Cathe

Huomenna DKT-terapiahaastatteluun..

Ihmettelen ja olen tosi skeptinen tähän terapiamuotoon, Ryhmaterapiaa  (yksilökäyntejäkin) kun on, ja ryhmätilanteet on juuri niitä mihin en kykene. Työelämässä, aikoinaan koulussa, opiskellessa ja missä tahansa, missä useampi ihminen kerralla on, on kauhistus.

Nyt olen siinä pisteessä sosiaalisen kanssakäymisen kanssa että jo apteekissa käyminen on liian jännää. Käytiin just hakemassa apteekista täydennystä loppuneiden lääkkeiden tilalle, J kävi, itse istuin autossa. Pakon edessä onnistuu, mutta mieluummin en asioi apteekissa. Inhoan sitä kun pitää ilmoittaa mitä lääkkeitä hakee ja kuinka paljon. Voi olla että olisi eri asia hakea muita kuin psyykenlääkkeitä, en tiedä kun nyt ei ole tarvinnut.

Jännitän siis ihmisten seurassa, ryhmissä (lausunnoissa vahvuutenani ollut "kyky kontakteihin") ryhmätilanteissa aivan toisin päin. Pahin ongelma! Miten voin käydä ryhmäterapiaa muka. Tätä olen esittänyt jokapuolelle hoitotahoille, mutta ehkä se pitää yrittää, ainut vaihtoehto nyt hoidoksi. Epäilen etten muutenkaan tuohon olisi sopiva, tämä terapia on kai ensisijaisesti tarkoitettu itsetuhoisiin oireisiin, muttei mulla sellaisia siis ole. En mitenkään jaksaisi käydä terapiaa missä käsitellään näitä asioita. Olen niin yliherkkä jo pelkälle ajatukselle ja puheelle itsemurhista-aikeista etten niitä jaksa. Ja aion tehdä sen selväksi etten tule sellaista hoitoa käymään jos siellä paljon niihin keskitytään.

Kammo itsemurhiin, ja nyt tässä kohtaa sellaisen uhkaan, on syvällä sekin. Lapsena oli ihan arkipäivää kuunnella äidin itsemurhauhkauksia, enon (asuin paljon mummollani missä pahaa skitsofreniaa sairastava enokin asui..) yrityksiä (hirttoköysiä piilossa) ambulansseilla vietyjä riehuvia aikuisia.

Nyt myöhemmin; eno kuollut ennenaikaisesti viisikymppisenä  keuhkosyöpään ja sairaus tuhonnut hiljalleen äidin fyysistä terveyttä psyykkisen sairauden tuomilla lisäsairauksilla (psykoosissa hypännyt ikkunasta, jalka murtui niin pahasti että haittaa liikkumista vielä vuosikymmenten jälkeen, ollut juuri jalan jäykistysleikkauksessa; luut ei pääse liikkumaan ja painamaan hermoja ja litiummyrkytys tuhonnut munuaiset; käy dialyysissä edelleen vaikka lopetti litiumin syömisen viisitoista vuotta sitten) Passiivista elämän tuhoa. 

Ja voisiko näistä olla ottamatta mallia. Itse olin jo alle kymmenen vuotiaana puhunut itsemurha-ajatuksista (tietoja papereista)

Tunnustan uhkailevani asialla ja se tulkitaan kuulemma "vähän samaksi asiaksi". 

Joten on huomenna ohjelmaa syntymäpäiväksi.. Varmasti mukavampaakin tiedossa, sen verran salaperäisiä menoja on miehellä ja pojalla ollut.  Synttäripäivät on aina jännittäviä minusta : )

Ps.

Ja nämä nyt on tällaisia, olemassa olevia  juttuja. Ei mitään mitä olisi tänään tapahtunut. Ajatus oli miettiä huomista käyntiä polilla. Vielä pitäis lukea nuo pari paperia haastattelukäynnin pohjalle. Näen muuten ekaa kertaa psykologin viiden vuoden hoitohistorian aikana. Pitkäksi menee aina, kun yhtä asiaa miettii kertyy kerää pitkälle vyyhdiksi ja vaikeisiin asioihin. Sepä tietysti tämän mun tilanteen ja sairauden tehnyt. Tai aiheuttanut. Omituinen kehä. Inhottava! Olen tänään surrut sitä että tulen olemaan eläkeläinen jo näinkin varhain, parasta se mitä tässä tilanteessa voi olla, mutta surullista. Olen kroonisesti ja pysyvästi sairas, eikä se siitä muuksi muutu. Tuo DKT-terapia on ajateltu siihen että auttaisi mua voimaan paremmin tässä vaiheessa, "muttei ole odotettavissa että palauttaisi työkykyä"

Toivottavasti jotain apua silti olisi.