalla sitä voikaan elämäänsä sotkea ja pilata niin, että siitä tulee niin syvä suru, ettei se tahdo hellittää ikinä. Tehdä surun itselleen ja toiselle, lapselleen, puolustuskyvyttömälle. Siitä surusta olen sairastunut, enkä pääse sen surumöykyn sisältä pois. Koen että olen ansainnut tämän surun. Syyllisyyden. Suremisen. Painon rinnan alla. Miksi olin sellainen, niin kamala. Ällöttävä, vastuuton paska. Lapsellinen typerys. Tahtomattani. Olin ihan idiootti. Mulla oli ihana pieni tytär jolle mun olisi pitänyt antaa kaikkeni, parhaani, mutta jonka jätin aina vaan yksin. Eri hoitopaikkoihin, minne vaan, kunhan jonnekin.

Nykyään voin vaan ihmetellä, miten tytöstäni on kuitenkin tullut niin tasapainoinen ihminen kuin on. Pystyy elämään tavallista elämää, vaikeuksineen, muttei kukaan voi selvitä elämästä ihan kuvin jaloin. Vaikkakin, luulisin tyttäreni kohdalle tulleen jo aikaisempina lapsuusvuosinaan niin paljon vaikeuksia ja surua, että luulisi sen olevan jo määrällisesti kuitattu loppuelämäksi. Luulen enemmänkin että se, että on tottunut turvattomaan kiintymyssuhteeseen, pelkoon ja vaihteleviin olosuhteisiin, tekee sen, että myöhemmin elämässäkin hyväksyy itseään kohdeltavan huonommin kuin syytä, tai kohtuullista, olisi. Mutta paljon huonomminkin voisi olla, olen kuitenkin aina huolehtinut tytöstäni, niin kuin olen silloin parhaiten osannut.

<3

Iloistakin oli. Kesällä 1992