Vittu että ketuttaa....

Yksi väsynyt zombie täällä terve!

Ei paljon huvittaisi kirjoittaa, tätä samaa kierrosta ja ketutusta niin kuin aina, on kuulumisina. Tänä aamuna sain itseni kumma kyllä ylös jopa ennen kahdeksaa, juotiin kahvit yhdessä miesväen kanssa, ennen kuin lähtivät menoilleen. Varmasti helpottuneina, sellaisella valitusvirrellä huonosta olosta mun aamu alkoi. Inhottaa valittaa, tiedän, että pojalle tulee siitä ikävä olo, varmasti J.llekin, mutta minkä sille voi. Jos on paha olo, on paha olo. En osaa sitä naamioida minkään naamarin taakse. Epäreilua ja kohtuutonta, että joutuvat kuuntelemaan ja saamaan aamun avautumista siitä, miten paha olo mulla on, miten turhaa on herätä uuteen aamuun ja miten huonosti kaikki on. On se kivaa olla näin pirteä. Ja äkänen. Mutten osaa olla hiljaakaan, se olisi vielä huonompi juttu, jos vetäytyisin puhumattomuuden ja hiljaisuuden kuoreen kokonaan. Olisihan se ihan kivaa jos olisi jotain hyvää sanottavaa, jotain kivaa odotettavaa, toivoa ja iloa, voimaa ammentaa tulevaan alkavaan päivään. Mutta ei ole. Ei vaikka miten hengittelisin tai tietäisin että tämä on vain tunne, minä en ole tämä, tämä on vain minussa oleva ajatus, tunne. Ei oikein, tai totta. Minä en ole ahdistunut, väsynyt, masentunut, epätoivoinen, masentunut, vihainen, vaan minussa on niitä. On muutakin, niitä ei vaan nyt paljon näy, ei kuulu. Onkohan niitä edes? Tuskin.

Vaikka yrittäisin ajatella rakentavasti, psykologisoida ja ymmärtää. Ei se auta. Tiedän miten pitäisi ajatella, pitäisi olla antamatta masentuneelle mielelle ja ajatuksille, tunteille, niin paljon huomiota. Sitä pienemmäksi se paha muuttuisi, mitä vähemmän antaisin sille huomiota. Ja toisinpäin. Olen aina tiennyt etten ole sairaus, enkä määrittele itseäni oireiden mukaan, selittele elämääni sairauden vaiheilla ja oireilla. Mitä hyötyä niitä on tietää. Ovat, tulevat ja välillä menevät omia aikojaan. Mutten ilmeisesti osaa ajatella, ymmärtää tai hyväksyä. Ei tällaista voi hyväksyä. Suututttaa, väsyttää ja katkeroittaa. Miksi minä. Ja taas saa negatiiviset ajatukset valtaa. En löydä tästä tilanteestani ja sairaudestani mitään hyvää, enkä näe sen yli. Väsyttää, väsyn, väsyin. Ärsyttää niin, ettei edes tekisi mieli kirjoittaa, ajatella yhtään mitään. Tekisi mieli vetää peittoa korviin ja zombiutua. Hyvää vauhtia ollaan siihen suuntaan menossa, vaikka aina kehun, etten ole koskaan niin masentunut, etten saisi mitään tehtyä. Nyt on juuri sellainen olo. Raskas ja paha olo. Zombieolo. Miksi tämä ei mene ohi?

Nyt jäin kuitenkin jalkeille, en mennyt takaisin nukkumaan vaikka perhe juuri lähti elämäänsä ja voisin ihan hyvin mennä takaisin nukkumaan, mutta olenpa hereillä vaikka väkisin, kiusallanikin. Söin aamupalaksi E.n eilen leipomia korvapuusteja (eilen söin neljä) ja juotiin kahvit. Vetäsin kurkusta alas myös viisi lääkärin määräämää pilleriä ja kolme pilleriä vitamiineja D-vitamiinia ja rautaa (anemia voi hyvin ja vahvasti). Yleensä lääkkeidenoton jälkeen olo alkaa vähän helpottamaan, tunti pari siinä menee, kunnes olo alkaa hiukan keventyä ja jaksan taas jotain. Olla olemassa ainakin. Yleensä se herääminen ja olemassaolo alkaa ja näkyy siinä, että alan siivoamaan, laitan sängyt kuntoon huiskista vaan, tuuletan kaikki huoneet, avaan kaihtimet, pamautan pesukoneen päälle, tiskaan ja kuljettelen tavarat paikoilleen, ja turhaudun. Hermostun ja katkeroidun. Ei hitto, ei elämä voi näin mennä, mutta meneepähän vaan. Onko se nyt joku elämä, ettei muuta tekemistä ja sisältöä päivissä ole kuin kotityöt! Voisinhan jätää ne tekemättä ja keskittyä johonkin muuhun, mukavampaan, mutten osaa. En osaa olla jos ei ole siistiä ja tavarat ojennuksessa, tulee levoton olo jos koti on hyrskyn myrsyn. Enkä muutenkaan tiedä mitä se mukava voisi edes olla?

Tänään menen iltapäivällä tyttöni kanssa Itäkeskukseen ostamaan jotain, mitä nyt haluaakaan. Stressaa sekin, miten mulla on varaa laittaa sata euroa menemään. Mutta luvattu mikä luvattu. Koitan nyt kerätä voimia ja hermoja.. Mulla on vielä viidenkympin lahjakortti hooämmään käyttämättä, jotain uutta rääsyä saatan saada itsellenikin. Jos jaksan katsella. Vaikka eipä sekään nyt jaksa innostaa. Onhan noitä rääsyjä kaapit täynnä muutenkin, eikä mitään paikkaa missä niitä käyttää. Kotona riittää kotihousut, flanelliset ruudulliset, tai leopardi haaremit. Villasukat ja joku yöpaitapaita. Silloin harvoin kun menen jonnekin muualle kuin lenkille metsään, valitsen vaattet huolella. Isänpäivävierailulle sunnuntaina mennessä sovitin ainakin neljät vaatteet, ennen kuin sopivat löytyivät. Samoin silloin perjantaina kun meillä oli aika sille perheterapeutille. Silloin silitin neljä eri asukokonaisuutta ennen kuin päätin mihin pukeudun. Silti näytän mielestäni aina ihan paskalta. Kampaajalle ainakin tarttis mennä. En osaa pättää, että onko tämä pitkä luonnollinen juurikasvullinen reuhka parempi, kuin mitä joku siistimpi, lyhyempi ja värjätty kuontalo olisi. Luonnollinen tuntuu kivemmalta kuin joku tarkkaan nyhritty ja luonnottomaksi värjätty pää. Nyt mulla on luonnonvaaleat hiukset ja muodissa oleva juurikasvu. Hiukset ovat tosin aika ikävästi ohentuneet (psyykenpotilaiden on helppo näyttää kamalalta; lihominen on helppoa, iho kuivuu ja näppylöityy helposti ja hiukset ohenee lupaavasti). Ehkä tarttis tehdä jotain. En vaan osaa päättää. Ja kampaajalla käyminen on helkkarin kallista. Alle sadan euron ei saa kuin latvojen tasauksen. J on leikannut viimeisen vuoden ajan mun hiukset, tasoittanut latvat pari kertaa.

En jaksanut tänäänkään mennä sinne labraan, eihän siitä olekaan kuin kolme viikkoa kun lähete meni ja mun olisi pitänyt mennä sinne verenimijälle. En jaksa raahautua sinne aamulla. Istumaan yli tunniksi sinne hikiseen täyteen ahdettuun labran odotushuoneeseen, missä lapset kiljuu ja mummot puuskuttaa. Inhoan istua siellä sen tunnin. En saa enää onneksi paniikkioireita tuollaisissa paikoissa, ei ole hankaluuksia käydä kaupassa tai matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla. Mutta labrassa istumista ja odottamista inhoan. Enkä helposti saa itseäni aamulla liikkeelle. Labraan pitäisi saada ittensä ennen kymmentä. Enkä halua kuulla sitä kilpirauhasarvoa. Olen ihan varma että lukemat ovat huonot, enkä halua niitä kuulla. Joten päivä sinne tai tänne, ei tässä mikään päivässä tai parissa tapahdu. Kaikki tapahtuu nykyään paljon hitaammin kuin ennen, jos tapahtuu ollenkaan. Ei näitä mielenterveyden häiriötä ole niin justiisa hoitaa. Tai niiden hoitoon määrättyjen lääkkeiden aiheuttamien haittojen hoitoon. Lääkkeitä määrätään nopeasti. Kohta on varmasti yksi pilleri lisää nieltäväksi. Sitä tässä venytän. Johan noita on kourallinen tai parikin. Ehkä menen labraan huomenna.


Tässä olikin varmaan aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen, siihen mikä on nyt viimepäivinä nostanut verenpainetta ja lisännyt suusta tulevan tekstin suoltamista perheparkani päälle. Alkaa vituttamaan nyt ihan olan takaa tämä hoidon puute. Mikä siinä on, ettei näitä mielenterveyssairauksia haluta hoitaa? Ensin odoin puoli vuotta sairauteni pahenemisen jälkeen sitä, että pääsen ylipäätään psykiatrin pakeille. Tällöin diagnoosi oli vain masennus ja sillä jokamiehen diagnoosilla ei täällä päin maailmaa yleensä ole edes tarpeellista tavata psykiatria. Terveyskeskuslääkäri riittää. Se tietää ne Sepramit. Ja neuroleptit. Sairauteni ehti pahentua siitä kymmenen vuoden takaisesta masennusdiagnoosista. Paljon. Lopulta pääsin "hoidonpiiriin". Tilannetta kartoitettiin vuoden verran, mietittiin että mitä tämä nyt on ja mikä tähän auttaa. Diagnoosiksi varmistui kaksisuuntainenvitunmielialahäiriö. Lääkkeitä määrättiin ja söin ne. Ainakin jotkut niistä. En suotunut, enkä suostu edelleenkään, syömään jokaista myrkkyä mitä lääkäri keksii määrätä. Niitä samoja myrkkyjä, mitä tunnutaan määräävän jokaikiselle, jonka päässä ei sähköt kulje yhteiskunnan toivomalla tavalla. Olisi varmaan aika helppo olla lääkäri, samoja pillereitä vaan kaikille, jotka eivät vastaan sano. Se mitä olen näistä hoidoista huomannut, on se, että meille vaivasille, väärämielisille, määrätään niin paljon ja voimakkaita lääkkeitä joka vaivaan, ahdistukseen, masennukseen, unettomuuteen, levottomuuteen, maniaan, hypomaniaan, halukkuuteen, haluttomuuteen, toivottomuuteen, itkuisuuteen, itkemättömyyteen, puhumiseen, puhumattomuuteen, ikkunoidenpesuintoon ja mitä näitä nyt on. Joka vaivaan vahvoja psykoosilääkkeitä, joiden pääasiallinen hoitotulos on se, että nukut kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa, ja lihot sen parikymmentä kiloa siihen päälle. Sehän se piristävää olisi.

Vihdoin yhteensä kymmenen vuotta masennusta sairastettuani, kaksi vuotta sairastettuani tätä uutta diagnoosituttavuutta keksi lääkäri että tarvitsen terapiaa. Vuoden päivät sitä odotellessani, ei mitään. Paitsi yksi hylky. Yhteiskunnalla ei ole varaa tukea lääkärin määräämää sairauden hoitoon suositeltua hoitoa. Kyse on muutamasta tuhannesta eurosta, itse maksaisin toisen mokoman. Olen ymmärtänyt, että käydessäsi, käydessäni, fyysisen vaivan takia hoidossa yksityisellä lääkärillä, saat automaattisesti Kelakorvauksena puolet siitä, mitä yksityiset lääkärit veloittavat. Niin toivotaan tapahtuvan tässäkin tapauksessa. Kyse on vaan yksityisestä terapeutista, mielen hoidosta. Ei fyysisen vaivan. Mulle ei mahdu jakeluun, että miksi siihen ei voi tukea saada!!? Pitäisi vaan syödä nitä myrkkyjä niin paljon, että pysyisi turpa kiinni, etkä jaksaisi kysellä oikeuksiesi perään. Nukkuisit vaan ja pysyisit poissa kunnon ihmisten silmistä kun et väsymykseltäsi, masennukseltasi, itseinholtasi, pettymyksiltä ja epätoivoltasi pääsisi edes ulos kotiovesta ja olla osallinen kunnon ihmisten maailmassa. Vertaan tätä jälleen kerran fyysiseen sairauteen. Miltä tuntuisi olla murtuneen jalan kanssa kahlittuna kotiin, jalka olisi niin kipeä, ettet pääsisi ulos ovesta, pomppisit yksijalkaisena kotona, odottaisit hoitoa pari vuotta ja hoidoksi määrättäisiin niin paljon kipulääkkeitä, ettet juuri sängystä nousisi, morfiinia vaan niin perkeleesti, ettet jaloillasi, sillä yhdellä, jaksaisi pysyä pystyssä. Saatikka lähteä maailmalle tekemään mukavia asioita, käymään töissä saavuttaaksesi itsellesi kohtuulisen elämän, toimeentulon, ja mitä nyt tavallisten ihmisten elämään kuuluukaan. En muista. Ikävää sairastaa väärää sairauta, sellaista, mitä ei haluta hoitaa. Miksi, se ei mun jakeluun mene. Eikä asia positiivisella ajattelulla tai itseään niskasta kiinni ottamalla parane. Syrjäydy siinä sitten. Vittu että vituttaa!

Olen aivan vakuuttuneen varma, etten saa terapiatukea tälläkään kertaa. En edes odota päätöstä. On parempi elää sen suhteen epätietoisuudessa kuin tietää. Ettei sitä tule. En ole hoidon ja kuntouttamisen arvoinen. Saisin sitten edes pysyvän eläkkeen, että saisin olla vaan rauhassa. Sitten kun saan päätöksen, sen joka varmasti on hylky, tiedän sen ja taas uusi seinä nousee eteen. Se viimeinen seinä. Ollaan J.n kanssa puhuttu, että siinä tapauksessa, ettei tämä paska yhteiskunta halua sitä paria (kuutta, se on se puolet siitä mitä se maksaisi) tonnia mun hoitoon satsata, J luopuu autosta ja otetaan lisää lainaa pankista (vaikka edellistäkin on niin paljon, ettei kolmentonnin palkasta jää käteen kuin pari sataa..) jotta voidaan terapia maksaa itse. Jos tämä menee siihen, toivon, että tästä lähtien kaikkien muidenkin sairauksien hoito maksetaan itse. Lainaa vaan pankista. Mulle on ihan turha tulle kertomaan, miten fyysiset sairaudet ovat vaarallisia ja toimintakykyä rajoittavia ja hengenvaarallisia. Tämäkin on. On ihan helvetin hengen vaarallista olla nelikymppisenä syrjäytyneenä ja toivottomana kotona..

Olen puhunut.