Hylky II

Ei tunnu missään, mitään. Ihan sama. Olkoon tuntumatta, mikäs sen parempaa. Zombiksi vaan. Nyt tuntuu että on viimeinenkin pohja mennyt siltä niin kutsutulta kuntoutumiseltani. Siihen, että tästä nyt johonkin noustaisiin. Se että mun asiat olisivat niin tärkeitä, että niitä hoidettais. Oireita. Sairaudesta. Mutta ei. Hylky tuli eilen kaupungin sosiaaliviraston maksusitoumuksen hakemukseen, millä yritettiin Kelan hylyn jälkeen hakea tukea psykoterapian kustannuksia varten. Kyseinen, lääkärin susoittama psykoanalyyttinen terapia kustantaisi kuukaudessa sen kuusi sataa euroa, puolet olisin saanut Kelalta/sosiaaliviraston maksusitoumuksesta, mutta enpä saanut. Eikä taida kuuttasataa euroa joka kuukausi, kahden-kolmen vuoden ajan olla! En voi käsittää, ettei erikoislääkärin määräämään hoitoon riitä varoja. En voi sitä ymmärää. Olisi vähän sama asia, kuin jos kärsisin vaikka pahoista, elämää rajottavista ja invalidisoivista keuhko-oireista, kävisin kunnallisessa erikoissairaanhoidossa, erikoislääkärillä, joka määräisi jonkin hoidon osa-alueen hoitamisen/kuntouttmisen toteutumisen ostopalveluna yksityiseltä palveluntarjoajalta. Niin kuin nykykään taitaa tapahtua monissa tapauksissa. Mutta ei. Vastaus voisi olla vaikka että olet niin huonossa kunnossa ettei susta enää kalua saada. Et ole hoitamisen tai kuntouttamisen arvoinen. Turha tyyppi. Mun terveydentilalla ei ole väliä. Ihan sama. Turha. Jätetään vaan pärjäämään omin neuvoin niin kuin parhaaksi näkee. Tee-se-itse-yhteiskunta. Onnea vaan!

Ärsyttää ja hermostuttaa nyt niin paljon, etten meinaa saada edes kirjoitettua. Asioiden jäsentely ja niiden ymmärtäminen ja käsitteleminen on kokenut nyt sellaisen hirmumyrskyn, että korjaustöiden tekoon menee taas oma aikansa ja energiansa. Mieti siinä sitten niitä kivoja juttuja. Paskat. Pitäisi varmaan alistua vaan, syödä kaikki ne myrkyt mitä keksitään määrätä ja päätyä ajattelemattomuuden tilaan, ajattelemattomuuden ja unen maailmaan. Se olisi varmaan halvempaa ja suotuisampaa että tällaisen psykiatrisen diagnoosin omaava henkilö pysyisi vaan kotona ja nukkuisi päivät pois, eikä olisi oikeuksiensa perään kyselemässä ja vaatimassa. Sellaisiahan suuri osa vakavia mielenterveysongelmia kärsivät ovat. Sellaisena pidetään. Sellaiset jotka sairastavat, sellaiset joita ei ole hoidettu ja kuntoutettu asianmukaisesti. Sellaiset. Itse en näytä mielenterveysongelmaiselta. Kieltäydyn ylilääkityksestä. Ehkä jo ammattini tietämyksen turvin. Sen verran lääkitystä syön, että voin olla, uskallan liikkua enkä käy muiden kimppuun. En ole koskaan käynytkään, muttei se kovin kaukana ole ollut. Ihan suoraan sanottuna. Nyt olen siinä kunnossa että pysyn kotona, tai kotilähiössä. En kuluta paljoa, en kävele kaupungin ylläpitämillä kaduilla, tai käytä edes julkisia perusterveydenhuollon palveluja. En ole koskaan kipeä, ehkä siksi, kun en käy koskaan missään. Veroja kyllä maksan eläkkeestäni. En ole yhteiskunnan elätti. Olen eläkkeeni itse työnteolla ansainnut ja maksan siitä veroa suhteessa paljon enemmän kuin mitä palkastani maksoin.

Paska juttu, että on sattunut saamaan väärin toimivan pään. Kelvottoman, tähän maailmaan. Omasta mielestäni pääni toimii hyvin, terävästi ja ymmärrän monia asioita syvemmin kuin niin kutsutut terveet ihmiset. Olen aina joutunut ajattelemaan niin paljon, että olen pärjännyt ja selvinnyt kaikista karikoista. Elämä ei ole ollut helppoa, enkä pinnallisuuksia ole paljon ehtinyt ajatella. Enkä jaksa sellaisia ajatella tai kuunnella edelleenkään. Tiedän, ajattelen ja osaan monella tavalla. Mutten sellaisella tavalla, että se toisi leipää pöytään, tai yleisesti hyväksyttyä tyyliä elää. Olla muiden kanssa. Tehdä jotain hyödyllistä. En ole itse keksinyt sitä, että ajattelen älykkäästi ja oikein. Ajattelen ehkä liikaa ja olen niin herkkä monille asioille, etten jaksa sitä niin kutsutttua tavallista elämää, mihin kuuluisi työssä käyminen. Kaikesta muusta selviän. Sekä psykiatrini, sairaanhoitajani ja tämä parisuhdepsykoterapeutti on sanonut, että ymmärrän todella paljon ja tiedän. Olen pitkällä asioideni käsittelyn kanssa. Sanoi eilen, ettei hänellä ole paljon sellaista sanottavaa, mitä en jo tietäisi. Mulla on ikäistäni vanhemman ihmisen ajatusmaailma, ja minusta se on ehdottomassti hyvä asia. Joskus aikoinaan kun olin vielä työssäkäyvä ihminen, siellä vanhusten hoidossa, sanoi joku (ei dementoitunut) asiakas, että ajatelen ikäistäni huomattavasti vanhemman tavalla. Ja se on hyvä. Mieluummin todellakin niin, kuin että ajattelisin huomattavasti nuoremman tavalla. Näytän ikäistäni nuoremmalta, mutta ajattelen itseäni vanhemman tavalla. Hyvä niin päin. Mutta tunne-elämä ei voi olla koskaan edellä ikää. Vuosiaan kypsempi. En ole vielä ehtinyt miettiä kunnollla, että mitä se mahtaa mun tapauksesa tarkoittaa. Sitä varmaankin, että tunne-elämäni on häiriintynyt, kun se ei ole saanut rauhassa kehittyä. Ikinä. Tunne-elämä ja älykkyys ei taida olla sama asia. Ne eivät kohtaa. Sitä on psyykkisesti sairastaminen. Kai?

(Terapeutti sanoi muuten, että jos istuisi vaikka baarissa kahden ihmisen kanssa, toinen olisi masentunut ja toinen, terve -tai siis, ei masentuntu-, keskustelisi mieluummin sen masentuneen kanssa, heillä on yleensä enemmän ajatuksia ja älykkyyttä. Uskon sen. Eikö aika moni taitelija ja tietäjä kärsi jostain tämänsuuntaisesta "ongelmasta". On erilainen)

Osaan käyttäytyä ja elää. Mutta olen liian herkkä, eikä liiallisesta herkkyydestä ole mitään hyötyä tai iloa. Jännitän liikaa, enkä oikein tiedä, kuka olen ja mitä halua. Tai mitä osaan. Mulla ei ole ollenkaan itseluottamusta. Minuuteni on hukassa, olen rajatilassa. Todellisuuden ja epätodellisuuden rajoilla. En luota itseeni enkä muihin. Mutta olen ja tiedän niin paljon, että tiedän, mitä en halua, tai jaksa, tehdä. Enkä tee sellaisia asioita. Olen menettänyt terveyteni siihen, että olen pakottanut itseni moniin asioihin. Olen turvautunut vääriin asioihin ja ihmisiin vain sen takia, että kuuluisin jonnekin. Olisin jonkunlainen, minkälainen kuvittelen että pitäisi olla. Olen ihan hukassa ja pihalla sen kanssa, että minkälainen pitäisi olla että pärjäisi. Ja olisi terve. Sillä tavalla, mikä on päätetty terveeksi, oikeanlaiseksi. Pärjääjä ja tyytyjä.  (Viikonlopun Hesarissa oli muuten juttu siitä, miten Amerikassa on keksitty laajentaa psyykkisten sairauksien kriteerejä. Eli entistä useammalle saataisiin diagnoosi, mitä hoidetaan. Silloin muunmuassa ujous tai surullisuus muuttusivat lääkehoita vaativiksi tiloiksi, sairaudeksi. Tavalliset tunteet! Miksiköhän. Saadaan myytyä enemmän lääkkeitä ja rahaa virtaa lääkeyhtiöille. Mainitsen nyt vielä tähän perään, että mulla on sellainen psykiatri, joka ei koskaan määrää kaikista uusimpia ja kalleimia lääkkeitä. Niissä ei ole mitäään ero vanhempiin, siis muuta kuin hinta).

Mun olisi pitänyt saada psykoanalyyttinen terapia. Ei siis kognitiivista, joka keskittyy enemmän sellaiseen tämänhetken toimintakykyyn, enemmän tämän hetken ongelmiin, oireita ylläpitäviin käyttäytymistapoihin. Elämänhallinnan ongelmiin. Mulla ei ole sellaisia. Hallitsen elämääni, sen mitä nyt pitää. Mutten hallitse itseäni. Persoonaani. Tunnen sen, miten se vääristyneisyys ja syvä ahdistus kumpuaa syvältä, syvältä. Siihen ei ole mitään syytä, ei mitään huolta tässä päivässä, minkä selvittämällä tai hoitamalla selviäisin ja toipuisin. Ulkopuolisia asioita on paljon helpompi muuttaa, tai ainakin yrittää muuttaa, kuin sisältä tulevaa jotain väärää. Mitä se sitten onkaan. Osaan ja ymmärrän paljon ja tiedän oikeastaan senkin, mistä tämä johtuu, mutten osaa sitä itse korjata. Tiedän, ettei kaksisuuntaisen mielialahäiriön katsota parantuvan terapialla. Kaksisuuntaista pidetään biologisena sairautena, mihin ei ole muuta hoitoa kuin lääkkeet. Isolle osalle kaksisuuntaista sairastaville ei terapiaa edes tarjota. Mun psykiatri on eri mieltä. Onneksi. (Vaikkei siitä ole ainakaan vielä paljon hyötyä tai iloa ollut) Psykologisen alun vaatinut persoonan vääristymään lähteminen muutttu biologiseksi silloin, kun sitä vääristymää on tarpeeksi paljon. Aivoihin muodostuu polkuja, vääristyneitä sellaisia, kun kehitymisympäristö on tarpeeksi huono. Ja väärä muuttuu oikeaksi. Musta valkoiseksi. Siellä tiedostamattomassa, mihin ei itse voi vaikuttaa mitenkään.

Ja siinä se vitsi. Ei kai yhteiskuntaa voisi vähempää kiinnostaa, miten joku voi. Onko terve vai sairas. Mieleltään. Jos sairaus tai sen oire ei korjaannu käytännön asioita hoitamalla, jollei hoito ole sellaista, mikä tähtäisi siihen, että olis tarpeellinen ja hyödyllinen henkilö yhteiskunnalle, verojen maksajana (vaikka siis maksan veroja eläkkeestä prosentteina enemmän kuin palkasta) ja raatajana, ei sellaiseen kannata satsata. Hullu mikä hullu. Niitä on ja tulee aina olemaan. So what. Hulluhulluhullu. Sehän on hyvä sana, sillä voi selittää kaiken mitä ei ymmärrä. Tai mikä on epämiellyttävää. Toisaalta hyväkin. Ainakin minulle. Jos minua ei haluta kuntouttaa, tarkoittaa se sitä, ettei multa enää voi vaatiakaan mitään. Mitään mitä en halua tehdä. Kuten käydä töissä, koska en jaksa. Enkä pysty. Sen olen hyväksynyt täysin. En kaipaa töihin, sinne hoitotöihin, en yhtään pisaraakaan. Se, että ansaitsisin kolmanneksen enemmän silloin, tuntuu siitä luopuminen oikeastaan ihan kohtuulliselta. Elän muutaman satasen vähemmällä mieluumin kuin raadan fyysisenkin terveyteni riekaleiksi. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoinen jakso Kenties kaikkein lamauttavimpia sairauden vaiheita ovat ne, joihin kuuluu sekä manian että depression oireita, samanaikaisesti tai useaan kertaan saman päivän aikana vaihdellen. Potilas on kiihkeä tai levoton niin kuin maanisessa vaiheessa, mutta samalla myös ärtyisä ja masentunut, sen sijaan, että tuntisi olevansa "maailman huipulla". Erityisesti sekamuotoiseen jaksoon liittyy itsemurhariskin lisääntyminen, on ihan tarpeeksi raskas. On pahin mahdollinen laatu tämän sairauden alaluokissa.

Että sellaista. Terapiatuen ja mahdollisuuden terapian saamiseen mentyä tuntuu siltä kun pyyhkisi ilmaa tassuilla, mitkä eivät saa kiinnekohtaa mistään. Räpiköi vaan. Kävelisi jäistä mäkeä ylöspäin eikä pääsisi mihinkään, lipsuisi vaan pakallaan. Hiiri joka juoksee juoksupyörässä. Kuvittelee pääsevänsä eteenpäin, vaikkei todellisuudessa mene yhtään minnekään. Ei mitään. Eilen illalla kun sain kirjeen käteeni ja olin sen lukenut, ensin en tajunnut mitään. Mitä tässä lukee, mistä kohtaa pitää katsoa? Kun tajusin, kielteinen päätös, tuli maha kipeäksi. Pistävä kipu. Pahoinvointia, yököttävä olo. Sen jälkeen rauhallinen olo. Ihan viileä ja melkein helpottunut. En saanut tärinä- ja sekokohtausta niin kuin kesällä kun sain Kelan hylyn. En mitään. En tarvinnut edes rauhoittavaa. Kelan päätöksen saatuani söin rauhoittavia monta kuukautta päivittäin. Isoa annosta. Päivälläkin. Tiesin tällä kertaa etten saa sitä, joten en yllättynyt päätöksestä. Olin ihan varma että näin se menee, ja olin oikeassa. Ainut kohta mikä mua tuossa ärsytti enemmän oli se, että päätös kertoi, ettei tämä terapeutti minkä olin valinnut, kelpaa. Se oli tuen eväämisen peruste. Olisi pitänyt olla joku sosiaaliviraston sopimusterapeutti, vai mikä lie. Ja sitä en tiennyt. Eikä sitä tiennyt psykiatri eikä hoitaja, eikä terapeuttikaan. Kukaan ei tiennyt yhtään mitään. Itse sitä epäilin, mutta sanottiin, että ei ei, totta kai tuo kelpaa.. En enää välitä. En aio enää yrittää yhtään mitään. Mahdollista olisi mahdolisesti etsiä joku sosiaaliviraston sopimusterapeutti, vai mikä lie. Ja hakea tukea uudestaan. Mutten lähde siihen. En usko mihinkään. En halua, enkä aio mitään kompromisseja tehdä, enkä muutakaan. Enkä jaksa. Vielä on ilmoittamatta terapeutille, millä olisin halunnut alkaa käymään, että ei onnsitu, terve vaan. Se tuntuu tässä kaikista pahimmalta. Olin siihen jotenkin tukeutunut kuitenkin. Olen ollut tukeutunut pakosta myös Psykiatrian poliklinikkaan. Enää en usko tai luota yhtään mihinkään mitä sanovat. Jos eivät tienneet näin oleellista asiaa (että sossun maksusitoumusta hakiessa pitää olla joku tietty määritelty terapeutti), mitä tietävät? Lääkkeet.

Illalla olin oudon helpottunut. Olin monta kuukautta taas odottanut tämän päätöksen saamista ja stressannut sitä. Enää ei tarvitse. Vähän on tyhjä olo, mutta silti aika rauhallinen. Epäoikeudenmukaiselta tuntuu ja se tuntuu pahalta, mutten jaksa sitä murehtia niin paljon että menisin täällä pitkin seiniä. Enkä tarvitse lisää lääkkeitä. Niin kuin olen aikaisemminkin täällä kirjoittanut, niin kirjoitan taas. Nimittäin siitä, että uskon kuitenkin, että omalla ajattelullakin  voi saada jonkinlaista tasapainoa ja selvyyttä asioihin. Olen älykäs ja erotan tunteet todellisuudesta, mikä on totta ja mikä ei. Olen realistinen ja osaan ajatella. Ja jos kesällä/sykyllä kun kuulin, etten ole terapian tavoittamissa aloin työstämään itsenäisesti siitä irti. Ymmärsin etten voi ulkoistaa itseäni ja elämääni, odttaa sitten kun sitä ja tätä, vaan että pitää tarttua tähän hetkeen ja elää siinä. Niin hyvin kuin osaa. En ole muutenkaan koskaan ollut sellainen sitten kun-ihminen, enkä ole ajatellut sellaiseksi alkaa vastakaan.

Sain muuten eilen kauneimman fb.kommentin mitä olen koskaan saanut. Avauduin tästä kyseisestä aiheesta ja siitä kuinka turha nyt olen kun ei minua viitsitä kuntouttaa. Kommentti tuli ex-poikaystävältäni parinkymmenen vuoden takaa. 
 Anna, sä olet kunnon ihminen. Mun havaintojeni mukaan sulla on sydän paikallaan ja sinua oikeudenmukaisempaa henkilöä ei ole ainakaan täällä fb:ssä tullut vastaan.

Kiitos!

Ole hyvä! Totta joka sana. Ja sikäli mikäli joudut itsestäsi riippumattomista syistä olemaan kotona, etkä saa tarvitsemaasi hoitoa, ei todellakaan alenna sinua eikä ihmisarvoasi lainkaan!