vielä tän kerran vähän kuvia, mutta itseäni en työntänyt tällä kertaa linssin eteen vaan pysyin takana.. Ja otin muutaman erittäin epäselvän kuvan tän päiväisistä ostoksista. Tänään ei ole tuntunut tulevan päivää ollenkaan. Koko ajan on ollut pimeää, sataa ja on niin pöpperöä, ettei ikkunasta tahdo nähdä ulos ollenkaan. Joten eipä ole kuvissa taas hurraamista, mutten jaksa nipottaa. Samapa tuo. En ikinä jaksaisi joitain mikroskooppisen tarkkoja säätöjä tai hankalia asetuksia. En tajua niistä yhtään mitään, enkä tule koskaan tajuamaankaan. Miten joku voi edes oppia käyttämään järkkärin kaikkia ominaisuuksia? Siis niitä vaihtoehtojahan on ainakin miljoona! Jos kahta, kolmea eri asetusta asettelee, on mahdollisuuksia varmasti se miljoona, ainakin. Ei mulla riittäisi älli eikä hermo sellaiseen. Arvostan ja kadehdin sellaisia jotka osaavat ja tekevät. Kuvat ovat upeaa taidetta kun niitä osaa ottaa ja käsitellä taidokkaasti. Multa puuttuu sellainen taito kokonaan, enkä osaisi keskittyä pikkutarkkaan tekemiseen, mitä taitava kuvaaminen ja kameran käsitettely vaatisi. Ja rahaa. Ei ole mitään ilmaisia linssit ja objektiivit (ja mitä niitä nyt on?), mitä huomaa tarvitsevansa, kun alkaa oppia kuvaamisen saloja. Kameran jalka voisi olla kyllä ihan hyvä, mutta tärkeämpääkin hankitttavaa on aina, joten jääköön mun harrastus tälle alkeelliselle blonditasolle. Suttaan vaan jotain nopeasti sinne päin. Sisko pyysi syksyllä mukaansa valokuvauskurssille, mutten mennyt. Yllätys. Jos olisin taiteilija, en varmasti osaisi tehdä hienoja, tarkkoja, realistisia teoksia, vaan lätkisin silmätkiinni jotain, enkä lopulta edes kehtaisi katsoa, mitä tuli tehtyä. Että näin. Pidän ehkä enemmän modernista taitesta kuin vanhasta, esittävästä ja usein vähän synkästäkin realistisesta taiteesta. Niin kuin jotekiut Riekot tai valtaisat merimaalaukset, jotka ovat aika synkkiä ja kolkkoja minusta. (en nyt tiedä miten tämä liittyi aiheeseen..)
Mun kuvaaminen on niin eritasoa "oikean" kuvaamisen rinnalla, ettei siitä voi puhua samana päivänäkään, sen sentään ymmärrän. Nyt heitin ostamani rytkyt lattialle lampun alle ja annoin palaa.
Kävin hoitajakäynnin jälkeen Itäkeskuskessa tuhoamassa Henkkamaukan viidenkympin lahjakortin ja pari kymppiä tuli hussattua omaa rahaa. Niin se aina menee. Viidelläkympillä sain kaksi mekkoa; toinen tuollainen hempeämpi kukallinen ja toinen graaffinen mustavalkoinen. Mustan neuletakin ja korvikset sain myös. Ginassa yritin käydä vaihtamassa ne tekonahkahousut pienempään kokoon, mutta sellaisia ei siinä liikkeessä ollut, joten olkoon. En jaksa lähteä kaupunkiin asti tuon takia, ja todennäköisesti siellä on eri valikoima myymälässä kuin mitä täällä villissä idässä. Pitää syödä enemmän, niin pysyy vaatteet päällä. Pari paitaa ostin omilla rahoilla, ja sitten kotiin. Kovin huonoa omaatuntoa ei tullut. Itis oli kovasti jouluvalaistu. Ihan hieno, mutta lähestyvä joulu ahdistaa mua. Lähinnä sen kaupoissa juoksemisen ja lahjojen ostelun takia. Inhoan jouluruuhkia ja kauppoja siihen aikaan, ja yleensä jätän lahjojen oston ihan viimeiselle jouluviikolle. Yleensä joulupäivät menevät väsymyksen ja purkautuvan stressin kiukkuamiseen ja leukojen kiristelyyn.
Ihan kiva oli olla poissa kotoa, ei olisi tehnyt mieli tulla takasin ollenkaan. Tuntuu niin ankealta aina kävellä metrolta kotiin. Kotona joutudun olemaan ihan liikaa. Alkoi tulla jo aika väsynyt ole siellä kierrellessä. Ruma-olo ja huono olo kun en ollut syönyt mitään. Siis kolmeen iltapäivällä mennessä. Vaikka heräsin jo joskus yhdeksän aikaan. Kahvia join, ja otin lääkkeet tyhjään vatsaan (aikamoinen kasa niitä on kun lisää viiteen pääpilleriin muutamat vitamiinit ja rautatabletin). En pysty syömään aamuisin, enkä paljon päivisinkään. Ei ole yhtään nälkä. Syön vähän, mutta se vähä on sitten aika epäterveellsitä, siis pelkää leipää ja juustoa-tyyliin. Kerran päivässä laitan ruoan, mutta aika harva tavallinen ruoka maistuu. Kaikkea makeaa inhoan. Mullei tule näin pimeään aikaan yhtään makeanhimoa. Hyvä niin. Hoitajalle mennessä ostin proteiinipirtelön ja Vichyä (olen huomannut että mun tekee mieli sitä usein. Lito) ja niillä suoritin hoitajalla käymisen ja ostosreissun, ruokakaupassa käynnin ja kotiin vaappumisen tuolla tuulessa ja tuiverruksessa.
Edelleen on energinen olo, sellainen olo, että toivoisi ettei olisi ihan näin vilkas olo. Voisi olla aiheellista ja kivaa levätä hetki (tarpeeksi kauan kun pidän itseni liikkeellä ja vauhdissa, energiavajeessa, tietää se huonoa myöhemmin..). Mutten nyt malta. En osaa olla tekemättä mitään. En ole ikinä niin masentunut, että olisin ihan flegmaattinen, enkä ikinä niin rentoutunut ja hyvällä mielellä, että antaisin itselleni luvan vaan olla ja möllötellä vaikka koko päivän. Koko päivä pyjamahousuissa, villasukissa viltin alla, teekuppi kädessä ja kirja toisessa, hyvällä mielellä. Ei kuulu mun elämään. Sellainen vapaus, vaikka olen kokonaan vapaa mistään ulkopuolisista pakotteista. Olen ollut kaksi ja puoli vuotta kotona, enkä ole kertaakaan pitäny tuollaista mainitsemaani kotipäivää, löhöillyt ja nauttinut. En kertaakaan. Töissä ollessa, joskus kipeänä ja saikkupäivillä (mitä oli paljon) makasin ja möllötin, mutta enää en. En jaksa enkä osaa. Sellaista päivää etten kävisi missään, ei ole ikinä, eikä sellaista, etten jotain häärättävää tai hermoilun aihetta keksisi. Ja kun hermoilen, en makaa vaan juoksen ympäriinsä ja usein järjestelen samalla käsillä jotain. Ellen viskele. En tiedä, pakenenko jotain jatkuvalla touhuamisella vai olenko vaan luonteeltani tällainen elohiiri. Terapeutti sanoi joskus silloin kevättalvella kun kävin niissä aloitushaastatteluissa, että mulla on paljon maanisia defensejä mitä pidän yllä, että saan asioita tehtyä. Sen kyllä tunnistan itsessäni.
Hoitajan luona oli ihan hyvä käynti. Sinne meno hermostutti tavallista enemmän jostain syystä, eikä siellä jutellessa tullut ulos mitään miellyttäviä ajatuksia. En tiedä miten muilla, mutta mulla nuo sairaanhoitajan luona käymiset menevät terapiaksi, pintaa syvemmälle. Mä puhun ja sokellan ja hoitaja esittää vaan harvakseltaan jotain kysymyksiä. Ei jutella mistään käytännönasioista, kun ne sujuu multa ihan hyvin, vaan mennään aina syvempään. Tänään käsiteltiin tuota mun siskon raskausuutista ja siitä aasinsiltana tietenkin omiin odotusaikoihin, niihin aikoihin kun lapset olivat pieniä, erot mitä silloin oli ja kaikkea niihin liittyvää. Ja omiin lapsuusvuosiini, siskooin ja omaan perheeseeni sijoittumiseni, ja sijoittumattomuudesta etenkin. Niihin asioihin mulla liittyy todella paljon kipuilua, enkä niistä juuri osaa puhua. Puhun, mutten pääse selvyyteen. On sellaista hahmotonta möyrinää ja liikettä päässä, sellaista, mistä ei oikein saa kiinni. Ahdistaa kun kaiken pitää mennä niin syvän ja vaikean kautta. En osaa vaan suhtautua asioihin tässä ja nyt. Ahdistaa puhuakin niistä, mutta silti ne tulee puheeksi. Turhahan se olisi tuolla käydä säästä puhumassa. Tuo mun hoitaja on tosi kiva, hyvä hoitaja. On mua pari vuotta nuorempi, näyttää ikäistään nuoremmalta, mutta vaikuttaa paljon ikäistään vanhemmalta. Fiksu ja psykolooginen. Edellinen hoitaja oli sellainen vanhempi täti, joka puhui koko ajan, siltä ei saanut suunvuoroa ollenkaan. Onneksi nyt on toisinpäin.
Mutta kohta lähtee, joskus keväällä. Siitä ei puhuttu, mutta huomasin käynnin lopussa että on raskaana. On niin hoikka että selvä raskausmaha pilkisti neuleen alta. Hetken ajattelin että kysyn onko raskaana, mutta muistin että sitä on erittäin epäkohteliasta kysyä. Ennen kuin huomasin, olin käynyt läpi kaiken, miten mua ärsyttää siskon raskaus ja kaikki se onni. Mitä inhoan itsessäni, mutten sitä voi kieltääkään. Olen kateellinen. En raskaudesta, olen onnellinen ettei mulla ole enää pieniä lapsia joiden peräsä pitäisi koko ajan juosta, mutta olen surullinen siitä, mitä itselläni liittyy aiheeseen. Ja kohta olen surullinen jos hoitaja vaihtuu. Jos saan terapian, ei sillä ole niin väliä, mutta jos en, niin sitten on. Seuraava aika on vasta tammikuun alussa, jää lomalle ja muuta sellaista. Lääkärille on aika joulukuun puolivälissä, sitä kuntoutustuen jatkoa varten. Maaliskuun lopussa loppuu tämä nykyinen pätkä, mutta uutta hakemusta ja lausuntoa on hyvä laittaa jo reilusti aikaisemmin menemään. Lääkärini tuntien tiedän, että siinä menee äkkiä pari kuukauta että saa sinne entisten B-lausuntojen perään kirjoitettua pari kappaletta uutta tekstiä, ja kuntoutustuki ehtii katketa joka kerta. Ja taas on talous kuralla, ja akka sekaisin. Viimeksi kirjoitti vuoden ja pari kuukautta kerrallaan, nyt varmaan saman verran. Sanoi joskus aikoinaan, että kirjoittaa sairaslomaa koko terapian ajaksi, ja kun se ei ole päässyt vielä alkamaankaan, on varmaan turha pelätä "loman" loppumista. (toivottavasti ei lopu ikinä). Lääkemuutoksia en tarvii, enkä huoli. Bentsovähennys etenee ja toimii. Nukun hyvin ja aamuisin on vähemmän ahdistunut olo kuin aikaisemmin.
Mutta sellaisia nyt päällimmäisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti